24.11.2011

Ensilumen riemua (ja raivoa)

Kun maahan sataa ensilumi, niin koira höpertyy. Järki häviää tuon karvaisen otuksen päästä ja ulkona oleminen saa uuden ulottuvuuden. Lumessa hajujen maailma kapenee mutta samalla selkiytyy. Nenä on työnnettävä joka ikiseen jäniksen, kissan ja oravan jälkeen. Hirmuinen touhotus, nuuhkutus ja hännän viputus koko ajan käynnissä, kun yritän edetä lenkillä. Meidän lenkit ovat nyt pidentyneet, ajallisesti. Olen antanut Martan touhottaa ja nuuhkia rauhassa hajuja. Kyllä se sitten rauhoittuu, kun alkaa lumikinokset kohota ja lämpöasteet vähentyä. Mutta tämä ensilumi on niin mahdottoman jännittävää!

Eilen illalla tehtiin pitkä iltalenkki. Yleensä siihen kuluu aikaa vajaa kaksi tuntia, mutta nyt siihen saatiin tuhlattua tunti enemmän. Osan matkasta Martta saa kulkea irti, ja niinpä nytkin laskin koiran vapaaksi. Yleensä Martta pysyttelee lähettyvillä, mutta nyt en muistanut, että ensilumen riemu voi saada koiran käyttäytymään ei-toivotulla tavalla. Ei ennätetty kävellä kuin pari sataa metriä, kun huomasin, että Marttaa ei näy missään. Normaalisti, jos tällainen katoaminen tapahtuu, niin kuuluu myös haukku, jonka perusteella karkulainen on helppo paikantaa. Hetken oli aivan hiljaista, mutta sitten alkoi, onneksi, haukku kuulumaan pienen matkan päästä. Jonkin aikaa odottelin, jos "suuri metsästäjä" tulisi takaisin, mutta sitten tuntui, että haukku vain loittonee. Niinpä ei auttanut muu kuin lähteä rämpimään pimeään metsään haukkua kohti. Martta oli vain noin 20 metrin päässä, mutta sellaisessa sakeassa kaislikossa. Sydäntä kylmäsi, kun ajattelin, että jos kaislikko on jo osittain jäätynyt, niin mitä on tehtävissä, jos maastomakkara joutuu veden varaan. Viheltelin, huusin, käskin, karjuin ja houkuttelin, mutta mikään ei auttanut. Hillitön touhotus ja räksytys menivät siksakkia pitkin kaislikkoa. Onneksi rannassa meni polku, jota pitkin juoksin milloin minnekin suuntaan. Lopulta sain Marttaan näköyhteyden, ja sen jälkeen koiran hallintaan. Pienen puhuttelun jälkeen jatkettiin matkaa, ja loppumatka menikin ihan hyvin, vaikka Martta kulki edelleen vapaana. Syytin itseäni, etten ollut valppaana, enkä muistanut tätä ensilumen kirousta.

