30.12.2015

Pauketta odotellessa

Uuden vuoden aatto on ovella. Eli kohta paukkuu.

Joulun jälkeen on ilotulitus ollut täällä meillä harva se päivä. Ilotulitusta on soitettu cd-soittimesta päivittäin. Eilen nostin volumea entisestään, mutta eipä Silke enää reagoi soittimesta kuuluvaan paukkeeseen millään tavalla. Tässä videokuvaa eilisestä harjoituksesta (laittakaa äänet päälle):




Kun ei eilen reagoinut tuohon meteliin millään tavalla, niin tänään nostettiin panoksia ja pidettiin kenraaliharjoitukset. Jos on joku naapuri tämän päivän touhua nähnyt, niin anteeksi, ei ollut tarkoitus häiritä. Emmekä ole seonneet. Testasimme vain ja ainoastaan nallipyssyn napsetta ja kuulapyssyn (ilman kuulia) losahduksia takapihallamme ja samalla väläyteltiin valoja taskulampulla ikkunasta sisään. Minä seurasin pennun reaktioita sisällä ja syöttelin nameja. Ensin Silke hämmästeli valon välkähdyksiä, mutta ei suinkaan pelokkaasti, ennemminkin uteliaasti. Sitten keskittyi kerjäämään lisää nameja, eikä mitkään äänet tai valot saaneet sitä hätkähtämään. Näillä eväillä mennään uuteen vuoteen.

Tänään aamupäivällä käytiin hallilla hieman aksailemassa naapurin lassielauman ja Annin kanssa. Silken kanssa olen käynyt hallilla muutaman kerran nyt joululoman aikana, sillä harvoin minulla on näin paljon joutoaikaa treenaamiseen. Ollaan tehty enimmäkseen yksittäisiä esteitä ihan vain tutustumismielessä. Mutta tänään tehtiin jopa viiden esteen rata. Sellaista pätkää ei juurikaan olla Silken kanssa tehty.



Marttakin on päässyt hallille, mutta sen kanssa ollaan tehty vain ja ainostaan pieniä tokojuttuja. Pääasiassa seuraamista pienissä pätkissä, sillä se on samalla hyvää takaosan jumppaa Martalle.




Hyvää uutta vuotta teille kaikille! Toivotaan lauhaa ja vähälumista talvea, ihanaa kevättä, lämmintä ja leppoisaa kesää! Toivotaan onnistumisia harrastusten parissa, hyvää mieltä ja iloa kaikenlaiseen puuhasteluun! Ja ennen kaikkea: Toivotaan terveyttä, terveyttä, terveyttä! Että me kaikki saamme olla terveinä, kivuttomina ja onnellisina seuraavan vuoden ja kaikki tulevatkin vuodet!




25.12.2015

Joulukuvia


Juuri ennen joulua satoi sen verran lunta, että saatiin otettua ulkona joulukuvia.




Tälle Silke ja hattu -kuvalle en voi olla nauramatta. Siinä pentu näyttää yhtäaikaa niin reppanalta ja tärkeältä :)




Ilman hattua se näyttää vain niin sievältä.


Joulukuusi ei ole koiria kovinkaan paljon kiinnostanut. Mutta kuusen vesi on näköjään voittanut makutestissä, sillä koirien vesikupissa vesi ei ole vähentynyt sen jälkeen kun kuusi tuotiin sisälle.



Silke sai monta pakettia, mutta se ei ihan ymmärtänyt pakettien ideaa ja lahjojen avaaminen oli sellaista nypertämistä. Martta sen sijaan ymmärtää joululahjojen päälle ja sillä meinasi mennä kuppi nurin pari kertaa, kun oli hieman vaikea hyväksyä, että myös Silkelle oli paketteja.




Aattoilta sopii mainiosti kaupungin keskustassa sijaitsevien geokätköjen etsintään. Niinpä se oli hyvää treeniä samalla pikku-Silkelle. Hävettävän vähän on tullut keskustassa käytyä koirien kanssa, vaikka matkaa ei ole edes kahta kilometriä. Jonkin verran oli liikennettä, mutta kuitenkin vain sen verran, että Silkelle ei tullut ylikuormitusta. 








21.12.2015

Molempien luku on nyt kahdeksan

Kiinassa numero kahdeksan on onnen luku. Tällä hetkellä se luku tuntuu todella hyvältä. Martan leikkauksesta on kulunut kahdeksan viikkoa. Se maaginen raja eli kuusi viikkoa on nyt ylitetty kahdella viikolla ja Martan elämä on palautunut entiselleen. Mitään rajoitteita ei enää ole ja se saa taas mennä ja olla kuin mikä tahansa pieni mäyräkoira. Ja kyllä se nauttiikin elämästään. Lyhyiden hihnalenkkien jälkeen kaikki normaalit lenkit ovat huippuja. Ei se ennen näin innokkaasti, pää terhakkana ja askel lennokkaana astellut asfalttilenkeillä. Saati sitten, kun saa irti touhottaa pitkin metsiä. Kun aktiivinen koira laitetaan kuuden viikon levolle, se ei ole helppoa eikä koira kykene sitä ymmärtämään. Nyt ollaan pari-kolme kertaa tokoiltu ja silloin Martan silmät loistaa.

Martta 6 viikkoa leikkauksesta

Ja tällaista on Martan meno kuuden viikon jälkeen leikkauksesta, kun vihdoinkin pääsee irti hihnasta:









Monet ovat kysyneet minulta, että palaako Martta agilityradoille. Vastaus on, että ei palaa. Leikattu selkä ei sitä estä ja itse asiassa leikkaava lääkäri oli sitä mieltä, että Martta voi jatkaa harrastamista aivan kuten ennenkin. Mutta vastaus on silti ei. Martta sai nyt uuden mahdollisuuden elää terveenä enkä uskalla ottaa riskejä sen kanssa. Tuo koira on minulle niin kovin rakas. Onneksi on muitakin lajeja, joita voidaan harrastaa, vaikka tuskin mikään saa Marttaa syttymään kuten agility. Martta teki hienon agilityuran ja olen siitä suunnattoman ylpeä. Tämän tämän vuoden kisoissa tehtiin parhaat radat, joten tähän on hyvä lopettaa, vaikka kyllä se kieltämättä haikealta tuntuu. Olemme kokeneet niin paljon yhdessä ja Martta on opettanut minulle paljon. Katsotaan, onko Silkestä Martan manttelinperijäksi.

Varokaa oravat! Pihavahti on jälleen täydessä iskussa!



Silke on nyt 8 kuukautta. Se on maailman kiltein ja kultaisin. Se on mamman mussu ja kainalokaveri. Se on hassu ja vähän hupsu. Juoksujen jälkeen sille iski pahemman luokan mörköikä. Sitä pelottaa. Sitä pelottaa lähteä ulos, sillä maailma on iso, avara ja kovaääninen. Metsässä on Silken mielestä kivaa. Mutta pahimpia ovat lenkit autoteitten varsilla. Silloin jännittää liikaa. Mutta onneksi Martta on taas kuvioissa mukana, sillä Martan läsnäolo rauhoittaa kummasti. Onneksi ensimmäiset merkit mörköiän helpottamisesta on jo nähty. Siihen on auttanut lenkkirutiinit ja mörköilyn huomiottajättäminen.

Silke 8 kk







Silke on aloittanut tokoilun sekä rally-tokoilun. Myös agilityä on aloiteltu, mutta kieltämättä Martan tilanne on vaikuttanut minun oman agilityinnon hiipumiseen. En halua, että Silke joutuu hyppäämään suoraan Martan saappaisiin ja joutuisi heti ensi metreiltä asti kantamaan niskassaan kisatavoitteita tai muuta. Haluan, että agility on taas pelkkää hauskanpitoa eikä sitä oteta turhan vakavasti. Niinhän se Martan kanssakin aikoinaan aloitettiin: pelkkä hauskanpitoharrastus eikä ollut minkäänlaista tavoitetta eikä tarkoitustakaan kisata.





Silke ei ymmärrä pihavahdin tehtäviä kuten Martta. Silke ei ymmärrä sanaa "orava", mutta sanat "ruoka" ja "herkku" se ymmärtää varmasti. Silloin pikku-Silke syöksyy salamana paikalle, mutta häntä ei heilu, vaan olemus on enemmänkin huolestunut, vakava ja kysyvä: "saankohan minä varmasti?" ja "riittääköhän syötävää minullekin?" Silke Iloinen on iloinen aina muulloin paitsi kun on kyse ruuasta. Ruoka on Silkelle vakava paikka.









