30.12.2011

Vuoden viimeiset päivät: löhöilyä ja pelaamista

Tämän vuoden joulu on sitten eletty. Onneksi hetki vielä lomaillaan ennen kuin palataan arkeen. Ollaan vietetty oikein rentoa ja leppoisaa joulun aikaa ilman aikatauluja ja kiirettä. Marttakin on nauttinut täysin siemauksin joulun ajasta: pitkistä ja rauhallisista aamuista, päiväunista sohvalla viltin alla, takkatulen lämmöstä, ja tietysti kinkusta. Ja miten ihanaa, kun ei ole tarvinnut kärvistellä pakkasissa ja ollaan pystytty ulkoilemaan kunnolla. Vähälumisuus ei ole haitannut yhtään. Eipä ole  tarvinnut lumitöitä rehkiä. Suomea riepotelleet myrskytuulet ja sähkökatkokset eivät meitä vaivanneet. Ikkunasta vain katseltiin tuulenpuuskia ja ihmeteltiin oksan määrää, mikä oli pihamaassa seuraavana päivänä.




Kun aaton aattona tuotiin kuusi sisälle, ei Marttaa moinen homma kiinnostanut yhtään. Yleensä otus pyörii aina jaloissa, kun jotakin tehdään, mutta tällä kertaa meni eteiseen omaan petiinsä, eikä edes katsonut kuuseen päin. Merkillistä. Kun Marttaa sitten kutsuttiin, niin tuli kyllä samaan huoneeseen, mutta hyppäsi sohvan selkänojalle, käänsi selän joulukuuseen päin ja katseli muina miehinä ikkunasta ulos. Ei osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa, kun muu perhe hääräili kuusen ympärillä. Eikä kyllä joulukuusesta ole ollut ollenkaan kiinnostunut koko jouluna, ainoastaan joulukuusen veden on todennut maukkaaksi. Ihmeteltiinkin, että kylläpä kuusi juo paljon vettä, kunnes oivallettiin, että sitä vettä juo kuusen lisäksi karvainen perheenjäsen. Omasta vesikupista ei ole tullut juotua sen jälkeen kun kuusi sisään kannettiin.

Jos ei joulukuusi Marttaa kiinnostanut, niin ne lahjapaketit kyllä. Heti kun paketit kannettiin kuusen juureen, niin Martta löysi omat pakettinsa. Voi sitä riemua, kun sai ihan luvan kanssa paketteja kanniskella ja auki repiä.



Martan paketeista löytyi leluja, luita sekä aktivointipeli. Yritin valikoida pelien valikoimasta sellaisen, että siitä riittäisi iloa pitkäksi aikaa. Eli vaikeusastetta voisi lisätä sitä mukaa, kunhan koira hoksaa. Martalla ei ole ennen ollut minkäänlaista peliä, joten en yhtään tiennyt, mikä olisi tuolle maastomakkaralle sopiva. Niinpä paketista löytyi Trixie Chess aktivointipeli. (Tosiaan, nyt meidän perheessä myös koira pelaa shakkia). Pelaanminen onkin ihan Martan juttu. Aloitettiin helpoilla tehtävillä, mutta nyt ollaan jo siirrytty vaikeimpiin juttuihin. Palikoiden nostelu ja niiden alta makupalojen löytyminen on Martasta äärettömän tärkeä tehtävä. Tohkeissaan heittelee kapulat sivuun, kun nameja metsästää. Luukkujen siirtelyn ideaa ei vielä täysin ole hokannut. Käyttää erittäin aktiivista kuoputtamista, raaputtamista, nenällä tökkimistä ja puremista. Ja ainahan joku näistä keinoista tuntuu tepsivän ja makupala paljastuu luukun alta.





 Ja aina on Martta valmis pelaamaan. Kun ruoka-ajasta on kulunut jo aikaa ja makupaloja tekee mieli, niin Puppis istuu pelin luona ja marmattaa. Selvä vinkki, josta ei voi erehtyä. Kun ei perheessä ole enää peli-ikäisiä lapsia, niin pelataan sitten koiran kanssa. Joulupyhät meni pääasiassa laiskotellessa, mutta pyhien jälkeen on Martankin kanssa puuhasteltu enemmän: tehty piiitkiä lenkkejä ja käyty hallilla treenaamassa.

Tänään oltiin treenamassa Eki-chihuhahuan kanssa. Näyttipä Martta kerrankin isolta. Tehtiin ensin pientä agilityrataa ja treenattiin A:n alastulokontaktia ja putkeen lähettämistä. Agilityn jälkeen treenattiin tokoa. Edellisistä tokotreeneistä onkin kulunut jo joku aika, joten olin yllättynyt, miten hyvällä vireellä Martta teki, vaikka paikalla oli häiriötäkin. Paikallamakuu sujui tänään hyvin. Nähtävästi pienet koirakaverit eivät aiheuta painetta samalla tavalla kuin jättiläiskoirat. Nyt pitäisi saada tokotreeniä myös isojen koirakavereiden kanssa, että saataisiin Martta kisakuntoon. Tavoitteena olisi osallistua ensi vuoden aikana edes möllitokoon. Ja jos oikein optimistisesti tavoitteita asetan, niin ehkäpä tokon alokasluokka silmissä siintää.

Keskiviikon agilitytreeneissä pyysin Veeraa ohjaamaan Marttaa yhden radan verran. Halusin nähdä, miten koira radan suorittaa, ja miten menee jonkun toisen kanssa. En nimittäin ole ollenkaan varma, miten minun hermot kestävät kisaamisen, joten varasuunnitelmana voisi olla antaa Martta jollekin kokeneelle ohjattavaksi. Rata meni puoleen väliin asti hyvin. Oli mukava nähdä, miten innokkaasti ja tohkeissaan Martta rataa suoritti. Mutta sitten, aivan kuin lamppu olisi syttynyt, kun tajusi, että nyt ollaankin vieraan ihmisen matkassa. Martan huumori loppui siihen paikkaan ja juoksi kuin tuli hännässä suoraan minun luokse. Sen jälkeen ei suostunut minun jalan juuresta lähtemään. Ei auttanut nakki eikä lihapulla. Huumori loppui kertakaikkisesti pieneltä otukselta. Näytti erittäin loukkaantuneelta moisesta huijauksesta. Nyt en tiedä kuvittelenko vain, mutta minusta tuntuu, että keskiviikosta lähtien Martta on ollut vielä enemmän minussa kiinni. Kulkee perässä, nukkuu minun jaloissa tai sohvalla minun vieressä. Vai kiinnitänkö asiaan vain enemmän huomiota? Hallilla tänään chihujen kanssa leikki hyvin hillitysti, kun koko ajan oli kiire takaisin minun viereen. Onkohan tämä nyt sellainen synnynnäinen luonteenpiirre vai olenko tietämättäni kouluttanut koirasta tällaisen "häntäkärpäsen"? Miten minusta tuntuu, että tämä piirre on tullut esiin vasta tämän syksyn aikana. Tartteisko tehdä jotakin, ja mitä on tehtävissä? Vai onko tuo vain Martan keino osoittaa olevansa uskollinen ystävä.

18.12.2011

"Se paketti on minun!"

Joulua kohti mennään ja jouluvalmistelut kiihtyy. Tänä vuonna Martta on erittäin innokas paketointiapulainen.Tai, ehkä se apulainen on vähän liikaa sanottu, mutta innokkaasti koiruus on paikalla silloin, kun lahjojen paketointia tehdään. Lahjapapereiden rapisteluko sen tuo paikalle vai mikä, mutta takuuvarmasti se säntää paikalle, kun lahjoja aletaan kääriä paperiin. Aluksi tein paketointia yläkerrassa työhuoneen lattialla. Martan piti tunkea pitkä nenänsä kaikkiin paketteihin, istahtaa lahjapaperiden päälle, ja lopuksi kantoi yksitellen kaikki lelunsa minun luokse ja pyysi sinnikkäästi leikkimään. Sitten satuin tuomaan eläinkaupasta muovipussin, jossa oli paketointia odottamassa Martan ja muutaman muun koirakaverin lahjat. Siitäkös riemu syntyi: Martan nenä haistoi, että pussissa on selvästikin jotakin Martalle kuuluvaa. Kyllä siinä esitettiin kaikki mahdolliset temput ja vaatimukset, kun pussia niin kovasti itselle vaadittiin. Yleensä Martta ei mene yksinään yläkertaan, mutta pussin houkutus on ollut suuri. Kun olen vain mennyt käymään yläkerrassa, niin Martan on pitänyt kipittää nopeasti perässä muistuttamaan minua pussin olemassaolosta.

Tänään sitten totesin, että lattialla paketointi ei enää Martan kanssa onnistu, kun koira on aivan yli-innokas tarkastamaan kaikki paketoitavat tavarat. Niinpä siirsin paketointivälineet keittiön pöydälle ja raahasin myös kaikki paketoitavat lahjat alakertaan. Niin, myös sen pussin. Lahjoja on ollut melkoinen määrä paketoitavana. Ja koko sen ajan on mäyriäinen osallistunut puuhaan. Nyt sitä harmittaa vietävästi, kun ei enää pääse hämmentämään paketoitavia tavaroita. Istuu jalan juuressa tai makaa pöydän alla ja marmattaa. Vinkuu, ulisee, narisee. Silloin tällöin käy tarkastamassa, että pussi on edelleen pöydällä.

Lopulta sain kaikki lahjat paketoitua. Kokosin kaikki Ruotsiin lähetettävät paketit yhteen pinoon sohvalle. Pinossa sattui olemaan pari pakettia kissoille: kissanmintuilla hajustettuja leluhiiriä. Näköjään kissanminttu saa myös mäyriäisen sekaisin. Ne kaksi pakettia kiinnostivat Marttaa aivan liikaa. Sain sen kiinni itse teosta, kun oli jo viemässä toista pakettia omaan jemmaansa. En saanut otusta pysymään poissa lahjojen kimpusta. Kävi moneen otteeseen paketteja tökkimässä. Kun ei saanut lupaa ottaa paketteja, niin päätti kuitenkin jäädä niitä vahtimaan. Tuo otushan on pahempi kuin pienet lapset joulua odotellessa.







Koiralla tuntui olevan taas energiaa vaikka muille jakaa, niin tehtiinpä iltalenkki hallille ja käytiin treenaamassa. Tehtiin reilu puoli tuntia agilitya ja sen jälkeen vajaa puoli tuntia tokoa. Treenattiin putkikulmia sekä kontaktia keinulla. Myös putkille palkkaamista tehtiin pitkästä aikaa. Viime treeneissä tajusin, että putkella ei ole palkattu piiiitkiin aikoihin. Siksipä, jos radalla on kontaktieste ja putki vierekkäin, niin koira valitsee kontaktin. Vaikka putki on ollut alusta asti Martan ns. varma este, niin näköjään kontaktiesteen päässä olevalla palkalla on voimakkaampi vetovoima. Kylläpä se tämän illan treeneissäkin valitsi mieluummin keinun kuin putken, jos vain koira pääsi itse valitsemaan. Täytyy siis muistaa palkata tuolta putkeltakin vähän useammin.

Agilityn jälkeen koira oli juuri sopivassa vireessä tokoiluun. Ja aivan innokas siihenkin hommaan. Mitään etukäteissuunnitelmaa kun ei treeneihin ollut, niin tehtiin tänään seuraamista, paikallamakuuta sekä luoksetuloa. Tänään meni treenit kerrassaan mainiosti. Treenien jälkeen Martta vielä katsoi sen näköisenä, että tehtäisiinkö vielä jotakin. Mutta kun lihapullat olivat taskusta jo loppuneet, niin arvelin paremmaksi päättää treenit. Jäähdyttelylenkki ja samalla iltalenkki venyi reilun tunnin mittaiseksi, joten ylimääräinen energia oli koiralta haihtunut kun päästiin kotiin. Ja ne joulupaketitkin sai olla loppuillan rauhassa.

24.11.2011

Ensilumen riemua (ja raivoa)

Kun maahan sataa ensilumi, niin koira höpertyy. Järki häviää tuon karvaisen otuksen päästä ja ulkona oleminen saa uuden ulottuvuuden. Lumessa hajujen maailma kapenee mutta samalla selkiytyy. Nenä on työnnettävä joka ikiseen jäniksen, kissan ja oravan jälkeen. Hirmuinen touhotus, nuuhkutus ja hännän viputus koko ajan käynnissä, kun yritän edetä lenkillä. Meidän lenkit ovat nyt pidentyneet, ajallisesti. Olen antanut Martan touhottaa ja nuuhkia rauhassa hajuja. Kyllä se sitten rauhoittuu, kun alkaa lumikinokset kohota ja lämpöasteet vähentyä. Mutta tämä ensilumi on niin mahdottoman jännittävää!

Eilen illalla tehtiin pitkä iltalenkki. Yleensä siihen kuluu aikaa vajaa kaksi tuntia, mutta nyt siihen saatiin tuhlattua tunti enemmän. Osan matkasta Martta saa kulkea irti, ja niinpä nytkin laskin koiran vapaaksi. Yleensä Martta pysyttelee lähettyvillä, mutta nyt en muistanut, että ensilumen riemu voi saada koiran käyttäytymään ei-toivotulla tavalla. Ei ennätetty kävellä kuin pari sataa metriä, kun huomasin, että Marttaa ei näy missään. Normaalisti, jos tällainen katoaminen tapahtuu, niin kuuluu myös haukku, jonka perusteella karkulainen on helppo paikantaa. Hetken oli aivan hiljaista, mutta sitten alkoi, onneksi, haukku kuulumaan pienen matkan päästä. Jonkin aikaa odottelin, jos "suuri metsästäjä" tulisi takaisin, mutta sitten tuntui, että haukku vain loittonee. Niinpä ei auttanut muu kuin lähteä rämpimään pimeään metsään haukkua kohti. Martta oli vain noin 20 metrin päässä, mutta sellaisessa sakeassa kaislikossa. Sydäntä kylmäsi, kun ajattelin, että jos kaislikko on jo osittain jäätynyt, niin mitä on tehtävissä, jos maastomakkara joutuu veden varaan. Viheltelin, huusin, käskin, karjuin ja houkuttelin, mutta mikään ei auttanut. Hillitön touhotus ja räksytys menivät siksakkia pitkin kaislikkoa. Onneksi rannassa meni polku, jota pitkin juoksin milloin minnekin suuntaan. Lopulta sain Marttaan näköyhteyden, ja sen jälkeen koiran hallintaan. Pienen puhuttelun jälkeen jatkettiin matkaa, ja loppumatka menikin ihan hyvin, vaikka Martta kulki edelleen vapaana. Syytin itseäni, etten ollut valppaana, enkä muistanut tätä ensilumen kirousta.