Illalla puolenyön aikaan, ennen nukkumaan menoa, laskin Martan vielä pihalle iltapissille. Ei ennättänyt olla siellä kuin muutaman minuutin, kun huomattiin, että koiraa ei näy missään. Niinpä koko perhe hätyytettiin koiranetsintään. Sen verran lumesta oli apua, että paljasti kohdan, mistä Martta oli ryöminyt aidan ali. Mutta aidan toisella puolella oli niin paljon tassun jälkiä, ettei niistä voinut päätellä karkusuuntaa. Martan aikaisemmat karkureissut ovat olleet äänekkäitä, eli haukun perusteella on osattu koiraa etsiä. Tällä kertaa oli aivan hiljaista joka paikassa.  Naapurustoa kuljettiin ja taskulampulla pihoja osoiteltiin. Vihellettiin ja kutsuttiin koiraa, mutta hiljaista oli. Jonkin ajan päästä löysin Martan kahden talon päästä omasta kodista, pienellä metsäkaistaleella se nuuhki rusakon ja oravan jälkiä. Ja kävi aivan ylikierroksilla, sillä teki sellaista mitä ei ole koskaan ennen tehnyt: lähti karkuun kun lähestyin. Martan mielestä oli älyttömän hauskaa leikkiä hippasta. Pomppi metsikössä aivan innoissaan ja haastoi minua leikkiin. Kyllä minulla oli leikki kaukana, kun ajattelin, että nyt tuo piski on kiinni saatava. En uskaltanut kääntää sille selkää, vaan ajattelin, että näköyhteys on koiraan koko ajan pidettävä, sillä en halua sitä kadottaa uudelleen yön pimeydessä. Mokoma lähti loikkimaan pitkin naapureiden pihoja, eikä totellut minkäänlaista käskyä. Tämä oli kerrassaan uusi piirre Martassa. Ensilumen riemu vaihtui minulla raivoksi, kun ärsytti niin suunnattomasti tuon otuksen käyttäytyminen. Huumori ei ole ihan parhaimmillaan puoli yhden aikaan yöllä. Onneksi ihminen oli kuitenkin ovelampi, ja pienellä huijauksella koira saatiin kotiin. Mitäpä tästä opittiin: enää ei lasketa koiraa hetkeksikään pihalle ilman valvontaa, ja ensi kesänä rakennetaan sellainen panssariaita tuohon talon ympärille, että ei mene yli eikä ali eikä läpi.

Kaksi karkureissua samana päivänä. Minulle se tarkoitti rämpimistä pimeydessä, sydämen tykytyksiä ja verenpaineen nousua. Martalle se oli ihanaa metsästystä, jäljestämistä ja juoksemista. Mutta seuraavana aamuna meitä molempia väsytti ihan mahdottomasti.

20.11.2011

Pienin mutta kovaäänisin

Mukavaa, kun on ollut lämmin syksy. Martan kanssa ollaan tehty pitkiä lenkkejä ihan varastoon asti, sillä kohta alkaa talvi ja ulkoilut jäävät lyhyiksi pyrähdyksiksi. Huomaa kyllä, miten Martta inhoaa kylmää. Muutamana iltana, kun on ilma ollut pakkasen puolella, on Martan huumori loppunut varttitunnin kävelyn jälkeen. Sitten on koiran olemus muuttunut närkästyneeksi ja mieliala itsesäälin puolelle. "Pientä koiraraukkaa täällä kylmässä palellutetaan ja väkisin narussa viedään". Onneksi tuohon PoKsin hallille ei ole meiltä kuin reilun kilometrin matka, joten kylmemmälläkin kelillä päästään kulkemaan näppärästi treeneihin. Tosin, kovilla pakkasilla tuokin matka on Martalle mahdoton. Täytynee tänä talvena opettaa se kulkemaan tossut jalassa ja kokopuku päällä.

