28.8.2011

Tokoilusta maan pinnalle

Tänään jätettiin agilitytreenit väliin, koska olisimme joutuneet treenaamaan Martan kanssa ihan vain kahdestaan. Sairastelun jälkeen olen vielä sen verran heikossa kunnossa, että esteitten raahaaminen yksinään ei houkutellut. Sen sijaan mentiin tokotreeneihin Susannan ja Reinon kanssa. Minulla on nyt hirmuinen tokoinnostus eikä se tämän päivän jälkeen yhtään laantunut. Tosin tämän päivän treenit tuntuivat minusta ihan katastrofaalisilta. Ollaanhan me Martan kanssa tokoa treenailtu ihan vain keskenämme. Mutta nyt meidät tai oikeastaan siis minut palautettiin maan pinnalle. Ei taideta näillä taidoilla vielä tänä syksynä mölleihinkään päästä. Kaikki meni niin huonosti, että vaivuin välillä epätoivoon. Miten ikinä opin ohjaamaan koiraa oikein?!

Ensin tehtiin paikallamakuu. Kun me sitä kahdestaan tuossa koulun kentällä treenataan, niin pystyn jättämään Martan ja itse kulkemaan ja hyppelehtimään pitkin kenttää, enkä ole juurikaan tarvinnut palauttaa koiraa takaisin makuulle. Mutta tänään: ei meinannut onnistua ei. Tekikö sitten uusi kenttä ja uudet hajut vai mikä. Ja olihan meillä nyt ensimmäistä kertaa paikallamakuuharjoituksessa koirakaveri, Reino, lisäämässä vaikeusastetta. Tuntuu, että Reinon läsnäolo ei Marttaa kuitenkaan häirinnyt, vaan enemminkin oli kiinnostunut kentän hajuista. Nousi monta kertaa nuuhkimaan. Ja etenkin silloin oli erittäin huolestunut, kun lähdettiin Susannan kanssa kävelemään lenkkipolun suuntaan. Sain palauttaa Marttaa miljoona kertaa paikalleen. Huh, tästä se epätoivo vain sitten paheni treenin edetessä.

Paikallamakuun jälkeen treenattiin liikkeestä maahanmenoa ja pysähtymistä. Minulla on ollut aivan väärä lähestymistapa, oikeastaan ihan mielikuvitukseton  joten nyt aloitetaan sitten ihan uudet harjoitukset. Liikkeestä maahanmenossa Martta ennätti jo kyllästyä koko hommaan. Selvästi ymmärsi, mitä pitää tehdä, mutta tuli sellainen vaihe, että eipä huvittanut. Mutta kun sain koiran innostumaan uudelleen, niin teki pari kertaa ihan hyvin. Samoin seuraamisen harjoittelu aloitetaan uudestaan.
Olen kyllä tehnyt varmaan kaikki mahdolliset virheet ja nyt aloitetaan sitten monta hommaa ihan alusta asti. Sain Susannalta kullanarvoisia ohjeita meidän tokoharjoitteluun.

Iltalenkillä mentiin koulun kentän ohi enkä millään malttanut olla kokeilematta meidän tämän päivän toko-oppeja. Tehtiin paikallamakuu. Laitoin Martan makaamaan lähelle kentän reunaa, ja itse sitten kuljeskelin pitkin pusikoita. Pikku koira makasi paikallaan niin nätisti. Ei edes pienintä yritystä lähteä liikkeelle, kunnes pusikosta loikkasi pienen pieni jänis. Silloin sitä lähdettiin. Onneksi Martta ei päässyt kauas, vaan sain sen kiinni noin kymmenen metrin päässä, kun kadotti jäniksen hajun. Tämähän olikin hyvää harjoitusta: eikun vaan koira takaisin samalle paikalle ja uusi yritys. Nyt kuljin jo kauemmaksi ja pitempiä reittejä pitkin pusikoita, niin silti koirulainen makasi paikallaan, vaikka jäniksen hajut vielä nenässä pyörivät.

Sitten tehtiin liikkeestä maahanmenoja ja pysähdyksiä, ja voi taivas, nehän meni niin hienosti, että olisi pitänyt olla joku videoimassa todistusaineistoa. Seuraamisharjoitukset jätettiin huomisiltaan, sillä minulla itsellä ei ollut oikein fiilistä. Jatkettiin sitten iltalenkkiä normaalisti ja kuvittelenkohan vain, mutta Marttaa oli lenkilläkin paljon helpompi hallita. Pystyin pitämään koko lenkin ajan irti ilman, että tarvitsi karjua sitä jostakin pusikosta riistan perästä. Jos ei tokotreeneistä muuta iloa meille ole, niin jo se, että koiraa pystyy pitämään irti ja se pysyy hallinnassa, niin treenailu kannattaa. Odotan jo innolla huomista, että päästään taas tekemään joitakin pikkuharjoituksia. Niin paljon on vielä treenattavaa.

20.8.2011

Riiviö vai terapiakoira?

Heti kun kelit hieman viilenivät, niin koiraan iski mikä lie vimma. Ei meinaa pysyä hallinnassa ulkona lenkkeillessä. Siis irti ollessaan. Lähimetsässä taitaa olla nyt niin paljon rusakon ja muiden otusten hajuja, että ne ovat liikaa riistaviettiselle koiralle. Aikansa se siellä metsässä hutveltaa, mutta tulee kuitenkin jossakin vaiheessa takaisin. Eräänä aamuna koin jo sydämen tykytyksiä melkoisesti, kun aamupissityksellä koira yksinkertaisesti katosi. Yleensä kulkee kiltisti muutaman metrin takana tai edessä, eikä sitä juurikaan ole tarvinnut käskyttää kulkemaan lähellä. Mutta yhtäkkiä huomasin, että eipä näy koiraa missään. Ei auttanut viheltely eikä huutelu. Yritin hyvällä ja pahalla, mutta ei jälkeäkään koirasta. Yleensä sentään kun saa jonkun hajun, niin haukku alkaa. Sen perusteella on helppo jäljittää, missä se Puppis oikein luuraa. Mutta tällä kertaa oli aivan äänetöntä. Kuljin sitten samaa reittiä takaisin ja yritin tähyillä, viuhuuko häntä mustikanvarpujen seassa. Odottavan aika on pitkä, mutta kyllä se aika on paljon pitempi, kun alkaa olla hätä koirasta. Loppujen lopuksi Martta tuli minun luokse polkua pitkin sen näköisenä, että "minne sinä oikein jäit, eikös sitä jatketa tätä aamulenkkiä ollenkaan".  Eihän se koira ennättänyt olla kadoksissa kuin 10 minuuttia, mutta kyllä siinä ennätti pahat ajatukset mielessä kulkea.

Muutaman kerran on sitten irti ollessaan lähtenyt metsään vouhottamaan siilin, rusakon ja lintujen hajujen perään. Ja vaikka ei varsinaisesti ole karannut, mutta luoksetulo on kestänyt kohtuuttoman kauan, totesin, että tästä lähtien lenkit kuljetaan hihnassa. Katsotaan sitten myöhemmällä syksyllä, joko hajut alkaisivat laantua ja pysyisi paremmin hallinnassa.

Mutta tämä karkailu ei sitten loppunut tähän. Iltaisin ollaan aina Martta laskettu iltapissille juuri ennen kuin mennään nukkumaan. Satuin olemaan ihan kaksistaan Martan kanssa ulos, ja laskin koiran pihalle illalla yhdentoista aikaan. Ulkona oli pilkkopimeää. Mäyriäinen ei ennättänyt siellä olemaan kuin korkeintaan varttitunnin, kun menin sitä huhuilemaan sisälle. Mutta koiraapa ei näkynyt missään. Taskulampun kanssa kiersin pihan, mutta ei löytynyt maastonakkia sieltä. Eikä auttanut viheltely eikä kutsuhuudot. Yritin zoomailla taskulampulla naapurien pihoja, mutta koirasta ei näkynyt jälkeäkään. Sitten alkoi kuulua haukkua tien toiselta puolelta naapurin pihasta. Siinä sitten yöpaitasillaan juoksentelemaan pitkin kyliä. Haukku loppui, eikä taaskaan koirasta mitään merkkiä. Kello oli kuitenkin jo lähempänä puolta yötä ja kaikki pihat pilkkopimeinä, joten melkoisen epätoivoiseksi siinä itsensä tunsi. Sitten näin sadan metrin päässä jonkun eläinhahmon ylittävän tien. Eikun vaan sinne juoksemaan. Mutta se taisikin olla kissa. Jatkoin Martan kutsumista, ja kas kummaa, sieltähän se tien toiselta puolelta juoksi niin iloisesti minun luokse "jippii, äitin kanssa iltalenkillä!".

Seuraavana päivänä huomasin, että pihan aitaan, metalliverkkoon oli askarreltu melkoinen reikä. Ja nyt kun sellaisen homman keksi, niin nyt ei voi pihaan laskea ilman valvontaa. Yhden kerran jo ikkunasta nähtiin, kun yritti nakertaa reikää viereiseen kohtaan: aitapuskat vaan heilui, kun mäyriäinen askarteli verkon kimpussa. Onneksi saatiin kiinni itse teosta, sen jälkeen ei ole meidän nähden verkkoon hampailla tarttunut. Minkähänlaisen systeemin tuohon aitaan keksisi? Sähköpaimenko siihen pitää laittaa vai mikä.

Tämän viikon olen ollut kotona sairaslomalla ja käytännössä maannut sohvalla koko viikon. Martta on uskollisesti ja onnellisena maannut minun jaloissa kaiket päivät. Ja mikä ihaninta, niin ei ole esittänyt mitään vaatimuksia mm. lelujen, luitten tai muun toiminnan suhteen. Aivan kuin olisi ymmärtänyt, että nyt vain levätään. Koiran lenkittämiset ovat olleet pääasiallisesti muun perheen vastuulla. Mutta tänään jo oli pakko päästä Martan kanssa tekemään iltalenkki, kun olokin on jo kohentunut. Ja kun kerran jalkeille pääsin, niin enpä malttanut olla tekemättä pientä tokotreeniäkin. Mentiin koulun kentälle ja tehtiin siellä hieman seuraamista, luoksetuloa, sekä paikallamakuuta. Menipä yllättävän hyvin. Ja olin yllättynyt, miten innokas koira oli. Viime kerrasta on kuitenkin jo vierähtänyt aikaa useampi viikko. Nyt iski innostus, että ensi viikolla treenataan tokoa. Ja huomenna yritetään mennä aksatreeneihin :)

8.8.2011

Ampiaisia ja jättiläiskoiria

Aamulla elettiin jännittäviä hetkiä. Kun tultiin aamulenkiltä, Martta törmäsi ulkokynnyksellä ampiaiseen. Oikeastaan samalla sekunnilla huomasin, että ulkokynnyksen alta tulee pari ampiaista, eli sinne olivat sitten pesän keksineet rakentaa. Martta alkoi kiemurrella, ravistella itseään ja hankasi päätä lattiaan. Sen turkista tipahti lattialle ampiainen, jonka litskasin samantien. Minulle tuli heti hirmuinen hätä, että nyt on ampiainen pistänyt Marttaa. Kiireesti tassunpesu ja -kuivaus. Martta uikutti hieman, mutta eniten olin huolissani siitä, että tassupesun jälkeen ei namu kelvannut. Meni vain omaan petiinsä ja kökötti siellä onnettoman näköisenä. Yritin tutkailla kuonoa, mutta eihän tuon turaparran seasta mitään löytynyt. Tutkin kuonoa ja kaulan aluetta ja ikeniä, mutta kaikki näytti ihan hyvältä eikä mitään turvotusta eikä lämpöä tuntunut. Ei auttanut kuin avata tietokone ja rueta googlaamaan: "ampiaisen pisto koira". Martta änkeytyi sohvalle minun viereen, mutta levottomasti vaihtoi asentoa, sulloutui sohvatyynyjen alle ja välillä minun syliin. Tärisi hieman ja käyttäytyi omituisen levottomasti. Vähän väliä tutkailin koiran kuonoa, kaulaa ja kylkiä, mutta en havainnut mitään outoa. Minun oli kuitenkin lähdettävä töihin, joten ei auttanut kuin herättää Linda vahtimaan Marttaa. Sillä välin Martta meni rappuset yläkertaan (kulkee tosi harvoin yläkerran rappusia, eikä koskaan silloin kun meistä joku on kotona) ja käpertyi meidän sänkyyn. Ilmeisesti kokee meidän sängyn jonkinlaiseksi "lohtupaikaksi". Jätin sitten molemmat tytöt nukkumaan, ja lähdin töihin.

Nähtävästi uni parantaa, sillä Martta oli jo päivällä täysin normaali. Ei mitään jälkeä ampiaisenpistosta eikä muustakaan oudosta käyttäytymisestä. Eli arvoitukseksi jäi, mitä oikein tapahtui. Mutta jatkossa käytämme vain takaovea Martan kanssa, kunnes tulee ensimmäinen pakkasyö ja ampiaiset kuolee.

Illalla lähdimme palauttamaan kujakeppejä. Johan ne meillä lainassa ehtivätkin olla, vaikkakin harjoittelu on ollut turhan vähäistä. Harjoittelun vähyyteen vaikutti mm. helteiset säät sekä koiran motivaation vähäisyys omalla pihalla harjoitteluun. Jonkin verran kuitenkin treenattiin ja se näkyy kyllä agilitytreeneissä. Kepit menee huomattavasti paremmin vaikkakin parannettavaa vielä on. Palautettiin siis kepit Susannalle ja samalla tehtiin lenkki koirien kanssa. Olipa meillä Martan kanssa ihmettelemistä, kun lenkkikaverina oli jättiläiskoira! Eihän malinois nyt mikään suuren suuri koirarotu ole, mutta kyllä se vaan minun ja Martan silmiin näytti jättiläiseltä. Martta suhtautui aluksi Reino-Mattiin hyvin kipakasti: pikkukoira oli varmaan niin hämillään isosta koirakaverista, että ihan vaan varmuuden vuoksi räkytti: pieni koira, mutta suuri sielu. Ei tarvinnut pitkään kävellä, kun räkytys laantui. Ja hetken kuluttua piti jo ihan kylkimyyryä kävellä Reinon kanssa. Ja kun vastaan tuli toisia koiria, niin Martta haki turvaa Reinosta. Olipa se söpöä!

Tulomatkalla koirat päästettiin irti metsään, niin siitäkös alkoi Martan kiukku. Reino yritti niin nätisti pyytää Marttaa leikkiin, mutta Martta räyhäsi ja näytti hammasta, ja hyökkäili Reinoa kohti. Reinosta se oli tosi kivaa: syöksyillä kohti Marttaa ja sitten karkuun Martan hampaita. Marttaa vähän jännitti tuollainen jättiläiskoira, etenkin, kun se tuli kohti. Mutta osasivathan nuo nätistikin kulkea. Kun Reino jätti Martan rauhaan, niin Marttakin kulki nätisti ilman räyhäämistä. Mitähän Martta sanoisi, kun tietäisi, että suunniteltiin yhteisiä tokoharjoituksia koirille. Minä olen ainakin innoissani.


Iso kaveri ja hänen pieni ystävänsä