Mikä ihana kevät! Ja mikä ihana auringonpaiste! Sitä töissä ikkunasta ihailin ja päätin vaihtaa suunnittelemani kuntosalitreenin pitkään lenkkiin Martan kanssa. Kun tulin kotiin, keksin, että mehän lähdetäänkin pyöräajelulle! Sulat ja kuivat tiet, ja pääosin alkaa hiekoitushiekatkin olla jo poissa. Talvella en uskalla ajaa pyörällä Martta kyydissä. Etupainoinen lasti ja liukkaat tiet ei ole hyvä yhdistelmä.
Tänään kävin kellarista hakemassa pyöränkorin ja kylläpä alkoi tappijalan häntä viputtamaan. Meillä asuu innokas pyöräilijä, tai paremminkin kyytiläinen. Se on aina valmis pyöräajelulle.
"Nosta jo kyytiin!"
Aloitettiin pyöräily kevyesti ja ajettiin noin 3 km, että päästiin mukavien metsäpolkujen lähelle. Parkkeerattiin pyörä ja lähdettiin samoilemaan metsään. Kierrettiin yksi tunti ja 5 kilometriä pitkin metsäpolkuja ja rantoja. Minä ihailin auringonlaskua ja Martta "ihasteli" rusakoita.
Tuolla me vielä muutama viikko sitten käveltiin ja hiihdettiin. Ja saari kierrettiin. Mutta enää ei jäälle ole asiaa. Jouduin pitämään Martan hihnassa, kun rannassa käveltiin. Mäyriäisellä on kova hinku jäälle. Se rakastaa jäällä juoksemista, eikä raukka voinut ollenkaan ymmärtää, miksi ei voitu nyt sinne mennä.
Kotimatkalla oli jo pimeää. Mutta niin väsynyt ei mäykkynen ollut, ettei olisi jaksanut valppaana ja tärkeännäköisenä tarkkaila ympäristöä. Tästä ne alkaa, meidän pyöräajelut siis.
Ja kuten joka vuosi, tässä virallinen synttärisankarin pönötyskuva:
Meidän karvainen perheenjäsen on nyt viisi vuotias. Koira parhaassa iässä. Sen luonne on hioutunut ja se on hitsautunut tähän perheeseen sopivaksi. Onhan se melkoinen sitruuna. Vaativa ja tosikko. Vieraat ihmiset näkevät siitä vain sen huonot puolet: hemmoteltu pikkuräksy, haukkuu, murisee, ei pidä vieraiden koskettelusta, ei pidä vieraista koirista, vahtii tavaroita ja kerjää. Mutta tuttujen kanssa se on kuin eri koira: hellyydenkipeä, hauska, leikkisä, hiljainen ja tottelevainen. Siitä kyllä huomaa kenestä se pitää. Se ei ole kaikkien kaveri, mutta kenen kaveri se on, se on sitä täydellä sydämellä.
Olenkin sanonut, että jos Martta olisi ihminen, niin se olisi sellainen vanhapiika-kyylääjä. Huonosti käyttäytyvä jonoissa etuileva tantta. Sen mielestä sillä olisi siihen oikeus, totta kai, koska se vaan olisi niin. Se kyttäisi ikkunasta ohikulkevia ihmisiä ja naapureita. Ärsyyntyisi lasten äänistä ja koirien haukkumisesta. Ärsyyntyisi, jos asiat ei menisi niin kuin niiden kuuluisi mennä. Ärsyyntyisi ylipäätänsä hyvin helposti. Mutta olisi sillä hyvätkin puolet: sillä olisi oma lähipiiri, jossa sen parhaat puolet tulisi esille. Avulias, kiltti, kekseliäs ja mitä lojaalein ystävä. Mutta vain niiden kesken, jotka sen on oppinut tuntemaan ja joihin se on oppinut luottamaan. Sellainen olisi meidän Martta ihmisenä.
Mitä odotetaan tapahtuvaksi viisivuotiaan Kääppäsen kanssa? Todennäköisesti tämä tulee olemaan meidän viimeinen aktiivinen agilityvuosi. Olemme saavuttaneet agilityssä enemmän, mitä ikinä olisin voinut toivoa. Korkeammalle emme pääse, joten nautiskellaan tämän kesän kisoista ilman sen kummempia tulostavoitteita. Nautitaan yhteisestä tekemisestä ja flowsta. Sitä on agility parhaimmillaan.