Näillä syksyisillä viileillä keleillä ollaan tehty tunnin kävelylenkki ennen agilitytreeniä. Hankalaa vaan, kun koira ennättää jäähtyä ennen kun varsinaiset treenit sitten alkavat. Martta käyttäytyy hallilla huonosti: ei osaa hiljaa odottaa omaa vuoroaan, eikä varsinkaan sitä aikaa, kun rataa rakennetaan ja rataan tutustutaan. Pieni koira räkyttää lakkaamatta, ja räkytys saa treenikaverit hermostumaan. Niinpä olen joutunut viemään Martan ulos radan rakentamisen ajaksi. Nyt yritän miettiä ratkaisua tähän ongelmaan. Kuinka saan haukkumisen loppumaan? Tilasin kevythäkin, jonka voin kantaa hallille mukaan. Kotiolossa Martta on häkissä ihan hiljaa. Ja hallillakin se on hiljaa, silloin kun siellä ei ole muita. Niinpä sitä voi kouluttaa vain ns. tosi tilanteessa, mutta yhtälö tuntuu mahdottomalta, kun treeneissä pitäisi myös osallistua eikä pelkästään säätää oman koiran kanssa. Ensi viikolla pitäisi kevythäkin saapua, joten aloitetaan sen kanssa ensin kotioloissa. Naksutinkin on löytynyt (hävisi viime kesänä keittiöremontin yhteydessä), joten otetaan se käyttöön pitkästä aikaa. On niin huvittavaa, miten huonosti koira käyttäytyy silloin, kun on muita paikalla. Joskus ihan naurattaa, kun miettii, miten huonon kuvan se osaakin antaa itsestään vieraille ihmisille: haukkuu, murisee, hyppii, eikä yleensä halua edes tutustua vieraisiin. Mutta sitten kun ympärillä on vain tuttuja ihmisiä, niin koira käyttäytyy oikein mallikkaasti. Uskokaa vaan, tekin, jotka olette nähneet pelkästään Martan huonot puolet. Kyllä sitä on koulutettu, tai ainakaan ei voida yrittämisestä minua syyttää. Erilaisia konsteja on kokeiltu ja moni asia on käytöksessä korjaantunut. Mutta tuntuu, että tuo haukkuminen on tämän kesän ja syksyn aikana lisääntynyt.

Johtuuko tuo huono käyttäytyminen koiran epävarmuudesta? Kun joudun jättämään sen esim. hallilla yksin, niin kokeeko se tilanteen niin pelottavaksi, että haukkuminen alkaa? Olen yrittänyt selvittää, miten haukkumisen saa opetettua pois, mutta selkeään menetelmään en ole vielä törmännyt. Sen sijaan törmään paheksuviin katseisiin ja ylimielisiin kommentteihin. Apua ei vaan tunnu löytyvän. Seuraavaksi siis kokeilen sitä häkkiä. Kunhan se kokee täällä kotona häkin ensin turvalliseksi ja mukavaksi paikaksi, niin otan häkin mukaan treeneihin. Mutta mikäli haukkuminen jatkuu treeneissä häkistä huolimatta, niin sitten täytyy miettiä uutta ratkaisua.

Eilen käväistiin pikaisesti koirapuistossa. Voi sitä räksytyksen määrää! Martta aloittaa räkyttämisen heti, kun tullaan aidan sisäpuolelle, vaikkei näkisi vielä yhtään koiraa. Se on niin kuin räkyttämistä varmuuden vuoksi. Ei jää kenellekään epäselväksi, että täältä tulee se suurin peto. Kaikki koirat on siellä räkytettävä, samoin ihmiset. Muuten osaa kyllä olla koirapuistossakin ihan kunnolla, eli ei haasta riitaa. Mutta ei myöskään hakeudu uusien tuttavuuksien pariin, vaan enimmäkseen seisoskelee minun jalkojen juuressa ja syöksyy siitä räkyttämään uusia tulijoita. Niinpä ei olla tuota koirapuistoilua niin hirveästi harrastettu, mutta silloin tällöin käydään Martan stressikynnystä kokeilemassa. Eilen käveltiin joen rantaa pitkin kotiin. Ilma oli juuri mennyt pakkasen puolelle ja joelta puhalsi melkoinen myötätuuli. Oli pimeää, liukasta ja loppumatka kynnettiin melkoisessa vesisateessa. Martta oli ihan mahdottoman rapainen, märkä ja kylmissään, kun vihdoin päästiin kotiin. Olipa se onnellisen näköinen, kun tassupesun ja pyyhekuivauksen jälkeen pääsi lämpimään sohvannurkkaan nukkumaan.

