Sen ei pitänyt tulla meille

Merkit olivat näkyvissä, jos olisin osannut katsoa. Olin jo kuukauden päivät hokenut, että Martta vaikuttaa jäykältä, pitäisi varata aika hierontaan. Se liikkui välillä jäykästi tai empi sohvalle hyppäämistä. Mutta se ei ontunut, ei aristanut eikä vingahdellut. Se kulki reippaasti lenkillä, se teki innokkaasti agilityä, Se oli meidän normaali Martta. Kunnes viime viikon tiistaina treenien jälkeen hallilla, kun oltiin jo lopetettu oma treeni ja heittelin Martalle namuja palkaksi, se vingahti. Se seisahtui, katsoi minua ihmeissään, ei halunnut nameja. Tunnustelin sen takajalkoja ja selkää, mutta kaikki tuntui olevan kunnossa. Se käveli normaalisti, se ravasi normaalisti, vaikutti ainostaan vähän jäykältä. Lähdettiin kävelemään hallilta kotiin, kun huomasin, että toisen takajalan liike näyttää omituiselta. Kävely huononi nopeasti. Martta kannettiin kotiin. 

Kotona liike huononi entisestään ja Martta veti selän köyryyn kävellessään. Kello oli kymmenen illalla. Hätä ja huoli valtasi mielen. Ensimmäisenä soitto kasvattajalle. On kerrassaan lottovoitto, että molemmilla koirilla on sellaiset kasvattajat, joille voi soittaa vaikka keskellä yötä, jos tarvetta on. Ja nyt oli sellainen tarve. Jo se, että voi jakaa huolen jonkun kanssa auttaa, että voi taas ajatella järkevästi. Seuraava soitto oli Vantaalle Eläinsairaala Aistiin. Sieltä sain ohjeet, miten toimitaan, jos nyt kyseessä on se kaikkien mäyräkoiran omistajien painajainen, mitä ei toivota kellekään, ikinä. Martta laitettiin häkkilepoon ja seuraavana päivänä paikalliselle eläinlääkärille. 

Se oli uneton yö.  Martta vaikutti rauhalliselta, mutta liikkuminen oli vaivalloista: selkä köyryssä ja takajalat hoippui. Virittelin patjan eteisen lattialle Martan häkin viereen. Silken kanssa asettauduimme patjalle nukkumaan, mutta hetken kuluttua tunsin, että myös Martta tökki kuonollaan täkin nurkkaa ja halusi normaalipaikalleen peiton alle nukkumaan. Sinne se raahautui jalkoihin peiton alle, enkä hennonnut kieltääkään. Niinpä kökötin koko yön kippurassa patjalla tai jalat lattialla, etten vain vahingossa potkaise kipeää koiraa. Ei tullut uni silmää, vaan vahdin koirien unta.

Heti aamulla soitto eläinlääkäriin. Onneksi saatiin aika heti aamupäivälle. Martan liikkuminen ei ollut huonontunut edellisestä illasta. Kannoin sen ulos pissille, mutta ei suostunut tekemään mitään. Laskin, että oli pissinyt edellisen kerran yöllä, kun käytin sen ulkona ennen nukkumaanmenoa. Sitten koira autoon ja eläinlääkäriin. Eläintohtori Kivuttomassa Martta hoidettiin erinomaisesti. Pääsimme suoraan toimenpidehuoneeseen odottamaan omaa vuoroamme, ettei tarvinnut kipeää koiraa odotushuoneessa pitää. Tutkimuksen jälkeen diagnoosi varmistui: todennäköisesti kyseessä on välilevytyrä eli kansanomaisemmin sanottuna mäyräkoirahalvaus. Martalla ei ollut halvausoireita, mutta köyry selkä kieli kovasta kivusta, ja köyry selkä vaikutti takajalkojen liikkeeseen. Aloin elää pahinta painajaistani.

Martta sai hoidoksi akupunktiota. Ja koska Martta ei ollut pissinyt koko päivänä, sitä yritettiin juottaa ja saada pissimään. No, Martta ei juonut eikä pissinyt. Tultiin kipulääkkeiden kanssa kotiin. Soitin samantien Aistiin. Sain ajan magneettikuvaukseen ylihuomiseksi eli perjantaiaamuksi. Martta ei pissinyt koko päivänä, joten neljän jälkeen lähdettiin takaisin eläinlääkäriin rakon tyhjennykseen.