Kieltämättä nyt on aika tyytyväinen olo. Eilinen päivä tuli vietettyä mukavassa koiraporukassa ja agilityn merkeissä. Aamulla autoon pakattiin Martan lisäksi koikkeri Pyry ja whippet Pippa, ja suunnattiin Kuopioon ACE:lle treenaamaan Vitikaisen Tiian koutsaukseen. Ja kun kelikin oli mitä parhain (sulat tiet ja auringonpaistetta), niin mikäs siinä ajellessa.
Treeniradalla oli 33 estettä. Kaikki kontaktit ja erikoisesteet oli radalla. Minulle radan avainsanoja olivat takaakiertovalssi, pakkovalssi sekä niisto. Omasta suunnitelmasta radan suorittamiseen jouduin muuttamaan muutaman kohdan: pari persjättöä muuttui takaakierto valssiksi ja saksalainen pakkovalssiksi.
Tässä suurpiirteinen kuva radasta:
Suurimmat toiveet ja odotukset kohdistuivat kontakteihin, yllätys yllätys. Ja suurimmat pelot olivat, että muistanko radan ja muistanko ohjauskuviot, etenkin ne, jotka eivät kuulunut alkuperäissuunnitelmiini.
Ensimmäisellä yrityksellä päästiin A-esteelle, johon matka tyssäsi. Martta juoksi läpi. Sillä ei ollut mitään aikomusta pysähtyä. Otettiin A-este uudelleen ja tehtiin rata maaliin asti. Minä muistin radat, tein kaikki ohjaukset, vaikka välillä meinasi tulla kiire.
Toisella kerralla tehtiin rata alusta loppuun. Viimeinen rima tippui, muuten kaikki meni kuin tanssi. Lopussa taisi hyytyä meidän molempien jalat. Minä en jaksanut juosta loppusuoraa täysillä eikä Martta jaksanut nostaa tappijalkojaan viimeisellä esteellä. Mutta se annettakoon anteeksi, oltiinhan sentään suoritettu rata virheettömästi 32:lle esteelle asti.
Martan radan tekemisestä huomioitiin, että sen käännökset on nopeat, mutta suorilla se häviää vauhdissa. Martta ei tykkää itsenäisestä etenemisestä, eli joka hypyn jälkeen katsoo minuun päin ja odottaa ohjeita. Kotiläksyksi irrottelusuoria. Suoran päähän superherkkua (lue: kissanruokaa) ja hetsaamalla lähetän koiran hyppysuoralle, johon laitetaan myös erikoisesteitä, kuten muuria, pituutta, rengasta ja okseria. Tarkoitus on, että Martta juoksee itsenäisesti suoran päähän sen minkä kintuistaan pääsee. Se joutuu itse miettimään sopivat ponnistuspaikat kovassa vauhdissa.
Saatiin me kyllä radan tekemisestä kehuja. Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta, kun muistan radan aivan täysin alusta loppuun asti, ja muistan vielä kaikki ohjauskuviotkin, enkä epätoivoissani räpellä omiani. Eilisissä treeneissä oltiin kyllä Martan kanssa ihan liekeissä. Tällaista onnistumista ei ennen ole ACE-treeneissä koettu. Kaiken kaikkiaan hieno päivä!
Tänään käytiin tekemässä hömpöttelytreenit Marian ja Beijon kanssa. Marttahan ei ole paras irtoamisessa, mutta tässä pientä yritystä:
Ihan harmittaa, kun ei tullut otettua kuvamateriaalia meidän "vanhoista" kontakteista. Niistä kaikista läpijuoksuista, ylihypyistä ja hiipimisistä olisi saanut paljon varoittavia esimerkkejä kontaktien huonoista suorituksista.
