19.6.2013

Kettua silmästä silmään

Tänään oli vuorossa Martan toiset luolatreenit. Kettutreffeille kokoontui kaksi mäyräkoiraa ja neljä russelia. Olipa minulla innokas mukaanlähtijä, kun kotona sanoin sanan "kettu". Vinkuminen alkoi välittömästi, joten siinä taas yksi sana ns. kiellettyjen sanojen joukkoon. Niiden sanojen, joilla koiran saa höpelöksi ja se alkaa höyryämään. Muita tällaisia sanoja on mm. kissa, jänis, orava, metsään, katso, tulee, terve!, mennään, Tuisku.

Otin Martan autosta suoraan luolahommiin. Selvästi muisti viime kerrasta, että mistä paikasta oli kyse. Kova into oli kettua tapaamaan, mutta ahdinkoputki oli liian pelottava. Vinkui ja kiljui minun sylissä, mutta ei kuitenkaan uskaltanut mennä ahdingosta. Niinpä siirryttiin syrjään ja luovutettiin estraadi toiselle mäyriäiselle ja odotettiin Martan kanssa pihalla. Siinäpä koira syttyi täyteen kiihkoon. Haukkui lakkaamatta ja kiskoi vain kohti kettua. Niinpä taas heti seuraavaksi oli Martan vuoro. Homma tyssäsi kuitenkin taas ahdinkoputkeen. Sittenpä tehtiinkin niin, että ahdinkoputken takana oleva luukku aukaistiin ja minä menin sinne kutsumaan Marttaaa, kun "kettumies" lähetti Martan ahdinkoputkeen. Paljon ei tarvinnut koiraa kutsua, kun ryömi ahdingon läpi ja jatkoi siitä suoraan kohti kettua. 

Hyvin löysi ketun ja kulki luolastossa paljon rohkeammin kuin ensimmäisellä kerralla. Minun täytyi kyllä rohkaista kulkemaan eteenpäin, kun hieman jännitti pimeässä. Pääsi lopussa kosketuksiin ketun kanssa, kun kettu ennättä pari "pusua" antaa ennen kuin reikäpelti laitettiin väliin. Mutta Martta ei ollut moksiskaan ketun iskuista, vaan jatkoi hyvin ketun painostamista. 

Kokeiltiinpa vielä uudestaan, miten ahdinkoputki sujuu. Ja hiphei: kun vein Martan luolan suulle, niin lähti samantien ryömimään ahdingon läpi ja siitä eteenpäin ketun luokse. Nyt ei kuitenkaan heti lähtenyt heti ketun perään, vaan jäi keskuspesään puremaan raivon vallassa pesän seiniä. En tiedä, mitä tuon suuren luolametsästäjän päässä liikkunut. Jouduttiin hieman pökkäämään, että lähti eteenpäin. Löysi kuitenkin ketun nopeasti ja haukkui raivokkaasti. Taitava mäyriäinen! 


Urakan jälkeen autossa oli onnellisen näköinen ketunmetsästäjä. Intoa olisi ollut vielä uuteen kierrokseen, mutta kyllä siitä näki, miten väsynyt se oli. 

Vielä pari viikkoa sitten en edes ajatellut kokeisiin ilmoittamista, mutta tämän päivän jälkeen on alkanut koesuunnitelmat vilistä päässä. Jos saisi parit harjoitukset alle, ja sitten treenit jossakin toisessa luolastossa, että näkisi, miten koira toimii eri paikassa. Eli syksymmällä voisi kokeita koettaa, jos järkevän matkan päässä sellaiset järjestettäisiin. Ja kyllähän tässä mäyriäisten yhteistä matkaa kauemmaksikin jo suunniteltiin. Katsotaan, miten innostus vielä kasvaa. 