Illalla puolenyön aikaan, ennen nukkumaan menoa, laskin Martan vielä pihalle iltapissille. Ei ennättänyt olla siellä kuin muutaman minuutin, kun huomattiin, että koiraa ei näy missään. Niinpä koko perhe hätyytettiin koiranetsintään. Sen verran lumesta oli apua, että paljasti kohdan, mistä Martta oli ryöminyt aidan ali. Mutta aidan toisella puolella oli niin paljon tassun jälkiä, ettei niistä voinut päätellä karkusuuntaa. Martan aikaisemmat karkureissut ovat olleet äänekkäitä, eli haukun perusteella on osattu koiraa etsiä. Tällä kertaa oli aivan hiljaista joka paikassa.  Naapurustoa kuljettiin ja taskulampulla pihoja osoiteltiin. Vihellettiin ja kutsuttiin koiraa, mutta hiljaista oli. Jonkin ajan päästä löysin Martan kahden talon päästä omasta kodista, pienellä metsäkaistaleella se nuuhki rusakon ja oravan jälkiä. Ja kävi aivan ylikierroksilla, sillä teki sellaista mitä ei ole koskaan ennen tehnyt: lähti karkuun kun lähestyin. Martan mielestä oli älyttömän hauskaa leikkiä hippasta. Pomppi metsikössä aivan innoissaan ja haastoi minua leikkiin. Kyllä minulla oli leikki kaukana, kun ajattelin, että nyt tuo piski on kiinni saatava. En uskaltanut kääntää sille selkää, vaan ajattelin, että näköyhteys on koiraan koko ajan pidettävä, sillä en halua sitä kadottaa uudelleen yön pimeydessä. Mokoma lähti loikkimaan pitkin naapureiden pihoja, eikä totellut minkäänlaista käskyä. Tämä oli kerrassaan uusi piirre Martassa. Ensilumen riemu vaihtui minulla raivoksi, kun ärsytti niin suunnattomasti tuon otuksen käyttäytyminen. Huumori ei ole ihan parhaimmillaan puoli yhden aikaan yöllä. Onneksi ihminen oli kuitenkin ovelampi, ja pienellä huijauksella koira saatiin kotiin. Mitäpä tästä opittiin: enää ei lasketa koiraa hetkeksikään pihalle ilman valvontaa, ja ensi kesänä rakennetaan sellainen panssariaita tuohon talon ympärille, että ei mene yli eikä ali eikä läpi.

Kaksi karkureissua samana päivänä. Minulle se tarkoitti rämpimistä pimeydessä, sydämen tykytyksiä ja verenpaineen nousua. Martalle se oli ihanaa metsästystä, jäljestämistä ja juoksemista. Mutta seuraavana aamuna meitä molempia väsytti ihan mahdottomasti.

20.11.2011

Pienin mutta kovaäänisin

Mukavaa, kun on ollut lämmin syksy. Martan kanssa ollaan tehty pitkiä lenkkejä ihan varastoon asti, sillä kohta alkaa talvi ja ulkoilut jäävät lyhyiksi pyrähdyksiksi. Huomaa kyllä, miten Martta inhoaa kylmää. Muutamana iltana, kun on ilma ollut pakkasen puolella, on Martan huumori loppunut varttitunnin kävelyn jälkeen. Sitten on koiran olemus muuttunut närkästyneeksi ja mieliala itsesäälin puolelle. "Pientä koiraraukkaa täällä kylmässä palellutetaan ja väkisin narussa viedään". Onneksi tuohon PoKsin hallille ei ole meiltä kuin reilun kilometrin matka, joten kylmemmälläkin kelillä päästään kulkemaan näppärästi treeneihin. Tosin, kovilla pakkasilla tuokin matka on Martalle mahdoton. Täytynee tänä talvena opettaa se kulkemaan tossut jalassa ja kokopuku päällä.

Näillä syksyisillä viileillä keleillä ollaan tehty tunnin kävelylenkki ennen agilitytreeniä. Hankalaa vaan, kun koira ennättää jäähtyä ennen kun varsinaiset treenit sitten alkavat. Martta käyttäytyy hallilla huonosti: ei osaa hiljaa odottaa omaa vuoroaan, eikä varsinkaan sitä aikaa, kun rataa rakennetaan ja rataan tutustutaan. Pieni koira räkyttää lakkaamatta, ja räkytys saa treenikaverit hermostumaan. Niinpä olen joutunut viemään Martan ulos radan rakentamisen ajaksi. Nyt yritän miettiä ratkaisua tähän ongelmaan. Kuinka saan haukkumisen loppumaan? Tilasin kevythäkin, jonka voin kantaa hallille mukaan. Kotiolossa Martta on häkissä ihan hiljaa. Ja hallillakin se on hiljaa, silloin kun siellä ei ole muita. Niinpä sitä voi kouluttaa vain ns. tosi tilanteessa, mutta yhtälö tuntuu mahdottomalta, kun treeneissä pitäisi myös osallistua eikä pelkästään säätää oman koiran kanssa. Ensi viikolla pitäisi kevythäkin saapua, joten aloitetaan sen kanssa ensin kotioloissa. Naksutinkin on löytynyt (hävisi viime kesänä keittiöremontin yhteydessä), joten otetaan se käyttöön pitkästä aikaa. On niin huvittavaa, miten huonosti koira käyttäytyy silloin, kun on muita paikalla. Joskus ihan naurattaa, kun miettii, miten huonon kuvan se osaakin antaa itsestään vieraille ihmisille: haukkuu, murisee, hyppii, eikä yleensä halua edes tutustua vieraisiin. Mutta sitten kun ympärillä on vain tuttuja ihmisiä, niin koira käyttäytyy oikein mallikkaasti. Uskokaa vaan, tekin, jotka olette nähneet pelkästään Martan huonot puolet. Kyllä sitä on koulutettu, tai ainakaan ei voida yrittämisestä minua syyttää. Erilaisia konsteja on kokeiltu ja moni asia on käytöksessä korjaantunut. Mutta tuntuu, että tuo haukkuminen on tämän kesän ja syksyn aikana lisääntynyt.

Johtuuko tuo huono käyttäytyminen koiran epävarmuudesta? Kun joudun jättämään sen esim. hallilla yksin, niin kokeeko se tilanteen niin pelottavaksi, että haukkuminen alkaa? Olen yrittänyt selvittää, miten haukkumisen saa opetettua pois, mutta selkeään menetelmään en ole vielä törmännyt. Sen sijaan törmään paheksuviin katseisiin ja ylimielisiin kommentteihin. Apua ei vaan tunnu löytyvän. Seuraavaksi siis kokeilen sitä häkkiä. Kunhan se kokee täällä kotona häkin ensin turvalliseksi ja mukavaksi paikaksi, niin otan häkin mukaan treeneihin. Mutta mikäli haukkuminen jatkuu treeneissä häkistä huolimatta, niin sitten täytyy miettiä uutta ratkaisua.

Eilen käväistiin pikaisesti koirapuistossa. Voi sitä räksytyksen määrää! Martta aloittaa räkyttämisen heti, kun tullaan aidan sisäpuolelle, vaikkei näkisi vielä yhtään koiraa. Se on niin kuin räkyttämistä varmuuden vuoksi. Ei jää kenellekään epäselväksi, että täältä tulee se suurin peto. Kaikki koirat on siellä räkytettävä, samoin ihmiset. Muuten osaa kyllä olla koirapuistossakin ihan kunnolla, eli ei haasta riitaa. Mutta ei myöskään hakeudu uusien tuttavuuksien pariin, vaan enimmäkseen seisoskelee minun jalkojen juuressa ja syöksyy siitä räkyttämään uusia tulijoita. Niinpä ei olla tuota koirapuistoilua niin hirveästi harrastettu, mutta silloin tällöin käydään Martan stressikynnystä kokeilemassa. Eilen käveltiin joen rantaa pitkin kotiin. Ilma oli juuri mennyt pakkasen puolelle ja joelta puhalsi melkoinen myötätuuli. Oli pimeää, liukasta ja loppumatka kynnettiin melkoisessa vesisateessa. Martta oli ihan mahdottoman rapainen, märkä ja kylmissään, kun vihdoin päästiin kotiin. Olipa se onnellisen näköinen, kun tassupesun ja pyyhekuivauksen jälkeen pääsi lämpimään sohvannurkkaan nukkumaan.

Tänään tehtiin päivälenkki Kuhasalossa. Annoin Martan kulkea irti, mutta mokoma syöksyi räkyttämään vastaantulevat ihmiset. Meidän normilenkeillä ei reagoi ihmisiin ollenkaan, mutta en tiedä mikä sitä riivasi, kun nyt piti kaikki liikkuva räkyttää. Voi olla, että Remu-ranskiksen mukanaolo sai sen taas käymään ylikierroksilla. Onneksi muita kulkijoita ei ollut kuin pari, joten saatiin kävellä lenkki rauhassa. Martta juoksi höpelön lailla pitkin metsää. Mukavasti pysyi lähietäisyydellä koko ajan. Paitsi että yhden kerran hävisi metsään. Odoteltiin ja vihelleltiin muutama minuutti, ja kohta maastonakki tulikin vauhdilla paikalle. On se vaan niin tyytyväisen näköinen, kun saa juosta metsässä. Siinä hommassa se vaan on niin omimmillaan: silmät loistaa ja jalat vipeltää.

Iltalenkki tehtiin hallille. Ketään muita ei ollut treenaamassa, niinpä tehtiin tokoa, pitkästä aikaa. Martalla oli hirmuinen into tehdä. Seuraaminen oli tänään huippua. Tehtiin jo hieman pidempiä pätkiä, ja hienosti säilyi kontakti ja ilo. Luoksetulo meni paremmin kuin viimeksi. Nyt Martta ampaisi sellaista vauhtia. Huvittavan näköistä on, kun Martta kääntyy perusasentoon jo metri ennen kuin on kohdalla. Eli kääntyy, istuu ja siitä sitten peruuttaa sivulle oikealle paikalle. Mutta intoa tekemiseen on niin paljon, että en voinut kuin nauraa. Liikkeestä maahan meni tänään huipusti. Myös liikkeestä pysähtyminen onnistui, kun tajusin "seis"-käskyn sijasta sanoa "odota". Tehtiin myös hieman kaukokäskyjä parin metrin välimatkalla. Alkuun ei seisomaan nousu meinannut onnistua, vaan käveli aina minua kohti. Muutamien toistojen jälkeen sekin sujui. Olin niin ylpeä pienestä otuksesta! Yksi Martan mielestä hauskimmista jutuista on merkille meno. Niinpä tehtiin sitäkin välillä, ja siitä vielä vasemmalle-käskyä, niin koiran vireystaso säilyi hienosti yli puolen tunnin treenit. Lopuksi tehtiin vähän agiakin. Siis tosi vähän. Treenattiin vähän keppejä niin, että Martta suorittaa ne suht' itsenäisesti. Ja nekin meni paremmin kuin koskaan. Huomasin kyllä, että me tarvittaisiin ehdottomasti treenikavereita tokoon. Kun me treenataan kahdestaan, niin kaikki menee niin huipusti. Martta tarvitsee häiriötä ja minä tarvitsen jonkun sanomaan, että menikö se oikeasti ihan niin hyvin. Pääasia oli tänään, että meillä molemmilla oli tosi hauskaa. Kotimatkalla Martta tarjosi koko ajan mielettömän hyvää seuraamista. Kylläpä namuja kului meidän iltalenkillä.

Kotimatkan päätteeksi saatiin vähän jännitystä elämään: Meitä odotti kolme rusakkoa. Martta oli irti ja mokoma huomasi rusakot ennen minua. Oikeastaan koira oli ihan hölmistynyt, kun kolme pupua vain jökötti paikoillaan muutaman metrin päässä. Kun ensimmäinen sitten ampaisi liikkeelle, niin silloin alkoi tapahtua. Minä jo mielessäni kirosin, että tähän se meni sitten tämä ilta ja yö, kun koiraa tuolta pimeästä metsästä etsitään. Kaksi pupua hävisi talojen pihoihin ja Martta lähti jahtaamaan kolmatta, joka pinkoi pitkin pururataa. Mutta kun katulampun valokiila päättyi, niin Marttakin pysähtyi. Onneksi oli vielä muutama lihapullan pala taskussa, ja niin se ahne pieni koira tuli vauhdilla kun kutsuin. Niinpä pääsimme turvallisesti kotiin ja hyvä mieli säilyi molemmilla.

30.10.2011

Agilitytreenit vaihtui tokoiluun

Tänään suunnattiin intoa puhkuen agilitytreeneihin. Huomasin, että Marttakin ymmärsi, minne ollaan menossa. Töppöjalat viputtivat sellaista tahtia, kun lähdettiin kävelemään kohti hallia. Mutta hallin ovi olikin lukossa eikä päästy treenaamaan. Martta vinkui oven takana erittäin vaativasti: "avaa nyt just se ovi, mie haluun!" Mutta ovi vaan pysyi kiinni. Koira vaikutti niin innokkaalta, että ajattelin treenata vähän tokoa hallin pihassa.

Kylläpä huomasi, että on tokoilu jäänyt viime aikoina vähemmälle. Piti aloittaa niin helpoista liikkeistä, eikä nekään meinannut onnistua. Koira oli kyllä innokas, mutta välillä näytti siltä, että mitähän tuo oikein käskyttää, en ymmärrä. Paikallamakuu oli tänään ihan kamalaa. Maahan meno kyllä onnistui, mutta että siinä kylmässä maassa olisi pitänyt maata pitempään, niin ei Marttaa oikein huvittanut. Tai oikeastaan paikallanmakuu onnistui niin pitkään, kunnes minä lähdin kävelemään kohti, niin jo nousi koira istumaan. Tätä sitten jankattiin niin pitkään, ettei kummallakaan ollut enää kivaa. Ainoa mikä tänään onnistui hyvin, oli seuraaminen. Tehtiin vain pienen pieniä, muutaman metrin seuraamispätkiä ja käännöksiä, ja niissä Martta loisti. Mikä into ja kontakti! Seuraaminen taitaakin olla ainoa asia, mitä ollaan treenattu kävelylenkkien ohessa.