Viime viikonloppuna tein Martan kanssa treenin, jossa treenasin oikeastaan pelkästään kontaktilla pysymisen kestoa ja vapautuskäskyä. Eilisissä treeneissä huomasin, että oppi oli mennyt perille. Koirasta näki, että nyt on palanen loksahtanut kohdalleen. Eihän siihen mennytkään kuin neljä kuukautta. Mutta tämä siis vain treenimoodissa. Katsotaan, kuinka kontaktipalaset pysyy koossa (tai kuinka ne leviää) pääsiäisenä kisoissa, kun korkataan tämän vuoden kisakausi.
Eilen otettiin pitkästä aikaa videopätkää normitreeneistä. Hallissa oli hyppyrata, joka oli melkoista kiemuraa. Arvelin suurimmat ongelmat olevan omassa korvien välissä, eli radan muistaminen. Mutta eihän se sitten niin vaikea ollutkaan. Radan sivuilla oli sekä A-este sekä puomi, jotka pystyttiin ottamaan rataan mukaan. Tein ensin varsinaisen hyppyradan kaksi kertaa ja molemmat nollana samantien. Sen jälkeen lisäsin A-esteen ja tekipä Martta kontaktin hienosti. Lopuksi hömpöteltiin suoraa juoksua kontaktilta toiselle ja Martta teki kuin tekikin mahtikontaktit. Iloinen mieli treenin jälkeen. Lauantaina lähdetään testaamaan kontakteja ACE-treenissä.
Tässä meidän eiliset treeniradat. Hyppyrata, johon yhdistetty A-este:
Ensimmäistä kertaa on tänä talvena ollut jotakin suunnitelmallisuutta treenien suhteen sekä suunnitelmaa kisakaudelle. Talvi hinkattiin kontakteja ja nyt ollaan siirretty kontaktit radalle ja ryhdytty tekemään ratatreeniä. Huhtikuussa kisataan kontaktin harjoittelu -kisat ja toukokuussa haetaan kisarutiinit, kun kisataan useammat kisat kuukauden aikana. Ja jos kaikki suunnitelmat toetutuvat, niin mahdollisesti saadaan PoKsista agilityn sm-kisoihin minijoukkue kasaan. Sitä kohti mennään. Se tulee olemaan minun ja Martan uran huipennus.
Katsoin Kennelliiton tilastoista, että Martta olisi ollut kaikista mäyräkoirista (kaikki koko- ja karvamuunnokset mukaan lukien) ainoa, joka on kisannut agilityn kolmosluokassa viime vuonna. Voikohan tuo pitää paikkaansa? Ja viimeisen neljän vuoden aikana kolmosissa kisaavia mäyräkoiria on ollut yhteensä viisi. Voiko tosiaan olla noin vähän?
Meidän omat viikkotreenit on menneet mukavasti. Martta tekee normitreeneissä hyvät kontaktit, joten nyt pitäisi päästä tekemään rataa myös muissa ympäristöissä kuin tutussa hallissa. Tänään osallistuttiin Sari Vähäniityn koulutukseen, joka pidettiin "omalla" hallilla. Rata oli tosi kiva. Paljon takaakiertoja, joissa Martta kuumuu, kun ei pääse juoksemaan. Eli tiesin jo etukäteen, että hillitöntä räksytystä oli luvassa. Kontakteista radalla oli vain A-este, mikä oli hyvä juttu. Jännitin hiukan, että kuinka Martta kontaktit suorittaa, mutta pelko oli turha. Upeat kontaktit tuo pieni Kääppä teki. Ainoana miinuksena se, että lähti muutaman kerran liikkeelle ennen vapautuskäskyä. Lopuksi otettiinkin pelkkää A:ta, että saatiin pysähtymisen kestoa varmemmaksi. Ei tarvinnut kuin yksi varastaminen, niin sen jälkeen pysyi hyvin.
Tässä videopätkä meidän tämän päivän radasta:
Muutama viikko sitten aloitettu kuntokuuri tuottaa selvästi tulosta. Ollaan lisätty lenkkejä tai etenkin lenkkien kestoa. Jäälenkit ovat olleet todella ihania. Martta tykkää juosta jäällä ja minä tykkään jäällä hiihtämisestä. Niinpä ollaan suunnattu iltalenkille rantaan suksien kanssa. Kun jäälle menee illalla kuuden jälkeen, voi olla melko varma, että muita kulkijoita siellä ei ole. Maria, Beijo ja Diva ovat olleet pari kertaa meidän mukana. Jos säät vaan sallii, niin jäälenkit jatkuu. Mutta mikäli vettä sataa samaan malliin kuin tänään, niin lumet ja jäät sulavat nopeasti. Nämä vesikelit ovat Martan mielestä ällöä. kun asfaltit on sulana ja asfaltin päällä kunnon kerros hiekoitussoraa, niin Martta selvästi aristelee kävelemistä. Martta on herkkätassuinen, joten sora ei muutenkaan ole sille mieluisa alusta tassujen alle. Eilen se kaivoi lumen alta päästäisen. Ainahan se lenkeillä lumikinoksissa kaivaa, mutta ei se ennen ole sieltä mitään löytänyt. Eilen ihmettelin, että mitä se oikein heittelee, kunnes tajusin sen olevan päästäinen. Henki lähti nopeasti tuolta hiirulaiselta, mutta Martta ei olisi millään halunnut siitä luopua. Ei sillä ollut aikomustakaan sitä syödä, mutta nenällä sitä piti tökkiä, peitellä välillä lumen alle ja kaivaa se taas uudelleen esiin. Ja pitihän sitä vähän imeskelläkin. Paljon iloa (Martalle) ja paljon ällötystä (minulle) yhdestä päästäisestä:
Kylläpä pari vuorokautta maiseman vaihdosta heti loman alkajaisiksi piristää kummasti! Poikkeuksellisen lämmin talvi näkyi Vuokatissakin: rajallisesti hiihtolatuja käytössä, eikä nekään priimakunnossa. Metsässä oli sen verran vähän lunta, että ei tarvinnut lumikenkiä patikointiin. Niinpä ratkaisu olikin helppo tehdä. Jätin hiihtämisen suosiolla väliin ja keskityin Martan kanssa ulkoiluun.
Vuokatin vaaroilla oli kävelypolut loistokunnossa. Kiivettiin rinteiden huipulle ja samoiltiin metsässä. Martta oli metsäreissuista innoissaan. Hankiainen kyllä olisi kantanut Marttaa joka puolella metsää, mutta minun piti pysytellä poluilla tai lumikenkäilyreiteillä. Niissä käveleminen oli vaivatonta. Marttaa en uskaltanut irti laskea, sillä se oli aivan tohkeissaan runsaista riistan hajuista. Minulla oli Martalle valjaat ja joustava hihna, jonka kiinnitin vetovyöhön. Näin kuljettiin ne pätkät, joissa oli mahdollista tavata muita ihmisiä, että koira pysyi hyvin hallinnassa. Mutta metsässä vaihdoin joustavan hihnan flexiin, jonka kiinnitin vyöhön. Olipa näppärä kulkea, kun omat kädet saivat heilua vapaana rinteitä kivutessa ja laskeutuessa. Martallahan ei flexiä käytetä ollenkaan. Vain tällaisilla vaelluslenkeillä flexi on osoittautunut erinomaiseksi välineeksi.
Kuvat kertokoon tärkeimmät asiat reissusta:
Kiipeämistä ylämäkeen:
Huipulla ei tuullut. Käytiin katselemassa laskettelijoita.
Laskettelurinteen laella oli Kahvila Ripas, jossa pidettiin huilitauko. Saatiin erinomaista palvelua ja koiratkin tervetulleita terassille.
Matka jatkui pitkin metsiä. Eikä tavattu ristinsieluakaan. Mikä ihana rauha ja vapauden tunne.
Tokihan välillä pysähdeltiin ja Martta sai tonkia lumessa.
Martta oli mökissä kuin kotonaan. Myös monet rutiinit piti säilyttää, kuten keittiön pöydällä ohikulkijoiden vahtaaminen. Tällä kertaa ei ikkunasta näkynyt kuin metsää, joten ei ollut ohikulkijoitakaan.
Metsälenkin jälkeen väsymys voitti. Martta ei ole tottunut nojatuoleihin, joissa ei ole sivuja. Hiukan pelottavan ja huteran näköistä oli tuo rentoutuminen.