Tänään tehtiin päivälenkki Kuhasalossa. Annoin Martan kulkea irti, mutta mokoma syöksyi räkyttämään vastaantulevat ihmiset. Meidän normilenkeillä ei reagoi ihmisiin ollenkaan, mutta en tiedä mikä sitä riivasi, kun nyt piti kaikki liikkuva räkyttää. Voi olla, että Remu-ranskiksen mukanaolo sai sen taas käymään ylikierroksilla. Onneksi muita kulkijoita ei ollut kuin pari, joten saatiin kävellä lenkki rauhassa. Martta juoksi höpelön lailla pitkin metsää. Mukavasti pysyi lähietäisyydellä koko ajan. Paitsi että yhden kerran hävisi metsään. Odoteltiin ja vihelleltiin muutama minuutti, ja kohta maastonakki tulikin vauhdilla paikalle. On se vaan niin tyytyväisen näköinen, kun saa juosta metsässä. Siinä hommassa se vaan on niin omimmillaan: silmät loistaa ja jalat vipeltää.

Iltalenkki tehtiin hallille. Ketään muita ei ollut treenaamassa, niinpä tehtiin tokoa, pitkästä aikaa. Martalla oli hirmuinen into tehdä. Seuraaminen oli tänään huippua. Tehtiin jo hieman pidempiä pätkiä, ja hienosti säilyi kontakti ja ilo. Luoksetulo meni paremmin kuin viimeksi. Nyt Martta ampaisi sellaista vauhtia. Huvittavan näköistä on, kun Martta kääntyy perusasentoon jo metri ennen kuin on kohdalla. Eli kääntyy, istuu ja siitä sitten peruuttaa sivulle oikealle paikalle. Mutta intoa tekemiseen on niin paljon, että en voinut kuin nauraa. Liikkeestä maahan meni tänään huipusti. Myös liikkeestä pysähtyminen onnistui, kun tajusin "seis"-käskyn sijasta sanoa "odota". Tehtiin myös hieman kaukokäskyjä parin metrin välimatkalla. Alkuun ei seisomaan nousu meinannut onnistua, vaan käveli aina minua kohti. Muutamien toistojen jälkeen sekin sujui. Olin niin ylpeä pienestä otuksesta! Yksi Martan mielestä hauskimmista jutuista on merkille meno. Niinpä tehtiin sitäkin välillä, ja siitä vielä vasemmalle-käskyä, niin koiran vireystaso säilyi hienosti yli puolen tunnin treenit. Lopuksi tehtiin vähän agiakin. Siis tosi vähän. Treenattiin vähän keppejä niin, että Martta suorittaa ne suht' itsenäisesti. Ja nekin meni paremmin kuin koskaan. Huomasin kyllä, että me tarvittaisiin ehdottomasti treenikavereita tokoon. Kun me treenataan kahdestaan, niin kaikki menee niin huipusti. Martta tarvitsee häiriötä ja minä tarvitsen jonkun sanomaan, että menikö se oikeasti ihan niin hyvin. Pääasia oli tänään, että meillä molemmilla oli tosi hauskaa. Kotimatkalla Martta tarjosi koko ajan mielettömän hyvää seuraamista. Kylläpä namuja kului meidän iltalenkillä.

Kotimatkan päätteeksi saatiin vähän jännitystä elämään: Meitä odotti kolme rusakkoa. Martta oli irti ja mokoma huomasi rusakot ennen minua. Oikeastaan koira oli ihan hölmistynyt, kun kolme pupua vain jökötti paikoillaan muutaman metrin päässä. Kun ensimmäinen sitten ampaisi liikkeelle, niin silloin alkoi tapahtua. Minä jo mielessäni kirosin, että tähän se meni sitten tämä ilta ja yö, kun koiraa tuolta pimeästä metsästä etsitään. Kaksi pupua hävisi talojen pihoihin ja Martta lähti jahtaamaan kolmatta, joka pinkoi pitkin pururataa. Mutta kun katulampun valokiila päättyi, niin Marttakin pysähtyi. Onneksi oli vielä muutama lihapullan pala taskussa, ja niin se ahne pieni koira tuli vauhdilla kun kutsuin. Niinpä pääsimme turvallisesti kotiin ja hyvä mieli säilyi molemmilla.