Torstaina iltapäivällä lähdettiin ajamaan kohti etelä-Suomea. Koska magneettikuvaus oli perjantaiaamuna klo 9, yövyimme sukulaisten luona Porvoossa, josta ei ole pitkä matka ajella Vantaalle aamuksi. Martta matkusti levollisesti koko matkan ja kylässä oli yllättävän pirteä. Ei malttanut pysyä häkissä, vaan piti kuljeskella ja tutkia paikkoja.

Aistissa meidät otti vastaan Sigitas Cizinauskas, joka on Aistin perustaja ja pääneurologi. Tiesin Martan olevan hyvissä käsissä, parhaimmissa mitä Suomesta löytyy. Martta tutkittiin ja päätettiin viedä magneettikuvaan. Vielä tässä vaiheessa oli epävarmaa, onko kyseessä todellakin välilevytyrä vai lihastrauma. Martalla kun ei ollut halvausoireita ja tilanne oli pysynyt stabiilina tiistai-illasta asti, vaikutti kaikki kuitenkin melko hyvältä. Reilu tunti piti jännittää magneettikuvien tuloksia. Lopulta Sigitas istutti minut tietokoneruudun eteen ja Martan selkäranka käytiin läpi viipale viipaleelta. Ja kyllä, se oli välilevytyrä. Keskivaikea välilevytyrä keskiselässä. Yleisimmässä paikassa, nikamassa, joka on heti kylkiluiden jälkeen. Magneettikuvista selvisi, että Martan selkäranka on aivan tyypillinen mäyräkoiran selkä. Mitään muita vaurioita siellä ei näkynyt, mutta nikamien rappeutuminen kyllä. Mäyräkoirien selkä alkaa rappeutua 6 kk iässä ja se johtuu ihan vain siitä, että joskus on päätetty jalostaa lyhytraajainen ja pitkäselkäinen koira. Rappeutuminen vaan kuuluu siihen pakettiin ja sille emme mahda mitään. Rappeutumista emme voi estää emmekä voi siihen muutenkaan vaikuttaa. Martta on selkäkuvattu reilu vuosi sitten ja sillä on todettu kolme kalkkeumaa. Tämä nikama, jossa välilevy poksahti, oli Martan ainoa täysin terve nikama. Kaikissa muissa nikamissa näkyi rappeuman merkit, vaan ei tässä yhdessä. 

Sigitas selitti tilanteen faktat ja hoitomahdollisuudet perusteellisesti. Vaihtoehtoina oli häkkilepo tai leikkaus. Häkkilevossa koira pidetään noin viisi viikkoa mahdollisimman paikoillaan. Käytännössä ei kuitenkaan ihan pelkästään häkissä, jos koira saadaan olemaan muuten rauhallisesti. Mutta kaikki ulkoilut käytännössä pois, ainoastaan kantaminen tarpeilleen, ei muuta. Silti on mahdollista, että häkkilevossa oleva koira halvautuu hoidon aikana. Ja missä vaiheessa voi olla varma, että välilevy on taas kunnossa? Vaihtoehto kaksi oli leikkaus. Siinä on tietysti riskinsä, kuten leikkauksissa yleensä, mutta koira on kunnossa kuuden viikon kuluttua eikä se sama nikama voi enää sairastua. Päätös ei ollut helppo. Asiaa pohdittiin ja vatuloitiin. Tai siis minä pohdin ja vatuloin, sillä lääkäri kertoi vain faktat. Lopulta päädyttiin leikkaukseen. Ja Martta leikattiin samantien. 

Kolmen tunnin kuluttua päätöksestä menin hakemaan Martan. Olin varautunut näkemään tokkuraisen nukutuksesta heräävän kipeän otuksen, mutta minua oli vastassa häntäänsä heiluttava kävelevä Kääppänen! Leikkaus oli onnistunut hyvin ja toipumisen ennuste oli hyvä. Lääkärin mukaan leikkauspäätös oli oikea, sillä välilevyn tila on ollut huonompi mitä kuvassa näkyi. Saimme mukaan perusteelliset ohjeet kuntoutukseen ja jatkohoitoon. Suurin asia, mikä mieltäni painoi, oli kysymys siitä, että olenko pilannut Martan selän agilityllä. Sigitaksen mukaan näin ei missään nimessä ole, ja että Martta voi huoletta palata agilitykentälle, kunhan on toipunut leikkauksesta. Kuuden viikon päästä Martta voi elää ihan normaalia mäyräkoiran elämää ilman mitään rajoitteita.

