23.8.2015

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Vai mahtuuko?

Parin viikon takaisesta painajaismaisesta yöstä on selvitty ja eletään normaalia arkea. Nyt totuttaudun ajatukseen, että talossamme asuu yksi ääniherkkä tyyppi. Tämä onkin minulle aivan uusi asia ja niinpä pääsen perehtymään aiheeseen ja opettelemaan uutta. Jo aikaisemmin huomasin, että pentu reagoi todella voimakkaasti esim. imuriin ja muihin kovaäänisiin juttuihin. Kovia ääniä kuullessaan häviää nopeasti maisemista ja mieluusti johonkin pieniin koloihin. Pentu on  löydetty sohvan taakse sulloutuneena tai kenkätelineen alahyllyn nurkkaan käpertyneenä. Mutta mikä näistä reaktioista on tottumattomuutta ja mikä ääniherkkyydestä johtuvaa paniikkia? Raja tuntuu olevan hämärä, joten nyt sitten alkaa totuttelu kaikkiin mahdollisiin ääniin.

Ääniherkkyytä googlettaessani huomasin, että hyvin vähän siitä löytyy kunnollista tietoa. Kaikki tiet vievät lopulta yhteen ja samaan artikkeliin, jossa onkin faktat kerrottu hyvin. Mutta omakohtaisia kokemuksia ja blogikirjoituksia ei meinaa googlettamalla löytää. Tästäpä saankin syyn kirjoittaa aiheesta, mikä ihmetyttää minua suuresti. Niin monilla, etenkin aktiivisilla harrastajilla, tuntuu olevan tavoitteena saada itselleen se täydellinen koira. Totta kai jokaiseen pentuun liittyy tiettyjä odotuksia, mutta yllättävän usein pennun odotetaan olevan ja siitä odotetaan tulevan täydellinen yksilö. Ja sitten kun huomataan, että se ei ehkä niin täydellinen olekaan koetaan epäonnistumista siitä, että ollaan onnistuttu pilaamaan se täydellinen pentu. Mutta harvoin kerrotaan niistä negatiivisista asioista tai puutteista, vaan on tapana kehua omaa koiraa ja korostaa nimenomaan niitä hyviä puolia. Ei haluta antaa muille mahdollisuutta vahingoniloon, kun siitä omasta koirasta ei sitten täydellistä yksilöä tullutkaan, kun kaikilla muilla sitten on ne täydelliset koirat. Minä olen sitä mieltä, että kukaan meistä, ei ihminen eikä eläin, ole täydellinen. Meissä kaikissa on hyvät ja huonot puolet. On aivan vääryyttä koiraa kohtaan odottaa siltä jatkuvaa täydellisyyttä. Se on kuitenkin elävä olento eikä mikään robotti. Mutta vaikka ne meidän lemmikit ei nyt aivan täydellisiä olentoja ole, niin ne voivat olla täydellisiä juuri meille. Marttakin on sellainen sitruuna, että suurin osa ei kykene sitä ymmärtämään, mutta minulle se on niin rakas. Vaikka se välillä käyttäytyy kuin lohikäärme ja toivoisin sen olevan hieman sosiaalisempi ja omaavan hieman vähemmän vahtiviettiä, niin silti se sopii juuri meidän perheeseen. Martan kanssa eläminen on helppoa, sillä tunnen sen niin hyvin ja tiedän miten se missäkin tilanteessa toimii. 

Pennun kanssa elämä onkin erilaista. Tässä ollaan vasta tutustumisvaiheessa ja opetellaan tuntemaan toisiamme. Yhdessä ihmetellään uutta ja mietitään, miten missäkin tilanteessa pitäisi toimia. Mutta kaikesta huolimatta tuo pentukin on niin kovin rakas.

Aloitamme siis ääniharjoittelun. Välineinä minulla on ääniherkille koirille tarkoitettu cd-levy sekä maalaisjärki. Näillä pitäisi nyt sitten pärjätä. Tiedän, että aivan oppikirjan mukaisesti en tästä selviä, sillä en pysty koko pitäjän ääniä vaimentamaan äänisiedätyksen ajaksi. Välillä ei-toivottuja ääniä kuuluu kotipihassa ja lenkillä, ja niiden kanssa on vaan opittava elämään. Välillä tulee takapakkia, ja sitten edetään sen mukaisesti. Täydellistä suoritusta en odota itseltä enkä pennulta. Kunhan päästään siihen pisteeseen, että pystymme elämään ilman jatkuvaa pelkoa äänistä. Nyt pennun myötä olen huomannut itsekin kiinnittäväni enemmän huomiota ääniin. Kieltämättä ärsyttäähän se, kun rauhallisen iltalenkin aikana yhtäkkiä takaa lähestyy ylinopeutta päristelevä moottoripyörä, jonka takia pentu syöksyilee hihnassa ja etsii pakoreittiä. Mutta näille yllättäville äänille en mahda mitään enkä aio sen takia pentua tynnyrissä kasvattaa.


Missä aurinko, siellä mäyräkoira.


Lähtötilanne on se, että pentu pelkää kodinkoneista imuria, vatkainta ja ruohonleikkuria. Kodin ulkopuolisia pelottavia ovat ukkonen, ilotulitus, moottoripyörät, rekat ja matalalla lentävät lentokoneet. Näihin pelottaviin ääniin ollaan törmätty ja muitakin voi olla. Tarkoitus siis totuttaa nyt ainakin näihin. Olen huomannut, että yksittäisiin koviin ääniin, kuten kattilankanteen tai avainten pudottamiseen kivilattialle, niihin ei reagoi. Mutta jos ääni on jatkuva tai niitä tulee sarjassa, niin se on pelottavaa. Googlettamalla löytyy tietoa, että ääniherkkyys ilmenee harvoin pennuilla vaan vasta aikuisilla koirilla. Siksipä uskonkin vahvasti, että Silkelle tämä ääniin reagointi on ennemminkin tottumattomuutta, mutta reagoi niihin vaan hieman voimakkaammin kuin tarvitsisi. Ja palautuu äänistä nopeasti, oikeastaan heti kun ääni lakkaa, toimii pentu taas normaalisti. Olen nyt miettinyt, että mitä ihmettä olen tehnyt väärin tämän parin-kolmen kuukauden aikana, ja että näin nopeastiko olen onnistunut pilaamaan loistavan pennun, mutta en vaan keksi, mitä olisin tehnyt eri tavalla kuin Martan kanssa. Muistan, että Martta pelkäsi ensimmäisenä uutena vuotena ilotulitusta, mutta kai me jotakin teimme silloin oikein, sillä enää ei reagoi mihinkään paukkeeseen eikä muihinkaan ääniin. Pentua on kyllä kuljetettu mukana paljon enemmän kuin Marttaa pentuaikana, mutta en muista mitään sellaista tilannetta, että pentu olisi päässyt kovasti säikähtämään. Imuria ja ruohonleikkuria pelkäsi jo ennen ukkosyön tapahtumia.

Viime viikolla aloitimme kodinkonekuurin. Viikko sitten käynnistin vatkaimen ensimmäistä kertaa, ja välittömästi äänen kuultuaan pentu hävisi kuin pieru saharaan. Aikani sitä etsin, kun huomasin, että kenkätelineen nurkassa alahyllyllä tutisee pieni mytty. Sattuipa jääkaapissa olevan lihapullia, joiden avulla houkuttelin Silken pois piilostaan. Sitten alkoi lihapullien viljely ympäri keittiötä. Minä olin kuin sirkustirehtööri: "Tänään tarjolla lihapullaa!" Onneksi kyseessä on mahdottoman ahne tyyppi, sillä se ei mitenkään voinut katsoa sivusta, kun Martta metsästi lihapullaa antaumuksella. Pikkutyypin on pakko saada oma osansa lihapullista ja niinpä vatkaimen äänellä ei ollut enää mitään väliä. Kun kääretorttupohjan muna-sokeri-vaahto oli valmista, niin vatkaimen ääni loppui ja samalla loppui lihapullan viljely. Tässä tilanteessa oli pakko jatkaa vatkausta, eli seuraavaksi kermavaahdot vatkautumaan, että sai pennulle lisää harjoitusta. Vatkain päälle ja lihapullat kehiin. Eipä ennättänyt pentu keittiöstä poistua, kun jatkoi samalla innolla lihapullan metsästystä, ettei vaan Martta saa kaikkea.

Seuraavana päivänä vatkain uudestaan tulille. Äänen kuultuaan pentu tarkkaili tilannetta ensin eteisen puolelta, mutta kun lihapullat otettiin esiin, niin keittiössä aivan vatkaimen vieressä oli reipas ahne otus. Ei pelottanut vatkain, vaikka vaihtelin sen tehoa ja koputtelin lusikalla astiaa, että sain kunnon kuminan aikaiseksi. Kolmantena päivänä molemmat koirat olivat eteisessä nukkumassa kaikessa rauhassa, kun kaivoin vatkaimen esille. Laitoin vatkaimen päälle, ja mitä sitten tapahtui. Alle sekunnissa minun luona istui pikkutyyppi, joka lipoi huuliaan ja naama vakavana odotti lihapullaa. Tätä se on sitten ollut joka päivä. Vatkaimen ääni = lihapulla = herkkua.  Nam.

Seuraavana on ollut vuorossa imuri. Imuri oli jo aikaisemmin kesällä pelottava, ja niinpä se oleskeli koko kesän olohuoneessa koirien lelujen vieressä. Siinä se ei enää ollut millään tavalla pelottava, mutta ei sitä muistettu montaa kertaa käynnistelläkään. Nyt on imurinkäynnistys ollut lähes jokapäiväistä. Kerran päivässa koirien ruoka-aikaan imuri käynnistyy. Ensin se hurisi viereisessä huoneessa ruokailun ajan ja nyt sitä on alettu liikuttelemaan. Eilen imuroin lasikuistin ja samalla heittelin koirille lihapullia eteisen puolelle. Silke ei enää ryntää piiloon imurin nähtyään vaan pysyy näköetäisyydellä lihapullan toivossa. En odotakaan, että sen pitäisi olla imurin vieressä kun imuroin. Minulle riittää, että imuri ei aiheuta pakoreaktiota. Tänään imuroin keittiötä parin minuutin verran ja heittelin samalla lihapullia pitkin keittiön lattioita. Eihän se imuri mikään ihastuttava asia pennun mielestä ole, mutta sen kanssa pystyy jotenkuten samassa tilassa olemaan.

Tänään iltapäivällä oli ruohonleikkuutakin vuorossa. Niinpä kinkut esiin ja piharappusille istumaan. Martan mielestä tämä on kerrassa kummallista, että miten voi lihapullaa ja kinkkua saada näin helposti. Mutta hienosti Martta osallistuu tähän pennun kouluttamiseen. Aina kun ruohonleikkuri lähti tulemaan kohti, meinasi pikkutyyppi luikkia sisälle turvaan. Mutta kun aloin viljelemään kinkun paloja rappusille, niin ahneus ja kateus iski. Että Marttako saisi syödä kaikki kinkut yksin, ei tule kuuloonkaan! Pentu ei voi vastustaa kinkun kutsua, ja niinpä saa ruohonleikkuri ajella ihan rauhassa. Vähän menee korvat luimuun ja varmistaa, että pakoreitti on vapaana, mutta päätti pysyä kinkun lähellä. Kun ruohonleikkuri sitten siirtyi kauemmaksi pihalle ja kinkutkin oli jo syöty, ajattelin, että tehköön nyt pentu niin kuin haluaa. Lähdin kävelemään pihalle ja keräilemään risuja leikkurin edestä. Martta tietysti lähti minun mukaan ja kohta huomasin, että siellä se pentukin kulkee pihalla meidän kanssa, vaikka leikkuri pärisee vieressä. Eli tämäkin rajapyykki on nyt sitten ylitetty.

Ensi viikolla aloitetaan ääni-cd:n harjoitukset. Olenkin sanonut, että nyt seuraavat neljä kuukautta keskitytään äänien siedättämiseen ja loppukoe on sitten uutena vuotena. Huh. Hieman kauhulla jo uutta vuotta odotan, mutta onneksi tässä on hyvin aikaa siihen valmistautua.

Mutta ei meidän elämä pelkästään äänien ympärillä ole pyörinyt. Ollaan tehty monenlaista nyt parin viikon aikana. Useamman kerran ollaan tehty pitkiä metsälenkkejä ja pari kertaa on niihin yhdistetty mustikanpoimimista. Mukana meillä on ollut koikkeri Binja ja springeri Ainu. 

Ainu-Vainu, Pökö Pöö ja Blini mustikkametsässä


Mustikanpoiminnassa on ollutkin hieman haastetta, kun aina löydettyäni hyvän paikan, siellä oli muutama ylimääräinen kuono samassa mättäässä. Marttaahan ei mustikat kiinnosta, mutta miten voi olevinaan aina sattua joku myyrän haju siihen samaan mättääseen, että pitää koko varvikko kaivaa irti juuriaan myöten. Silkelle sen sijaan mustikat maistuu. Mutta se tajusi, että helpoimmin niitä saa, kun tarjoillaan kädestä. Tai oikeastaan parhaiten niitä saa suoraan sankosta. Ei sitä marjanpoimintaa tehokkaaksi voinut sanoa, mutta mukavaa meillä oli. Pikku koira hyppelehti innokkasti ja sisukkaasti varvikossa ja risukossa. Ja välillä pitää pöhistä, kun edessä näkyy joku epäilyttävä kanto tai kaatunut puu.


"Sulla oli suu ja kieli mustikassa.."



Agilityhallilla ollaan käyty katsomassa, kun "isot koirat" tekee aksaa. Hallilla ollaan leikitty ja tehty vähän putkea. Mitään muuta ei nyt ole tarkoitus tehdäkään vähään aikaan. Ja hienosti se hallilla leikkiikin. Minäkin joudun leikkimistä opettelemaan, sillä Martta ei ole siitä puuhasta ikinä oikein perustanut. Aika vähän Martta leikkii Silkenkään kanssa, mutta sainpahan viime viikolta todistusaineistoa, kun Martta oli leikkituulella.




Treenikaverit yhteispotretissa:

Miux ja sen mäyriäiskaverit



Lopuksi vielä mökillä otettu kuva:


"Pökö, mie ja Mökö"





11.8.2015

Kuuden tunnin painajainen

Viime viikonloppuna, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, meillä oltiin hereillä ja elettiin painajaista. Nyt kun muutama päivä on ehtinyt tapahtuneesta kulua, sen pystyy jo kirjoittamaan blogiin. Illan ja yön kulku meni jotakuinkin näin:

klo 21.15 lähdin Silken kanssa lähimetsään pienelle iltalenkille ja mukaan lähti myös Anni ja Yrsa. Heti kun saavuimme metsänreunaan, kaukaa kuului vaimea ukkosen kumina. Silke ei siihen aluksi reagoinut. Kun ukkonen jatkoi jyrähtelyä, Silke pysähtyi sitä aina kuuntelemaan, mutta matkamme jatkui ja koirat hupelsivat metsätiellä. Yrsa ei reagoinut ukkoseen millään tavalla, joten ajattelin Yrsan näyttävän hyvää esimerkkiä Silkelle.

klo 21.30 ukkonen alkoi selvästi voimistua. Sanoin Annille, että nyt otan Silken hihnaan, ja saman tien välähti salama ja heti kohta jyrähti. Silke sai jalat alleen. Se lähti juoksemaan pururataa pitkin eteenpäin kotia kohti. Ei auttanut huudot eikä viheltelyt. Mutkassa Silke pysähtyi ja kääntyi katsomaan tullaanko perässä. Yritin Yrsan avulla houkutella Silkeä tulemaan luokse, mutta silloin taas jyrähti ja Silke kiihdytti täyteen vauhtiin. Välimatkaa oli sen verran, että vaikka juostiin mutkaan, ei enää ehditty nähdä paniikissa pakenevaa mäyriäistä. Vettä alkoi ripsiä ja ukkonen lähestyi uhkaavasti. Kotiin oli matkaa noin 400 metriä. Huhuiltiin Silkeä, mutta vastausta ei kuulunut. Ajattelin mennä suoraan kotiin, jos pentu olisikin juossut kotipihaan. 

Klo 21.40 sade kiihtyy eikä pentu ole pihassa. Otan pyörän ja lähden takaisin pururadalle, kun taivas repeää. En pääse omaa pihaa pidemmälle, kun tuntuu, että saavista kaadetaan suoraan vettä päälle. Enää ei ole ainoatakaan kuivaa vaatetilkkua päällä. Vettä ryöppyää taivaasta niin, että en näe ajaa pyörällä, on pakko taluttaa. Maa ei jaksa imeä vettä ja pururatakin on kuin kahluuallas. Taivas pimenee, ukkonen pauhaa ja salamat lyö ympärillä. Kauhu alkaa hiipiä ajatuksiin. Missä on pentu?!

klo 22 tulen kotiin vaihtamaan vaatteet. Kuivat vaatteet ja sadevaatteet päälle, kumpparit jalkaan ja otsalamppu päähän. Otan Martan mukaan etsintäjoukkoihin. Päivitän faceen ja myös asuinalueen omalle fb-sivuille tiedon, että pentu on kadonnut. Annin kanssa samoillaan reittiä katoamispaikasta pennun oletettua pakoreittiä pitkin ja yritetään arvata pennun mielenliikkeitä. Sade hiljenee, mutta jyrinä ja salamointi jatkuu, mutta selvästi on hiipumaan päin. Hämäryys jää ja pimeys lisääntyy. Etsintäpartio saa uusia jäseniä. Metsässä kävellään ja huhuillaan pentua.

klo 23 sade on jo loppunut, mutta pimeys on saapunut. Taskulampujen kiilat häviävät pimeyteen. Metsässä tulee vastaan tuntemattomia ihmisiä, jotka ovat fb-viestin nähtyään halunneet osallistua pennun etsintään: on koiran ulkoiluttajia, pariskuntia, lapsia isänsä kanssa, naapureita, tuttuja. Ihania ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Epätoivo yrittää saada vallan ja itku kuristaa kurkkua, mutta nyt ei ole sen aika. Silkeä etsitään läheltä ja kaukaa, kävellen ja pyörällä, taskulampulla ja ilman, tutut ja tuntemattomat. Vien Martalta haisevan pyyhkeen katoamispaikkaan ja ripottelen päälle koiranruokaa. Jospa pentu tulisi siihen, missä se viimeksi nähtiin.

klo 00 etsintäpartio harvenee. Metsä on täysin pimeä. Ilta on kuitenkin lämmin eikä vettä enää sada. Ihmiset lähtevät kotiin kuivattelemaan vaatteitansa, metsä hiljenee. Vien Martan kotiin ja palaan pururadalle polkupyörän kanssa ja päätän laajentaa etsintäaluetta. Pentua etsitään myös teiden varsilta, sillä suurin pelko on, että Silke on juossut auton alle. Kauhunsekaisin tuntein mietitään erilaisia vaihtoehtoja ja yritetetään ajatella järkevästi, vaikka huoli ja pelko sumentaa pään.

klo 01 olen metsässä, kun soitan Etsijäkoiraliiton päivystysnumeroon. Sieltä saan hyvien ohjeiden lisäksi henkistä tukea ja se valaa minuun uskoa. Saan ohjeen tonnikalajäljen tekemiseen. Menen kotiin, kaadan tonnikalapurkin sukkahousuun ja lähden ajelulle. Ajan pyörällä puolen kilometrin päähän kotoa ja alan vetää jälkeä. Nähkää tämä sielunne silmin: sateessa kastuneet hiukset kuivuneet syherölle, otsalamppu takkutukassa kiinni, ylisuuri sadetakki,  huomioliivi, taluttaa polkupyörää ja toisella kädellä vetää perässään sukkahousua, ja samalla hokee "Pentupentupentu, tule kotiiin, missä äitin pentu, ruoka-aika, missä äitin Pökö Pöö." Vedän jälkeä neljästä sunnasta kohti kotia, ja samalla kotipihassa on grilli sytytetty ja makkarat laitettu tulille. Yritetään houkutella pentua kotiin ruuan tuoksulla.

klo 03 tulen kotiin ja jään odottamaan päivän valkeamista. Martta menee yläkertaan nukkumaan isännän kanssa. Minä jään valvomaan, jos pentu vaikka tulisikin itse kotiin.

klo 04 huomaan, että päivä valkenee. Päätän jatkaa etsintöjä. Otan polkupyörän mukaan siltä varalta, että etsintöjä pitää viruttaa pidemmällekin matkalle. Olen umpiväsynyt valvomisesta, huolesta ja pelosta. Talutan pyörää, huhuilen Pökö Pöötä. Höpöttelen ja juttelen pentujuttuja. 

Klo 04.30 lähestyn Silken katoamispaikkaa. Ja yhtäkkiä mutkan takana seisoo polulla pieni terhakka otus. Se seisoo valppaana, häntä pystyssä, pää hiukan kallellaan ja uteliaana. Kun sanon sille, että "Onko siellä äitin Silke?!", se lähtee tulemaan kohti niin nopeasti kuin pienillä jaloillaan pääsee ja jälleennäkemisen riemu on suunnaton. Kaikki se kuuden tunnin aikana kokema järjetön pelko ja huoli muuttuvat huojentuneisuudeksi, joka purkautuu minulla hillittömänä itkuna. En pysty hillitsemään itkunaurua, ja pentu meinaa nuolla nahkan rullalle naamastani. Oi, miten voimmekaan molemmat olla niin onnellisia. Silke on aivan kuiva ja puhdas ja sen olemus on niin reipas ja iloinen, ja aivan kuin se olisi sanonut, että "Äiti, sie eksyit!"

Klo 04.40 yritän soittaa kotiin ja kertoa ilosanomaa, mutta siellä ei kukaan vastaa. Soitan Lindalle, mutta en kykenekään itkultani sanomaan mitään. Niinpä Linda luulee, että olen löytänyt pennun kuolleena, kunnes vihdoin saan sanottua, että Silke on hengissä. Voi sitä ilonmäärää, mitä ihminen voi kokea. Soitan myös kasvattajalle, sillä tätä iloa on pakko jakaa. Sanon, että jos koiran nimeksi antaa OMG, niin silloin samalla voi varautua saamaan puhelinsoittoja aamuyön pimeinä tunteina.

Klo 04.50 mennään kotiin. Silken mielestä aamuöinen metsälenkki mamman kanssa on ihan huippua. Se hyppelehtii yöperhosten perässä ja etsii puutikkuja pureskeltavaksi. Iloinen pieni otus, ei merkkiäkään pelottavasta yöstä. Luulin, että olisin löytänyt pelokkaan, märän ja likaisen koiran, mutta pikku mäyriäinen puhkuu intoa kuin hyvin nukutun yön jälkeen. 

Kotona mennään suoraan yläkertaan ja herätetään nukkujat. Ainoa, joka ei pennusta niin innostu, on Martta. Sen mielestä on kerrassaan maailman huonoin idea tuoda pentu keskellä yötä sänkyyn, jonka Martta on ominut itselleen. Palataan Silken kanssa alakertaan ja mietitään nukkumaanmenoa. Silke on väsynyt ja käpertyy Martan sänkyyn. Minä saan odottaa unta vielä tovin.

Aamulla kainalossa tuhisee onnellinen pieni koira.




Voin vain kuvitella, miten peloissaan Silke on ollut, kun se on jossain kyhjöttänyt kuunnellen ukkosen pauketta ja sadetta. Ja kun pimeys on tullut, niin pentu ei varmaankaan ole uskaltanut lähteä liikkeelle vielä silloin. Kuusi tuntia on pitkä aika pienelle pennulle. Onneksi se ei ollut juossut metsästä autotielle asti, vaan ollut koko ajan kuuloetäisyyden päässä. Mutta on vaan niin vaikea käsittää, että vaikka se kuulee kutsuhuudot, niin piiloutumisen pakko on suurempi kuin tulla turvaan ihmisen luokse.

Sunnuntaipäivä vietettiin rauhassa kotosalla. Kuin huomaamatta tarkkailin pentua, onko sen käytös muuttunut ja millaisen leiman yöllinen seikkailu on siihen jättänyt. En ole edelleenkään huomannut mitään erityistä. Saa nähdä, kun ukkonen seuraavan kerran jyrähtää, miten pentu siihen reagoi. 

Sunnuntai-iltana kävin koirien kanssa kesämökillä saunomassa. Tai siis minä saunoin ja otukset touhusivat omiaan. Silke käyttäytyi aivan normaalisti. Jos joku sai traumoja painajaismaisesta yöstä, niin se taitaa olla minä. 









Mökiltä kotiin ajaessani radiosta tuli laulu, joka sai kyyneleet silmiin. Jotenkin koko painajaismaista tapahtumaa alkoi ymmärtää vasta myöhemmin ja laulun sanat toivat mieleen sen yön tunnelmat. Sen pelon, surun, epätoivon ja avuttomuuden. 


"Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi.
Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy,
mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen.
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy,
mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen."