Agilityn sm-kisat koettu

 Kukapa olisi uskonut, että toista kertaa osallistutaan Martan kanssa agilityn sm-kisoihin. Yksilökisoista voidaan vain haaveilla, mutta siihen mahtavaan arvokisatunnelmaan päästään myös olemalla joukkueessa mukana.

Pohjois-Karjalan Seurakoirista lähti sm-kisoihin joukkueet kaikkiin kokoluokkiin, eli yhteensä 12 koiraa ja 11 ihmistä. Kun joukkueet oli nimetty, alkoi kyytien setviminen ja majapaikkojen etsiminen. Olimme sen verran myöhässä majoitusten suhteen, että edulliset hotellihuoneet oli jo myyty loppuun. Onneksi osalla oli Oulussa tuttuja tai majoitus järjestyi kohtuullisen matkan päästä leirintäalueilta. Minä voin kiittää majoituksen järjestymisestä "vanhoja" ystäviäni Heliä ja Mirjaa Oulusta. Niinpä minun lisäksi majoitus järjestyi medi-joukkueen Tiinalle ja Bellalle Mirjan asunnosta, jossa majailimme yhden yön verran. Tiina toimi kuskina, kun perjantaina lähdimme liikenteeseen puolen päivän jälkeen. Parin pysähdyksen taktiikalla ajettiin suoraan kisapaikalle. Seurattiin perjantain kisoja ja tutustuttiin kisa-alueeseen. Kahdeksan jälkeen illalla siirryttiin majapaikkaan. Tehtiin koirien kanssa mukava iltalenkki lähialueella ja sen jälkeen oltiin valmiita nukkumaan.

Yllättävän hyvin sain nukuttua yön eikä mitään kamalaa kisajännitystä tullut missään vaiheessa. Mentiin kisapaikalle ennen kahdeksaa, että nähtiin kaikkien joukkuidemme ensimmäiset lähtijät. Minun ja Martan vuoro oli lähteä minijoukkueen kakkosina. Rataantutustuminen oli vaille kymmenen, ja niihin aikoihin taivas tummeni ja alkoi vesisade. Martta oli ollut koko aamun häkissä teltta-alueella, joten ajattelin lämmitellä sen kunnolla ennen rataa. Sellaista hirmuista tsemppiä en saanut päälle koko aikana, sillä siitä hetkestä, kun huomasin, että miniradan rimat olivat 35 cm:ssä, rata melko haastava ja koukeroinen ja lisäksi ihanneaika täysin saavuttamattomissa, tiesin, että puhtaaseen nollarataan meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Meidän vuoron koittaessa vesisadekin oli yltynyt melkoiseksi, joten omat odotukset eivät olleet korkealla. Mutta jostakin syystä radantekeminen tuntui suht helpolta, vaikka pidin huolen, että kannustan Marttaa korkeissa rimoissa enkä jätä sitä yksin suorittamaan. Puomin kontaktin päätin ottaa täysin riskillä stressaamatta yhtään, että pysähtyykö vai ei. 

Näin se rata sitten meni:

Olen niin onnellinen tuosta supermäykkysestä, joka teki taas niin täysillä ja niin hyvin kuin pystyi. Vaikka 35 cm:n rimat on sille liikaa, niin se teki kaikkensa, että pääsi rimojen yli eikä tiputtanut yhtään. Puomin kontaktin juoksi aivan täydellisen hienosti alas asti. Rata sujui juuri niin kuin olin sen suunnitellut. Se oli juuri sellaista menoa, mihin me tällä hetkellä kyetään. Yliaikanolla. Sitä me ollaan.

Oman vuoron jälkeen oli mukava seurata kisoja, kannustaa tuttuja ja tuntemattomia, nähdä tuttuja ja hengailla mitä parhaimmassa seurassa. Teltta-aluella meillä oli neljä telttaa, ja siellä vietettiin porukalla aikaa, turistiin ja evästeltiin,

Poksin mustalaisleiri.

PoKsin mini- ja maksi-joukkueet jäivät ilman tulosta, mutta medi-joukkue sijoittui sijalle 11. Se oli hieno suoritus!

Poksin sm-joukkueet vuosimallia 2015:
Virpi ja Lenni, minä ja Martta, Inka ja Isla, Tiina ja Bella, Laura ja Meela, Maiju ja Rommel,
Jonna ja Kapo, Heli ja Puhi, Erja ja Runo, Veera ja Late,
Taru ja Sirius ja Aurinko.

Poksin mini-joukkue

Kotimatkalle lähdettiin, kun viimeinen oman seuran jäsen oli tehnyt oman ratansa. Kahden pysähdyksen taktiikalla oltiin kotona puolenyön aikaan. Vaikka menomatkalla naureskeltiin, että vajaan minuutin mittaisen suorituksen takia sitä rahtaudutaan yli 800 kilometriä, niin paluumatkalla todettiin sen olevan sen arvoista. Kisoissa oli niin hieno tunnelma ja kun porukka on mukavaa, niin se itse suoritus oli loppujen lopuksi vain pieni osa koko juttua. Ja niinhän sen pitää ollakin.