18.9.2014

Kuka huijaa ketä

Onneksi se loppui. Antibioottikuuri nimittäin. Alkoi jo olla keinot vähissä, miten saadaan tabletit upotettua mäyriäisen kurkkuun. Liekö ollut harvinaisen pahanmakuisia antibiootteja vai mikä, mutta melkoista taistelua käytiin, ja taistelu vaan koveni kuurin loppua kohti. 

Tähän alkuun voin kertoa, että Marttahan saa joka päivä ruuan mukana useamman tabletin: D-vitamiinia, sinkkiä, magnesiumia ja glukosamiinia. Rouhin tabletit ja heitän lihan sekaan ja sieltä ne häviää eikä ruuasta ole niitä tabletteja ronkittu. Mutta antibioottikuuri muutti kaiken.

Ensimmäisenä päivänä laiton antibioottitabletin puoliksi ja käärin juuston sisään. Ei ongelmaa. Toisena päivänä juustoon suhtauduttiin epäluuloisesti, joten pilkoin tabletin neljään osaan, jolloin huijaus onnistui ja juusto maistui. Kolmantena päivänä juusto ei enää kelvannut. Niinpä kaivoin esiin meetwurstin ja kas, helposti meni tabletin osat makkaran sisässä. Neljäntenäkin päivänä tabletin palat meni sulavasti meetwurstin sisässä. Sen jälkeen alkoi ongelmat. 

Ensinnäkin meillä ei ollut enää kerjäävää koiraa. Otus, joka aikaisemmin syöksyi salamana paikalle, kun kuuli makkarapaketin rasahduksen, ei enää kiinnostunut mistään syötävästä. Etenkään, jos se tarjottiin kädestä rullan muodossa. Tai jos sitä tarjoiltiin keittiössä. Itse asiassa meillä oli koira, joka ei syönyt enää juustoa eikä makkaraa, vaikka sitä sille tarjottiin ilman tablettejakin. Otus lopetti myös oman ruokansa syömisen. Ensin ajattelin, että antibiootti tekee Martalle huonon olon, kunnes tajusin, että ruuan seassa olevat vitamiinitabletithan siellä hangoitteli vastaan. Kun jätin tabletit pois ruuasta, niin johan alkoi ruoka taas maistumaan. Mutta antibioottien huijaaminen vaikeutui entisestään. Yksi vaivainen tabletti kerran päivässä. Miten se muka voi olla niin hankalaa? 

Vaikka kuinka yritin piilottaa antibioottia makkaroihin tai juustoihin, ja sitten vielä yrittää huijaamaan koira ottamaan se suuhunsa,  antibiootin murusia löytyi lattioilta, matoilta ja partakarvoista roikkumasta. Kokeiltiin erinäiset määrät superherkkuja, kunnes parin päivän ajan tepsi maksamakkara. Melko pieneksi piti antibiootti jauhaa, että sen sai piilotettua maksamakkaraan. Mutta sekään ei ollut mikään varma keino. Joka päivä homma vaikeutui ja joka päivä piti tabletin murut antaa jotenkin eri tavalla kuin edellisenä päivänä. 

Lopulta homma meni näin: aamulenkin jälkeen annoin Martalle norminamun, mitä lenkin jälkeen aina ennenkin annettiin. Sen jälkeen otin lautasen, ja aloin kuin itselleni keräämään syötävää jääkaapista. Lautaselle nokareita maksamakkaraa ja rouhittuja antibiootin palasia. Sitten muina miehinä kävelen lautasen kanssa olohuoneeseen ja istahdan telkkarin ääreen. Alan muka-syömään maksamakkaraa. Hieman epäluuloisen näköinen koira hiipii jalkoihin ja tuijottaa "syömistäni". Siinä samalla annan ensin muutaman ns. puhtaan siprun maksamakkaraa ja jatkan samalla itse "telkkarin katsomista" ja maksamakkaran "mutustelua". Vaivihkaa siirryn maksamakkarapaloihin, joissa on antibioottia. Kuin huomaamatta lääke menee koiran mahaan. Ainakin suurin osa. Joitakin paloja löytyy matolta tai parrasta roikkumasta. Ja tähän koko hommaan on tuhrautunut melkoisesti aikaa, joten tuulispäänä saa rientää töihin.  Seuraavana aamuna tämä ei enää toimi. Maksamakkara on siirtynyt epäilyttävien ruoka-aineiden listalle. Viimeiset tabletit yritän sulloa väkisin koiran kurkkuun, vaan siitä ei tule mitään. Kun saan tabletin suuhun, niin Martta puree hampaansa tiukasti yhteen ja silmiin tulee uhmakas katse. Vaikka kuinka pidän kuonoa ylhäällä ja välillä yritän tunkea jotakin syötävää sen suuhun, että on pakko nielaista, niin silti löydän tabletin muruja partakarvoista.






Mutta onneksi kuuri vihdoin päättyi. Kaksi päivää kuurin päättymisestä kerjäävä koira palasi keskuuteemme. Juusto, meetwursti ja maksamakkara ovat taas hyväksi todettuja. Enää niitä ei tarvitse nuuhkimisella varmistaa moneen kertaan, eikä haittaa onko rullalla tai ei. Tai että tarjoillaanko niitä keittiössä vai jossain muualla. Olemme siis palanneet normaaliin arkeen. Ruokakin maistuu, eikä pienet D-vitamiinit tai tai muut tablettirouheet lihan seassa häiritse yhtään, vaan ne pistellään hyvällä ruokahalulla ilman nyrpistelyjä.

6.9.2014

Voihan anaali


Tai siis anaalirauhasen tulehdus, joka teki meille reilun kahden viikon kisatauon. Martta ei ole aikaisemmin oireillut anaalirauhasia eikä oireillut oikeastaan nytkään. Parissa tunnissa nousi peukalonpään kokoinen märkäpaise peräaukon viereen. Pari päivää sitten, ennen agilitytreenejä huomasin, että peräpää hieman punottaa. Parin tunnin päästä agilitytreenien jälkeen paise oli jo noussut ja koira oli kipeä. Alkuyöstä paise puhkesi ja sieltä valui märkää. Yö hoideltiin pientä potilasta ja seuraavana päivänä päästiin eläinlääkäriin. Tulehdus oli sen verran paha, että Martta rauhoitettiin ja anaalirauhaset huuhdeltiin. Ja kun se rauhoitusaine koiraan lykättiin, niin samalla otettiin viralliset selkäkuvat. Eläinlääkärin mukaan selkä on priimaa, mutta nyt odotellaan Kennelliiton lausuntoa. Sitä ennen en uskalla vielä hengähtää.

Rauhoituksesta herääminen oli Martalle hankalaa. Vaikka operaatio oli aamupäivällä, niin sain Martan lähtemään iltalenkille vasta kymmenen aikoihin illalla. Koko päivän Martta vain nukkui. Oli selvästi kipeä. Onneksi minulla oli mahdollisuus olla koko päivä Martan kanssa kotona. En olisi voinut jättää niin kipeää koiraa yksin kotiin. Tänä aamuna oli kuitenkin lähdettävä töihin ja koira jätettävä kotiin. Onneksi sen tarvitsi olla vain neljä tuntia yksin. Eläinlääkäri ohjeisti, että Martta ei saa nuolla haavaansa, vaan sille pitää laittaa kauluri. Sellaista kapistusta ei ole Martalla koskaan ollut. Ja nyt voin sanoa, että ei enää ikinä laitetakaan. Martan olotila kaulurin kanssa vaihteli paniikista lamaantumiseen. Martan silmistä näki, että se ei ymmärtänyt kauluria ollenkaan ja minä olin tehnyt valtavan särön meidän luottamukseen laittamalla kaulurin. Lopulta päädyin siihen, että otin kaulurin pois ja puin Martalle bodyn. Tokihan se pystyy tarvittaessa nuolemaan haavaa bodyn kanssakin, mutta kyllä se hiukan hidastaa. Eläinlääkäri ei suositellut bodya siksi, että haavan pitää saada olla ilmavasti. Mutta minä en nyt töihinlähtökiireessä parempaakaan keksinyt. Sen päätin, että kaulurit kuuluu koirille, mutta ei todellakaan meidän Martalle.







Tänäänkin Martta on ollut yllättävän vaisu vielä. Pääasiassa se on urvottanut vilttien ja täkkien keskellä, joita potilaalle on tietysti kasattu kahdelle eri sohvalle. Illalla tehtiin tunnin lenkki, missä se kyllä kulki reippaana. Kotona on sitten urvotus jatkunut. Eikä se ole oikein syönytkään kahteen päivään.  Jospa tuo antibioottikuuri alkaa pikku hiljaa puremaa ja haava parantumaan.

Huomenna olimme ilmoittautuneet Maaningalle agilitykisoihin ja viikonpäästä olisi ollut oman seuran kisat, piirinmestaruudet. Eli kahdet kisat menee nyt puihin. Pidetään tässä pieni tauko ja katsellaan, jos syksyllä olisi kisoja, joihin voisi mennä ennen kuin talvitauko alkaa. Pääasia tietysti, että Kääppänen saadaan taas kuntoon ja omaksi itsekseen. Me pidetään sairastupaa alakerrassa: vuodesohva on käytössä ja Martta nukkuu tyytyväisenä minun täkin alla umpsukkelissa. Ilman kaulureita. 













1.9.2014

Kiitos Anne Savioja!

Lauantain agilitykisat Lieksassa eivät olleet samanlaista (yliaika)nolla-ilotulitusta kuin viikko sitten Kuopiossa.  Radat eivät olleet yhtä sujuvia, ja ihanneajatkin jäivät todella kauas, mutta sen sijaan saimme sellaisen palkinnon, joka lämmittää mieltä vielä pitkään.

Meillä oli oikein hauska kisamatka. Kolme ihmistä ja neljä koiraa: kaksi collieta, yksi kääpiösnautseri ja yksi mäyräkoira. Automatkat meni höpötellessä ja kisoissakin oli mukavan leppoisa tunnelma. Eniten jännitin sitä, pysyykö Martta lähdössä paikoillaan. Ja kun se ensimmäisellä radalla pysyi, niin jännitys hävisi. Nyt viimeistään tajusin, että Marttahan pysyy ihan hyvin lähdössä, kun itse osaan olla napakka ja rento yhtäaikaa.

A-radalla ohjasin esteen huonosti ja Martta meinasi luikahtaa puomille. Sain sen kuitenkin kääntymään sen verran ajoissa, että hylkyä ei tullut vaan 5 virhepistettä. Loppurata sujuikin suunnitelman mukaan. Ja yliaikaa reilu 8 sekuntia.

 

 
B-radalla Martta teki saman kuin SM-kisoissa eli jätti kepit kesken. Tämä tuli minulle yllätyksenä, koska se ei ole tyypillistä Marttaa. Uusittiin kepit, loppurata meni taas suunnitelman mukaan. Tuloksena 5 virhepistettä ja reilu 12 sekuntia yliaikaa.


 

C-rata oli hyppyrata. Tämän radan ajattelin ottaa riskillä. Juoksisin kovaa, vedättäisin kunnolla ja vaihtaisin kaikki valssit persjättöihin. Se oli hyvä rata, jos ei lasketa mukaan keppien aloitusta, jossa itse sekoilin. Ei kuitenkaan saatu siitä virhettä, vaan tehtiin nollarata yli kuuden sekunnin yliajalla.




A-radan palkintojen jaon jälkeen kuulutettiin, että onko mäyräkoiran ohjaaja paikalla. Tuomari Anne Savioja halusi palkita meidät erityispalkinnolla. Tilanne tuli minulle niin täydellisenä yllätyksenä, että en osannut sanoa mitään. Anne Savioja sen sijaan sanoi, että Martan meno oli parasta mäyräkoira-agilityä, mitä hän on nähnyt. Myös Martan kontaktit ovat parhaat, mitä hän on mäyräkoirilla nähnyt. Tilanne veti kyllä minut hiljaiseksi. Tämä palkinto oli paras, mitä olemme koskaan saaneet. Eihän minun hassu agilitykoira pärjää "oikeille" aksakoirille eikä pääse palkintosijoille, mutta se tekee agilityä täydellä sydämellä: innolla ja täysillä. Eikä me tälle tasolle olla päästy helposti. Paljon treeniä ja vielä enemmän treeniä. "Harjoitus tekee mestarin ja mestarit harjoittelee aina." Ja se, miten paljon on päätä hakattu seinään, ei ehkä arvaa kukaan. Kokeiltu erilaisia koulutusmetodeja niin, että pää on ollut pyörällä itselläkin, saati sitten koiralla. On tehty monta erehdystä, on korjailtu ja on ehkä jotakin opittukin. Mutta kaikki on tehty koiran ehdoilla ja nauttien yhteisestä tekemisestä. Tuo minun pieni tosikko mäyriäinen ei tee mitään puolivillaisesti, vaan kaikki tehdään täysillä ja tosissaan. Se on niin pätevä otus, multitalentti, että sellaisia ei tule joka päivä vastaan. Se rakastaa agilityä. Agilityradalla se on rohkea ja yritteliäs. Siellä se ei epäröi, vaan näen sen ajattelevan mielessään: "Minä osaan!"


Lohikäärme luolassaan tämän päivän palkinnon kanssa.