Kotimatka alkaa.

Martta sai Aistissa parasta mahdollista hoitoa. Siellä kohdeltiin sekä meitä ihmisiä että koiraa ensiluokkaisesti. Vaikka matka oli pitkä ja raskas, olen tyyvyäinen, että olemme tehneet kaikkemme, että Martta saadaan kuntoon. Ei tarvitse jossitella eikä epäillä. Kaikki paras on tehty Martan eteen.
Nyt on toipumisen aika.

Voiko olla parempaa paikkaa toipumiseen kuin takkatulen ääressä loikoilu.

Kaksi päivää leikkauksesta. Ja jo alkaa tähyily pihapuihin, jos vaikka näkyisi orava.

Neljä päivää leikkauksesta. Nyt alkaa ruokakin jo maistua.

Ja toipuminen on alkanut hyvin. Kaksi ensimmäistä viikkoa Martan pitäisi ottaa elämä hyvin rauhallisesti. Ja oikeastaan kuusi viikkoa leikkauksesta: Ei hyppimistä, ei leikkimistä, ei mitään riekkumista. Rauhallista käyskentelyä ja ulkona vain pari minuuttia, mutta useita kertoja päivässä. Ja pikku hiljaa lenkkejä pidennetään, mutta kuusi viikkoa vain hihnassa. Pari ensimmäistä päivää näin menikin. Martta oleili mieluiten omassa häkissään, mutta viihtyi myös pienillä käpöttelylenkeillä pihan ympäri. Mutta kun neljännen päivän aamuna otin kipulaastarin pois, niin päivän aikana tapahtunut piristyminen oli silminnähtävää. Pieni koira ei voi vaan ymmärtää, miksi ei voida lähteä kunnon lenkille. Poissaollessamme joudumme rajoittamaan sen liikkumisen vain yhteen huoneeseen, ettei sille vain tule mieleen hypätä sohvalle tai minnekään muuallekaan. Leikkauksesta on nyt kulunut viikko, ja ihmettelen, miten saamme tuon koiran pysymään rauhallisena vielä seuraavat viisi viikkoa. Edelleen se kävelee selkä hieman köyryssä, mutta köyry pienenee joka päivä. Jotkin asennot, etenkin eteenpäin kurkottamiset saavat sen vingahtamaan. Kävely on vielä hieman jäykkää ja takajalkojen askellus hieman epävarmaa, mutta joka päivä mennään parempaan suuntaan. Kyllä me Martta vielä kuntoon saadaan.

En olisi ikinä uskonut, että Martalle voisi tulla välilevyntyrä. Se ei vaan mitenkään tuntunut mahdolliselta. Martta on lyhytselkäinen, sillä on hyvä lihaskunto sekä se on normaalipainoinen. Mutta kuten lääkärikin sanoi, niin me emme mahda välilevyntyrälle mitään, ja myös sohvaperunat sairastuu. Silti, sen ei pitänyt tulla meille. Tähän ei oltu varauduttu, enkä usko, että olisin edes osannut varautua. Olemme joutuneet elämään minuutin kerrallaan, tunnin kerrallaan ja nyt elämme päivän kerrallaan. Paljon on itketty ja paljon on naurettu. Koska moniin elämäni merkittäviin tapahtumiin liittyy usein joku laulu, niin tästä tuli Martan ja minun yhteinen kappale. Se kuului radiosta, kun päätös Martan leikkauksesta oli tehty ja Martta oli jätetty leikkauspöydälle. Pala kurkussa lähdin ajamaan autolla, kun tämä laulu soi:


Suvi Teräsniska: Uusi aamunkoi

Minä en sun osaasi voi kantaa, en puolestasi henkäystäkään
Mut apu jonka voin sen tahdon antaa
Luoksesi mä jään

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen, huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi

Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi.

