23.8.2015

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Vai mahtuuko?

Parin viikon takaisesta painajaismaisesta yöstä on selvitty ja eletään normaalia arkea. Nyt totuttaudun ajatukseen, että talossamme asuu yksi ääniherkkä tyyppi. Tämä onkin minulle aivan uusi asia ja niinpä pääsen perehtymään aiheeseen ja opettelemaan uutta. Jo aikaisemmin huomasin, että pentu reagoi todella voimakkaasti esim. imuriin ja muihin kovaäänisiin juttuihin. Kovia ääniä kuullessaan häviää nopeasti maisemista ja mieluusti johonkin pieniin koloihin. Pentu on  löydetty sohvan taakse sulloutuneena tai kenkätelineen alahyllyn nurkkaan käpertyneenä. Mutta mikä näistä reaktioista on tottumattomuutta ja mikä ääniherkkyydestä johtuvaa paniikkia? Raja tuntuu olevan hämärä, joten nyt sitten alkaa totuttelu kaikkiin mahdollisiin ääniin.

Ääniherkkyytä googlettaessani huomasin, että hyvin vähän siitä löytyy kunnollista tietoa. Kaikki tiet vievät lopulta yhteen ja samaan artikkeliin, jossa onkin faktat kerrottu hyvin. Mutta omakohtaisia kokemuksia ja blogikirjoituksia ei meinaa googlettamalla löytää. Tästäpä saankin syyn kirjoittaa aiheesta, mikä ihmetyttää minua suuresti. Niin monilla, etenkin aktiivisilla harrastajilla, tuntuu olevan tavoitteena saada itselleen se täydellinen koira. Totta kai jokaiseen pentuun liittyy tiettyjä odotuksia, mutta yllättävän usein pennun odotetaan olevan ja siitä odotetaan tulevan täydellinen yksilö. Ja sitten kun huomataan, että se ei ehkä niin täydellinen olekaan koetaan epäonnistumista siitä, että ollaan onnistuttu pilaamaan se täydellinen pentu. Mutta harvoin kerrotaan niistä negatiivisista asioista tai puutteista, vaan on tapana kehua omaa koiraa ja korostaa nimenomaan niitä hyviä puolia. Ei haluta antaa muille mahdollisuutta vahingoniloon, kun siitä omasta koirasta ei sitten täydellistä yksilöä tullutkaan, kun kaikilla muilla sitten on ne täydelliset koirat. Minä olen sitä mieltä, että kukaan meistä, ei ihminen eikä eläin, ole täydellinen. Meissä kaikissa on hyvät ja huonot puolet. On aivan vääryyttä koiraa kohtaan odottaa siltä jatkuvaa täydellisyyttä. Se on kuitenkin elävä olento eikä mikään robotti. Mutta vaikka ne meidän lemmikit ei nyt aivan täydellisiä olentoja ole, niin ne voivat olla täydellisiä juuri meille. Marttakin on sellainen sitruuna, että suurin osa ei kykene sitä ymmärtämään, mutta minulle se on niin rakas. Vaikka se välillä käyttäytyy kuin lohikäärme ja toivoisin sen olevan hieman sosiaalisempi ja omaavan hieman vähemmän vahtiviettiä, niin silti se sopii juuri meidän perheeseen. Martan kanssa eläminen on helppoa, sillä tunnen sen niin hyvin ja tiedän miten se missäkin tilanteessa toimii. 

Pennun kanssa elämä onkin erilaista. Tässä ollaan vasta tutustumisvaiheessa ja opetellaan tuntemaan toisiamme. Yhdessä ihmetellään uutta ja mietitään, miten missäkin tilanteessa pitäisi toimia. Mutta kaikesta huolimatta tuo pentukin on niin kovin rakas.

Aloitamme siis ääniharjoittelun. Välineinä minulla on ääniherkille koirille tarkoitettu cd-levy sekä maalaisjärki. Näillä pitäisi nyt sitten pärjätä. Tiedän, että aivan oppikirjan mukaisesti en tästä selviä, sillä en pysty koko pitäjän ääniä vaimentamaan äänisiedätyksen ajaksi. Välillä ei-toivottuja ääniä kuuluu kotipihassa ja lenkillä, ja niiden kanssa on vaan opittava elämään. Välillä tulee takapakkia, ja sitten edetään sen mukaisesti. Täydellistä suoritusta en odota itseltä enkä pennulta. Kunhan päästään siihen pisteeseen, että pystymme elämään ilman jatkuvaa pelkoa äänistä. Nyt pennun myötä olen huomannut itsekin kiinnittäväni enemmän huomiota ääniin. Kieltämättä ärsyttäähän se, kun rauhallisen iltalenkin aikana yhtäkkiä takaa lähestyy ylinopeutta päristelevä moottoripyörä, jonka takia pentu syöksyilee hihnassa ja etsii pakoreittiä. Mutta näille yllättäville äänille en mahda mitään enkä aio sen takia pentua tynnyrissä kasvattaa.


Missä aurinko, siellä mäyräkoira.


Lähtötilanne on se, että pentu pelkää kodinkoneista imuria, vatkainta ja ruohonleikkuria. Kodin ulkopuolisia pelottavia ovat ukkonen, ilotulitus, moottoripyörät, rekat ja matalalla lentävät lentokoneet. Näihin pelottaviin ääniin ollaan törmätty ja muitakin voi olla. Tarkoitus siis totuttaa nyt ainakin näihin. Olen huomannut, että yksittäisiin koviin ääniin, kuten kattilankanteen tai avainten pudottamiseen kivilattialle, niihin ei reagoi. Mutta jos ääni on jatkuva tai niitä tulee sarjassa, niin se on pelottavaa. Googlettamalla löytyy tietoa, että ääniherkkyys ilmenee harvoin pennuilla vaan vasta aikuisilla koirilla. Siksipä uskonkin vahvasti, että Silkelle tämä ääniin reagointi on ennemminkin tottumattomuutta, mutta reagoi niihin vaan hieman voimakkaammin kuin tarvitsisi. Ja palautuu äänistä nopeasti, oikeastaan heti kun ääni lakkaa, toimii pentu taas normaalisti. Olen nyt miettinyt, että mitä ihmettä olen tehnyt väärin tämän parin-kolmen kuukauden aikana, ja että näin nopeastiko olen onnistunut pilaamaan loistavan pennun, mutta en vaan keksi, mitä olisin tehnyt eri tavalla kuin Martan kanssa. Muistan, että Martta pelkäsi ensimmäisenä uutena vuotena ilotulitusta, mutta kai me jotakin teimme silloin oikein, sillä enää ei reagoi mihinkään paukkeeseen eikä muihinkaan ääniin. Pentua on kyllä kuljetettu mukana paljon enemmän kuin Marttaa pentuaikana, mutta en muista mitään sellaista tilannetta, että pentu olisi päässyt kovasti säikähtämään. Imuria ja ruohonleikkuria pelkäsi jo ennen ukkosyön tapahtumia.

Viime viikolla aloitimme kodinkonekuurin. Viikko sitten käynnistin vatkaimen ensimmäistä kertaa, ja välittömästi äänen kuultuaan pentu hävisi kuin pieru saharaan. Aikani sitä etsin, kun huomasin, että kenkätelineen nurkassa alahyllyllä tutisee pieni mytty. Sattuipa jääkaapissa olevan lihapullia, joiden avulla houkuttelin Silken pois piilostaan. Sitten alkoi lihapullien viljely ympäri keittiötä. Minä olin kuin sirkustirehtööri: "Tänään tarjolla lihapullaa!" Onneksi kyseessä on mahdottoman ahne tyyppi, sillä se ei mitenkään voinut katsoa sivusta, kun Martta metsästi lihapullaa antaumuksella. Pikkutyypin on pakko saada oma osansa lihapullista ja niinpä vatkaimen äänellä ei ollut enää mitään väliä. Kun kääretorttupohjan muna-sokeri-vaahto oli valmista, niin vatkaimen ääni loppui ja samalla loppui lihapullan viljely. Tässä tilanteessa oli pakko jatkaa vatkausta, eli seuraavaksi kermavaahdot vatkautumaan, että sai pennulle lisää harjoitusta. Vatkain päälle ja lihapullat kehiin. Eipä ennättänyt pentu keittiöstä poistua, kun jatkoi samalla innolla lihapullan metsästystä, ettei vaan Martta saa kaikkea.

Seuraavana päivänä vatkain uudestaan tulille. Äänen kuultuaan pentu tarkkaili tilannetta ensin eteisen puolelta, mutta kun lihapullat otettiin esiin, niin keittiössä aivan vatkaimen vieressä oli reipas ahne otus. Ei pelottanut vatkain, vaikka vaihtelin sen tehoa ja koputtelin lusikalla astiaa, että sain kunnon kuminan aikaiseksi. Kolmantena päivänä molemmat koirat olivat eteisessä nukkumassa kaikessa rauhassa, kun kaivoin vatkaimen esille. Laitoin vatkaimen päälle, ja mitä sitten tapahtui. Alle sekunnissa minun luona istui pikkutyyppi, joka lipoi huuliaan ja naama vakavana odotti lihapullaa. Tätä se on sitten ollut joka päivä. Vatkaimen ääni = lihapulla = herkkua.  Nam.

Seuraavana on ollut vuorossa imuri. Imuri oli jo aikaisemmin kesällä pelottava, ja niinpä se oleskeli koko kesän olohuoneessa koirien lelujen vieressä. Siinä se ei enää ollut millään tavalla pelottava, mutta ei sitä muistettu montaa kertaa käynnistelläkään. Nyt on imurinkäynnistys ollut lähes jokapäiväistä. Kerran päivässa koirien ruoka-aikaan imuri käynnistyy. Ensin se hurisi viereisessä huoneessa ruokailun ajan ja nyt sitä on alettu liikuttelemaan. Eilen imuroin lasikuistin ja samalla heittelin koirille lihapullia eteisen puolelle. Silke ei enää ryntää piiloon imurin nähtyään vaan pysyy näköetäisyydellä lihapullan toivossa. En odotakaan, että sen pitäisi olla imurin vieressä kun imuroin. Minulle riittää, että imuri ei aiheuta pakoreaktiota. Tänään imuroin keittiötä parin minuutin verran ja heittelin samalla lihapullia pitkin keittiön lattioita. Eihän se imuri mikään ihastuttava asia pennun mielestä ole, mutta sen kanssa pystyy jotenkuten samassa tilassa olemaan.

Tänään iltapäivällä oli ruohonleikkuutakin vuorossa. Niinpä kinkut esiin ja piharappusille istumaan. Martan mielestä tämä on kerrassa kummallista, että miten voi lihapullaa ja kinkkua saada näin helposti. Mutta hienosti Martta osallistuu tähän pennun kouluttamiseen. Aina kun ruohonleikkuri lähti tulemaan kohti, meinasi pikkutyyppi luikkia sisälle turvaan. Mutta kun aloin viljelemään kinkun paloja rappusille, niin ahneus ja kateus iski. Että Marttako saisi syödä kaikki kinkut yksin, ei tule kuuloonkaan! Pentu ei voi vastustaa kinkun kutsua, ja niinpä saa ruohonleikkuri ajella ihan rauhassa. Vähän menee korvat luimuun ja varmistaa, että pakoreitti on vapaana, mutta päätti pysyä kinkun lähellä. Kun ruohonleikkuri sitten siirtyi kauemmaksi pihalle ja kinkutkin oli jo syöty, ajattelin, että tehköön nyt pentu niin kuin haluaa. Lähdin kävelemään pihalle ja keräilemään risuja leikkurin edestä. Martta tietysti lähti minun mukaan ja kohta huomasin, että siellä se pentukin kulkee pihalla meidän kanssa, vaikka leikkuri pärisee vieressä. Eli tämäkin rajapyykki on nyt sitten ylitetty.

Ensi viikolla aloitetaan ääni-cd:n harjoitukset. Olenkin sanonut, että nyt seuraavat neljä kuukautta keskitytään äänien siedättämiseen ja loppukoe on sitten uutena vuotena. Huh. Hieman kauhulla jo uutta vuotta odotan, mutta onneksi tässä on hyvin aikaa siihen valmistautua.

Mutta ei meidän elämä pelkästään äänien ympärillä ole pyörinyt. Ollaan tehty monenlaista nyt parin viikon aikana. Useamman kerran ollaan tehty pitkiä metsälenkkejä ja pari kertaa on niihin yhdistetty mustikanpoimimista. Mukana meillä on ollut koikkeri Binja ja springeri Ainu. 

Ainu-Vainu, Pökö Pöö ja Blini mustikkametsässä


Mustikanpoiminnassa on ollutkin hieman haastetta, kun aina löydettyäni hyvän paikan, siellä oli muutama ylimääräinen kuono samassa mättäässä. Marttaahan ei mustikat kiinnosta, mutta miten voi olevinaan aina sattua joku myyrän haju siihen samaan mättääseen, että pitää koko varvikko kaivaa irti juuriaan myöten. Silkelle sen sijaan mustikat maistuu. Mutta se tajusi, että helpoimmin niitä saa, kun tarjoillaan kädestä. Tai oikeastaan parhaiten niitä saa suoraan sankosta. Ei sitä marjanpoimintaa tehokkaaksi voinut sanoa, mutta mukavaa meillä oli. Pikku koira hyppelehti innokkasti ja sisukkaasti varvikossa ja risukossa. Ja välillä pitää pöhistä, kun edessä näkyy joku epäilyttävä kanto tai kaatunut puu.


"Sulla oli suu ja kieli mustikassa.."



Agilityhallilla ollaan käyty katsomassa, kun "isot koirat" tekee aksaa. Hallilla ollaan leikitty ja tehty vähän putkea. Mitään muuta ei nyt ole tarkoitus tehdäkään vähään aikaan. Ja hienosti se hallilla leikkiikin. Minäkin joudun leikkimistä opettelemaan, sillä Martta ei ole siitä puuhasta ikinä oikein perustanut. Aika vähän Martta leikkii Silkenkään kanssa, mutta sainpahan viime viikolta todistusaineistoa, kun Martta oli leikkituulella.




Treenikaverit yhteispotretissa:

Miux ja sen mäyriäiskaverit



Lopuksi vielä mökillä otettu kuva:


"Pökö, mie ja Mökö"





1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Lucky Club Casino Site in the UK - Casino Review - LuckyClub.live
Lucky Club Casino Review ✚ Get a fantastic casino bonus ➤ Lucky Club Casino Review ✚ Live casino with luckyclub live dealers and 100% up to $1,000 Welcome Bonus.