16.11.2015

Ei iltalenkit vaan peli-illat

Kolme viikkoa Martan leikkauksesta. Jos kysyisitte Martalta, niin se sanoisi: "Ai mikä leikkaus? Aaa, siitähän on jo pitkä aika. Siis olen jo täysin siitä toipunut, mutta nuo yhdet idiootit rajoittaa elämää, niin että hermot meinaa mennä. Tylsää elämää täällä vietetään, kun ei edes pääse lenkille jahtaamaan oravia ja rusakoita. Tässä kotinurkilla vain pyöritään ja kahleissa (hihnassa, toim. huom.) pidetään. Eikä enää anneta sohvalle hyppiä eikä ikkunasta voi kylän kissojen kulkemisia tarkkailla, eikä lasketa yläkertaan nukkumaan. Älyttömäksi on mennyt touhu täällä!"

Martta siis voi hyvin. Toipuminen on sujunut erinomaisesti, ainakin tähän asti. Alkaa vain olla päivä päivältä hankalampaa vahtia, että tuo otus pysyisi rauhallisena ilman hyppimistä, riekkumista tai muutakaan selkää rasittavaa. Haava on parantunut hyvin, mutta nahkan alle on keräytynyt reilun kokoinen patti kudosnestettä. Martta ei sitä arista ja nukkuukin selällään, joten patti hävinnee ajan kanssa. Laitoin Aistiin sähköpostitse väliaikatietoja Martasta: videokuvaa liikkumisesta ja valokuvia haavasta ja selästä yleensäkin. Sieltä vastattiin jo heti seuraavana päivänä ja todettiin, että Martta on toipunut todella hyvin ja selän kudosnestepatille ei todellakaan tarvitse tehdä mitään. Lenkkeilyä voi lisätä asteittain vasta neljännen viikon jälkeen leikkauksesta, mutta kuuteen viikkon asti jatketaan rauhallista ja tylsää elämää.

Tällaista on Martan liikkuminen kolme viikkoa leikkauksesta. Miltä se teistä näyttää?






Koska lenkkeily ja muu fyysinen suorittaminen on tällä hetkellä pannassa, on pitänyt keksiä muuta virikettä aktiiviselle otukselle. Tässä alkaa olla vaarana se, että meillä on kohta peliriippuvainen koira. Koirien älypelit on aina olleet Martan mieleen, mutta näissä olosuhteissa sen pelaaminen alkaa mennä maanisuuden puolelle. Ei sinne lokeroihin ja luukkuihin tarvitsisi edes nameja piilotella, vaan Martta viihtyisi vaikka koko illan vain luukkuja availlen. No, erehdyttiinpä sitten laittamaan iPad sen nenän eteen. Sen jälkeen menee aina puoli tuntia saada koira rauhalliseksi, kun se kyttää, että tänne se pelikone!  Joitakin vuosia sitten piti oman lapsen tietokoneaikaa rajoittaa. Ja nyt koiran.






Etsimistehtäviä tehdään harva se ilta. Piilottelen kinkunpaloja yhteen huoneeseen ja koirat pääsevät niitä sitten etsimään. Martallehan se on aina ollut mieluista puuhaa, mutta nyt se suhtautuu nenätyöskentelyyn entistäkin intensiivisemmin. Vaan onpa ollut tässä kaiken pelailun ja tehtävien ratkontoja keksiessä seurailtu Silken reagointia ja kehittymistä vastaavissa hommissa. Siinä missä Martta ottaa hommat tosissaan ja täysillä, niin Silken mielestä tarkkailijan rooli on parempi. Paitsi jos kyse on jostain syötävästä, niin siinä tapauksessa kaikki tänne heti mulle nyt. Mutta sen pitkäjänteisyys ei vielä kaikkeen riitä. Jos joku luukku pelissä ei heti aukea, niin olkoot sitten. Ja etsimistehtävissä on hyvä tarkistaa ne samat piilot kuin viimeksi tai ehkä kulkea Martan perässä. Tai jos kesken etsimistehtävän alkaa pissittämään, niin sitten pitää mennä pihalle pissille ja tehtävät jää kesken. Mutta pikku hiljaa sekin alkaa hoksata, mistä on kyse.

Ensi lumi satoi viime viikolla tänne Itä-Suomeen. Harmillista, kun Marttaa ei voinut laskea pihalle nauttimaan ensilumesta kuin ainoastaan hihnan päässä, mutta Silke nautti ensimmäisestä lumesta Martankin edestä.









6.11.2015

Hyvää possunenäpäivää!













Ps. Aloin opettaa Silkelle kapulanpitoa. Jännä juttu, että otukselle, joka tykkää kantaa suussaan jos jonkinmoista esinettä tai tavaraa, ei tule mieleenkään ottaa kapulaa suuhunsa. Ulkona kyllä kelpaa vaikka minkälaiset kepit, halot, risut, kaarnanpalat, saati sitten nenäliinat, pyykkipojat, puutarhahanskat, pahviroskat, jne, mutta kun eteen laitetaan noutokapula, niin eipä enää kiinnostakaan. Niinpä ollaan nyt päästy niin pitkälle, että nenätökkäyksestä saa palkan. Onnistuin sitten muutaman kerran naksuttamaan juuri, kun pikkukoira tekee kapulaan possunenän. Ja tässä tulos. Voiko olla hauskempaa, kuin possunenätemppu ja eihän naurulta voi muuta kuin palkata. Unohdetaanko koko noutokapulanpito ja pidetään tämä :)







31.10.2015

Sen ei pitänyt tulla meille

Merkit olivat näkyvissä, jos olisin osannut katsoa. Olin jo kuukauden päivät hokenut, että Martta vaikuttaa jäykältä, pitäisi varata aika hierontaan. Se liikkui välillä jäykästi tai empi sohvalle hyppäämistä. Mutta se ei ontunut, ei aristanut eikä vingahdellut. Se kulki reippaasti lenkillä, se teki innokkaasti agilityä, Se oli meidän normaali Martta. Kunnes viime viikon tiistaina treenien jälkeen hallilla, kun oltiin jo lopetettu oma treeni ja heittelin Martalle namuja palkaksi, se vingahti. Se seisahtui, katsoi minua ihmeissään, ei halunnut nameja. Tunnustelin sen takajalkoja ja selkää, mutta kaikki tuntui olevan kunnossa. Se käveli normaalisti, se ravasi normaalisti, vaikutti ainostaan vähän jäykältä. Lähdettiin kävelemään hallilta kotiin, kun huomasin, että toisen takajalan liike näyttää omituiselta. Kävely huononi nopeasti. Martta kannettiin kotiin. 

Kotona liike huononi entisestään ja Martta veti selän köyryyn kävellessään. Kello oli kymmenen illalla. Hätä ja huoli valtasi mielen. Ensimmäisenä soitto kasvattajalle. On kerrassaan lottovoitto, että molemmilla koirilla on sellaiset kasvattajat, joille voi soittaa vaikka keskellä yötä, jos tarvetta on. Ja nyt oli sellainen tarve. Jo se, että voi jakaa huolen jonkun kanssa auttaa, että voi taas ajatella järkevästi. Seuraava soitto oli Vantaalle Eläinsairaala Aistiin. Sieltä sain ohjeet, miten toimitaan, jos nyt kyseessä on se kaikkien mäyräkoiran omistajien painajainen, mitä ei toivota kellekään, ikinä. Martta laitettiin häkkilepoon ja seuraavana päivänä paikalliselle eläinlääkärille. 

Se oli uneton yö.  Martta vaikutti rauhalliselta, mutta liikkuminen oli vaivalloista: selkä köyryssä ja takajalat hoippui. Virittelin patjan eteisen lattialle Martan häkin viereen. Silken kanssa asettauduimme patjalle nukkumaan, mutta hetken kuluttua tunsin, että myös Martta tökki kuonollaan täkin nurkkaa ja halusi normaalipaikalleen peiton alle nukkumaan. Sinne se raahautui jalkoihin peiton alle, enkä hennonnut kieltääkään. Niinpä kökötin koko yön kippurassa patjalla tai jalat lattialla, etten vain vahingossa potkaise kipeää koiraa. Ei tullut uni silmää, vaan vahdin koirien unta.

Heti aamulla soitto eläinlääkäriin. Onneksi saatiin aika heti aamupäivälle. Martan liikkuminen ei ollut huonontunut edellisestä illasta. Kannoin sen ulos pissille, mutta ei suostunut tekemään mitään. Laskin, että oli pissinyt edellisen kerran yöllä, kun käytin sen ulkona ennen nukkumaanmenoa. Sitten koira autoon ja eläinlääkäriin. Eläintohtori Kivuttomassa Martta hoidettiin erinomaisesti. Pääsimme suoraan toimenpidehuoneeseen odottamaan omaa vuoroamme, ettei tarvinnut kipeää koiraa odotushuoneessa pitää. Tutkimuksen jälkeen diagnoosi varmistui: todennäköisesti kyseessä on välilevytyrä eli kansanomaisemmin sanottuna mäyräkoirahalvaus. Martalla ei ollut halvausoireita, mutta köyry selkä kieli kovasta kivusta, ja köyry selkä vaikutti takajalkojen liikkeeseen. Aloin elää pahinta painajaistani.