Vuokatin vaarojen valloitus

Syysloma ja parhaat syyskelit. Kolme yötä Vuokatissa tarkoituksena pelkästään ulkoilla ja levätä. Martallehan tämä on jo tuttua kauraa, mutta Silke pääsi kokemaan tällaisen lomailun ensimmäistä kertaa. Mutta kerrassaan mahtava reissukaveri on Silkestäkin muotoutunut. Ehkä ensimmäisen pari tuntia oli vähän ihmeissään uudessa majapaikassa, lomamökissä. Halusi ulos 10 minuutin välein ja niinpä me ravattiin sisään-ulos muutaman kerran, kunnes pentu asettui taloksi. Sen jälkeen ei mitään ongelmaa ja yötkin nukkui onnellisesti puhtaiden valkoisten lakanoiden välissä. Ihmehän tuo olisi ollutkin, jos ei olisi nukkunut. Sen verran reippaita ulkoiluja harrastettiin, että hiljaista ja vaisua porukkaa oli mökissä joka ilta. Tulopäivänä tehtiin kuuden kilometrin mittainen verryttelykävely lähialueella. Seuraavana päivänä suunnattiin Vuokatin vaaroille. Siellä kiivettiin laskettelurinteen huipulle, sieltä vieläkin korkeammalle vaaralle. Ylös ja alas vaaralta toiselle. Koirat saivat kulkea suurimman osan matkasta vapaana, mutta ruuhkaisimmat reittipätkät pidettiin kiinni, ettei kukaan hermostu. Kaiken kaikkiaan päivän retki kesti viisi tuntia, johon sisältyi toki taukoja, kuten makkaran paistoa ja termarikahvin nauttimista. Hienosti jaksoi pikkutyyppi kulkea. Väsymisen merkkejä ei juuri näkynyt kuin vasta kahdella viimeisellä kilometrillä. Mutta pienikin pysähdystauko antoi taas voimia riekkumiseen. Parasta oli, kun irtiollessaan koirat saa määrätä tahdin ja kulkea omaa vauhtia. Silloin jaksaminenkin on erilaista.

Seuraavana päivänä ajattelimme tehdä kevyemmän lenkin, mutta loppujen lopuksi vaikka retki kesti vain kolme tuntia, oli se ainakin meille ihmisille rankempi reissu. Jyrkempiä nousuja ja laskuja, louhikkoisia ja juurakkoisia polkuja  eikä juurikaan tasaista etenemistä. Kylläpä nuo otukset olivat elementissään, kun pääsivät kulkemaan metsässä. Koirat ihmettelivät pitkospuita, puroja, sammalmättäissä olevia koloja sekä kaikkea sitä hajumaailmaa. Me kaksijalkaiset ihastelimme kauniita maisemia, puissa roikkuvaa naavaa, kauniita syksyn värejä sekä hiljaisuutta.

Hupsusta Silkestä pieni hupsu video:

Lauantaina tultiin Vuokatista kotiin ja sunnuntaiksi oli sovittu treenit ACE:lle Kuopioon. Mietin, että mitenköhän koirat jaksaa. Martta näytti lauantaina hiukan jäykältä ja sen liike oli kankeaa, mutta onneksi sunnuntaina vaikutti lihakset jo vetreämmiltä. Tehtiin kuitenkin treeni vain 20 cm:n rimoilla, ettei tule turhaa rasitusta. Silkessä ei Vuokatin rasitukset näkyneet. Ihan samalla tavalla se painoi menemään, kun kotiin tultiin.

Sunnuntaina pakkauduttiin autoon: kolme ihmistä ja viisi koiraa. Kaikki koirat pikkukoiria, joten hyvin mahduttiin: Maria ja Miux-pyrri, Heli ja whippetit Pippa ja Etta, sekä minä ja mäykkyset. Treenit ACE:n uudessa hallissa Vitikaisen Tiian koutsaamana oli jotakin mitä oli kannattanut odottaa. Martta teki treenit omaan tasaiseen tapaansa. Kontakteja piti Martalle muistutella, kun vire nousi taas niin korkeaksi, ettei maltti riittänyt. Mutta muuten kulki hienosti ja korjasi tapansa mukaan ohjaajan virheitä.

