Cacciareja ja kisat Lappeenrannassa

Jonkin aikaa on ollut mielessä ilmoittaa Martta kisaamaan Lappeenrantaan, sillä Marttahan on syntynyt Lappeenrannassa ja samalla olisi kiva nähdä kasvattajaa. Lokakuun loppu alkaa olla ajankohdallisesti viimeisiä hetkiä kisata säiden puolesta, mutta niinpä sitä lauantaina lähdettiin pienelle lomalle ja koira-aiheiselle reissulle Etelä-Karjalaan. Loma siitä tuli sen takia, että yövyttiin hotellissa ja koiramatka tuli vierailukohteista ja kisoista.

Lauantaina iltapäivällä käväistiin Martan kasvattajan luona katsomassa Cacciare-laumaa, jossa oli Martan sisko Tiitu ja Tiitun kaksi tyttöä. Sen jälkeen käytiin tervehtimässä Martan toista siskoa, Siiriä ja Siirin tyttöä Tessaa. Nähtiin siis kaksi Martan siskoa ja kolme siskontyttöä. Ja ne ketkä Martan tuntee, niin voin kertoa, että luonteeltaan olivat aika lailla samasta puusta veistettyjä. Ääntä ja epäluuloa riitti. Rakenteeltaan Martta taitaa olla pienimmästä päästä. Ainakin lyhytselkäisempi ja niukempikarvaisempi. Mutta sama ilme oli kaikilla, joten kyllä ne sukulaisiksi tunnistaa. 

Lauantaina iltalenkki ja sunnuntain aamulenkki tehtiin Lappeenrannan linnoituksen ja sataman alueella. Hotelli oli siitä mainio, että huoneessamme oli takaovi ulos, mistä oli todella kätevä liikkua koiran kanssa suoraan pihalle. Martta on mahtava reissukaveri. Kun sille pakataan oma viltti ja pehmolelu mukaan, niin se loikoilee tyytyväisenä hotellihuoneessa, sängyllä tietenkin.

Martta syntymäkaupungin huipulla.

Pönötystä linnoituksen jollakin muistomerkillä.

Sunnuntaina ensimmäinen rata alkoi klo 10.30, joten saatiin ilman kiirettä nautiskella aamupala hotellissa ja lähteä kaikessa rauhassa kisapaikalle. Kisoja tuli katsomaan myös Martan kasvattaja sekä Siirin emäntä. Olipa kisoissa talkoissa vielä yksi Cacciare-koiran omaava henkilö, joten mikäs sen mukavampaa viettää kisapäivää, kuin höpötellä mäykkyihmisten kanssa. Niitä kuin ei normaalisti agilitykisoissa ruuhkaksi asti ole. Kiitokset Liisa, Eeva-Mari ja Sari! Oli mukava tavata. Aikamoista odotteluahan se oli, kun ensimmäinen rata on klo 10.30 ja kolmas rata puoli neljältä. 

Ensimmäinen rata oli Kari Jalosen agilityrata. Ennen ei olla Jalosen radoilla oltukaan. Olihan siinä joitakin kinkkisiä kohtia, joista yksi sitten koitui meidän kohtaloksi. Puomin jälkeen takakierto ja voin kertoa, että ei ollut ensimmäinen kontaktin jälkeinen takakierto, jossa tehtiin hylly. Pitäisiköhän tätä treenata joskus ihan oikeasti treeneissäkin? Ongelmana on tietysti se, että treeneissä Martta pysähtyy kontaktille, mutta kisoissa ei. Ja kun se vielä niin vahvasti lukitsee sen seuraavan esteen puomilla ollessaan, niin en vaan mitenkään ehdi takaakierrolle ohjaamaan.

Toinen rata oli Kari Jalosen hyppyrata. Kun ennätin katsoa maksien ja medien suoritukset, niin alkoi tuntua ihan mahdottomalta koko rata. Aika epätoivoisin fiiliksin lähdin radalle, kun näytti niin hankalalta. Liekö epätoivo tuonut jostakin lisää tarmoa, niin tämä hyppyrata oli meillä tämän päivän paras rata. Yksi rima tippu, mutta muuten rata sujui juuri niin kuin sen olin suunnitellut. Kaikilla radoilla oli tänään rimoja kolmessa eri korkeudessa, mutta Martta ei pudottanut niitä 35 cm:n rimoja, vaan taisi olla 30:n rimoja ne, jotka tänään tippui.

Kolmas rata oli Anne Viitasen agilityrata. Haastava se oli, mutta ei mahdoton. Piti olla koko ajan valppaana eikä ote saanut herpaantua missään. Aloin jo itsekin olla melko väsynyt ja niin Marttakin. Olisiko sitten itselläni ohjaus herpaantunut sadasosasekunniksi kepeillä, sillä Martta jätti kepit kesken. En mitään varsinaista syytä siihen keksinyt, sillä kuljin Martan vieressä samaa tahtia, en liikkunut sivuttainsuunnassa enkä juossut edelle tai mitään muutakaan. Yhtäkkiä vaan Martta katsoi minuun  ja päätti tulla pois kepeiltä. Arvelen, että kun koiraa jo väsytti, niin kepit on se, missä ei motivaatio vaan enää riitä. Tehtiin kepit alusta uudellen ja rata meni muuten ihan nappiin. Tulipa taas huomattua se, että meille riittää kaksi rataa päivässä, etenkin, jos odotteluaikaa ratojen välillä on pari tuntia. Ei me vaan jakseta keskittyä enää.

