12.6.2011

Käytiinpä näytelmissä

Tänään osallistuttiin Joensuun ryhmänäyttelyyn. Onneksi arvostelu oli iltapäivällä, sillä aamulla ukkosti ja satoi vettä. Aamulla herätessäni sateen ropinaan ja ukkosen jyrinään ajattelin, että mitenköhän saan maastonakin käyttäytymään edustavasti kuraisella hiekkakentällä vesisateessa. Mutta onneksi sade loppui jo aamulla ja kenttä ennätti kuivua iltapäivään. Itse asiassa keli oli mitä parhain koiranäyttelylle, kun oli mukavan viileää, pilvistä mutta kuitenkin kuivaa.

Omaa vuoroamme odotellassa Martan aika meni vahtiessa kassia. Martalle on tullut elämän tehtäväksi vahtia meidän tavaroita aina kuin se vain on mahdollista. Yleensä se on joku kassi, jossa kuljetetaan Martan tavaroita. Makasi joko kassin vieressä tai kassin päällä. Ja jos joku koira kulki vähänkään kassin läheltä, niin sitten alkoi rähinä. Tai jos joku koira erehtyi katsomaan Marttaa vähänkään pidempään, niin rähinähän siitäkin piti nostaa. Muuten Martta makoili hyvin rauhallisesti ja tyytyväisenä kassin kanssa.

Minua hieman jännitti, miten kehäkäyttäyminen Martalta sujuu, sillä edellisen kerran käytiin näyttelyissä viime elokuussa. Mutta Martta ei pettänyt minua: käyttäytyi oikein mallikkaasti, kulki hienosti ja antoi tuomarin "ronkkia". Tämä tuomari olikin varsinainen hampaitten tutkija. Pitkään sihtasi hampaita joka suunnasta. Olin jo varma, että Martta kyllästyy moiseen touhuun, mutta koira osoittautui hyvin kärsivälliseksi. Martta saikin arvosteluun maininnan "hyvä luonne". Arvostelun lisäksi tuomari sanoin kehässä, että Martta on hieman liian lyhyt,mutta sillä on kauniit pyöreät silmät. Tästä lyhyydestä tuomari sanoi melko monelle pienikokoiselle mäykylle. Parhaat koirat olivat melko isokokoisia ja rotevia.

Minulla oli tarkoitus ilmoittaa Martta elokuun Joensuun näyttelyihin, mutta pitää vielä katsoa, kannattaako. Vai annetaanko näyttelyiden kokonaan olla ja keskitytään muihin harrastuksiin. Tänään meiltä jäikin agilitytreenit väliin näyttelyn takia. Ja illalla olisi ollut mahdollisuus osallistua vinttikoirien viehetreeneihin, mutta Martta on aivan liian väsynyt näyttelyn jälkeen, että olisi mitään järkeä lähteä treeneihin enää tänä iltana. Pitää vain toivoa, että saadaan mahdollisuus osallistua seuraaviin viehetreeneihin. Jos vain tuollainen tappijalka mahtuu mukaan vinttikoirien porukkaan.

4.6.2011

Mäyräkoiran mentävä aukko

Nyt sitten Martta paljastui. Kyllä se tosiaan on ihan oikea mäyräkoira. Olen aina sanonut, että Martta on mäyräkoiraksi helppo yksilö. Mitään mahdottomia mäyräkoiramaisia aivoituksia sillä ei ole ollut. Mutta eilen illalla löytyi sitten se "susi lampaan vaatteista".

Pihaamme ympäröi 60 cm korkea vihreää verkkoa oleva aita. Suurimmassa osassa aita on kiinnitetty orapihlajaan kiinni, mutta talon molemmin puolin on muutaman metrin pätkä, jolloin aita on kiinni tolpissa. Martta on pysynyt pihassa kiitettävästi eikä ole millään tavalla osoittanut kiinnostusta kaivautua, kiivetä tai muutenkaan luvatta lähteä pihasta. Eilen illalla kuitenkin mäyräkoiramainen toiminta sai vallan. Martta ennätti olla yksin pihassa noin kymmenen minuuttia, kun kävin vilkaisemassa, että mitähän koiruus siellä pihassa touhuaa. Martta oli aivan aidan vieressä, mutta VÄÄRÄLLÄ puolella aitaa. Portin kohdalla nuuhki kaikessa rauhassa aidan ja kukkapenkin väliä. Minähän syöksyin heti paikalle karjumaan, että mitä ihmettä se äitin Puppis kuvittelee nyt tekevänsä, mutta Martta vaan katseli minua ihmeissään, että mitä siinä nyt karjutaan, tässähän sitä ollaan ihan nätisti. Mitään karkuteille lähtemisiä ei koiralla ollut mielessä, sillä kun aukaisin portin, niin iloisesti häntä heiluen tuli pihaan.

No, minä olin ensin ihan hämilläni, että mistä ihmeestä on koira voinut päästä aidan toiselle puolelle. Hypännytkö? Vai kiivennyt? Mutta sitten se löytyi: mäyräkoiran mentävä aukko aidassa. Nähtävästi aidan toisella puolella oli niin mahdottoman mielenkiintoinen haju, että sinne oli päästävä. Ja kun ei aitaa voinut ylittää, eikä voinut alittaa, niin täytyi mennä läpi. Martta oli keksinyt askarrella verkon alaosaan sopivan kokoisen reiän. Hampaita käyttämällä metallilanka oli napsahtanut poikki ja kaksi pientä osaa yhdistynyt yhdeksi sopivan kokoiseksi koloksi. Olisin kyllä halunnut nähdä, miten on homman tehnyt ja vielä joutunut ryömimään reiästä toiselle puolelle.


Nyt pelkään, että tuon tempun kun kerran keksi, niin kohta ei aidalla ole enää mitään virkaa. Mutta eipä ole tänään näyttänyt pienintäkään elettä siihen suuntaan, että mitä on tullut aidan luona eilen harrastettua. Ihan viattomasti kuljeskelee pihassa niin kuin ennenkin. Laitoin kolon kohtaan kukkaruukun hillitsemään houkutuksia, mutta aivan kuin tuota pakenemista ei olisi eilen ollutkaan, eikä ole palannut rikospaikalle. Ehkäpä se säästää taidon seuraavaan kertaan, kun tulee joku pakottava tarve pihalta poistumiseen. Juuri silloin, kun me sitä vähiten osaamme odottaa.