17.6.2013

Metsästä löytyi sorkka

Eli tämän kesän ensimmäinen verijälki on tehty. Eilen illalla huristeltiin Marian kanssa Jaamankankaalle veripullon kanssa. Tehtiin noin 400-500 metrin mittaiset jäljet Martalle ja Beijolle sekä lyhyt jälki Divalle. Siellä me hyttysten seassa rämmittiin ja saatiin oikein hyvät jäljet tehtyä. Maastohan on siellä todella helppokulkuista eikä riistaakaan ruuhkaksi asti liiku, joten oikein hyvä ja helppo jälki kesän ensimmäiseksi harjoitukseksi.

Tänä aamuna sitten kourien kanssa samaan paikkaan. Tehtiin ensin aamulenkki. Olen nimittäin huomannut, että Martan pitää saada juosta enimmät höyryt pois. Jos sen ottaa autosta suoraan jäljelle, niin ei meinaa keskittyminen riittää. Silloin kiinnostaa enemmän kaikki muut metsän hajut kuin verijälki. Lenkin jälkeen Martta odotti autossa, kun Beijo vietiin jäljelle. Hienosti kulki Beijo. Käyttää paljon ilmavainua, joten tuulen vaikutus oli selvästi havaittavissa. Beijon vauhti on melkoinen. Se menee niin innokkaasti, että perässä saadaan kulkea todella rivakasti.

Seuraavaksi pääsi Martta narun päähän. Sössin itse jäljen alun, kun en huomannut alkumakausta. Martta ei sitä merkannut ollenkaan, vaan lähti suorilta kulkemaan jälkeä pitkin. En halunnut keskeyttää Martan aloitusta, joten jatkettiin eteenpäin. Makauksien merkkaus on Martalla kiikun kaakun. Se saattaa siihen sekunniksi pysähtyä, tai sitten ei. Mutta olin todella yllättynyt, miten hyvin Martta jäljesti. Etenkin sen vauhti yllätti minut. En kuitenkaan halunnut sitä jarrutella, sillä aikaisemmin Martta on tarvinnut minun tukea aika paljon. Siksi nyt annoin sen mennä ja koetin itse olla niin passiivinen kuin mahdollista. Varvikko oli paikoin korkeampaa kuin Kääppänen, mutta siellä se intona pomppi jäljen perässä. Parissa kohdassa haki jälkeä ja pyörähti pienen ympyrän, mutta löysi nopeasti takaisin oikealle linjalle. Ja kun mokoma kulki jälkeä tosi tarkasti, niin ei siinä voinut kuin ihmetellä. 

Nyt kiinnostaisi tehdä hieman haasteellisempi jälki. Eli jälki sellaiseen maastoon, jossa olisi paljon riistan hajuja. Haluaisin nähdä, että voittaako riista verijäljen vai kestääkö koiran keskittyminen myös sellaisessa paikassa. Ja entäs hankalampi maasto? Korkeuseroja, ryteikköä, ojia. Kestääkö kunto? Jos siellä näyttää koira toimivan, niin sitten voisin jo alkaa harkita mejä-kokeeseen menemistä. Ehkä. Mutta kyllä me näitä verijälkiä jatketaan joka tapauksessa, vaikka ei kokeeseen asti päästäisikään. Niin paljon tuntuu Martta tykkäävän touhusta. Ja kyllähän tuo metsässä kulkeminen on minustakin mukavaa.

Loppumakauksesta löytyi hirvensorkka. Olin  piilottanut sorkan alle kinkkua, sillä aikaisemmin Marttaa ei sorkka ole juurikaan kiinnostanut, että se sitä palkkioksi osaisi mieltää. Ajattelin, että kinkku saa sen edes pysähtymään sorkalle. Ja niinhän se saikin. Ja sitten, kun kinkut oli ahdettu kitaan, alkoi sorkkakin kiinnostamaan.



Sen verran hienoa työskentelyä mäyriäinen osoitti, että seuraavat jälkitreenit suunniteltiin parin viikon päähän. Monenlaisia treenejä siis luvassa kesälomalla.


9.6.2013

Kolmosiin!

Nyt se sitten tapahtui. Saavutettiin agilitytavoitteemme, kun saatiin siirto kolmosiin. Tänään oli oman seuran kisat omalla kotikentällä. Tuomarina oli Martti Salonen ja olin ilmoittanut Martan kolmelle radalle, joista yksi oli hyppyrata. Lähtökohtaisesti kotikenttä ei ole paras vaihtoehto Martalle, näin ainakin ajattelin. Mutta tänään sillä ei tuntunut olevan väliä. Martta oli samanlainen kuin edellisissä kisoissa Kuopiossa. Ei mitään ylikierroksia, höyryämistä ja kohkaamista. Oli lähdöissä erittäin rauhallinen, istui nätisti ja odotti lähtölupaa. Ja jolkotti radan kuin ajatus.

Radat oli minun mielestä melko kinkkiset. Aikamoista pyöritystä ja toisaalta taas melkoista juoksemista. En rataantutustumisissa päässyt sinuiksi minkään radan kanssa, joten aika epävarmana lähdin jokaiselle radalle. Ensimmäinen rata oli hyppyrata. Alku meni hienosti, kunnes puolessa välissä rataa Martta kolautta takajalkansa puomiin: ulahti ja pysähtyi ja hypähti pari kertaa kolmella jalalla. Niinpä sanoin tuomarille, että me keskeytetään, ja kannoin Martan pois radalta. Mutta eipä ollut jalassa mitään sen kummempaa. Takajalkoja tunnusteltiin moneen otteeseen ja juoksutin Marttaa ja tarkkailin liikkeitä. Ei mitään. Taisi vain olla pelkkä kolahdus ja siitä aiheutuva säikähdys. Onhan tuolla mäyriäisellä melko alhainen kipukynnys: ei kummoista karvannipistystä tarvitse tapahtua, kun jo ulahtaa. Päätin siis osallistua seuraavalle radalle. Siellähän se sitten selviää, jos on jotakin vikaa jalassa. Tai rimakauhua.

Toinen rata oli mielenkiintoinen rata, jossa ei ollut ollenkaan putkia. Pari hankalaa koukkua oli viritetty, enkä oikein päässyt jyvälle rataantutustumisen aikana, että miten rata pitäisi suorittaa. Ja vaihdoinkin parin kohdan ohjauskuviota hetki ennen starttia. Vaikka epävarmana liikkeelle lähdettiin, niin kaikki meni kuitenkin yliodotusten. Niinpä tehtiin nollarata, sijoituttiin ensimmäisiksi ja saatiin luva. Eikä jalassa tainnut olla mitään vikaa, mikä olisi haitannut suoritusta. Tässä rata:

'
 
 
Kolmannelle radalle lähdettiin rennoin mielin. Yksi luva oli jo taskussa, joten en enää odottanut toista nappisuoritusta. Etenkin, kun Martta tuntui väsyneeltä, sillä ilma oli melkoisen lämmin. Ajattelin, että jos nolla tehdään, niin yliaikaan se menee. Hankalia kohtia oli tälläkin radalla. Hankalimmaksi ajattelin A:n ja putken erottelua, sillä kontaktit vetää aina Marttaa puoleensa. Niinpä se hidastikin melkoisesti putken edessä ja eteni putken hitaasti, mutta sen jälkeen pääsi taas vauhtiin. Sen huomaa videoltakin selvästi. Olin varma muutenkin, että meidän vauhti ei ihanneaikaan riittänyt, mutta kuinkas ollakaan: sijoituttiin toiseksi ja napattiin toinen luva, eli saatiin siis agilityserti. Mainio mäyräkoira siirtyi siis kolmosluokkaan. Tässä video meidän sertiradasta:    
Ja tokihan se virallinen pönötyskuva piti ottaa. Tuskin näitä agilitysertejä tullaan tämän jälkeen meidän talossa näkemään. Siis ainakaan uusia ja Martan toimesta.     


Kysyin tuomarilta, että miten paljon muualla Suomessa näkee mäyriäisiä agiradoilla. Sanoi, että tosi harvoin. Ja silloinkin niiden tekeminen on vähän sitä ja tätä. Mutta totesi sitten Martan olevan harvinaisen säpäkkä yksilö. Samaa mieltä. Tuskinpa toista tällaista mäyriäistä enää elämään sattuu.