 

Mutta kaikenkaikkiaan meillä oli todella hyvät radat, vaikka virheitä tulikin. Martta kulki jälleen kerran hyvässä vireessä, vaikkakin yliaikaahan me kerättiin siitä huolimatta. Tähän on hyvä päättää meidän tämän vuoden kisat ja aloittaa treenikausi. Huhti-toukokuussa taas jatketaan kisaamista, kunhan kelit lämpenee.

Syysloma alkoi patikoinnilla

Lähialueiden patikointireitit ovat jostakin syystä jääneet koluamatta, joten päätettiin vihdoin käydä katsastamassa, millaisia polkuja omassa maakunnassa on tarjolla. Ajettiin tunti itärajalle päin, kunnes saavuttiin Patvinsuon kansallispuiston alueelle. Yhden päivän rengasreittejä ei kovin paljon näyttäisi olevan tarjolla, mutta etukäteen reittivaihtoehtoihin tutustuttaessa Suomunkierto vaikutti varsin mukavalta. Reitti-infon mukaan Suomunkierto on 15 km:n mittainen helppokulkuinen reitti, joka kulkee suurimmaksi osaksi Suomujärven rantoja pitkin kiertäen koko järven. Patikointiajaksi oli arvioitu 6-7 tuntia.

Meillä patikointiin kului aikaa 5,5 tuntia. Jos evästauot lasketaan pois, niin aktiivista etenemistä oli noin 4 h 40 min. Maisemat olivat kauniita, polku helppokulkuista ja Suomujärven hiekkarannat ihastuttavat. Martta kulki koko matkan irti. Martta on selvästikin oppinut, että vapaana kulkeminen ei tarkoita määräämätöntä vapautta, vaan silloin kuljetaan nätisti polkua pitkin ja muutaman metrin säteellä meistä muista. Jos sen laskee metsään humputtelemaan hajujen perään, niin sen jälkeen saa vain kuunnella riistahaukkua ja odotella mäyriäistä näköetäisyydelle. Pari kertaa Martta sai selvästikin jonkin hajun nenäänsä ja meinasi metsän houkutus olla liian voimakas. Mutta etenkin kun polulla oli useaan otteeseen karhun jättämiä kakkakasoja, ei todellakaan huvittanut päästää Marttaa karhujahtiin.

Tästä se alkoi. Järvi, jonka ympäri pitäisi kiertää:

Siltoja.

Polkuja.

Pitkospuita.

Ja niitä ihania hiekkarantoja.

Viiden ja puolen tunnin ja 15 kilometrin jälkeen:

Selkälausunto

Viime viikolla se sitten saapui: virallinen selkälausunto Kennelliitosta. Lausunto on seuraavanlainen:

- Spondyloosi: SP0 eli puhdas

- Nikamien epämuotoisuus: VA0 eli normaali

- Välimuotoinen lanneristinikama: LTV1 eli jakautunut ristiluun keskiharjanne

- Kalkkeutuneet välilevyt: IDD2, K3 eli kolme kalkkeutunutta välilevyä, keskivaikea

Tuo viimeinen kohta pysäytti. Kun jokin luokitellaan keskivaikeaksi, niin automaattisesti ajattelen sen olevan todella vakavaa. Melkein valvoin yön, kun mietin, miten olen koirani agilityssä ja muussa touhuilussa rikkonut ja kuinka tämä kaikki nyt päättyy. Mielessä parveili lukuisia kysymyksiä ja kauhuskenaariot. Hetken kuluttua olin jo valmis käärimään koko tuon pienen Kääpän pumpuliin, ettei sille vaan tapahdu mitään pahaa. Käärin sen pumpuliin ja pidän turvassa. 

Ennen kuin ehdin vajota epätoivon syövereihin, laitoin liudan kysymyksiä selkälausunnon antajalle, Anu Lappalaiselle. Tänään sain vastauksen moniin kysymyksiini: 

"Älä suotta murehdi vaan olkaa ja harrastakaa niinkuin ennenkin.  Kalkkeutumat olivat rintarangan alkuosassa, mutta sinällään paikalla ei ole niin kauheasti väliä, ne kertovat enemmänkin välilevyjen yleisestä tilasta. Kalkkeutumat muodostuvat ja ovat merkki pitkälle edenneestä välilevyjen rappeutumisesta jo nuoruudessa eli tuskin olet voinut olla toimillasi niiden kehittymistä auttamassa ellei harrastus ole ollut kovin "rajua" jo kasvuaikana. Tutkimustietoa asiasta on kovin vähän, mutta oma mutuni on, että pikemminkin vähäinen ja yksipuolinen liikunta kasvuaikana tekevät hallaa välilevyille. Kalkkeutumat eivät aiheuta kipua ja jos oireita tulee, niin ne johtuvat välilevytyrästä. Lisäravinteista ei ole ainakaan haittaa, eli niitä voit huoletta syöttää. En tosin tiedä, onko niistä varsinaisesti hyötyäkään tähän asiaan, mutta varmaan voivat olla hyvästä nivelille.

Siis: Huoli pois, mutta mäyräkoiran kanssa kannattaa tietysti aina tiedostaa välilevytyrän riski. Ja 3 kalkkeutumaa ei onneksi ole vielä kovin paha."

Kylläpä tipahti kivi pois sydämeltä. Eli mäyriäiseni on niin kunnossa kuin mäyriäiset voi yleensä olla. Se ei ole kipeä, eikä sitä tarvitse kääriä pumpuliin. Se saa jatkaa harrastamista, se saa elää niin täysillä kuin vaan haluaa. Se on kunnossa. Se on tärkeintä.