Martan jälkeen pääsi Silke ensimmäistä kertaa oikeaan agilitytreeniin. Halusin Tiialta vinkit, että miten aletaan pohjia luomaan pennulle, että tekisin edes jotakin oikein heti alkujaan. Niinpä Silke pääsi tekemään hyppyjä eli siivekkeiden välistä menemistä ensimmäistä kertaa. Ja hienostihan tuo hommat teki. Ensimmäistä kertaa uudessa paikassa ja vieraita ihmisiä ympärillä. Ei häiriintynyt Tiiasta eikä Helistä, joka kuvasi meidän session. En olisi uskonut, miten hienosti jaksoi keskittyä kaikesta häiriöstä huolimatta. Tulipa tänään testattua, miten hyvin leikkii vieraan ihmisen kanssa ja miten syttyy "kuolleelle" lelulle. Hyvin siis. On se kyllä niin pätevä pentu :)

Uhka tulee taivaalta

Silken ääniharjoittelun välitavoitteet on saavutettu. Meillä voi huoletta imuroida, käyttää vatkainta ja leikata ruohoa. Mikään näistä arkisista asioista ei pikkutyyppiä enää hetkauta. Meillä on ollut joka päivä ukkonen tai ilotulitus täällä kotona, eikä niidenkään äänet enää aiheuta juurikaan muut reaktiota kuin huulien lipomista herkkujen toivossa tai leluilla touhuamista. Ääniä on huudatettu keittiössä, olohuoneessa ja ulko-oven kynnyksellä. Kaikkiin näihin on pikkutyyppi nyt tottunut. Myöskään kadun hälinä ei enää sen maailmaa hetkauta, kuten mopot ja muut kovaääniset pärisijät. Kyllähän se niitä ihmettelee, mutta enää ei tule pakoreaktiota. Me lenkkeillään enimmäkseen niin, että koirat saa kulkea vapaana. Lähimetsässä pyörätien ja pururadan liikenteessä pentu osaa jo suht hyvin olla välittämättä muista kulkijoista. Suurin apu yllättävissä tilanteissa, olipa sitten kovat äänet tai ohitettavat lenkkeilijät tai toiset koirat, on ollut maksapasteijatuubi. Ahneelle pikku otukselle ei tarvitse sanoa kuin "Herkku!", niin jo unohtuu ympärillä oleva maailma. Maksapasteijaa on helppo ruutata suuhun siinäkin tilanteessa, jos jännitys kasvaa niin suureksi, ettei normaalia namupalaa kykene pureskelemaan. Maksapasteija kelpaa aina. Olen toiminut niin, että kun esim. polkupyöräilijä lähestyy meitä, niin heti kun pentu sen huomaa, niin sanon "Jes!", jolloin pentu kääntyy minuun päin ja siitä saa palkan. Normitilanteessa siitä saa namin, mutta vaikeammassa tilanteessa maksapasteijaa. Aluksi palkkasin kaikista äänien huomioinneista, mutta nykyisin riittää pelkkä sanallinen "Jes!" ja pentu jatkaa tyytyväisenä matkaa. Tavalliset kävelijät ohitamme pelkän äänen avulla, juoksijat ja pyöräilijät namin avulla ja toiset koirat maksapasteijan avulla. Maksapasteijatuubi toimii eräänlaisena tuttina, joka samalla rauhoittaa. Silkellä on tapana kanniskella lenkillä milloin mitäkin. Oksia, keppejä, ruohomättäitä, multapaakkuja mutta myös erilaisia aarteita, mitä se matkan varrelta löytyy, kuten nenäliinoja, tupakka-askien pahvikuoria, polkupyörän "mustekaloja", puutarhahanskoja. Yllättävän paljon tuolta katujen varsilta kaikkea löytyykin. Joskus se kantaa niitä pari metriä, joskus satoja metriä. Parhaimmat aarteet tuodaan kotipihaan asti.

Mäyräkoirat kannonnenässä.

Mutta ettei elämä käy iliian helpoksi, niin nyt viikon aikana olen huomannut pennussa uuden piirteen. Jos kovat äänet sitä ei enää pelota, niin nyt pelottaa kaikki ylhäältä tulevat äänet. Eräänä iltana kun laskin koirat pihalle iltapissille, hetken päästä ihmettelin mahdotonta räkytystä. Kun menin katsomaan. näin komean ja äänekään kurkiauran suoraan talon yllä. Pikkutyypin mielestä se oli kovin epäilyttävää ja sitä piti haukkua kaula suorana. Pihan yllä lentävät varikset ovat myös epäilyttäviä, ja pari päivää sitten aamulenkille lähdettäessä pihapensaassa sirkuttavia talitiaisia ja punatulkkuja pälyiltiin epäluuloisesti. Meidän pihan yllä lentää myös lentokoneita ja ne ne vasta epäilyttäviä onkin. Aina kun kuuluu jokin ääni, niin Silke alkaa pälyillä taivaalle, jos vaikka taivas putoaa niskaan tai Hitchcockin Linnut muuttuu todeksi. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että pari päivää sitten aamulenkillä ollessamme saimme todistaa jännittävää luonnonnäytelmää. Kanahaukka oli päättänyt saada oravan aamupalaksi. Olimme noin parinkymmenen metrin päässä, kun männyn latvustosta alkoi kuulua mahdoton ryske. Huomasin, että kanahaukkahan se siellä räpisteli. Nähtävästi puun latvustossa oli hiukan ahdasta, sillä samantien männynrunkoa pitkin maata kohden rymisteli kanahaukka saaliinsa kanssa. Luulin jo, että nyt siellä puun juurella on kaksi ruumista, mutta kohta sieltä nousi siivilleen iso lintu isojen siipiensä kanssa ja nokassa roikkui pitkulainen saalis, jonka päättellin olevan orava. Koiratkin seurasivat ihmeissään näitä tapahtumia. Martalla oli jo saalinmaku suussa, mutta Silke taisi kauhuissaan todeta pelkonsa olevan todellisia. Loppulenkin ajan pienikin pikkulinnun sirkutus sai Silken säpsähtämään. Nyt vain toivon, että nämä säpsyilyt liittyvät enemmänkin mörköikään, enkä oikeastaan reagoi millään tavalla näihin lintupelkoihin. Olen kyllä suunnitellut, että jonakin päivänä virittelen cd-soittimen yläkerran ikkunalaudalle ja huudatan ukkosta ja ilotulitusta pihalle. Ja varmaan pitää joku linnunlaulu-cd hommata myös. Kyllä siinä on sitten naapureilla ihmettelemistä.

Nyt kesäloman jälkeen päivät tuntuvat kovin lyhyiltä ja työpäivien jälkeen koirien kanssa vietetty aika on ollut lähinna lenkkeilyä ja metsässä samoilua. Pentu on ollut mukana Martan agilitytreeneissä, mutta lähinnä vaan hengailemassa siellä. Opettelee odottamaan häkissä, tottuu hallin ääniin ja näkee toisten koirien tekevän rataa. Pennun kanssa on hallissa vain leikitty ja tehty putkea. Pitäisi varmaan tehdä jo jotain muutakin, mutta oma saamattomuus on ollut esteenä. Kai tässä pikku hiljaa pitäisi alkaa tehdä siivekkeiden kiertoa tai jotain sellaista. Toisaalta olen visusti sitä mieltä, että mitään kiirettä ei ole. Haluan, että pentu saa olla pentu. 

Tässä pieni pätkä meidän putkileikistä:

Temppuja olemme sen sijaan tehneet ja pentu on mukana tokotreeneissä Martan kanssa. Lähinnä pentu opettelee siellä häiriössä tekemistä. On niin hienoa, kun saa apuja juuri niiden perusasioiden opettamiseen. En enää muista, että miten Martalle on mitäkin opetettu. Tällä hetkellä treenataan perusasentoa ja maahanmenoa. Olen yllättynyt pennun keskittymiskyvystä ja innokkuudesta. Mutta kinkkupalkka onkin niin hyvä, että kyllähän sen eteen kannattaa jo tehdäkin.

Pentu täytti 6 kuukautta pari päivää sitten. Tällaisen tärkeän virstanpylvään kunniaksi Martta intoutui pihaleikkiin Silken kanssa:

Ilmojen kylmetessä Silke oppi nopeasti, mistä löytyy talon parhain paikka. Marttahan on aina rakastanut takkatulen ääressä loikoilua, joten takanlämmityspäivinä meillä makaa nykyisin kaksi raatoa onnellisesti huokaillen.

Kuka ehtii ensin, saa petipaikan.

"Minä olin tulehen tuijottaja, jolle tuli niin tukalasti kuuma."

Puolivuotispäivän kunniaksi nypin Silkeltä silmien välin karvat pois. Jonkinlaista tureikkoa on siihen tykännyt kasvattaa, mutta nyt huomasin, että karvat alkoivat osua silmiin, joten päätin nyppästä ne pois. Eipä ollut moksiskaan pentu moisesta puuhasta. Siitä tuntui olevan vaan kiva, kun minä istuin sen kanssa lattialla ja se sai täyden huomion. Tässä puolivuotisnaamakuva, jossa ei turota naaman karvat: 

Marttakin halusin pöydälle kuvattavaksi, kun kerran pentukin oli: