Ja niin ne kolmoset korkattiin

Tänään koitti se päivä, kun startattiin ensimmäiset radat agilityn kolmosluokassa. Kylläpä jännitti. Eniten jännitti se, että nyt ollaan turhan hurjassa seurassa, että radat on liian vaikeita meille ja että minä en muista rataa. Jännitti myös se, että koko kesä on mennyt lähes treenaamatta. Eli aika kylmiltään sitä reissuun lähdettiin, kun Maiju houkutteli mukaan kisakaveriksi. Aamulla siis kello kuus auton nokka kohti Maaninkaa Maijun ja Rommelin kanssa.

Kisapaikalla iski epätoivo. A-radan rimat oli 35 cm:n korkeudessa. Minun mielestä se on mäyriäiselle liikaa eikä olla koskaan treenattukaan sellaisilla korkeuksilla. Treenirimat on yleensä 20 -25 cm, sillä en halua rasittaa Martan selkää sen enempää kuin on tarvetta. 

Minä en voi ymmärtää, miksi minien rimoja pitää nostaa. Se vääjäämättä johtaa rotukirjon kaventumiseen agilityssä, mitä onkin jo tapahtunut, kun lähtölistoja katsotaan. Onko se lajin tarkoitus? Kun rimoja nostetaan, niin pieniä koiria on silloin kyseenalaista hyppyyttää kisaratoja. Eikö ennemmin voida tehdä teknisesti haastavampia ratoja, jolloin useammalla eri rodulla on mahdollisuus osallistua, ja mitattaisiin myös muuta osaamista kuin pelkkiä korkeita hyppyjä ja vauhtia? Jos koiran säkäkorkeus on alle 25 cm, niin kun rima on 10 cm yli säkäkorkeuden on se suhteessa koiran kokoon melko paljon. Eli kuinka moni 50 cm säkäkorkean koiran ohjaaja hyppyyttäisi 70 cm:n rimoilla? Toivottavasti ei moni. Mikäli nuo rimat on kolmosissa pääsääntöisesti maksimikorkeudessa, niin meidän kisat on kisattu.

No niin, takaisin asiaan. Vaikka rimat olivatkin korkealla, niin rata muuten näytti yllättävän helpolta. Minun odotukset kolmosen radoista olivat selvästi yläkanttiin. Odotin paljon kinkkisempiä ja haasteellisempia ratoja. Siksi yllätyin todella, kun tämän päivän molemmat radat olivat mielestäni helpommat kuin kahden edellisen kisan kakkosen radat. Se ehkä lievensi tuskaani korkeista rimoista. 

A-radalla tuomarina oli Vesa Sivonen ja tuomariharjoittelijana Arto Laitinen. En tiedä, kumman käsialaa rata oli. Lämmittelin Martan erityisen hyvin ennen rataa. Päätin tehdä radan tarkasti ja linjata hypyt niin hyvin, että hypyt olisivat mahdollisimman turvallisia. Ja hyvinhän se rata sitten menikin. Lähtö oli hieman hätäinen, sillä Martta ei suostunut istumaan lähdössä. En halua pitkittää lähtöjä, koska niissä vaan kierrokset kasvaa, jos paikallaoloa pitää alkaa tolkuttamaan. Olenkin päättänyt, että jos ei pysy lähdössä, niin tehdään suosiolla lentävä lähtö. Niinpä tehtiin tänäänkin. Suht' hyvin ehdin lähtöihin mukaan, etenkin A-radalla. Pari sähläystä radalla sattui, mutta hienosti Martta selvisi hypyt. Eikä ratavirheitä tullutkaan, mutta yliaikaa 3,79 sekuntia. Sijoitus 8/30.

Tässä A-rata:

B-radan tuomaroi Katarina Virkkula. Rata oli aivan erilainen kuin ensimmäinen, mutta oikein mukava rata. Ja mikä parasta: rimat olivat 30 cm:n korkeudella. Se palautti uskoni lajiin ja järjenkäyttöön. B-radan alku oli pahempaa sähellystä kuin edellinen, mutta ehdin silti ohjaamaan Martan toisen hypyn takaakiertoon. Keinun jälkeen valssi venyi liian pitkälle, joten tuli kiire ohjata Martta sen jälkeiselle hypylle. Lisäksi viimeisissä hypyissä unohdin ohjata tiukat kaarrokset, joten niissäkin menetettiin aikaa. Mutta olinpahan erittäin tyytyväinen tästäkin radasta: nolla ratavirhettä, mutta yliaikaa 2,30 sekuntia. Sijoitus 12/32.

Tässä todistusaineistoa B-radasta:

Lopputulemana eihän näistä suorituksista voi olla kuin onnellinen. Odotukset kolmosissa pärjäämiseen eivät ole korkealla, mutta parhaansa tuo otus tekee joka kerta. Kunhan minä saan ohjauksen toimimaan oikea-aikaisesti, että saadaan optimaaliset reitit enkä omalla toiminnalla hidasta koiran menoa, niin kyllä meillä on mahdollisuudet päästä ihanneaikoihin. Mutta palkintosijoille ei tulla pääsemään. Jos voittajakoirien ajat on yli 8 sekuntia alle ihanneajan, niin ne ovat meille sula mahdottomuus. Mutta hauskanpitoa ja onnistumisia voimme näköjään kokea vielä kolmosluokassakin. Mahtava tuo pieni tappijalka. Se ei lopeta yllättämästä minua.

Lopuksi kaverikuva tämän päivän matkaseurasta ja kilpakumppanista, partanaamat Martta ja Rommel.

Tehtäiskö pyörälenkki, Puttis?

Eipä tarvitse kahta kertaa kysyä. Tänä kesänä ei olla vielä pyörälenkeille ehditty, mutta kun kaivoin pyöräkorin esiin varaston uumenista, niin johan alkoi häntä vipattamaan. Loman kunniaksi siis kesän ensimmäinen pyörälenkki. Lämpiminä päivänä kun ei voi pitkää kävelyä koiran kanssa tehdä, on pyöräily mainio vaihtoehto. 

Hellepäivänä vesi vetää puoleensa, joten niinpä meidänkin reitti suuntasi kohti rantaa. Ensin ajettiin venesatamaan, jossa oli ensimmäinen pysähdys. Käveltiin allonmurtajilla ja Martta sai kahlailla vedessä ja tonkia heinikossa.

Sitten suunnattiin joenrantaan. Seuraava pysähdys oli Tuulaakissa, joka on jonkin sortin kesäkahvila. Terassilla ei juurikaan ollut porukkaa, joten se oli mitä mainioin jäätelötauon paikka. Tuulaakissa koirat otetaan hyvin vastaan, paitsi bändi-iltoina. Ja silloinkin koirien (ja lasten) pääsy alueelle on kielletty melun takia. Kysyttiin jopa, että haluaako Martta vesikupin, mutta juuri järvessä kahlaillut vapaamatkustaja ei ollut veden tarpeessa. Istahdettiin siis terassille siksi sikaa, etyä saatiin jäätelö tuhottua. Niin, tokihan Marttakin sai siitä osansa.

Joenrantaa pitkin pyöräiltiin kotiin päin, mutta en malttanutkaan ajaa suoraan kotiin, vaan koukattiin Karsikon ja Siihtalan kautta. Kolmas pysähdys tehtiin joen varressa olevassa venesatamassa. Siellä sai mäyriäinen taas kahlailla vedessä ja tonkia kaislikossa. Mutta kun sadekuuro yllätti, meille tuli kiire päästä kotiin.

Matkaa kertyi reilu 14 kilometriä ja aikaa kului lähes kaksi tuntia. Retki tehtiin aivan lomafiiliksissä: katseltiin maisemia, seurailtiin ihmisiä, ihmeteltiin, nautiskeltiin. Kerrassaan rentouttavaa. Ihmettelen vaan, että miten voi tuo pyöränkorissa istuja olla näin väsynyt lenkin jälkeen. Etsi itselleen rauhallisen nukkumispaikan lasikuistilla olevasta häkistään.

Enpä olisi uskonut, että  maisemien katselu voi väsyttää pientä Kääppästä noin paljon.