Kotipihassa sitten istuttelin kukkasipuleita. Ja toki minulla oli Martta seurana. Alkoi jo tulla hämärä ja Marttakin kyllästyi, kun en mitään ohjelmaa sille kehitellyt. Huomasin, että oli hyökännyt jonkun kaarnan palan tai vanhan muovisen kukkapurkin kimppuun ja juoksi ympäri pihaa saalistaan ravistellen. Mutta sitten huomasin, että saalis olikin minun kukkasipulipussi. Saipahan krookuksen mukulat kyytiä, oli se niille varmaan sellainen shokkihoito, että näinköhän uskaltavat kukkia ollenkaan ensi keväänä. Martta yritti varastaa kukkasipuleita heti kun vaan silmä vältti. Asettelin nimittäin sipulit ensin mullan päälle ja rupesin niitä sitten upottamaan multaan. Martan huumoria oli, että ensin seisoskeli siinä vieressä muina miehinä, kunnes salaman nopeasti nappasi sipulin ja alkoi viskoa sitä pitkin nurmikkoa. Ensi keväänä nähdään, miten monta kukkaa sieltä ylipäätänsä nousee. Ja mistäpäin pihaa ne nousee :)

14.10.2011

Hassu pieni otus

Nyt tuli syksy. Etuoven alle pesän tehneet ampiaiset ovat kuolleet tai ainakin muuttaneet muualle, joten aloitimme taas etuoven käyttämisen. Koko kesän olemme pääasiassa kulkeneet takaovesta, etenkin sen jälkeen, kun Martta sai ampiaisenpistoja. Etuoven käytön uudelleen aloitus ei sitten sujunutkaan Martan kanssa niin kuin olin suunnitellut. Pienellä koiralla on suuri muisti. Ensin ei suostunut ollenkaan kulkemaan etuovesta. Ei sisään eikä ulos. Pikku hiljaa ulosmeno jo onnistuu, vaikkakin edelleen ovesta rynnätään ja luikahdetaan vauhdilla. Sisään ei sitten ovesta omin jaloin tulla. Ennen ulkorappusia tappijalat iskeytyvät maahan ja neliveto muuttuu nelijarruksi. Ei auta kuin ottaa pötkylä kainaloon ja kantaa sisään. Viikko ollaan jo opeteltu etuovesta kulkemista eikä ainuttakaan ampiaista olla nähty. Mutta nähtävästi ampiaisen pisto takapuolessa tuntuu edelleen. On yritetty hyvällä ja pahalla, mutta ei suostu kulkemaan ovesta, ei sitten millään. Nyt ollaan otettu sitten sellainen taktiikka, että ovesta kuljetaan ilman mitään hössötystä. Kun koira jumittaa, niin se vaan ilman mitään sen kummempaa teatteria nostetaan syliin ja kannetaan. Aivan kuin se olisi tarkoituskin, että raput mennään "hissillä". Katsotaan, miten pitkään piikin muisto takalistossa kestää.

Tänään alkoi syysloma ja niinpä juhlin sitä haravoimalla pihaa. Martta oli, totta kai, minun seurana pihassa. Ensin pitkän aikaa innokkaana hupelsi ympäri pihaa, nähtävästi kissan, rusakon, oravan tai jonkun muun elikon hajujen perässä. Koko piha tuli kierrettyä moneen kertaan ristiin rastiin, nenä maassa ja häntä viuhuen. Sitten oli hajut selvästi  haisteltu, ja alkoi seisoskelemaan minun lähellä sen näköisenä, että täällä on tylsää ja kylmää. Oli hyvin närkästyneen näköinen, kun minä vain haravoin, enkä keksinyt pienelle koiraraukalle mitään tekemistä. Aikansa kun oli siinä minun ympärillä kylmissään värjötellyt, päätti alkaa viihdyttää itseään. Niinpä keksi aloittaa kuopan kaivamisen leikkimökin nurkalle. Tohkeissaan kaivoi ja kaivoi. Ja mitä pitempään kaivoi, sitä suurempi oli kaivamisen kiihko. Sain pitkän aikaa haravoida ihan rauhassa, ja seurasin sivusilmällä koiran kaivamista. Tulihan se sitten lopulta kaivamisellekin loppu, ja alkoi taas pyöriä siinä minun ympärillä tylsistyneenä. Kun sitten lopulta tultiin sisälle, en ensin tajunnut mikä multaräpylä sieltä tuli minun mukana. Kunnes näin lattialla liejuisia tassunjälkiä. Koira taas kainaloon ja tassupesulle. Mikä määrä voikaan multaa mahtua pienen koiran pieneen tassuun?! Kaikki varpaanvälit sellaisessa määrässä multasavimömmössä! Tassuja sai kotvasen aikaa liotella, ennen kuin kaikki multahippuset ja savipaakut irtosivat. Miten tuo hassu otus oli saanut takatassujenkin varpaanvälit sellaiseen multamäärään? Liekö kaivanut välillä takajaloillaankin.

Iltalenkillä tuntui jo syksyn kirpakka keli meidän molempien nenään. Lenkin jälkeen Martta näytti niin onnelliselta, kun sai maata takkatulen lämmössä. Makaa takkatulen loimussa niin pitkään kun sitä riittää. Sen jälkeen siirtyy sohvalle makaamaan. Ja kohta sitten yöunille  peiton alle. Ollaan Martan kanssa samanlaisia: mitä lämpimämpää, sen parempaa. Ei meitä ole luotu elämään täällä pakkasissa. Mutta on se taas talvi yritettävä sinnitellä, meidän molempien.

9.10.2011

Nyt on sitten luonne testattu!

Tänään sitten testattiin Martan luonne. Luonnetestiin osallistuttiin lähinnä mielenkiinnosta ja uuden kokemuksen takia. En osannut oikein odottaa luonnetestiltä mitään etukäteen. Olin kyllä lukenut säännöt ja ohjeet, sekä katsonut YouTubesta pari pätkää, miltä homma käytännössä näyttää.

Mentiin testipaikalle hyvissä ajoin, kun arvelin katsoa parin koiran testausta omaa vuoroa odotellessa. Oli kyllä mielenkiintoista, kun koirat vielä sattuivat olemaan hyvin erilaisia käytökseltään: pari belgianpaimenkoiraa ja yksi rhodesiankoira. Kun näin luonnetestauksen "livenä", ymmärsin, että Martta tulee paineistumaan siinä aika tavalla.

Martalla oli tänään sellainen kipakka päivä aamusta asti. Huomasin sen jo aamulenkillä, kun tuntui, että koiralla on energiaa ja säpäkkyyttä useamman koiran tarpeeksi. Kun tultiin testauspaikalle, käytin Martan metsässä kävelemässä, mutta en saanut koiraa siellä rauhoittumaan. Martta on uusissa paikoissa jännittynyt ja energinen. Metsäpoluilla kävellessä rauhoittuu yleensä nuuhkimaan, mutta nyt vaan riuhtoi menemään ja pyrki koko ajan takaisin autolle päin. Ennen testiä Martta joutui odottamaan autossa reilun tunnin, joten oli edelleen säpäkällä tuulella, vaikka teinkin reilun rauhoittavan kävelyn ennen testin alkua.

Mutta sitten itse testiin.

Ensimmäisenä oli tuomarin tervehtiminen ja luoksepäästävyys. Marttaa ei kiinnostanut tuomareitten tervehtiminen: ei mennyt oma-aloitteisesti tuomarin luokse eikä puolipakollakaan. Koki tuomarit uhkaavina ja haukkui vain minun selän takana. Tuomari otti Martan hihnan ja käveli Martan kanssa pienen lenkin. Aluksi ei olisi millään halunnut lähteä minun luota, mutta kun pääsi kauemmaksi, niin kulki sopuisasti. Kauempana tuomari sai rapsuteltua Marttaa, vaikka selvästi Martta yritti väistää. Ja kyllä sillä sitten oli kiire takaisin minun luokse. Sitten testattiin taisteluhalua. Tuomari toi erilaisia leluja, joiden kanssa Martan olisi pitänyt leikkiä. Koska Martta oli jo todennut tuomarit uhkaavina, niin leikkiminen ei kiinnostanut. Sen jälkeen minä yritin leikittää Marttaa, että olisi edes johonkin leluun iskenyt hampaansa, mutta ei kiinnostanut Marttaa yhtään koko touhu. Ei tehnyt elettäkään, että olisi tarttunut mihinkään tarjottuun leluun.

Seuraavaksi oli vuorossa kelkka. Siinä minun oli määrä seisoa kuin patsas ja tuijottaa suoraan eteenpäin kohti tulevaa kelkkaa. Kelkassa oli ihmisen hahmoon tehty nukke, ja kelkkaa vedettiin köydellä sykäyksittäin kohti minua ja lopulta se pysähtyi minun vierelle. Kun kelkka alkoi tulla kohti, Martta tuli minun jalkoihin ja katseli aivan muualle. Martta käyttäyi siten, ettei halunnut huomata koko kelkkaa. "Ei voi vähempää kiinnostaa tämä touhu", tuumi Martta. Mutta kun kelkka alkoi jo olla lähellä, niin sitten rupesi haukkumaan kelkkaa. Kun kelkka pysähtyi minun kohdalle, Martta haukkui puolen metrin päässä eikä haukkumisesta meinannut tulla loppua. Kun minä sitten käännyin kohti kelkkaa ja mentiin kelkan toiselle puolelle, haukku loppui ja uskaltautui nuuhkimaan mokomaa rohjaketta.

Kelkan jälkeen käveltiin Martan kanssa eteenpäin ja meitä vastaan tuli uhkaavasti käyttäytyvä henkilö keppiä huitoen. Martta puolusti minua terävästi haukkuen, mutta kun uhkaava henkilö tuli lähemmäksi, niin Martta siirtyi haukkumaan minun taakse ja olisi halunnut paeta tilanteesta. Palautui kuitenkin nopeasti, kun uhkaava henkilö muuttui taas ystävälliseksi.

Sitten käveltiin seinän viertä pitkin, kun nurkan kohdalla ollessamme sieltä ponnahti yllättäen jätesäkki. Toki sitä Martta säikähti. Käveltiin sama pätkä uudelleen ilman mitään yllätystä, ja Martta käveli nätisti ohitse ilman pelkoa. Kun jatkettiin matkaa, niin meidän takana tuli rämisevä tynnyri, jonka Martta heti huomasi ja väisti. Takaisin tullessa Martta uskaltautui hyvin nopeasti tutkimaan tynnyriä sekä jätesäkkiä, eli palautui jännittävistä asioista nopeasti.

Sen jälkeen minut vietiin pimeään huoneeseen ja Martta jäi tuomarin kanssa ulkopuolelle. Minut istutettiin huoneen toisessa päässä olevaan tuoliin ja Martta tuotiin sisään. Martan olisi pitänyt rohkeasti etsiä minut huoneesta ja tulla luokse, mutta koira jähmettyi ovelle niille sijoilleen. Tuomarit seisoivat oven luona, joten Martta suhtautui hyvin epävarmasti koko tilanteeseen. Vasta kun kutsuin sitä useita kertoja, uskaltautui hiipimällä pikku hiljaa tulla minun luokse. Oli yllättävä nähdä, miten epävarmasti koira käyttäytyi. Minua melkein rupesi naurattamaan, kun näin Martan hiipivän kuin kissa pikku hiljaa minun luokse. Pimeä tila pelotti Marttaa totisesti.

Pimeän huoneen jälkeen mentiin takaisin ulos. Martta laitettiin seinässä olevaan naruun kiinni ja minun piti poistua nurkan taakse. Sen jälkeen Marttaa kohti tuli uhkaava henkilö keppiä huitoen. Martta puolusti itseään erittäin mallikkaasti. Ja kun uhkaava henkilö muuttui taas ystävälliseksi, niin Martta palautui nopeasti ja antoi silittää itseään.

Viimeisenä kokeena oli laukaisuvarmuus. Käveltiin Martan kanssa, kun kuului ensimmäinen laukaisu. Martta ei ollut millänsäkään. Sen jälkeen pysähdyttiin ja tuli toinen laukaisu. Martta seisoi ja katseli, mutta ei osoittanut mitään pelon tai arkuuden merkkejä.

Lopputulos eli tuomareiden arvio oli seuraavanlainen:

Toimintakyky : Pieni (-1), -15 pistettä
Terävyys: Kohtuullinen ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua (+3), +3 pistettä
Puolustushalu: Kohtuullinen, hillitty (+3), +3 pistettä
Taisteluhalu: Riittämätön (-2), -20 pistettä
Hermorakenne: Hieman rauhaton (+1), +35 pistettä
Temperamentti: Kohtuullisen vilkas (+2), +30 pistettä
Kovuus: Hieman pehmeä (+1), +8 pistettä
Luoksepäästävyys: Luoksepäästävä, hieman pidättyväinen (+1), +30 pistettä
Laukauspelottomuus: Laukausvarma

Loppupisteet 74 pistettä.

Tuomarien antamassa suullisessa loppuarvioinnissa todettiin mm., että koiran pidättyvyys vieraita ihmisiä kohtaan on sellainen luonteenpiirre, jota on hankala lähteä korjaamaan. Todettiin myös, että Martta tukeutuu minuun todella paljon. Kun minä en ole paikalla, niin koira ei osaa itsenäisesti toimia. Positiivista on se, että vaikka Martta selvästi paineistui aika tavalla, niin se ei kertaakaan osoittanut minkäänlaisia aggressiivisuuden merkkejä.

Tiedoksi, että luonnetestin maksimipisteet on +300. Jokainen osa-alue arvioidaan asteikolla (+3) - (-3), mutta osa-alueilla on vielä eri kertoimet, jonka mukaan pisteet lasketaan. Luonnetestiä ei voi uusia, paitsi jos pisteet jää alle 75. Eli meillä meni sen verran heikosti, että voidaan testi uusia. Mutta kun varsinaista tarvetta testin suorittamiseen meillä ei ole, niin tuskin sitä lähdetään uusimaan. Pisteitä vähensi nimenomaan Martan toimintakyky ja taisteluhalu. Martan pidättyvyys esti taistelutahdon esilletulon ja minussa "roikkuminen" pienentää koiran toimintakykyä. Muut osa-alueet menivät ihan hyvin.

Kaiken kaikkiaan olin päivään tyytyväinen. Oli äärettömän mielenkiintoista nähdä, miten Martta toimi yllättävissä ja vieraissa tilanteissa. Toki olin tietoinen Martan pidättyvyydestä, mutta se, miten vahvasti koira kieltäytyi tutustamasta uusiin ihmisiin tuli jollakin tavalla yllätyksenä. Yllätys oli myös se, miten riippuvainen Martta on minusta. Tukeutuu minuun joka tilanteessa, ja miten sillä on vaikeuksia tehdä omia ratkaisuja.

Luonnetestistä sain kuvattua digikameralla pätkiä, jotka ovat melko huonolaatuisia. Laitoin pätkät kuitenkin galleriaan, joten sieltä voi käydä niitä kurkkimassa. Laatu on tosiaan heikkoa, mutta kyllä niistä luonnetestin idea selviää.

Joka tapauksessa, vaikka luonnetestin pisteet jäivät vähäisiksi, on Martta meidän perheessä paras mahdollinen koira. Arkielämässä koira toimii moitteettomasti ja on minulle mitä parhain harrastuskoira mm. agilityyn ja tokoiluun. Ja lisäksi kaikkien perheenjäsenten lenkkikaveri ja seuralainen. Ja tietysti perheen paras herkkujen kerjääjä. Tuomarit sanoivat Marttaa hieman tosikoksi, mutta kotioloissa tuo karvainen kaveri on melkoinen veijari.

7.10.2011

Agilitytreenit Kuopiossa

Viime sunnuntaina oltiin Martan kanssa ensimmäistä kertaa ACE:lla treenaamassa. Tarkoitus olisi nyt käydä kerran kuussa hakemassa Kuopiosta oppia agilityyn. Meitä on viiden henkilön (ja koiran) porukka ja kuljemme Kuopioon kimppakyydeillä. Tällä kertaa kaksi ryhmäläistä oli jo valmiiksi Kuopiossa, joten meitä oli kolmen kopla samassa autossa. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun Martta matkusti autossa vieraiden koirien kanssa. Onneksi oma häkki mahtui mukaan, ja kun siihen laitettiin hieman näkösuojaa, niin Martta matkusti ihan nätisti. Jännitin myös, miten Martta käyttäytyy vieraassa hallissa ja keinonurmella. Tuo pikku koira yllätti minut taas. Taidan jännittää ihan turhaan, sillä koira osaa kyllä käyttäytyä (itsestäni en aina ole niin varma :) ).

Kun meille esiteltiin harjoitusrata, niin ensimmäinen tunne oli, että nyt olen pahasti väärässä paikassa. Rata oli niin vaikea, että missään treeneissä ei ole lähimainkaan noin vaikeaa rataa tehty. Mutta saimme tutustua rataan rauhassa ja sen jälkeen se käytiin vielä yksityiskohtaisesti läpi ja annettiin hyvät ohjeet, miten koiraa ohjataan missäkin kohdassa.

En olisi ikipäivänä uskonut Martan ja minun suorituvan radasta edes kohtuullisesti. Olin niin onnellinen Martan innokkuudesta, keskittymisestä ja osaamisesta. Ja kun huomasin, miten etevä koira on, niin se innokkuus tarttui minuunkin eikä koiraa tarvinnut jännittää. Mielestäni meillä meni treenit yliodotusten ja paremmin kuin me oikeasti osataan. Sain todella paljon hyviä neuvoja ja ohjeita ohjata Marttaa. Kaikkein tärkein ohje (ja minulle vaikein) oli se, että Marttaa ei ohjata äänellä vaan pelkästään kehonkielellä. Tähän asti olen käyttänyt todella paljon erilaisia käskyjä, kehuja sekä ylimääräistä lässytystä. Nyt sain minä käskyn olla ihan hiljaa. Kylläpä se olikin vaikeaa! Mutta kun huomasin, miten koira alkoi toimia kuin ajatus sen jälkeen, kun suljin suuni, niin johan oli helppoa. Nyt on vaan opeteltava käsien paikkaa, hartialinjaa, katseen suuntaa ynnä muuta, millä Marttaa ohjataan. Saatiin myös keppiharjoitteluun hyviä vinkkejä. Marttahan osaa kepit, mutta motivaatio ei meinaa riittää. Mutta kunhan kokeillaan uusia harjoitteluvinkkejä, niin ehkäpä sitten.

Martta käyttäytyi ACE:n hallissa todella rauhallisesti. Ei mitään vinkumista tai haukkumista, eikä edes tekonurmen ihmettelyä. En tiedä, oliko kaikki vain niin uutta, että ei enää energia riittänyt ylimääräiseen hötkyilyyn. Sehän nähdään sitten jatkossa. Vai voisiko olla niin, että koira alkaa aikuistua ja turhat pöhköilyt vähenee. Ei olla vielä kertaakaan treenattu "omassa" eli Poksin hallissa. Halli on epävirallisesti jo otettu käyttöön, vaikka ovet ja pohjaksi tuleva kivituhka puuttuvat. Meidän ensimmäinen hallivuoro sattui juuri viime sunnuntaille kun oltiin ACE:lla. On kyllä kerrassaan luksusta, kun halli on reilun kilometrin päässä kotoa. Miten sopiva alkulämmittely ja loppuverryttely, kun kävellään metsän halki treeneihin.

Nyt on ollut niin sateisia kelejä ja illat jo niin pimeitä, että tokoilu on jäänyt vähemmälle. Martta olisi kyllä aina innokkaasti menossa lenkin varrella oleville hiekkakentille, missä ollaan treenattu, mutta eihän siellä pimeydessä näe, eikä märässä huvita talsia. Sen sijaan olen alkanut palkkaamaan Marttaa aina kun lenkillä irti ollessaan tarjoaa itse hyvää kontaktia ja seuraamista. Niinpä siitä on tullut Martalle selvästi sellainen kiva juttu, että meinaa namut loppua taskusta hyvin nopeasti. Aluksi palkkasin aina kun tuli jommalle kummalle sivulle seuraamaan. Tänään jätin palkkaamisen pois, jos jäi oikealle puolelle. Koira ei olekaan mikään tyhmä, vaan siirtyi nopeasti vasemmalle puolelle ja erittäin hyvällä kontaktilla. Samoin aluksi kulki ehkä hieman liian jäljessä. Niinpä olen alkanut palkkaamaan ainoastaan, jos seuraa oikeassa kohdassa. Joskus kyllästyy, kun palkkaa ei tulekaan heti, kun asento on liian takana. Mutta tänään seuraaminen oli kerrassaan huippua. Iltalenkki venyi melkoisesti, kun tuolla lenkkipolulla tehtiin käännöksiä, pysähdyksiä ja seuraamista eri nopeuksissa. Ja Martta esitti minulle parastaan. Oli kerrassaan liikuttavaa, miten innokkaasti koira seurasi. Ja tehtiin jo melko pitkiäkin pätkiä. Ja vaikka annoin koiralle vapautuskäskyn, niin ei olisi millään malttanut lopettaa. On tainnut tokoilutauko tehdä hyvää.

Iltalenkillä tänään käveltiin PoKsin hallin ohi. Sielläpä ei ollutkaan ketään treenaamassa, niin käytettiin heti tilaisuus hyödyksi. Käytiin ehkä noin 15 minuuttia tekemässä keppejä sekä muutamia hyppykuvioita, joita tehtiin ACE:lla. Martta oli nyt ensimmäistä kertaa PoKsin hallissa ja menipä se hajujen nuuhkimiseksi. Ei meinannut tulla keskittymisestä mitään, mutta saatiin kuitenkin muutamat hyvät kepit tehtyä, ja hyppykuviotkin onnistui lopulta.

25.9.2011

Möllit radalla

Tänään jäi omat agilitytreenit väliin, kun osallistuttiin Agilityurheilijoiden möllikisaan. Etukäteen jännitin lähinnä sitä, että Martta ei ole koskaan tehnyt agilityä hallissa. Ja kun ympärillä on paljon vieraita koiria, niin malttaako Martta keskittyä rataan. Ilmoittauduttiin vain alokasrataan, kun en yhtään tiennyt, mitä tuleman pitää.

Alokasrata oli mukavan helppo möllirata. Ainoa vaikeus oli saada Martta istumaan ja odottamaan lähtölupaa. Siihen sattui seuraava koirakko tulemaan hieman liian lähelle odottamaan omaa vuoroa, joten Martan huomio kiinnittyi toiseen koiraan. Mutta kun koira meni kauemmaksi, niin Marttakin malttoi keskittyä paremmin. Alokasrata meni meiltä hienosti. Ei yhtään virhettä eikä muutakaan kohellusta. Tultiin kakkosiksi. Hävittiin ainoastaan ajalla, vaikka Martta ei kyllä hidastellutkaan radalla. Olin kyllä äärettömän tyytyväinen meidän molempien suoritukseen.

Tästä sitten innostuneena ilmoittauduin vielä 1-luokan radalle. Siellä tietysti kepit aiheuttivat jännitystä. Rata ei onneksi ollut niin vaikea kuin olin kuvitellut. Muutama hankalampi ohjauskuvio, mutta ei sen ihmeempää. Lisäksi radalle tuli lisää kepit ja rengas. Kun otin Martan autosta ennen toista rataa, niin huomasin, että koira kävi ihan ylikierroksilla. Energiaa oli kuin pienessä kylässä. Ja hauskinta oli, että kiskoi kohti hallia, joten selvästi oli intoa radalle. Meidän vuoro sitten tulikin yllättävän pian. Martta kävi ihan kuumana ja minä olin jännityksestä kankeana. Ei oikein hyvä yhdistelmä radan suorittamiseen. Ja pieleen meni heti lähdöstä alkaen. En saanut Marttaa rauhoittumaan ennen starttia, enkä saanut sitä istumaan ja odottamaan lähtölupaa. Niinpä siinä sitten kävi, että koira ennakoi lähdön ennen kuin minä ennätin asemiin ja niin jäin heti jälkeen. Martta sähelsi ihan omiaan eikä ollut ollenkaan kuulolla. Yleensä putkeenmeno ei ole mikään ongelma, mutta nyt puomi veti kuin magneetti puoleensa. Sähläysten kautta sain Martan putkeen ja siitä puomille. Koiralla oli hillitön vauhti ja halu edetä nopeasti. Toinen melkoinen sähellys tuli kepeillä. En saanut Marttaa kuulolle ennen keppejä, joten tarjoutui aloittamaan väärältä puolelta parikin kertaa, ennen kuin sain aloituksen kohdalleen. Olin varma, että meidät oli jo hylätty tässä vaiheessa, kun sähellystä oli tullut jo roimasti. Mutta miten hienosti se ne kepit sitten menikin! Olin niiiin yllättynyt ja ylpeä. Loppu rata mentiin melkein ilman kommelluksia. Viimeisen esteen Martta pelasti itse. Oli jo menossa ohi, kunnes jostakin syytä korjasi tilanteen itse ja hyppäsi esteen. Tähän ei minulla ollut mitään osaa eikä arpaa. Olin itse niin pahasti myöhässä koko tilanteessa, mutta onneksi minulla on viisas koira. Alkoi jo tuntua siltä, että koira olisi mennyt radan paremmin ilman minua ja minun sössimisiä. Radan loputtua en edelleenkään tiennyt oliko meidän hylätty vai ei. Sellaista säätämistä se oli, että hylkäyskin olisi ollut ihan oikeutettua. Mutta ei tullut hylkäystä, vaan sijoituttiin tässäkin luokassa toiseksi. Virhepisteitä on varmasti tullut roppakaupalla, niistä ei ole minulla vielä mitään tietoa. Tulipahan ainakin hyvää harjoitusta.

Martan innokkuus ja kuumeneminen toisella radalla yllätti minut. Ajattelin, että kun on jo yksi rata takana, niin koira on rauhallinen. Ei ole koskaan treeneissä kuumentunut samalla tavalla. Oliko koira paineistunut uudesta tilanteesta ja se sitten purkautui yliaktiivisena käytöksenä. En tiedä. Täytyy varmaan treeneissä ottaa mukaan enemmän häiriötekijöitä, kuten toisia koira ja ihmisiä radan läheisyyteen. Ja nyt vaan näitä mölliratoja kiertämään, että saadaan rutiinia erilaisiin paikkoihin ja esteisiin.

Ensimmäisestä radasta ei tullut otettua videopätkää, mikä kyllä harmittaa. Se meni sentään ilman kohelluksia. Siitä söhläysradasta videopätkä on, ja se ei olekaan yhtään mairittelevaa katsottavaa. Näkeehän siitä kuitenkin mainiosti omat ohjausvirheensä.



Eilen illalla tein Martan kanssa yli kahden tunnin kävelylenkin. Käytiin myös pikaisesti koirapuistossa, mutta siellä ei ollut kuin yksi koira. Joenrantaa pitkin käveltiin kotiin ja se reitti onkin meidän molempien lempireittejä. Martta olisi halunnut jokaisesta mahdollisesta kohdasta joenrantaan kahlailemaan. Mutta minun mielestä oli aivan liian viileä ilma uimiseen, etenkin kun kotiin oli vielä tunnin kävelymatka sen jälkeen. Otin kameran mukaan, että saan mukavia syyskuvia joenrannasta ja Martasta. Mutta kun sinne asti päästiin, niin alkoi jo olla sen verran hämärää, ettei kuvista tullut juuri mitään.


19.9.2011

Ja me vaan treenataan

Viikonloppuna sitten treenattiin kumpanakin päivänä. Lauantaina tokoa ja sunnuntaina agilityä. Ollaan nyt innostuttu tuosta tokoilusta melkein yhtä paljon kuin agilitystä. Me ollaan useana iltana iltalenkin päätteeksi suunnistettu koulun kentälle ja treenattu joitakin tokoliikkeitä. Ja nykyisin Martta suorastaan vetää kentälle päin lenkin päätteeksi, joten siitä olen päätellyt, että taitaa tokoilu olla Martastakin mukavaa.

Lauantaina treenattiin Susannan ja jättiläiskoira Reinon kanssa. Ja taas oltiin eri kentällä, mutta nyt meni jollakin tavalla paremmin. Nuuhkiminen on Martalta vähentynyt selvästi, joten siitä ei tällä kertaa tarvinnut jatkuvasti muistuttaa. Seuraaminen oli jo paljon parempaa kuin aikaisemmin. Koska siihen ei Martalla ole motivaatiota riittänyt, niin olen yrittänyt lisätä motivaatiota erikoisherkulla. Ja se on kyllä tepsinyt. Nyt Martta seuraa pieniä pätkiä hyvässä kontaktissa ja käännöksetkin menee hyvin. Mutta mutta. Itse olen kehitellyt pahoja ohjausvirheitä, jotka täytyy nyt korjata. Ensinnäkin en osaa olla huitomatta käsilläni:  joko näprään nameja taskusta, pyydän Marttaa sivulle taputtamalla samalla reittäni, osoitan alaspäin, kun pyydän koiraa maahan, jne. Toiseksi, kuljen kumarassa, että näkisin koiran. Pienen otuksen kanssa on niin hankalaa, kun ei näe, kulkeeko se siinä sivulla vai takana tai onko perusasento suora. Ja nyt sitten kun kumarrun katsomaan koiraa perusasennossa, niin Martta mokoma peruuttaa taaksepäin ja istua nakottaa 30 cm liian takana. Nämä ongelmat on tulleet siitä, kun treenataan yleensä ihan yksikseen. Ei ole kukaan kertomassa ja korjaamassa, ja niinpä sitten treenataan virheiden kanssa. Mutta nytpä taas Susanna palautti maan pinnalle. Nyt loppuu käsien vatkaaminen ja kumarassa kulkeminen. Helpommin sanottu kuin tehty. Pitäisi varmaan ottaa videopätkää meidän treeneistä, niin näkisi itsekin, miten pöljästi yrittää koiraa ohjata. Vasta kun Susanna väänsi rautalangasta, niin tajusin, että Martta tosiaan tarkkailee minun käsiä enemmän kuin suullisia käskyjä. Kun lopetin käsien heiluttelun, niin pikkukoira oli aluksi ihan ihmeissään. Hoksasi kuitenkin nopeasti mistä on kyse. Perusasennotkin tuli paremmin, kun lopetin kumartelun ja kurkkimisen. Nyt kun muistaisin tämän vielä, kun seuraavan kerran yksiksemme treenaamme.

Entäs sitten jäävät. Ei tule mitään. Niitä ollaan treenattu kovasti ja kehuin Susannallekin, että nyt ne sujuu. Ja sitten: miten voi tuo karvainen kaveri näyttää siltä, ettei ole moisesta hommasta koskaan mitään kuullutkaan. Hiippaili siinä minun perässä sen näköisenä, että onko se "maahan" jotakin syötävää. Minulla alkoi pahasti uskottavuus kärsiä. Kun tehtävää sitten helpotettiin, niin onnistuihan se. Jatkamme siis harjoittelua.

Paikallamakuu onnistui paremmin kuin odotin. Treeneihin tuli myös Unski, joten ensimmäistä kertaa Martalla oli kaksi koirakaveria paikallamakuussa ja toinen koira vielä aivan uusi tuttavuus. Yhden kerran Martta nousi istumaan ja toisen kerran nousi, kun olin palaamassa takaisin koiran luo. Tätäkin harjoittelua jatketaan. Silloin kun treenataan yksikseen, niin eipä nouse ei. Pysyy maassa kuin tatti. Eli tarvitaan vaan lisää harjoittelua erilaisten koirakavereiden kanssa ja eri paikoissa.

Mutta kyllä meillä jotakin onnistui: hyppy ja luoksetulo. Täytyy myöntää, että luoksetuloa ei olla jostakin syystä hirmuisesti treenattu. Se on vaan jollakin tavalla aina unohtunut. Mutta eilen se oli lähes mallisuoritus. Ensimmäisellä kerralla Martta tosin nytkähti hieman eteenpäin, kun kävelin poispäin. Ei kuitenkaan noussut, mutta kuitenkin. Joo, täytyy ottaa tämäkin aktiivisemmin harjoitteluun.

Treenin jälkeen koirat sai juosta vapaasti. Martta antoi kyytiä Unskille, joka välillä käyttäytyi Martan mielestä tungettelevasti. Ja kun Reino intoutui juoksemaan pallo suussa, niin Martalle iski riistavietti ja pinkoi Reinon perässä minkä pienillä tappijaloilla pääsi. Olipa se hassun näköistä.

Agilityä treenattiin sitten sunnuntaina. Vihdoin on esteet saatu jo Kaislakadulle, vaikka halliin ei vielä päästäkään. Meillä on juuri sopiva alkulämmittely- ja loppuverryttelylenkki, kun kävellään kodin ja hallin väliä. Totesin vain, että kenties on hommattava kevythäkki, jonka voin ottaa mukaan. Martta ei millään rauhoitu, kun näkee toisten tekevän rataa. Tänään meitä oli vain kaksi treenaajaa, joten rauhallista ainakin oli treenata. Silti Martta meinasi ottaa välillä pultit, kun Vinski oli radalla. Nyt ulkona haukkuminen ei niin hirmuisesti häiritse, mutta kun ollaan hallissa niin räkytystä ei jaksa kuunnella kukaan. Kun vain saisin aikaiseksi, niin hommaisin sen häkin. Tuntuisi hölmöltä lähteä autolla treeneihin, kun kävellen on matkaa 1,2 km ja autolla tuplasti enemmän. Ei olisi kovinkaan ekologista.

Vaikka meitä oli vain kaksi treenaajaa paikalla, tehtiin silti ihan kunnon rata. Pari kinkkistä kohtaa radassa oli, mutta omasta mielestä onnistuttiin aika hyvin. Nyt ei tosin ollut ketään näkemässä eikä palauttamassa maanpinnalle. Saatiin huseerata ihan niin kuin lystättiin. Kostautuuhan tämäkin tietysti sitten jossakin vaiheessa. Mutta nyt me vaan pidettiin hauskaa. Agilityesteiden ilmestyminen Kaislakadulle kiinnitti monien ohikulkijoiden huomion. Välillä meillä oli katsojia tienvarressa niin, että alkoi tulla suorituspaineita. Ja tokihan Puppiksen piti pöljäillä: kun laskin sen irti ensimmäiselle radalle, niin syöksyi suorinta tietä radan poikki räkyttämään Vinskille. Vinski kun sattui olemaan siinä kohdassa, mihin laitettiin Martan kassi kun tultiin kentälle. Vaikka kassi vaihtoi paikkaa sen jälkeen, niin pieniin aivoihin oli jäänyt muistijälki, että tuolla on kassi. Ja kun tuo kassin vahtiminen on Martan elämän tehtävä, niin agilitytkin jää silloin toiseksi. Ja eikös vaan silloin ollut tienvarressa meidän harjoituksia ihmettelemässä joukko vaihto-opiskelijoita. Niillähän riitti hauskaa yllin kyllin seurata mäyriäisen aivoituksia.

Loppupäivä meni Martalla maatessa. Nähtävästi viikonlopun treenit väsyttivät koiran kunnolla. Mutta kun illalla tehtiin iltalenkki, niin jo oli kiskomassa koulun kentän suuntaan. Jätettiin kuitenkin tältä illalta tokoharjoittelut väliin. Ehkäpä sitten huomenna..

28.8.2011

Tokoilusta maan pinnalle

Tänään jätettiin agilitytreenit väliin, koska olisimme joutuneet treenaamaan Martan kanssa ihan vain kahdestaan. Sairastelun jälkeen olen vielä sen verran heikossa kunnossa, että esteitten raahaaminen yksinään ei houkutellut. Sen sijaan mentiin tokotreeneihin Susannan ja Reinon kanssa. Minulla on nyt hirmuinen tokoinnostus eikä se tämän päivän jälkeen yhtään laantunut. Tosin tämän päivän treenit tuntuivat minusta ihan katastrofaalisilta. Ollaanhan me Martan kanssa tokoa treenailtu ihan vain keskenämme. Mutta nyt meidät tai oikeastaan siis minut palautettiin maan pinnalle. Ei taideta näillä taidoilla vielä tänä syksynä mölleihinkään päästä. Kaikki meni niin huonosti, että vaivuin välillä epätoivoon. Miten ikinä opin ohjaamaan koiraa oikein?!

Ensin tehtiin paikallamakuu. Kun me sitä kahdestaan tuossa koulun kentällä treenataan, niin pystyn jättämään Martan ja itse kulkemaan ja hyppelehtimään pitkin kenttää, enkä ole juurikaan tarvinnut palauttaa koiraa takaisin makuulle. Mutta tänään: ei meinannut onnistua ei. Tekikö sitten uusi kenttä ja uudet hajut vai mikä. Ja olihan meillä nyt ensimmäistä kertaa paikallamakuuharjoituksessa koirakaveri, Reino, lisäämässä vaikeusastetta. Tuntuu, että Reinon läsnäolo ei Marttaa kuitenkaan häirinnyt, vaan enemminkin oli kiinnostunut kentän hajuista. Nousi monta kertaa nuuhkimaan. Ja etenkin silloin oli erittäin huolestunut, kun lähdettiin Susannan kanssa kävelemään lenkkipolun suuntaan. Sain palauttaa Marttaa miljoona kertaa paikalleen. Huh, tästä se epätoivo vain sitten paheni treenin edetessä.

Paikallamakuun jälkeen treenattiin liikkeestä maahanmenoa ja pysähtymistä. Minulla on ollut aivan väärä lähestymistapa, oikeastaan ihan mielikuvitukseton  joten nyt aloitetaan sitten ihan uudet harjoitukset. Liikkeestä maahanmenossa Martta ennätti jo kyllästyä koko hommaan. Selvästi ymmärsi, mitä pitää tehdä, mutta tuli sellainen vaihe, että eipä huvittanut. Mutta kun sain koiran innostumaan uudelleen, niin teki pari kertaa ihan hyvin. Samoin seuraamisen harjoittelu aloitetaan uudestaan.
Olen kyllä tehnyt varmaan kaikki mahdolliset virheet ja nyt aloitetaan sitten monta hommaa ihan alusta asti. Sain Susannalta kullanarvoisia ohjeita meidän tokoharjoitteluun.

Iltalenkillä mentiin koulun kentän ohi enkä millään malttanut olla kokeilematta meidän tämän päivän toko-oppeja. Tehtiin paikallamakuu. Laitoin Martan makaamaan lähelle kentän reunaa, ja itse sitten kuljeskelin pitkin pusikoita. Pikku koira makasi paikallaan niin nätisti. Ei edes pienintä yritystä lähteä liikkeelle, kunnes pusikosta loikkasi pienen pieni jänis. Silloin sitä lähdettiin. Onneksi Martta ei päässyt kauas, vaan sain sen kiinni noin kymmenen metrin päässä, kun kadotti jäniksen hajun. Tämähän olikin hyvää harjoitusta: eikun vaan koira takaisin samalle paikalle ja uusi yritys. Nyt kuljin jo kauemmaksi ja pitempiä reittejä pitkin pusikoita, niin silti koirulainen makasi paikallaan, vaikka jäniksen hajut vielä nenässä pyörivät.

Sitten tehtiin liikkeestä maahanmenoja ja pysähdyksiä, ja voi taivas, nehän meni niin hienosti, että olisi pitänyt olla joku videoimassa todistusaineistoa. Seuraamisharjoitukset jätettiin huomisiltaan, sillä minulla itsellä ei ollut oikein fiilistä. Jatkettiin sitten iltalenkkiä normaalisti ja kuvittelenkohan vain, mutta Marttaa oli lenkilläkin paljon helpompi hallita. Pystyin pitämään koko lenkin ajan irti ilman, että tarvitsi karjua sitä jostakin pusikosta riistan perästä. Jos ei tokotreeneistä muuta iloa meille ole, niin jo se, että koiraa pystyy pitämään irti ja se pysyy hallinnassa, niin treenailu kannattaa. Odotan jo innolla huomista, että päästään taas tekemään joitakin pikkuharjoituksia. Niin paljon on vielä treenattavaa.

20.8.2011

Riiviö vai terapiakoira?

Heti kun kelit hieman viilenivät, niin koiraan iski mikä lie vimma. Ei meinaa pysyä hallinnassa ulkona lenkkeillessä. Siis irti ollessaan. Lähimetsässä taitaa olla nyt niin paljon rusakon ja muiden otusten hajuja, että ne ovat liikaa riistaviettiselle koiralle. Aikansa se siellä metsässä hutveltaa, mutta tulee kuitenkin jossakin vaiheessa takaisin. Eräänä aamuna koin jo sydämen tykytyksiä melkoisesti, kun aamupissityksellä koira yksinkertaisesti katosi. Yleensä kulkee kiltisti muutaman metrin takana tai edessä, eikä sitä juurikaan ole tarvinnut käskyttää kulkemaan lähellä. Mutta yhtäkkiä huomasin, että eipä näy koiraa missään. Ei auttanut viheltely eikä huutelu. Yritin hyvällä ja pahalla, mutta ei jälkeäkään koirasta. Yleensä sentään kun saa jonkun hajun, niin haukku alkaa. Sen perusteella on helppo jäljittää, missä se Puppis oikein luuraa. Mutta tällä kertaa oli aivan äänetöntä. Kuljin sitten samaa reittiä takaisin ja yritin tähyillä, viuhuuko häntä mustikanvarpujen seassa. Odottavan aika on pitkä, mutta kyllä se aika on paljon pitempi, kun alkaa olla hätä koirasta. Loppujen lopuksi Martta tuli minun luokse polkua pitkin sen näköisenä, että "minne sinä oikein jäit, eikös sitä jatketa tätä aamulenkkiä ollenkaan".  Eihän se koira ennättänyt olla kadoksissa kuin 10 minuuttia, mutta kyllä siinä ennätti pahat ajatukset mielessä kulkea.

Muutaman kerran on sitten irti ollessaan lähtenyt metsään vouhottamaan siilin, rusakon ja lintujen hajujen perään. Ja vaikka ei varsinaisesti ole karannut, mutta luoksetulo on kestänyt kohtuuttoman kauan, totesin, että tästä lähtien lenkit kuljetaan hihnassa. Katsotaan sitten myöhemmällä syksyllä, joko hajut alkaisivat laantua ja pysyisi paremmin hallinnassa.

Mutta tämä karkailu ei sitten loppunut tähän. Iltaisin ollaan aina Martta laskettu iltapissille juuri ennen kuin mennään nukkumaan. Satuin olemaan ihan kaksistaan Martan kanssa ulos, ja laskin koiran pihalle illalla yhdentoista aikaan. Ulkona oli pilkkopimeää. Mäyriäinen ei ennättänyt siellä olemaan kuin korkeintaan varttitunnin, kun menin sitä huhuilemaan sisälle. Mutta koiraapa ei näkynyt missään. Taskulampun kanssa kiersin pihan, mutta ei löytynyt maastonakkia sieltä. Eikä auttanut viheltely eikä kutsuhuudot. Yritin zoomailla taskulampulla naapurien pihoja, mutta koirasta ei näkynyt jälkeäkään. Sitten alkoi kuulua haukkua tien toiselta puolelta naapurin pihasta. Siinä sitten yöpaitasillaan juoksentelemaan pitkin kyliä. Haukku loppui, eikä taaskaan koirasta mitään merkkiä. Kello oli kuitenkin jo lähempänä puolta yötä ja kaikki pihat pilkkopimeinä, joten melkoisen epätoivoiseksi siinä itsensä tunsi. Sitten näin sadan metrin päässä jonkun eläinhahmon ylittävän tien. Eikun vaan sinne juoksemaan. Mutta se taisikin olla kissa. Jatkoin Martan kutsumista, ja kas kummaa, sieltähän se tien toiselta puolelta juoksi niin iloisesti minun luokse "jippii, äitin kanssa iltalenkillä!".

Seuraavana päivänä huomasin, että pihan aitaan, metalliverkkoon oli askarreltu melkoinen reikä. Ja nyt kun sellaisen homman keksi, niin nyt ei voi pihaan laskea ilman valvontaa. Yhden kerran jo ikkunasta nähtiin, kun yritti nakertaa reikää viereiseen kohtaan: aitapuskat vaan heilui, kun mäyriäinen askarteli verkon kimpussa. Onneksi saatiin kiinni itse teosta, sen jälkeen ei ole meidän nähden verkkoon hampailla tarttunut. Minkähänlaisen systeemin tuohon aitaan keksisi? Sähköpaimenko siihen pitää laittaa vai mikä.

Tämän viikon olen ollut kotona sairaslomalla ja käytännössä maannut sohvalla koko viikon. Martta on uskollisesti ja onnellisena maannut minun jaloissa kaiket päivät. Ja mikä ihaninta, niin ei ole esittänyt mitään vaatimuksia mm. lelujen, luitten tai muun toiminnan suhteen. Aivan kuin olisi ymmärtänyt, että nyt vain levätään. Koiran lenkittämiset ovat olleet pääasiallisesti muun perheen vastuulla. Mutta tänään jo oli pakko päästä Martan kanssa tekemään iltalenkki, kun olokin on jo kohentunut. Ja kun kerran jalkeille pääsin, niin enpä malttanut olla tekemättä pientä tokotreeniäkin. Mentiin koulun kentälle ja tehtiin siellä hieman seuraamista, luoksetuloa, sekä paikallamakuuta. Menipä yllättävän hyvin. Ja olin yllättynyt, miten innokas koira oli. Viime kerrasta on kuitenkin jo vierähtänyt aikaa useampi viikko. Nyt iski innostus, että ensi viikolla treenataan tokoa. Ja huomenna yritetään mennä aksatreeneihin :)

8.8.2011

Ampiaisia ja jättiläiskoiria

Aamulla elettiin jännittäviä hetkiä. Kun tultiin aamulenkiltä, Martta törmäsi ulkokynnyksellä ampiaiseen. Oikeastaan samalla sekunnilla huomasin, että ulkokynnyksen alta tulee pari ampiaista, eli sinne olivat sitten pesän keksineet rakentaa. Martta alkoi kiemurrella, ravistella itseään ja hankasi päätä lattiaan. Sen turkista tipahti lattialle ampiainen, jonka litskasin samantien. Minulle tuli heti hirmuinen hätä, että nyt on ampiainen pistänyt Marttaa. Kiireesti tassunpesu ja -kuivaus. Martta uikutti hieman, mutta eniten olin huolissani siitä, että tassupesun jälkeen ei namu kelvannut. Meni vain omaan petiinsä ja kökötti siellä onnettoman näköisenä. Yritin tutkailla kuonoa, mutta eihän tuon turaparran seasta mitään löytynyt. Tutkin kuonoa ja kaulan aluetta ja ikeniä, mutta kaikki näytti ihan hyvältä eikä mitään turvotusta eikä lämpöä tuntunut. Ei auttanut kuin avata tietokone ja rueta googlaamaan: "ampiaisen pisto koira". Martta änkeytyi sohvalle minun viereen, mutta levottomasti vaihtoi asentoa, sulloutui sohvatyynyjen alle ja välillä minun syliin. Tärisi hieman ja käyttäytyi omituisen levottomasti. Vähän väliä tutkailin koiran kuonoa, kaulaa ja kylkiä, mutta en havainnut mitään outoa. Minun oli kuitenkin lähdettävä töihin, joten ei auttanut kuin herättää Linda vahtimaan Marttaa. Sillä välin Martta meni rappuset yläkertaan (kulkee tosi harvoin yläkerran rappusia, eikä koskaan silloin kun meistä joku on kotona) ja käpertyi meidän sänkyyn. Ilmeisesti kokee meidän sängyn jonkinlaiseksi "lohtupaikaksi". Jätin sitten molemmat tytöt nukkumaan, ja lähdin töihin.

Nähtävästi uni parantaa, sillä Martta oli jo päivällä täysin normaali. Ei mitään jälkeä ampiaisenpistosta eikä muustakaan oudosta käyttäytymisestä. Eli arvoitukseksi jäi, mitä oikein tapahtui. Mutta jatkossa käytämme vain takaovea Martan kanssa, kunnes tulee ensimmäinen pakkasyö ja ampiaiset kuolee.

Illalla lähdimme palauttamaan kujakeppejä. Johan ne meillä lainassa ehtivätkin olla, vaikkakin harjoittelu on ollut turhan vähäistä. Harjoittelun vähyyteen vaikutti mm. helteiset säät sekä koiran motivaation vähäisyys omalla pihalla harjoitteluun. Jonkin verran kuitenkin treenattiin ja se näkyy kyllä agilitytreeneissä. Kepit menee huomattavasti paremmin vaikkakin parannettavaa vielä on. Palautettiin siis kepit Susannalle ja samalla tehtiin lenkki koirien kanssa. Olipa meillä Martan kanssa ihmettelemistä, kun lenkkikaverina oli jättiläiskoira! Eihän malinois nyt mikään suuren suuri koirarotu ole, mutta kyllä se vaan minun ja Martan silmiin näytti jättiläiseltä. Martta suhtautui aluksi Reino-Mattiin hyvin kipakasti: pikkukoira oli varmaan niin hämillään isosta koirakaverista, että ihan vaan varmuuden vuoksi räkytti: pieni koira, mutta suuri sielu. Ei tarvinnut pitkään kävellä, kun räkytys laantui. Ja hetken kuluttua piti jo ihan kylkimyyryä kävellä Reinon kanssa. Ja kun vastaan tuli toisia koiria, niin Martta haki turvaa Reinosta. Olipa se söpöä!

Tulomatkalla koirat päästettiin irti metsään, niin siitäkös alkoi Martan kiukku. Reino yritti niin nätisti pyytää Marttaa leikkiin, mutta Martta räyhäsi ja näytti hammasta, ja hyökkäili Reinoa kohti. Reinosta se oli tosi kivaa: syöksyillä kohti Marttaa ja sitten karkuun Martan hampaita. Marttaa vähän jännitti tuollainen jättiläiskoira, etenkin, kun se tuli kohti. Mutta osasivathan nuo nätistikin kulkea. Kun Reino jätti Martan rauhaan, niin Marttakin kulki nätisti ilman räyhäämistä. Mitähän Martta sanoisi, kun tietäisi, että suunniteltiin yhteisiä tokoharjoituksia koirille. Minä olen ainakin innoissani.


Iso kaveri ja hänen pieni ystävänsä

30.7.2011

Ensimmäiset agilitykisat

Nyt se on sitten sekin koettu: agilitykisat. Vaikka kyseessä olivat "pelkät" möllit, niin tämä oli joka tapauksessa ihka ensimmäinen agilitystartti meille. Etukäteen jännitys oli valtava. Jännitin jo monta päivää ennen, että mitenkähän sitä tulee mokailtua. Luottamus koiraan oli sen sijaan suuri. Tiedän, että Martta kyllä osaa, jos vaan minä itse pysyn edes jollakin tavalla tolkuissani. Eniten jännitin sitä, että unohdan radan tai kompuroin itse esteisiin. Eikä me olla yli kuukauteen pidetty kunnon treenejä. Lähinnä helteiden vuoksi on jääneet treenit vähälle tai sitten ei ole ollut treenikavereita, enkä ole yksin saanut raahattua kunnollista treenirataa kentälle. No, ajattelin, että meneehän se möllirata sitten vaikka kunnon treeninä..

Minimölleissä oli vain kolme koiraa, mutta lisäksi kilpailun ulkopuolella kisaavia koiria oli useita. Sain rataantutustuessa hyviä neuvoja eräältä agilitykonkarilta, joten se lievitti kovasti jännitystä. Onneksi starttia ei tarvinnut kauan odotella, vaan lähdettiin kolmantena liikkeelle. Rata oli tosi mukava ja erittäin sopiva möllirata, ainakin meille. Hyppyjen ja putkien lisäksi kentällä oli pussi, pituus, puomi ja A-este. Martta paineli kuin tuulispää. Minä sain juosta tosissani, että en jäänyt ohjauksissa kovin pahasti jälkeen. Ainoat sähellykset tehtiin lopussa viimeisillä esteillä. Mutta Martta sai korjattua minun ohjausmokat eikä virheitä tullut. (Sen huomasin, että takaleikkaus ei meiltä onnistu, joten sitä on alettava treenaamaan.) Tuloksena oli nollarata ja voitto! Kylläpä me oltiin hyviä! Sain taas kerran olla ylpeä tuosta meidän Puppiksesta. Kyllä mäyriäisestä on moneksi!




Tokihan se piti vielä tämä virallinen pönötyskuva ruusukkeen kanssa ottaa. "Kisavideo" on lisätty galleriaan, ja se löytyy myös täältä. Videosta näkee, miten intoa puhkuen Martta rataa suorittaa.

Tämän matalampi ei kynnys enää kisojen aloittamiseen voi olla: kisat pidettiin meidän harjoituskentällä ja samoilla esteillä. Eli paikka ja esteet olivat tuttuja meille molemmille. Martta ei häiriintynyt ollenkaan muista koirista. Sen jälkeen kun se radalle pääsee, niin muita koiria ei vilkuilla. Ainoastaan silloin kun katsellaan muiden suorituksia Martta vahtii kassia ja kyttää muita nelijalkaisia kulkijoita. Meinaa kilahtaa jo pelkästään siitä, että joku karvainen kaveri jää liian pitkäksi aikaa tuijottamaan Marttaa tai kassia. Mutta kun välimatkaa muihin koiriin on useampi metri, niin mitään ongelmaa ei ole. Täytyy miettiä jatkossa, miten kassikysymys ratkaistaan. Pitäisikö hommata pieni selkäreppu, johon laittaisin ne välttämättömimmät tavarat. Saisin pidettyä repun selässä eikä Martan tarvitsisi kassia vahtia. Tuntuu, että Martta väsyy enemmän siitä kassin vahtimisesta kuin radan suorittamisesta. Nyt onkin pikku mäyriäinen nukkunut koko loppupäivän. Illalla tehdään vielä rauhallinen kävelylenkki. Ja huomenna taas treenataan agilityä uudella innolla. Kolmen viikon päästä olisi uudet möllikisat. Uskaltautuisikohan sitä taas kisaamaan..

27.7.2011

Mäyräkoira laivakoirana

Tämän kesän ainoa lomamatka tehtiin Kuopioon. Ja siellä vietettiin vuorokausi veneillen sukulaisten kanssa. Martalle ostettiin edellisenä päivänä Hurtan pelastusliivit, pinkit sellaiset. Marttahan ei ole koskaan ollut edes soutuveneessä, joten ei yhtään osattu arvata, miten se veneessä oloon suhtautuu. Mukaan veneilemään lähti myös kokenut laivakoira Vanda, 8-vuotias petit basset griffon vendeen. Luulenpa, että Vanda oli hyvä esimerkki Martalle, miten veneessä ollaan. Venehän ei ollutkaan mikään pieni paatti, vaan sen verran kokoa löytyi, että koiratkin pääsivät hyvin kulkemaan etukannelta takakanelle veneen molemmilta sivuilta. Ja pienet laidat veneessä estivät sen, ettei veteen voinut luiskahtaa vahingossa.



Aluksi Martta oli ihmeissään. Kulki veneessä edestakaisin ja kuikuili laidan yli. Kun moottori käynnistettiin ja vene lähti liikkeelle, oli pikkukoira entistäkin enemmän ihmeissään. Ei kuitenkaan alkanut panikoimaan, vaan katseli rauhallisesti maisemien vaihtumista. Aivan alkumatkasta läähätti ja vaikutti hieman huolestuneelta, mutta osasyynä oli varmasti pelastusliivit, jotka puettiin ensimmäistä kertaa päälle veneessä. Pikku hiljaa rauhoittui enemmän ja tyytyi makoilemaan kannella meidän jalkojen juuressa. Ja kun alkujännitys oli poissa, niin alkoi jopa "vahtia" venettä, ja yritti komentamalla rajoittaa Vandan liikkumista.

Parin tunnin venematkan jälkeen ankkuroitiin erään saaren edustalle. Rantaan oli aivan lyhyt uintimatka, mutta koirat vietiin rantaan apuveneellä. Kylläpä Marttaa pelotti, kun ensimmäisiä kertoja nostettiin apuveneeseen. Koiria käytettiin saarella useasti, joten pian tottui Martta moiseen rahtautumiseen. Saaressa oli pitkä matala hiekkaranta ja mukavia pikkupolkuja ja helppokulkuista mustikkametsää. Koirat saivat juoksennella vapaana saaressa ja kahlailla lämpimässä vedessä. Ilta vietettiin veneessä nauttien hyvästä ruuasta ja ympäröivästä hiljaisuudesta. Ennen nukkumaan menoa käytettiin koirat saaressa ja itse käytiin iltauinnilla. Hieman epäilin, että malttaako Martta nukkua veneessä, vai onko aamulla jo kukonlaulun aikaan lähdettävä soutamaan saareen levottoman koiran kanssa. Mutta Puppis yllätti minut, taas. Nukkui niin rauhallisesti koko yön, eikä aamullakaan ollut mikään kiire herätä. Aivan kuin olisi viettänyt puolet elämästään laivakoirana, niin rennosti makaili. Vai olisiko pieni keinunta rauhoittanut koirankin, kuten meidät muutkin.




Aamupäivä oltiin vielä ankkurissa ja nautittiin auringonpaisteesta ja tuulenvireestä veneen kannella. Koirat käytettiin saarella kävelemässä ja kahlailemassa ennen kuin aloitettiin paluumatka. Ja nyt koira käyttäytyi kuin olisi syntynyt veneeseen. Sai taas kerran olla ylpeä meidän mäyriäisestä.


8.7.2011

Mäyräkoira vinttikoirana

Eilen käytiin kokeilemassa uutta harrastusta ja oltiin mukana vinttikoirien viehetreeneissä. Ajattelin, että kun meidän maastonakkia ei käytetä metsästykseen, niin olisiko vieheen perässä juokseminen jollakin tavalla korvike jänisjahdille, ja saisi Marttakin nauttia luvan kanssa "pupun" jahtaamisesta.

Keli oli lämmin vielä illalla, +26 astetta, joten mietin kyllä, että näinköhän koira läkähtyy vieheen perässä. Mutta vieherata oli helteen takia tehty vain noin 300 metrin mittaiseksi, joten uskaltauduin laskemaan koiran juoksemaan. Laji oli meille molemmille täysin uusi. Martta oli todella rento ja rauhallinen, kun mentiin paikalle. Tehtiin ensin pieni kävelylenkki hiekkamontun ympärillä metsän suojassa. Kun koira oli niin laiskantuntuinen, niin ajattelin, että näinköhän viitsii vieheen perään sännätä. Mukana treeneissä oli Martan lisäksi vain kaksi vinttikoiraa, ja Martan vuoro oli ensimmäisenä, joten minulta jäi näkemättä mallisuoritus. Ei muuta kuin kone käyntiin ja koira vieheen perään.

Martta hoksasi humpan juonen noin viidessä sekunnissa. Ensin vähän hätkähti, kun kone pärähti käyntiin. Lähti kuitenkin heti vieheen perään, jäi sitten hetkeksi nuuhkaisemaan maata, kunnes lamppu syttyi. Sitten alkoi vimmattu jahti ja hillitön ajohaukku. Martta juoksi loppuun asti ja kävi maalissa suoraan kiinni vieheeseen. Treenin jälkeen oli sylissäni onnellinen koira. Silmät palaen ja kieli läähätyksestä roikkuen tuijotti ja kiskoi narussa uudelleen vieheen perään, kun sitä viritettiin seuraavalle juoksijalle. Ei merkkiäkään väsymyksestä, vaan erittäin innostunut uuteen juoksuun. Kun kone pärähti seuraavalle juoksijalle, sain kaksi käsin pidellä, ettei maastonakki olisi haastanut vinttikoiraa saaliin ajossa. Koska treenaajia oli niin vähän, saatiin mahdollisuus kokeilla viehettä vielä toisenkin kerran. Nuori italianvinttikoira ei hoksannut viehejuoksua, niin tehtiin sitten yhteislähtö. Mutta taisi pieni vinttikoira säikähtää Martan hurjaa ujellusta hetkeä ennen kuin koirat laskettiin irti. Martta lähti välittömästi ja huutaen vieheen perään, ja vinttikoira päinvastaiseen suuntaan, joten se siitä yhteisjuoksusta. Toivottavasti italianvinttikoira ei saanut elinikäisiä traumoja Martan kovaäänisestä ääntelystä ja raivopäisestä "pupujahdista". Toisella kerralla Martta ei olisi millään irroittanut vieheestä otetta. Ja intoa olisi ollut vaikka kolmanteenkin juoksuun.

Yleensä Martta menee mielellään autoon, mutta nyt treenien jälkeen veti koko ajan vain takaisin hiekkamonttua kohti, eikä autoon meno ja kotiin lähtö kiinnostanut ollenkaan. Treeneistä tultiin suoraan kesämökille, jossa tehtiin jäähdyttelylenkki: kävelylenkki ja sen jälkeen uimaan. Loppuillan mökin terassilla makasi väsynyt mutta onnellinen koira.


Kun kerran tällainen mahdollisuus meille on annettu, että päästään "väärän" rotuisena mukaan vinttikoirien treeneihin, niin eiköhän vain osallistuta uudelleenkin. Tyytyväistä koiraa on mukava katsella. Ensi kerralla on vain otettava kamera mukaan ja saatava edes jonkinlainen videopätkä treeneistä, niin muutkin näkee, miten mallikkaasti Martta toimii viehetreeneissä(kin).

12.6.2011

Käytiinpä näytelmissä

Tänään osallistuttiin Joensuun ryhmänäyttelyyn. Onneksi arvostelu oli iltapäivällä, sillä aamulla ukkosti ja satoi vettä. Aamulla herätessäni sateen ropinaan ja ukkosen jyrinään ajattelin, että mitenköhän saan maastonakin käyttäytymään edustavasti kuraisella hiekkakentällä vesisateessa. Mutta onneksi sade loppui jo aamulla ja kenttä ennätti kuivua iltapäivään. Itse asiassa keli oli mitä parhain koiranäyttelylle, kun oli mukavan viileää, pilvistä mutta kuitenkin kuivaa.

Omaa vuoroamme odotellassa Martan aika meni vahtiessa kassia. Martalle on tullut elämän tehtäväksi vahtia meidän tavaroita aina kuin se vain on mahdollista. Yleensä se on joku kassi, jossa kuljetetaan Martan tavaroita. Makasi joko kassin vieressä tai kassin päällä. Ja jos joku koira kulki vähänkään kassin läheltä, niin sitten alkoi rähinä. Tai jos joku koira erehtyi katsomaan Marttaa vähänkään pidempään, niin rähinähän siitäkin piti nostaa. Muuten Martta makoili hyvin rauhallisesti ja tyytyväisenä kassin kanssa.

Minua hieman jännitti, miten kehäkäyttäyminen Martalta sujuu, sillä edellisen kerran käytiin näyttelyissä viime elokuussa. Mutta Martta ei pettänyt minua: käyttäytyi oikein mallikkaasti, kulki hienosti ja antoi tuomarin "ronkkia". Tämä tuomari olikin varsinainen hampaitten tutkija. Pitkään sihtasi hampaita joka suunnasta. Olin jo varma, että Martta kyllästyy moiseen touhuun, mutta koira osoittautui hyvin kärsivälliseksi. Martta saikin arvosteluun maininnan "hyvä luonne". Arvostelun lisäksi tuomari sanoin kehässä, että Martta on hieman liian lyhyt,mutta sillä on kauniit pyöreät silmät. Tästä lyhyydestä tuomari sanoi melko monelle pienikokoiselle mäykylle. Parhaat koirat olivat melko isokokoisia ja rotevia.

Minulla oli tarkoitus ilmoittaa Martta elokuun Joensuun näyttelyihin, mutta pitää vielä katsoa, kannattaako. Vai annetaanko näyttelyiden kokonaan olla ja keskitytään muihin harrastuksiin. Tänään meiltä jäikin agilitytreenit väliin näyttelyn takia. Ja illalla olisi ollut mahdollisuus osallistua vinttikoirien viehetreeneihin, mutta Martta on aivan liian väsynyt näyttelyn jälkeen, että olisi mitään järkeä lähteä treeneihin enää tänä iltana. Pitää vain toivoa, että saadaan mahdollisuus osallistua seuraaviin viehetreeneihin. Jos vain tuollainen tappijalka mahtuu mukaan vinttikoirien porukkaan.

4.6.2011

Mäyräkoiran mentävä aukko

Nyt sitten Martta paljastui. Kyllä se tosiaan on ihan oikea mäyräkoira. Olen aina sanonut, että Martta on mäyräkoiraksi helppo yksilö. Mitään mahdottomia mäyräkoiramaisia aivoituksia sillä ei ole ollut. Mutta eilen illalla löytyi sitten se "susi lampaan vaatteista".

Pihaamme ympäröi 60 cm korkea vihreää verkkoa oleva aita. Suurimmassa osassa aita on kiinnitetty orapihlajaan kiinni, mutta talon molemmin puolin on muutaman metrin pätkä, jolloin aita on kiinni tolpissa. Martta on pysynyt pihassa kiitettävästi eikä ole millään tavalla osoittanut kiinnostusta kaivautua, kiivetä tai muutenkaan luvatta lähteä pihasta. Eilen illalla kuitenkin mäyräkoiramainen toiminta sai vallan. Martta ennätti olla yksin pihassa noin kymmenen minuuttia, kun kävin vilkaisemassa, että mitähän koiruus siellä pihassa touhuaa. Martta oli aivan aidan vieressä, mutta VÄÄRÄLLÄ puolella aitaa. Portin kohdalla nuuhki kaikessa rauhassa aidan ja kukkapenkin väliä. Minähän syöksyin heti paikalle karjumaan, että mitä ihmettä se äitin Puppis kuvittelee nyt tekevänsä, mutta Martta vaan katseli minua ihmeissään, että mitä siinä nyt karjutaan, tässähän sitä ollaan ihan nätisti. Mitään karkuteille lähtemisiä ei koiralla ollut mielessä, sillä kun aukaisin portin, niin iloisesti häntä heiluen tuli pihaan.

No, minä olin ensin ihan hämilläni, että mistä ihmeestä on koira voinut päästä aidan toiselle puolelle. Hypännytkö? Vai kiivennyt? Mutta sitten se löytyi: mäyräkoiran mentävä aukko aidassa. Nähtävästi aidan toisella puolella oli niin mahdottoman mielenkiintoinen haju, että sinne oli päästävä. Ja kun ei aitaa voinut ylittää, eikä voinut alittaa, niin täytyi mennä läpi. Martta oli keksinyt askarrella verkon alaosaan sopivan kokoisen reiän. Hampaita käyttämällä metallilanka oli napsahtanut poikki ja kaksi pientä osaa yhdistynyt yhdeksi sopivan kokoiseksi koloksi. Olisin kyllä halunnut nähdä, miten on homman tehnyt ja vielä joutunut ryömimään reiästä toiselle puolelle.


Nyt pelkään, että tuon tempun kun kerran keksi, niin kohta ei aidalla ole enää mitään virkaa. Mutta eipä ole tänään näyttänyt pienintäkään elettä siihen suuntaan, että mitä on tullut aidan luona eilen harrastettua. Ihan viattomasti kuljeskelee pihassa niin kuin ennenkin. Laitoin kolon kohtaan kukkaruukun hillitsemään houkutuksia, mutta aivan kuin tuota pakenemista ei olisi eilen ollutkaan, eikä ole palannut rikospaikalle. Ehkäpä se säästää taidon seuraavaan kertaan, kun tulee joku pakottava tarve pihalta poistumiseen. Juuri silloin, kun me sitä vähiten osaamme odottaa.

23.5.2011

Koira, joka haisee kalalta

Tänään tehtiin parin tunnin iltalenkki joen rantaa pitkin. Joen rannassa koira sai juoksennella vapaana, ja kylläpä oli innoissaan, kun pääsi rantakaislikkoon kahlaamaan. Juoksi rantaviivaa edestakaisin ja kävipä uimassakin pienen pienen pätkän. Ja Martan mielestä oli ihan parasta, kun rannasta löytyi kalanraato. Siinä ehti hyvän aikaa piehtaroida, ennen kuin tajusin mitä oli tapahtumassa. Olin oikea ilonpilaaja, kun kielsin moisen homman. Mutta voimakas kalanhaju tarttui märkään turkkiin erittäin hyvin. Ulkona sitä ei vielä niin hyvin huomannut, mutta auta armias kun tultiin sisälle. Aivan kuin olisi kalanraato unohtunut viikoksi pöydälle. Yritin kammata koiraa, että haisevat selkäkarvat irtoaisivat. Jonkin verran haju ehkä laantui, mutta edelleen tulee nenään pistävä kalanhaju. Martan mielestä kalanhaju on parasta. Eipä ollut ensimmäinen kerta kun kala haisee Martan turkissa. Mitkään likaojat eivät ole Marttaa kiinnostaneet, mutta oksennukset ja kala, siinä on parhaat parfyymit, Martan mielestä. Ensi yönä näemme sitten kala-aiheisia unia, kun vieressä makaa puoli metriä kalanhajua.

Eilen treenattiin agilityä. Treeneissä oli vain kaksi koiraa, mutta rakennettiin silti yksi möllirata. Päivä oli erittäin lämmin, joten juostiin rataa vain pari kertaa kerrallaan, ja sen jälkeen koirat sai huilata varjossa. Lämmöstä huolimatta Martta meni erittäin innokkaasti ja hyvin. Vain omat sähläykseni kentällä sekoitti koiraa, muuten ei ollut mitään ongelmia. Hyppyjen ja putkien lisäksi radalla oli muuri, pituus ja puomi, ja Martta suoritti kaikki esteet varmasti. Yksittäisinä esteinä oli keinu ja puolikkaat kepit. Keppejä emme ole Martan kanssa menneet sen jälkeen kun aloitimme kujakeppien harjoittelun. Nytkään ei ollut tarkoitus keppejä mennä, mutta uteliaisuus (tai malttamattomuus) voitti, ja halusin kokeilla puolikkailla kepeillä, mitä tapahtuu. Ja mitä tapahtuikaan: Martta meni kepit kuin vettä vaan! Kävelin itse noin metrin päässä kepeistä ja koiruus pujotteli kepit itsenäisesti! Hip hip hurraa! No tokihan minun oli kokeiltava se toisen kerran (ettei vain ensimmäinen kerta ollut sattumaa), ja hei, ne meni taas hyvin. Sen jälkeen maastonakki palkattiin ruhtinaallisesti ja minä maltoin mieleni olla tekemättä keppejä enää ollenkaan. Jatkamme siis kujakeppien harjoittelua kotipihassa. Ja yritän malttaa mieleni, ja pitää harjoittelumäärän kohtuullisena. Selvästikin useampi välipäivä harjoittelussa sekä ekstraherkut pitää koiran keppimotivaation korkealla.

19.5.2011

Enemmän ja vähemmän tekemistä

Kujakepeistä pidettiin muutaman päivän tauko, että saatiin ladattua motivaatiot täyteen. Sitten alettiin tehdä kujakeppejä aivan alusta, eli leveällä kujalla, ja vain muutaman kerran kerrallaan ja herkkupalkalla. Kylläpä löytyi motivaatiota taas! Martalla ei ole mitään ongelmaa kujan kanssa. Hakee hienosti aloituksenkin oikealta puolelta ainakin hieman viistosta alkuasennosta kummaltakin puolelta. Mutta keppejä voidaan tehdä vain muutaman kerran, sillä innostus laskee tosi nopeasti. Niinpä tehdään nyt joka iltalenkin jälkeen muutaman kerran kujaa, ja sen jälkeen touhutaan vielä jotakin muuta pihalla hetkinen. Tänä iltana kavensin keppejä keskeltä niin, että kolme keppiä on jo lähes suorassa. Ja hienosti se Puppis pujotteli, kun palkkana oli kuivattua mahaa. Mutta tosiaan eteneminen täytyy tehdä pienissä askelmissa, sillä jos palkkaa ei tule paria kertaa peräkkäin, niin siihen loppui yrittäminen. Alkaa mäyräkoiramainen altakulmien mulkoilu ja käsijarrupäällä kulkeminen. Eli harjoitukset tehdään niin, että aina onnistutaan. Aina keppiharjoituksen päätteeksi tehdään Martan kanssa "etsimistehtävä": heitän kourallisen pienen pieniä namupaloja pitkin nurmikkoa. Martta on aina valmis innokkaasti etsimään herkut nurmikosta. Häntä heiluen ja nenä tiukasti tuhisten kulkee pitkin pihaa. Hirmuisen jännää ja hauskaa puuhaa!

Eilen ei tehty Martan kanssa mitään muuta kuin "vain" tavalliset ulkoilut, ilman sen kummempaa aktivointia tai treeniä. Kun vettäkin satoi, niin ulkoilut oli tavallista lyhyemmät eikä jääty pihalle oleilemaan. Koko illan Martta oli sisällä erittäin aktiivinen. Kantoi leluja ja luita, kerjäsi huomiota ja leikkikaveria. Yritä siinä sitten katsoa telkkaria tai istua tietokoneen ääressä, kun vieressä napotti puolen metrin pötkö, joka oli täynnä energiaa ja valmis touhuamaan. Siinä se istui vieressä sohvalla ja katsoi silmiin ja marmatti. Välillä hyppäsi nuolemaan naamaa. Ja retuutti jos minkälaista lelua ja pyysi leikkiin. Voiko sitä innostuneisuutta tyrmätä? No ei voi. Hyvästi rauhallinen sohvanpohjalla makuu -ilta. Ei auttanut kuin tarttua lelun toisesta päästä kiinni tai pidellä puruluuta, että luun jyystäminen onnistuu paremmin.

Tänään raskaan työpäivän jälkeen ajattelin, että koira on väsytettävä, ettei taas koko ilta mene sisällä koiran kanssa leikkimiseen. Niinpä lähdettiin ajoissa iltalenkille. Koulun kentällä tehtiin tokoa. Oikeastaan se ei ollut alunperin suunnitelmissa, mutta kun tultiin koulun kohdalle, niin Martta kurvasin koulun pihaan ja jäi katsomaan häntä heiluen, että mitä nyt tehtäisiin. Niinpä tokoiltiin: seuraamisia, paikallaan makuuta, merkkiä. Ja kyllä oli koira täynnä energiaa. Innolla odotti, että mitä sitten. Maahanmeno oli tänään vaikeaa, mutta arvelin sen johtuvan märästä maasta. Mutta sitten kun maahan meni, niin siinä pysyi hyvin. Merkiksi otin erilaisia asioita, mitä pihalta löysin: paksu keppi, tiilen pala, kivi. Yllättävän hyvin ymmärsi lähietäisyydeltä merkin, mutta kun lähetin kauempaa, niin merkin hahmottaminen oli hankalaa. Tokoilun jälkeen jatkettiin vielä lenkkiä reilun puolen tunnin ajan, ja Martta sai juosta metsäpolkuja ja pururataa. Kotipihassa tehtiin vielä kujakeppejä muutaman kerran (voi millä innolla niitä mentiin!) ja tietysti "etsimistehtävää".

Vaan eipä ollut rauhallinen koti-ilta kaikesta aktivoinnista huolimatta. Virtaa riitti vielä siihen lelujen retuttamiseen, ja vielä illalla yhdentoista aikaan talomme karvainen asukki oli vailla leikkikaveria ja luun pitelijää. Tämä kirjoittaminen on hieman hidasta, kun sen joutuu tekemään yhdellä kädellä, kun toinen käsi toimii puruluun pidikkeenä. Mikäli luunpidikekäsi eksyy tilapäisesti tietokoneen näppäimistölle, loppuu puruluun syönti välittömästi. Syyttävä katse tuijottaa parinkymmenen senttimetrin etäisyydeltä ja samalla alkaa kotieläimestä lähteä hassu marmattava ääni. Sen jälkeen luuta aletaan tökkiä nenällä, kunnes se tipahtaa sohvalta lattialle. Sen jälkeen marmattava ääni kovenee ja muuttuu erittäin vaativaksi: luu on nostettava välittömästi takaisin koiran nenän eteen ja pidettävä sitä niin, että luun pureminen on helpompaa. On se vaan vaativa pieni otus, mutta niin mahdottoman suloinen, ettei sitä voi vastustaa.

18.5.2011

Kesän ensimmäinen mejä-harjoitus

Eilen vietiin Martta metsään noin 23 tuntia vanhalle ja noin 200 metriä pitkälle jäljelle. Ensin koira sai juosta enimmät höyryt pois, eli käveltiin metsässä vartin verran ja Martta juoksi vapaana. Kyllä tuo koira syttyy, kun pääsee metsään! Kun Martta sitten vietiin jäljelle, niin koira ei oikein malttanut keskittyä. Pomppi hyvin innokkaasti jäljellä, mutta välillä muut metsän hajut olivat paljon mielenkiintoisempia. Pari kertaa piti palauttaa jäljelle, mutta muuten meni hyvin. Etenkin lopussa malttoi kulkea rauhallisemmin nenä maassa. Pysähtyi hyvin makaukselle, mutta siitä jatkaminen oli hankalaa. Olisi mielellään vain lähtenyt kulkemaan jonnekin päin metsää, eikä jälki enää kiinnostanut. Mutta kun ohjasin takaisin jäljelle, niin hyvin jatkoi siitä eteenpäin.

Mitä tästä harjoituksesta opittiin? Ensinnäkin Marttaa pitää lenkittää enemmän kuin vartti. Seuraavalla kerralla tehdään kunnon lenkki metsässä ja nuuhkitaan nenä täyteen metsän hajuja ennen kuin aletaan tosi toimiin. Toiseksi koira tarvitsee enemmän harjoitusta ja rutiinia tuohon hommaan. Selvästikin jäljen seuraaminen oli helppoa, mutta ei ehkä ihan täysin ymmärtänyt, mikä siinä on idea ja miksi sitä pitää tehdä. Mietinkin, että pitääkö mahdollisesti "maaliin" pääsy ja sorkan löytäminen palkata jollakin herkulla, vai miten sitä motivoisi kiiruhtamaan eteenpäin. Viime kesästä poiketen Martta kulki nyt hyvin itsenäisesti eikä vaatinut minua kulkemaan aivan kannoilla. Nyt kuuden metrin naru ei meinannut riittää, kun koira pääsi vauhtiin. Meidän pitäisi myös harjoitella makauksia erikseen.

Kesän ensimmäinen harjoitus meni sen verran hyvin, että innosti jatkamaan harjoittelua. Pitää tehdä uusi jälki viikon tai kahden päästä. Voisi ensin tehdä lyhyen makausharjoituksen ja sen jälkeen tuollaisen pari-kolme sataa metriä pitkän jäljen. Uskon, että kun Martalla loksahtaa palaset kohdalleen, niin perheemme maastonakista tulee oivallinen jälkikoira. Jäljen tekeminen on vain sen verran työlästä, että meinaa nuo muut harrastukset viedä kaiken ajan, ettei jäljen tekemiselle riitä enää aikaa ja energiaa. Mutta yritetään, kun koirastakin tuo tuntui olevan niin hauskaa.

16.5.2011

Keppitauko, mutta muuta treeniä kyllä

Edistyttiin mukavasti kujakepeissä. Sitten tuli takapakkia. En tiedä harjoiteltiinko liikaa vai vaadinko koiralta liikaa. Martan innostus keppeihin väheni kerta heitolla. Niinpä olemme nyt pitäneet useamman päivän tauon kepeistä ja kunhan aloitamme uudelleen, niin aloitamme ihan alusta leveällä kujalla. Päästiin kujassa jo noin 10 cm:n levyiseen kujaan ja minusta se on aika hieno saavutus lyhyessä ajassa. Sitten Martta alkoi oikomaan, ja kun en kahteen kertaan palkannut, niin siihen loppui into. Eli nyt minun täytyy hillitä omaa intoani vaikeuttaa keppejä liian pian. Mieluummin tahkotaan leveää kujaa eri kulmista pitempään ja paljon palkkaa koiralle.

Keppien sijaan ollaan tehty tokotreeniä jonkin kerran. Koulun kentällä tehdään seuraamista, kun se ei kotipihassa onnistu. Sen sijaan merkkiä ja suuntia voidaan ottaa pihassakin. Ne on Martan mielestä hauskoja harjoituksia. Tosin suunnista ollaan tehty vain vasenta. Pitäisi varmaan alkaa tehdä myös oikeaan suuntaan harjoituksia.

Sunnuntain agilitytreenissä Puppis paineli taas kuin jänis. Intoa oli kuin pienessä kylässä. Treenattiin radalla hieman harvinaisempia esteitä, kuten pöytää, muuria ja pituutta. Niitä ei ole usein treenattu. Yllättävän hyvin meni. Ekalla kerralla muuri tuntui Martasta liian oudolta. Mietinkin, että pitäisi tehdä erinäköisiä esteitä, sillä tuntuu tottuvan nopeasti samanlaiseen ja rutinoituu menemään tietynnäköisiä esteitä. Sitten kun kisoissa sattuu olemaan ihan erilaista, niin voi olla vaikeuksia. Ensimmäistä kertaa hyppäsi kesken kaiken keinulta alas. Sitä ihmettelin kovasti. Onneksi se ei toistunut. Kokeiltiin pöydän kanssa myös sitä, että "tuomari" laski vieressä ja sanoi "mene". Halusin kokeilla, malttaako Martta odottaa minun käskyä vai lähteekö jo "tuomarin" käskystä. Mutta hienosti pysyi pöydällä. Lähtöä pitää kyllä vielä harjoitella, sillä meinaa varastaa. Radan lisäksi harjoiteltiin muutaman hypyn kanssa tiukkoja kääntymisiä sekä irtaantumista. Käännökset vielä onnistuu, mutta irtautuminen vaatii treeniä.

Tänään kävin tekemässä verijäljen metsään pienessä vesisateessa. Huomenna kokeillaan, vieläkö Martta muistaa, mitä sille tehdään. Pelkään, että elävän riistan haju kiinnostaa enemmän, mutta saa nähdä. Jälki on tehty helppoon maastoon ja luulisin, ettei kovinkaan riistarikasta aluetta ole se tienoo. Sain tehtyä noin parin sadan metrin jäljen, jonne on tehty pari makaustakin. Sen pitempää on turha tehdä, ennen kuin näkee, miten homma lähtee käyntiin. Edellisestä jäljestä on pitkä aika, enkä tiedä, miten jäljen seuraaminen on Martan muistissa. Jos koira kulkee jäljen helposti ja innokkaasti, niin kenties kiinnostutaan kokeilemaan ihan oikeaa koettakin joskus. Mutta jos menee tahkoamiseksi, niin saattaa virallisiin kokeisiin osallistuminen jäädä, ainakin toistaiseksi, sillä onhan meillä agility ja toko, jotka vievät treeniaikaa. Kaikkeen ei vaan revetä. Mutta kylläpä koira innokkaasti haisteli veripulloa ja sientä, kun tulin kotiin. Piti antaa pieni herkku eli pala siansaparoa palkaksi innokkuudesta. Katsotaan, miten innokas on tositoimissa huomenna.

11.5.2011

Kujakepit, osa 1: Kyllä me nämä vielä opitaan!

Tänään meillä oli varsinaisesti kujakeppien ensimmäinen harjoituspäivä. Aluksi kepit oli melko leveällä ja harjoiteltiin eri kulmista ja matkojen päästä sisääntuloa kepeille. Kylläpä Martta osasi jo hienosti hakea kepeille, vaikka pari kertaa otin pienoisen riskin ja laitoin sen melko vinosti tulemaan kepeille. Huomasin kyllä, että minun omalla sijainnilla oli merkitystä. Tai sitten se oli jokin asento tai muu ruumiinkieli, joka pari kertaa opasti Marttaa oikaisemaan suoraan minun luokse. Vain pari kertaa tällainen oikaisu kuitenkin tapahtui. Pääasiassa Martta teki kepit oikein.

Sitten kavensin keppejä keskeltä. Ei mitään ongelmaa. Sisääntulon pidin koko ajan leveänä, mutta muuten kaventelin keppejä eri kohdista. Jouduin kaventamaan lisää muutamaan otteeseen, kun Martta onnistui joka kerta niin hienosti. Ja mikä into me molemmat löydettiin keppiharjoitteluun! Martta tekee keppejä kerta toisensa jälkeen hirmuisen innokkaasti, kun aikaisemmin voitiin harjoitella keppejä vain muutaman kerran, kun se ei maastonakin mielestä ollut ollenkaan niin kivaa. Tai sitten minä osaan motivoida Marttaa paremmin kujakepeille. Ihan sama mikä on syy, mutta pääasia, että opitaan kepit ja meillä on kivaa.

Galleriaan on nyt lisätty kolme lyhyen lyhyttä videopätkää meidän kujakeppiharjoittelusta ensimmäisenä päivänä. Ajattelin, että on hauska seurata, miten kehitys tapahtuu.