Martta sai hoidoksi akupunktiota. Ja koska Martta ei ollut pissinyt koko päivänä, sitä yritettiin juottaa ja saada pissimään. No, Martta ei juonut eikä pissinyt. Tultiin kipulääkkeiden kanssa kotiin. Soitin samantien Aistiin. Sain ajan magneettikuvaukseen ylihuomiseksi eli perjantaiaamuksi. Martta ei pissinyt koko päivänä, joten neljän jälkeen lähdettiin takaisin eläinlääkäriin rakon tyhjennykseen.

Torstaina iltapäivällä lähdettiin ajamaan kohti etelä-Suomea. Koska magneettikuvaus oli perjantaiaamuna klo 9, yövyimme sukulaisten luona Porvoossa, josta ei ole pitkä matka ajella Vantaalle aamuksi. Martta matkusti levollisesti koko matkan ja kylässä oli yllättävän pirteä. Ei malttanut pysyä häkissä, vaan piti kuljeskella ja tutkia paikkoja.

Aistissa meidät otti vastaan Sigitas Cizinauskas, joka on Aistin perustaja ja pääneurologi. Tiesin Martan olevan hyvissä käsissä, parhaimmissa mitä Suomesta löytyy. Martta tutkittiin ja päätettiin viedä magneettikuvaan. Vielä tässä vaiheessa oli epävarmaa, onko kyseessä todellakin välilevytyrä vai lihastrauma. Martalla kun ei ollut halvausoireita ja tilanne oli pysynyt stabiilina tiistai-illasta asti, vaikutti kaikki kuitenkin melko hyvältä. Reilu tunti piti jännittää magneettikuvien tuloksia. Lopulta Sigitas istutti minut tietokoneruudun eteen ja Martan selkäranka käytiin läpi viipale viipaleelta. Ja kyllä, se oli välilevytyrä. Keskivaikea välilevytyrä keskiselässä. Yleisimmässä paikassa, nikamassa, joka on heti kylkiluiden jälkeen. Magneettikuvista selvisi, että Martan selkäranka on aivan tyypillinen mäyräkoiran selkä. Mitään muita vaurioita siellä ei näkynyt, mutta nikamien rappeutuminen kyllä. Mäyräkoirien selkä alkaa rappeutua 6 kk iässä ja se johtuu ihan vain siitä, että joskus on päätetty jalostaa lyhytraajainen ja pitkäselkäinen koira. Rappeutuminen vaan kuuluu siihen pakettiin ja sille emme mahda mitään. Rappeutumista emme voi estää emmekä voi siihen muutenkaan vaikuttaa. Martta on selkäkuvattu reilu vuosi sitten ja sillä on todettu kolme kalkkeumaa. Tämä nikama, jossa välilevy poksahti, oli Martan ainoa täysin terve nikama. Kaikissa muissa nikamissa näkyi rappeuman merkit, vaan ei tässä yhdessä. 

Sigitas selitti tilanteen faktat ja hoitomahdollisuudet perusteellisesti. Vaihtoehtoina oli häkkilepo tai leikkaus. Häkkilevossa koira pidetään noin viisi viikkoa mahdollisimman paikoillaan. Käytännössä ei kuitenkaan ihan pelkästään häkissä, jos koira saadaan olemaan muuten rauhallisesti. Mutta kaikki ulkoilut käytännössä pois, ainoastaan kantaminen tarpeilleen, ei muuta. Silti on mahdollista, että häkkilevossa oleva koira halvautuu hoidon aikana. Ja missä vaiheessa voi olla varma, että välilevy on taas kunnossa? Vaihtoehto kaksi oli leikkaus. Siinä on tietysti riskinsä, kuten leikkauksissa yleensä, mutta koira on kunnossa kuuden viikon kuluttua eikä se sama nikama voi enää sairastua. Päätös ei ollut helppo. Asiaa pohdittiin ja vatuloitiin. Tai siis minä pohdin ja vatuloin, sillä lääkäri kertoi vain faktat. Lopulta päädyttiin leikkaukseen. Ja Martta leikattiin samantien. 

Kolmen tunnin kuluttua päätöksestä menin hakemaan Martan. Olin varautunut näkemään tokkuraisen nukutuksesta heräävän kipeän otuksen, mutta minua oli vastassa häntäänsä heiluttava kävelevä Kääppänen! Leikkaus oli onnistunut hyvin ja toipumisen ennuste oli hyvä. Lääkärin mukaan leikkauspäätös oli oikea, sillä välilevyn tila on ollut huonompi mitä kuvassa näkyi. Saimme mukaan perusteelliset ohjeet kuntoutukseen ja jatkohoitoon. Suurin asia, mikä mieltäni painoi, oli kysymys siitä, että olenko pilannut Martan selän agilityllä. Sigitaksen mukaan näin ei missään nimessä ole, ja että Martta voi huoletta palata agilitykentälle, kunhan on toipunut leikkauksesta. Kuuden viikon päästä Martta voi elää ihan normaalia mäyräkoiran elämää ilman mitään rajoitteita.




Kotimatka alkaa.


Martta sai Aistissa parasta mahdollista hoitoa. Siellä kohdeltiin sekä meitä ihmisiä että koiraa ensiluokkaisesti. Vaikka matka oli pitkä ja raskas, olen tyyvyäinen, että olemme tehneet kaikkemme, että Martta saadaan kuntoon. Ei tarvitse jossitella eikä epäillä. Kaikki paras on tehty Martan eteen.
Nyt on toipumisen aika.


Voiko olla parempaa paikkaa toipumiseen kuin takkatulen ääressä loikoilu.



Kaksi päivää leikkauksesta. Ja jo alkaa tähyily pihapuihin, jos vaikka näkyisi orava.




Neljä päivää leikkauksesta. Nyt alkaa ruokakin jo maistua.

Ja toipuminen on alkanut hyvin. Kaksi ensimmäistä viikkoa Martan pitäisi ottaa elämä hyvin rauhallisesti. Ja oikeastaan kuusi viikkoa leikkauksesta: Ei hyppimistä, ei leikkimistä, ei mitään riekkumista. Rauhallista käyskentelyä ja ulkona vain pari minuuttia, mutta useita kertoja päivässä. Ja pikku hiljaa lenkkejä pidennetään, mutta kuusi viikkoa vain hihnassa. Pari ensimmäistä päivää näin menikin. Martta oleili mieluiten omassa häkissään, mutta viihtyi myös pienillä käpöttelylenkeillä pihan ympäri. Mutta kun neljännen päivän aamuna otin kipulaastarin pois, niin päivän aikana tapahtunut piristyminen oli silminnähtävää. Pieni koira ei voi vaan ymmärtää, miksi ei voida lähteä kunnon lenkille. Poissaollessamme joudumme rajoittamaan sen liikkumisen vain yhteen huoneeseen, ettei sille vain tule mieleen hypätä sohvalle tai minnekään muuallekaan. Leikkauksesta on nyt kulunut viikko, ja ihmettelen, miten saamme tuon koiran pysymään rauhallisena vielä seuraavat viisi viikkoa. Edelleen se kävelee selkä hieman köyryssä, mutta köyry pienenee joka päivä. Jotkin asennot, etenkin eteenpäin kurkottamiset saavat sen vingahtamaan. Kävely on vielä hieman jäykkää ja takajalkojen askellus hieman epävarmaa, mutta joka päivä mennään parempaan suuntaan. Kyllä me Martta vielä kuntoon saadaan.




En olisi ikinä uskonut, että Martalle voisi tulla välilevyntyrä. Se ei vaan mitenkään tuntunut mahdolliselta. Martta on lyhytselkäinen, sillä on hyvä lihaskunto sekä se on normaalipainoinen. Mutta kuten lääkärikin sanoi, niin me emme mahda välilevyntyrälle mitään, ja myös sohvaperunat sairastuu. Silti, sen ei pitänyt tulla meille. Tähän ei oltu varauduttu, enkä usko, että olisin edes osannut varautua. Olemme joutuneet elämään minuutin kerrallaan, tunnin kerrallaan ja nyt elämme päivän kerrallaan. Paljon on itketty ja paljon on naurettu. Koska moniin elämäni merkittäviin tapahtumiin liittyy usein joku laulu, niin tästä tuli Martan ja minun yhteinen kappale. Se kuului radiosta, kun päätös Martan leikkauksesta oli tehty ja Martta oli jätetty leikkauspöydälle. Pala kurkussa lähdin ajamaan autolla, kun tämä laulu soi:


Suvi Teräsniska: Uusi aamunkoi

Minä en sun osaasi voi kantaa, en puolestasi henkäystäkään
Mut apu jonka voin sen tahdon antaa
Luoksesi mä jään

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen, huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi

Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi.




19.10.2015

Vuokatin vaarojen valloitus

Syysloma ja parhaat syyskelit. Kolme yötä Vuokatissa tarkoituksena pelkästään ulkoilla ja levätä. Martallehan tämä on jo tuttua kauraa, mutta Silke pääsi kokemaan tällaisen lomailun ensimmäistä kertaa. Mutta kerrassaan mahtava reissukaveri on Silkestäkin muotoutunut. Ehkä ensimmäisen pari tuntia oli vähän ihmeissään uudessa majapaikassa, lomamökissä. Halusi ulos 10 minuutin välein ja niinpä me ravattiin sisään-ulos muutaman kerran, kunnes pentu asettui taloksi. Sen jälkeen ei mitään ongelmaa ja yötkin nukkui onnellisesti puhtaiden valkoisten lakanoiden välissä. Ihmehän tuo olisi ollutkin, jos ei olisi nukkunut. Sen verran reippaita ulkoiluja harrastettiin, että hiljaista ja vaisua porukkaa oli mökissä joka ilta. Tulopäivänä tehtiin kuuden kilometrin mittainen verryttelykävely lähialueella. Seuraavana päivänä suunnattiin Vuokatin vaaroille. Siellä kiivettiin laskettelurinteen huipulle, sieltä vieläkin korkeammalle vaaralle. Ylös ja alas vaaralta toiselle. Koirat saivat kulkea suurimman osan matkasta vapaana, mutta ruuhkaisimmat reittipätkät pidettiin kiinni, ettei kukaan hermostu. Kaiken kaikkiaan päivän retki kesti viisi tuntia, johon sisältyi toki taukoja, kuten makkaran paistoa ja termarikahvin nauttimista. Hienosti jaksoi pikkutyyppi kulkea. Väsymisen merkkejä ei juuri näkynyt kuin vasta kahdella viimeisellä kilometrillä. Mutta pienikin pysähdystauko antoi taas voimia riekkumiseen. Parasta oli, kun irtiollessaan koirat saa määrätä tahdin ja kulkea omaa vauhtia. Silloin jaksaminenkin on erilaista.

Seuraavana päivänä ajattelimme tehdä kevyemmän lenkin, mutta loppujen lopuksi vaikka retki kesti vain kolme tuntia, oli se ainakin meille ihmisille rankempi reissu. Jyrkempiä nousuja ja laskuja, louhikkoisia ja juurakkoisia polkuja  eikä juurikaan tasaista etenemistä. Kylläpä nuo otukset olivat elementissään, kun pääsivät kulkemaan metsässä. Koirat ihmettelivät pitkospuita, puroja, sammalmättäissä olevia koloja sekä kaikkea sitä hajumaailmaa. Me kaksijalkaiset ihastelimme kauniita maisemia, puissa roikkuvaa naavaa, kauniita syksyn värejä sekä hiljaisuutta.







Hupsusta Silkestä pieni hupsu video:






Lauantaina tultiin Vuokatista kotiin ja sunnuntaiksi oli sovittu treenit ACE:lle Kuopioon. Mietin, että mitenköhän koirat jaksaa. Martta näytti lauantaina hiukan jäykältä ja sen liike oli kankeaa, mutta onneksi sunnuntaina vaikutti lihakset jo vetreämmiltä. Tehtiin kuitenkin treeni vain 20 cm:n rimoilla, ettei tule turhaa rasitusta. Silkessä ei Vuokatin rasitukset näkyneet. Ihan samalla tavalla se painoi menemään, kun kotiin tultiin.

Sunnuntaina pakkauduttiin autoon: kolme ihmistä ja viisi koiraa. Kaikki koirat pikkukoiria, joten hyvin mahduttiin: Maria ja Miux-pyrri, Heli ja whippetit Pippa ja Etta, sekä minä ja mäykkyset. Treenit ACE:n uudessa hallissa Vitikaisen Tiian koutsaamana oli jotakin mitä oli kannattanut odottaa. Martta teki treenit omaan tasaiseen tapaansa. Kontakteja piti Martalle muistutella, kun vire nousi taas niin korkeaksi, ettei maltti riittänyt. Mutta muuten kulki hienosti ja korjasi tapansa mukaan ohjaajan virheitä.








Martan jälkeen pääsi Silke ensimmäistä kertaa oikeaan agilitytreeniin. Halusin Tiialta vinkit, että miten aletaan pohjia luomaan pennulle, että tekisin edes jotakin oikein heti alkujaan. Niinpä Silke pääsi tekemään hyppyjä eli siivekkeiden välistä menemistä ensimmäistä kertaa. Ja hienostihan tuo hommat teki. Ensimmäistä kertaa uudessa paikassa ja vieraita ihmisiä ympärillä. Ei häiriintynyt Tiiasta eikä Helistä, joka kuvasi meidän session. En olisi uskonut, miten hienosti jaksoi keskittyä kaikesta häiriöstä huolimatta. Tulipa tänään testattua, miten hyvin leikkii vieraan ihmisen kanssa ja miten syttyy "kuolleelle" lelulle. Hyvin siis. On se kyllä niin pätevä pentu :)









10.10.2015

Uhka tulee taivaalta

Silken ääniharjoittelun välitavoitteet on saavutettu. Meillä voi huoletta imuroida, käyttää vatkainta ja leikata ruohoa. Mikään näistä arkisista asioista ei pikkutyyppiä enää hetkauta. Meillä on ollut joka päivä ukkonen tai ilotulitus täällä kotona, eikä niidenkään äänet enää aiheuta juurikaan muut reaktiota kuin huulien lipomista herkkujen toivossa tai leluilla touhuamista. Ääniä on huudatettu keittiössä, olohuoneessa ja ulko-oven kynnyksellä. Kaikkiin näihin on pikkutyyppi nyt tottunut. Myöskään kadun hälinä ei enää sen maailmaa hetkauta, kuten mopot ja muut kovaääniset pärisijät. Kyllähän se niitä ihmettelee, mutta enää ei tule pakoreaktiota. Me lenkkeillään enimmäkseen niin, että koirat saa kulkea vapaana. Lähimetsässä pyörätien ja pururadan liikenteessä pentu osaa jo suht hyvin olla välittämättä muista kulkijoista. Suurin apu yllättävissä tilanteissa, olipa sitten kovat äänet tai ohitettavat lenkkeilijät tai toiset koirat, on ollut maksapasteijatuubi. Ahneelle pikku otukselle ei tarvitse sanoa kuin "Herkku!", niin jo unohtuu ympärillä oleva maailma. Maksapasteijaa on helppo ruutata suuhun siinäkin tilanteessa, jos jännitys kasvaa niin suureksi, ettei normaalia namupalaa kykene pureskelemaan. Maksapasteija kelpaa aina. Olen toiminut niin, että kun esim. polkupyöräilijä lähestyy meitä, niin heti kun pentu sen huomaa, niin sanon "Jes!", jolloin pentu kääntyy minuun päin ja siitä saa palkan. Normitilanteessa siitä saa namin, mutta vaikeammassa tilanteessa maksapasteijaa. Aluksi palkkasin kaikista äänien huomioinneista, mutta nykyisin riittää pelkkä sanallinen "Jes!" ja pentu jatkaa tyytyväisenä matkaa. Tavalliset kävelijät ohitamme pelkän äänen avulla, juoksijat ja pyöräilijät namin avulla ja toiset koirat maksapasteijan avulla. Maksapasteijatuubi toimii eräänlaisena tuttina, joka samalla rauhoittaa. Silkellä on tapana kanniskella lenkillä milloin mitäkin. Oksia, keppejä, ruohomättäitä, multapaakkuja mutta myös erilaisia aarteita, mitä se matkan varrelta löytyy, kuten nenäliinoja, tupakka-askien pahvikuoria, polkupyörän "mustekaloja", puutarhahanskoja. Yllättävän paljon tuolta katujen varsilta kaikkea löytyykin. Joskus se kantaa niitä pari metriä, joskus satoja metriä. Parhaimmat aarteet tuodaan kotipihaan asti.


Mäyräkoirat kannonnenässä.



Mutta ettei elämä käy iliian helpoksi, niin nyt viikon aikana olen huomannut pennussa uuden piirteen. Jos kovat äänet sitä ei enää pelota, niin nyt pelottaa kaikki ylhäältä tulevat äänet. Eräänä iltana kun laskin koirat pihalle iltapissille, hetken päästä ihmettelin mahdotonta räkytystä. Kun menin katsomaan. näin komean ja äänekään kurkiauran suoraan talon yllä. Pikkutyypin mielestä se oli kovin epäilyttävää ja sitä piti haukkua kaula suorana. Pihan yllä lentävät varikset ovat myös epäilyttäviä, ja pari päivää sitten aamulenkille lähdettäessä pihapensaassa sirkuttavia talitiaisia ja punatulkkuja pälyiltiin epäluuloisesti. Meidän pihan yllä lentää myös lentokoneita ja ne ne vasta epäilyttäviä onkin. Aina kun kuuluu jokin ääni, niin Silke alkaa pälyillä taivaalle, jos vaikka taivas putoaa niskaan tai Hitchcockin Linnut muuttuu todeksi. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että pari päivää sitten aamulenkillä ollessamme saimme todistaa jännittävää luonnonnäytelmää. Kanahaukka oli päättänyt saada oravan aamupalaksi. Olimme noin parinkymmenen metrin päässä, kun männyn latvustosta alkoi kuulua mahdoton ryske. Huomasin, että kanahaukkahan se siellä räpisteli. Nähtävästi puun latvustossa oli hiukan ahdasta, sillä samantien männynrunkoa pitkin maata kohden rymisteli kanahaukka saaliinsa kanssa. Luulin jo, että nyt siellä puun juurella on kaksi ruumista, mutta kohta sieltä nousi siivilleen iso lintu isojen siipiensä kanssa ja nokassa roikkui pitkulainen saalis, jonka päättellin olevan orava. Koiratkin seurasivat ihmeissään näitä tapahtumia. Martalla oli jo saalinmaku suussa, mutta Silke taisi kauhuissaan todeta pelkonsa olevan todellisia. Loppulenkin ajan pienikin pikkulinnun sirkutus sai Silken säpsähtämään. Nyt vain toivon, että nämä säpsyilyt liittyvät enemmänkin mörköikään, enkä oikeastaan reagoi millään tavalla näihin lintupelkoihin. Olen kyllä suunnitellut, että jonakin päivänä virittelen cd-soittimen yläkerran ikkunalaudalle ja huudatan ukkosta ja ilotulitusta pihalle. Ja varmaan pitää joku linnunlaulu-cd hommata myös. Kyllä siinä on sitten naapureilla ihmettelemistä.

Nyt kesäloman jälkeen päivät tuntuvat kovin lyhyiltä ja työpäivien jälkeen koirien kanssa vietetty aika on ollut lähinna lenkkeilyä ja metsässä samoilua. Pentu on ollut mukana Martan agilitytreeneissä, mutta lähinnä vaan hengailemassa siellä. Opettelee odottamaan häkissä, tottuu hallin ääniin ja näkee toisten koirien tekevän rataa. Pennun kanssa on hallissa vain leikitty ja tehty putkea. Pitäisi varmaan tehdä jo jotain muutakin, mutta oma saamattomuus on ollut esteenä. Kai tässä pikku hiljaa pitäisi alkaa tehdä siivekkeiden kiertoa tai jotain sellaista. Toisaalta olen visusti sitä mieltä, että mitään kiirettä ei ole. Haluan, että pentu saa olla pentu. 

Tässä pieni pätkä meidän putkileikistä:





Temppuja olemme sen sijaan tehneet ja pentu on mukana tokotreeneissä Martan kanssa. Lähinnä pentu opettelee siellä häiriössä tekemistä. On niin hienoa, kun saa apuja juuri niiden perusasioiden opettamiseen. En enää muista, että miten Martalle on mitäkin opetettu. Tällä hetkellä treenataan perusasentoa ja maahanmenoa. Olen yllättynyt pennun keskittymiskyvystä ja innokkuudesta. Mutta kinkkupalkka onkin niin hyvä, että kyllähän sen eteen kannattaa jo tehdäkin.

Pentu täytti 6 kuukautta pari päivää sitten. Tällaisen tärkeän virstanpylvään kunniaksi Martta intoutui pihaleikkiin Silken kanssa:





Ilmojen kylmetessä Silke oppi nopeasti, mistä löytyy talon parhain paikka. Marttahan on aina rakastanut takkatulen ääressä loikoilua, joten takanlämmityspäivinä meillä makaa nykyisin kaksi raatoa onnellisesti huokaillen.


Kuka ehtii ensin, saa petipaikan.


"Minä olin tulehen tuijottaja, jolle tuli niin tukalasti kuuma."

Puolivuotispäivän kunniaksi nypin Silkeltä silmien välin karvat pois. Jonkinlaista tureikkoa on siihen tykännyt kasvattaa, mutta nyt huomasin, että karvat alkoivat osua silmiin, joten päätin nyppästä ne pois. Eipä ollut moksiskaan pentu moisesta puuhasta. Siitä tuntui olevan vaan kiva, kun minä istuin sen kanssa lattialla ja se sai täyden huomion. Tässä puolivuotisnaamakuva, jossa ei turota naaman karvat: 





Marttakin halusin pöydälle kuvattavaksi, kun kerran pentukin oli:




20.9.2015

Kiihdytyskisoissa tänään

Meidän oma seura PoKs, tai siis sen maasto- ja ratajuoksujaosto eli voisiko sanoa, että vinttikoirporukka, järjesti koirien kiihdytyskilpailut, ja sinne suunnattiin tänään. Kyseessähän on leikkimielinen kisa, jossa kaiken rotuiset koirat voivat testata nopeutta vieheen kanssa tai ilman. Koira voidaan lähettää juoksemaan, sitä voidaan kutsua maalista, tai sen kanssa voi vaikka juosta yhdessä. Marttahan rakastaa vieheen perässä juoksemista, mutta ajattelin kokeilla viehettä myös Silkelle. Silke oli mukana myös ihan sosiaalistamisen kannalta, kun kuitenkin tapahtumassa oli paljon koiria, ihmisiä ja vielä kuulutusten äänet. Vaan olipa pikku tyyppi tapahtumassa mahdottoman rennosti. Paitsi että kaikki koirat ja ihmiset kiinnostaa, joten kaunista hihnakävelyä oli ihan turha odottaa. Mutta ei se hätkähtänyt äänimaailmaa eikä hulinaa ympärillä.

Pentujen kisa oli 50 metriä. Koska en tiennyt, että ymmärtääkö Silke mitään vieheen päälle, niin juoksin itse maaliin ja Maria piti Silkeä lähdössä. Ei kyllä pentu epäröinyt yhtään, kun irti päästettiin. Hienosti kipitti koko matkan, vaikka ei tainnut vieheestä mitään älytä. Ajanottaja oli maaliviivalla kyykyssä, joten sehän piti ehdottomasti käydä tervehtimässä. Pentu on kyllä niin ihanan sosiaalinen tyyppi :)





Martta kilpaili minien sarjassa, johon kuului kaikki alle 40 cm:n koirat, ja matka oli 100 metriä. Kun Martta tajusi vieheen, niin sen jälkeen se ei nähnyt enää mitään muuta. Mahtava ajohaukku kajahti ilmoille, kun Martta ampaisi "jäniksen" perään. Ja maalissa "jänis" sai kyytiä, onneksi oli kestävä viehe. 





Martan mielestä sadanmetrin juoksu jäi ikäänkuin kesken, ja se odotti koko ajan, että milloin mennään uudelleen, ja veti vain radalle päin. Ei ymmärtänyt suuri metsästäjä, että jäähdyttelylenkin jälkeen lähdettiinkin kotiin. Harmittaa ihan, kun ei ole ehditty koko kesänä käymään maastojuoksutreeneissä Martan kanssa. Mutta pakko nyt ryhdistäytyä, kun näkee, miten paljon koira tuosta vieheen jahtaamisesta nauttii.

Sen verran rankkareissu tuntui olevan, että koirat ovat nukkuneet koko loppupäivän. Iltalenkillekin piti patistella mukaan, ja sen jälkeen uni taas jatkui.



6.9.2015

Martan kanssa kisaamassa pitkästä aikaa

Lauantaina oli oman seuran kisat, jonne olin ilmoittanut Martan kaikille kolmelle radalle. En tiedä, miksi kisafiilistä ei ole koko syksynä oikein ollut, eikä treenifiilistäkään, joten ei olla kisattu eikä treenattukaan. Mutta ajattelin, että mennään pitämään hauskaa, kun on kisat kotikentällä. Kahdella radalla oli tuomarina Vesa Sivonen ja yhdellä Katarina Virkkala. Radat olivat mukavan haasteelliset, kiemuraa löytyi ja sehän meille passasi hyvin.

Ja hauskaa me sitten pidettiinkin. Ensimmäiseltä radalta tulikin puhdas nolla! Siis suoriuduttiin radasta myös ihanneaikaan. Se oli meille kuin voitto! Radan tekeminen tuntui hyvältä, sillä Martta oli täydessä iskussa ja vauhtiakin löytyi meiltä molemmilta. Huomasin yhdessä kohdassa juoksevani itsekin.



Toisella radalla oli myös se sama hyvä fiilis, mutta harmittavasti Martta hyppäsi yhden hypyn takaisin päin, joten siitä hylätty. Nähtävästi tein hypylle huonon ohjauksen, sillä tällaisia edestakaishyppyjä ei ole Martta ennen tehnyt, ei edes treeneissä.



Kolmas rata oli hyppyrata. Siinäkin sama hyvä fiilis jatkui. Martta tiputti ensimmäisen riman, mutta muuten rata oli kerrassaan hieno. Kyllä tämän päivän kisaratojen jälkeen tuli taas se tunne, että kyllä, tämän takia me tätä lajia harrastetaan.



Silkekin kävi nuhkimassa kisatunnelmaa parin tunnin ajan. Siellä se viuhtoi reippaasti mukana. Tällaisissa tilanteissa sitä ei äänet haittaa. Vaikka kuuluu kuulutukset, koirien haukunta ja ohjaajien käskytykset ja yleisön kiljahdukset, niin niistä ei pikkutyyppi ole moksiskaan.

Oli meillä kisapäivän jälkeen väsyneitä raatoja kotona, mutta ehdittiin levähtää vain pari tuntia, kun lähdettiin vielä illaksi tallille. Koirat sai olla vapaana kentällä, kun Linda ratsasti ponilla. Hienosti Silkekin pysyy kauempana eikä juokse ponin jalkoihin. Marttaa kiinnostaa tallilla(kin) myyrien ja jänisten hajut, kun taas pikkutyyppi tonkii kakkaa.



Silken ääniharjoittelu edistyy hienosti. Nyt on tosiaan kodinkoneitten äänimaailma saatu pennulle vastaehdollistettua. Tänään imuroidessa jopa mietin, että pitääkö seuraavaksi opettaa pikkutyyppi pysymään kauempana. Hieman rasittavaa, kun imuria seuraa kaksi peräpukamaa (siis niin, Martta on siinä samalla opetettu myös tykkäämään imurista, vaikka sillä ei mitään ongelmaa siihen asiaan ollutkaan), ja molemmat odottavat, että milloin sitä lihapullaa oikein jaetaan.

Ääni-cd:tä soitetaan lähes joka päivä. Aloitimme ukkosen äänellä ja siinä on päästy siihen pisteeseen, että kun cd lähtee käyntiin, niin leikit alkaa. Välillä menee Silken korvat luimuun, kun kovasti räsähtää ukkonen, mutta leikki jatkuu välittömästi. Pikku hiljaa ollaan nostettu äänenvoimakkuutta, eikä ole vielä mitään ongelmia ollut. Ajattelin, että mielummin opetan Silken leikkimään kovien äänien kanssa, sillä esim. uutena vuotena lihapullan syöttäminen kuusi tuntia (tai enemmänkin) on aika hankalaa. Seuraavaksi ajattelin, että soitin pitää siirtää toiseen huoneeseen. Nyt on selvästi tottunut siihen, että ukkonen on aina keittiössä. Pitääkin nyt hyvien syysilmojen aikana siirtää cd-soitin ulko-oven kynnykselle tai jopa ulkopuolelle, niin tulisi se efekti, että ääni tuleekin ulkoa, kuten todellisessa elämässä.

Tässä tämän hetken ääniopettelun tilanne:



Viime viikolla käytiin mökillä saunomassa, kun ihania syysilmoja meille tarjoiltiin. Yritin koirista jotakin kivaa yhteispotrettia ottaa, mutta se on kerrassaan mahdoton tehtävä. Martalla menee koko mökkiaika nenä maassa tonkiessa kaikkia mahdollisia koloja. Ja alkaapa pentukin olla melkoinen tonkija. Tässä kuitenkin viimeviikkoista kuvasatoa mökkimaisemista:


Laiturilla kytätään naapureita.

Tonkimista rantakivikossa.



Jotain mielenkiintoista vedessä. Mutta tassukarvojaan ei pentu kyllä kastele, joten parempi tarkkailla tilannetta korkealta.

Voi, kun se näyttää tässä niin vauvalta.

Tähystelyä ulapalle.

Kivillä on kiva keikkua. Silke 4 kk.


23.8.2015

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Vai mahtuuko?

Parin viikon takaisesta painajaismaisesta yöstä on selvitty ja eletään normaalia arkea. Nyt totuttaudun ajatukseen, että talossamme asuu yksi ääniherkkä tyyppi. Tämä onkin minulle aivan uusi asia ja niinpä pääsen perehtymään aiheeseen ja opettelemaan uutta. Jo aikaisemmin huomasin, että pentu reagoi todella voimakkaasti esim. imuriin ja muihin kovaäänisiin juttuihin. Kovia ääniä kuullessaan häviää nopeasti maisemista ja mieluusti johonkin pieniin koloihin. Pentu on  löydetty sohvan taakse sulloutuneena tai kenkätelineen alahyllyn nurkkaan käpertyneenä. Mutta mikä näistä reaktioista on tottumattomuutta ja mikä ääniherkkyydestä johtuvaa paniikkia? Raja tuntuu olevan hämärä, joten nyt sitten alkaa totuttelu kaikkiin mahdollisiin ääniin.

Ääniherkkyytä googlettaessani huomasin, että hyvin vähän siitä löytyy kunnollista tietoa. Kaikki tiet vievät lopulta yhteen ja samaan artikkeliin, jossa onkin faktat kerrottu hyvin. Mutta omakohtaisia kokemuksia ja blogikirjoituksia ei meinaa googlettamalla löytää. Tästäpä saankin syyn kirjoittaa aiheesta, mikä ihmetyttää minua suuresti. Niin monilla, etenkin aktiivisilla harrastajilla, tuntuu olevan tavoitteena saada itselleen se täydellinen koira. Totta kai jokaiseen pentuun liittyy tiettyjä odotuksia, mutta yllättävän usein pennun odotetaan olevan ja siitä odotetaan tulevan täydellinen yksilö. Ja sitten kun huomataan, että se ei ehkä niin täydellinen olekaan koetaan epäonnistumista siitä, että ollaan onnistuttu pilaamaan se täydellinen pentu. Mutta harvoin kerrotaan niistä negatiivisista asioista tai puutteista, vaan on tapana kehua omaa koiraa ja korostaa nimenomaan niitä hyviä puolia. Ei haluta antaa muille mahdollisuutta vahingoniloon, kun siitä omasta koirasta ei sitten täydellistä yksilöä tullutkaan, kun kaikilla muilla sitten on ne täydelliset koirat. Minä olen sitä mieltä, että kukaan meistä, ei ihminen eikä eläin, ole täydellinen. Meissä kaikissa on hyvät ja huonot puolet. On aivan vääryyttä koiraa kohtaan odottaa siltä jatkuvaa täydellisyyttä. Se on kuitenkin elävä olento eikä mikään robotti. Mutta vaikka ne meidän lemmikit ei nyt aivan täydellisiä olentoja ole, niin ne voivat olla täydellisiä juuri meille. Marttakin on sellainen sitruuna, että suurin osa ei kykene sitä ymmärtämään, mutta minulle se on niin rakas. Vaikka se välillä käyttäytyy kuin lohikäärme ja toivoisin sen olevan hieman sosiaalisempi ja omaavan hieman vähemmän vahtiviettiä, niin silti se sopii juuri meidän perheeseen. Martan kanssa eläminen on helppoa, sillä tunnen sen niin hyvin ja tiedän miten se missäkin tilanteessa toimii. 

Pennun kanssa elämä onkin erilaista. Tässä ollaan vasta tutustumisvaiheessa ja opetellaan tuntemaan toisiamme. Yhdessä ihmetellään uutta ja mietitään, miten missäkin tilanteessa pitäisi toimia. Mutta kaikesta huolimatta tuo pentukin on niin kovin rakas.

Aloitamme siis ääniharjoittelun. Välineinä minulla on ääniherkille koirille tarkoitettu cd-levy sekä maalaisjärki. Näillä pitäisi nyt sitten pärjätä. Tiedän, että aivan oppikirjan mukaisesti en tästä selviä, sillä en pysty koko pitäjän ääniä vaimentamaan äänisiedätyksen ajaksi. Välillä ei-toivottuja ääniä kuuluu kotipihassa ja lenkillä, ja niiden kanssa on vaan opittava elämään. Välillä tulee takapakkia, ja sitten edetään sen mukaisesti. Täydellistä suoritusta en odota itseltä enkä pennulta. Kunhan päästään siihen pisteeseen, että pystymme elämään ilman jatkuvaa pelkoa äänistä. Nyt pennun myötä olen huomannut itsekin kiinnittäväni enemmän huomiota ääniin. Kieltämättä ärsyttäähän se, kun rauhallisen iltalenkin aikana yhtäkkiä takaa lähestyy ylinopeutta päristelevä moottoripyörä, jonka takia pentu syöksyilee hihnassa ja etsii pakoreittiä. Mutta näille yllättäville äänille en mahda mitään enkä aio sen takia pentua tynnyrissä kasvattaa.


Missä aurinko, siellä mäyräkoira.


Lähtötilanne on se, että pentu pelkää kodinkoneista imuria, vatkainta ja ruohonleikkuria. Kodin ulkopuolisia pelottavia ovat ukkonen, ilotulitus, moottoripyörät, rekat ja matalalla lentävät lentokoneet. Näihin pelottaviin ääniin ollaan törmätty ja muitakin voi olla. Tarkoitus siis totuttaa nyt ainakin näihin. Olen huomannut, että yksittäisiin koviin ääniin, kuten kattilankanteen tai avainten pudottamiseen kivilattialle, niihin ei reagoi. Mutta jos ääni on jatkuva tai niitä tulee sarjassa, niin se on pelottavaa. Googlettamalla löytyy tietoa, että ääniherkkyys ilmenee harvoin pennuilla vaan vasta aikuisilla koirilla. Siksipä uskonkin vahvasti, että Silkelle tämä ääniin reagointi on ennemminkin tottumattomuutta, mutta reagoi niihin vaan hieman voimakkaammin kuin tarvitsisi. Ja palautuu äänistä nopeasti, oikeastaan heti kun ääni lakkaa, toimii pentu taas normaalisti. Olen nyt miettinyt, että mitä ihmettä olen tehnyt väärin tämän parin-kolmen kuukauden aikana, ja että näin nopeastiko olen onnistunut pilaamaan loistavan pennun, mutta en vaan keksi, mitä olisin tehnyt eri tavalla kuin Martan kanssa. Muistan, että Martta pelkäsi ensimmäisenä uutena vuotena ilotulitusta, mutta kai me jotakin teimme silloin oikein, sillä enää ei reagoi mihinkään paukkeeseen eikä muihinkaan ääniin. Pentua on kyllä kuljetettu mukana paljon enemmän kuin Marttaa pentuaikana, mutta en muista mitään sellaista tilannetta, että pentu olisi päässyt kovasti säikähtämään. Imuria ja ruohonleikkuria pelkäsi jo ennen ukkosyön tapahtumia.

Viime viikolla aloitimme kodinkonekuurin. Viikko sitten käynnistin vatkaimen ensimmäistä kertaa, ja välittömästi äänen kuultuaan pentu hävisi kuin pieru saharaan. Aikani sitä etsin, kun huomasin, että kenkätelineen nurkassa alahyllyllä tutisee pieni mytty. Sattuipa jääkaapissa olevan lihapullia, joiden avulla houkuttelin Silken pois piilostaan. Sitten alkoi lihapullien viljely ympäri keittiötä. Minä olin kuin sirkustirehtööri: "Tänään tarjolla lihapullaa!" Onneksi kyseessä on mahdottoman ahne tyyppi, sillä se ei mitenkään voinut katsoa sivusta, kun Martta metsästi lihapullaa antaumuksella. Pikkutyypin on pakko saada oma osansa lihapullista ja niinpä vatkaimen äänellä ei ollut enää mitään väliä. Kun kääretorttupohjan muna-sokeri-vaahto oli valmista, niin vatkaimen ääni loppui ja samalla loppui lihapullan viljely. Tässä tilanteessa oli pakko jatkaa vatkausta, eli seuraavaksi kermavaahdot vatkautumaan, että sai pennulle lisää harjoitusta. Vatkain päälle ja lihapullat kehiin. Eipä ennättänyt pentu keittiöstä poistua, kun jatkoi samalla innolla lihapullan metsästystä, ettei vaan Martta saa kaikkea.

Seuraavana päivänä vatkain uudestaan tulille. Äänen kuultuaan pentu tarkkaili tilannetta ensin eteisen puolelta, mutta kun lihapullat otettiin esiin, niin keittiössä aivan vatkaimen vieressä oli reipas ahne otus. Ei pelottanut vatkain, vaikka vaihtelin sen tehoa ja koputtelin lusikalla astiaa, että sain kunnon kuminan aikaiseksi. Kolmantena päivänä molemmat koirat olivat eteisessä nukkumassa kaikessa rauhassa, kun kaivoin vatkaimen esille. Laitoin vatkaimen päälle, ja mitä sitten tapahtui. Alle sekunnissa minun luona istui pikkutyyppi, joka lipoi huuliaan ja naama vakavana odotti lihapullaa. Tätä se on sitten ollut joka päivä. Vatkaimen ääni = lihapulla = herkkua.  Nam.

Seuraavana on ollut vuorossa imuri. Imuri oli jo aikaisemmin kesällä pelottava, ja niinpä se oleskeli koko kesän olohuoneessa koirien lelujen vieressä. Siinä se ei enää ollut millään tavalla pelottava, mutta ei sitä muistettu montaa kertaa käynnistelläkään. Nyt on imurinkäynnistys ollut lähes jokapäiväistä. Kerran päivässa koirien ruoka-aikaan imuri käynnistyy. Ensin se hurisi viereisessä huoneessa ruokailun ajan ja nyt sitä on alettu liikuttelemaan. Eilen imuroin lasikuistin ja samalla heittelin koirille lihapullia eteisen puolelle. Silke ei enää ryntää piiloon imurin nähtyään vaan pysyy näköetäisyydellä lihapullan toivossa. En odotakaan, että sen pitäisi olla imurin vieressä kun imuroin. Minulle riittää, että imuri ei aiheuta pakoreaktiota. Tänään imuroin keittiötä parin minuutin verran ja heittelin samalla lihapullia pitkin keittiön lattioita. Eihän se imuri mikään ihastuttava asia pennun mielestä ole, mutta sen kanssa pystyy jotenkuten samassa tilassa olemaan.

Tänään iltapäivällä oli ruohonleikkuutakin vuorossa. Niinpä kinkut esiin ja piharappusille istumaan. Martan mielestä tämä on kerrassa kummallista, että miten voi lihapullaa ja kinkkua saada näin helposti. Mutta hienosti Martta osallistuu tähän pennun kouluttamiseen. Aina kun ruohonleikkuri lähti tulemaan kohti, meinasi pikkutyyppi luikkia sisälle turvaan. Mutta kun aloin viljelemään kinkun paloja rappusille, niin ahneus ja kateus iski. Että Marttako saisi syödä kaikki kinkut yksin, ei tule kuuloonkaan! Pentu ei voi vastustaa kinkun kutsua, ja niinpä saa ruohonleikkuri ajella ihan rauhassa. Vähän menee korvat luimuun ja varmistaa, että pakoreitti on vapaana, mutta päätti pysyä kinkun lähellä. Kun ruohonleikkuri sitten siirtyi kauemmaksi pihalle ja kinkutkin oli jo syöty, ajattelin, että tehköön nyt pentu niin kuin haluaa. Lähdin kävelemään pihalle ja keräilemään risuja leikkurin edestä. Martta tietysti lähti minun mukaan ja kohta huomasin, että siellä se pentukin kulkee pihalla meidän kanssa, vaikka leikkuri pärisee vieressä. Eli tämäkin rajapyykki on nyt sitten ylitetty.

Ensi viikolla aloitetaan ääni-cd:n harjoitukset. Olenkin sanonut, että nyt seuraavat neljä kuukautta keskitytään äänien siedättämiseen ja loppukoe on sitten uutena vuotena. Huh. Hieman kauhulla jo uutta vuotta odotan, mutta onneksi tässä on hyvin aikaa siihen valmistautua.

Mutta ei meidän elämä pelkästään äänien ympärillä ole pyörinyt. Ollaan tehty monenlaista nyt parin viikon aikana. Useamman kerran ollaan tehty pitkiä metsälenkkejä ja pari kertaa on niihin yhdistetty mustikanpoimimista. Mukana meillä on ollut koikkeri Binja ja springeri Ainu. 

Ainu-Vainu, Pökö Pöö ja Blini mustikkametsässä


Mustikanpoiminnassa on ollutkin hieman haastetta, kun aina löydettyäni hyvän paikan, siellä oli muutama ylimääräinen kuono samassa mättäässä. Marttaahan ei mustikat kiinnosta, mutta miten voi olevinaan aina sattua joku myyrän haju siihen samaan mättääseen, että pitää koko varvikko kaivaa irti juuriaan myöten. Silkelle sen sijaan mustikat maistuu. Mutta se tajusi, että helpoimmin niitä saa, kun tarjoillaan kädestä. Tai oikeastaan parhaiten niitä saa suoraan sankosta. Ei sitä marjanpoimintaa tehokkaaksi voinut sanoa, mutta mukavaa meillä oli. Pikku koira hyppelehti innokkasti ja sisukkaasti varvikossa ja risukossa. Ja välillä pitää pöhistä, kun edessä näkyy joku epäilyttävä kanto tai kaatunut puu.


"Sulla oli suu ja kieli mustikassa.."



Agilityhallilla ollaan käyty katsomassa, kun "isot koirat" tekee aksaa. Hallilla ollaan leikitty ja tehty vähän putkea. Mitään muuta ei nyt ole tarkoitus tehdäkään vähään aikaan. Ja hienosti se hallilla leikkiikin. Minäkin joudun leikkimistä opettelemaan, sillä Martta ei ole siitä puuhasta ikinä oikein perustanut. Aika vähän Martta leikkii Silkenkään kanssa, mutta sainpahan viime viikolta todistusaineistoa, kun Martta oli leikkituulella.




Treenikaverit yhteispotretissa:

Miux ja sen mäyriäiskaverit



Lopuksi vielä mökillä otettu kuva:


"Pökö, mie ja Mökö"





11.8.2015

Kuuden tunnin painajainen

Viime viikonloppuna, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, meillä oltiin hereillä ja elettiin painajaista. Nyt kun muutama päivä on ehtinyt tapahtuneesta kulua, sen pystyy jo kirjoittamaan blogiin. Illan ja yön kulku meni jotakuinkin näin:

klo 21.15 lähdin Silken kanssa lähimetsään pienelle iltalenkille ja mukaan lähti myös Anni ja Yrsa. Heti kun saavuimme metsänreunaan, kaukaa kuului vaimea ukkosen kumina. Silke ei siihen aluksi reagoinut. Kun ukkonen jatkoi jyrähtelyä, Silke pysähtyi sitä aina kuuntelemaan, mutta matkamme jatkui ja koirat hupelsivat metsätiellä. Yrsa ei reagoinut ukkoseen millään tavalla, joten ajattelin Yrsan näyttävän hyvää esimerkkiä Silkelle.

klo 21.30 ukkonen alkoi selvästi voimistua. Sanoin Annille, että nyt otan Silken hihnaan, ja saman tien välähti salama ja heti kohta jyrähti. Silke sai jalat alleen. Se lähti juoksemaan pururataa pitkin eteenpäin kotia kohti. Ei auttanut huudot eikä viheltelyt. Mutkassa Silke pysähtyi ja kääntyi katsomaan tullaanko perässä. Yritin Yrsan avulla houkutella Silkeä tulemaan luokse, mutta silloin taas jyrähti ja Silke kiihdytti täyteen vauhtiin. Välimatkaa oli sen verran, että vaikka juostiin mutkaan, ei enää ehditty nähdä paniikissa pakenevaa mäyriäistä. Vettä alkoi ripsiä ja ukkonen lähestyi uhkaavasti. Kotiin oli matkaa noin 400 metriä. Huhuiltiin Silkeä, mutta vastausta ei kuulunut. Ajattelin mennä suoraan kotiin, jos pentu olisikin juossut kotipihaan. 

Klo 21.40 sade kiihtyy eikä pentu ole pihassa. Otan pyörän ja lähden takaisin pururadalle, kun taivas repeää. En pääse omaa pihaa pidemmälle, kun tuntuu, että saavista kaadetaan suoraan vettä päälle. Enää ei ole ainoatakaan kuivaa vaatetilkkua päällä. Vettä ryöppyää taivaasta niin, että en näe ajaa pyörällä, on pakko taluttaa. Maa ei jaksa imeä vettä ja pururatakin on kuin kahluuallas. Taivas pimenee, ukkonen pauhaa ja salamat lyö ympärillä. Kauhu alkaa hiipiä ajatuksiin. Missä on pentu?!

klo 22 tulen kotiin vaihtamaan vaatteet. Kuivat vaatteet ja sadevaatteet päälle, kumpparit jalkaan ja otsalamppu päähän. Otan Martan mukaan etsintäjoukkoihin. Päivitän faceen ja myös asuinalueen omalle fb-sivuille tiedon, että pentu on kadonnut. Annin kanssa samoillaan reittiä katoamispaikasta pennun oletettua pakoreittiä pitkin ja yritetään arvata pennun mielenliikkeitä. Sade hiljenee, mutta jyrinä ja salamointi jatkuu, mutta selvästi on hiipumaan päin. Hämäryys jää ja pimeys lisääntyy. Etsintäpartio saa uusia jäseniä. Metsässä kävellään ja huhuillaan pentua.

klo 23 sade on jo loppunut, mutta pimeys on saapunut. Taskulampujen kiilat häviävät pimeyteen. Metsässä tulee vastaan tuntemattomia ihmisiä, jotka ovat fb-viestin nähtyään halunneet osallistua pennun etsintään: on koiran ulkoiluttajia, pariskuntia, lapsia isänsä kanssa, naapureita, tuttuja. Ihania ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Epätoivo yrittää saada vallan ja itku kuristaa kurkkua, mutta nyt ei ole sen aika. Silkeä etsitään läheltä ja kaukaa, kävellen ja pyörällä, taskulampulla ja ilman, tutut ja tuntemattomat. Vien Martalta haisevan pyyhkeen katoamispaikkaan ja ripottelen päälle koiranruokaa. Jospa pentu tulisi siihen, missä se viimeksi nähtiin.

klo 00 etsintäpartio harvenee. Metsä on täysin pimeä. Ilta on kuitenkin lämmin eikä vettä enää sada. Ihmiset lähtevät kotiin kuivattelemaan vaatteitansa, metsä hiljenee. Vien Martan kotiin ja palaan pururadalle polkupyörän kanssa ja päätän laajentaa etsintäaluetta. Pentua etsitään myös teiden varsilta, sillä suurin pelko on, että Silke on juossut auton alle. Kauhunsekaisin tuntein mietitään erilaisia vaihtoehtoja ja yritetetään ajatella järkevästi, vaikka huoli ja pelko sumentaa pään.

klo 01 olen metsässä, kun soitan Etsijäkoiraliiton päivystysnumeroon. Sieltä saan hyvien ohjeiden lisäksi henkistä tukea ja se valaa minuun uskoa. Saan ohjeen tonnikalajäljen tekemiseen. Menen kotiin, kaadan tonnikalapurkin sukkahousuun ja lähden ajelulle. Ajan pyörällä puolen kilometrin päähän kotoa ja alan vetää jälkeä. Nähkää tämä sielunne silmin: sateessa kastuneet hiukset kuivuneet syherölle, otsalamppu takkutukassa kiinni, ylisuuri sadetakki,  huomioliivi, taluttaa polkupyörää ja toisella kädellä vetää perässään sukkahousua, ja samalla hokee "Pentupentupentu, tule kotiiin, missä äitin pentu, ruoka-aika, missä äitin Pökö Pöö." Vedän jälkeä neljästä sunnasta kohti kotia, ja samalla kotipihassa on grilli sytytetty ja makkarat laitettu tulille. Yritetään houkutella pentua kotiin ruuan tuoksulla.

klo 03 tulen kotiin ja jään odottamaan päivän valkeamista. Martta menee yläkertaan nukkumaan isännän kanssa. Minä jään valvomaan, jos pentu vaikka tulisikin itse kotiin.

klo 04 huomaan, että päivä valkenee. Päätän jatkaa etsintöjä. Otan polkupyörän mukaan siltä varalta, että etsintöjä pitää viruttaa pidemmällekin matkalle. Olen umpiväsynyt valvomisesta, huolesta ja pelosta. Talutan pyörää, huhuilen Pökö Pöötä. Höpöttelen ja juttelen pentujuttuja. 

Klo 04.30 lähestyn Silken katoamispaikkaa. Ja yhtäkkiä mutkan takana seisoo polulla pieni terhakka otus. Se seisoo valppaana, häntä pystyssä, pää hiukan kallellaan ja uteliaana. Kun sanon sille, että "Onko siellä äitin Silke?!", se lähtee tulemaan kohti niin nopeasti kuin pienillä jaloillaan pääsee ja jälleennäkemisen riemu on suunnaton. Kaikki se kuuden tunnin aikana kokema järjetön pelko ja huoli muuttuvat huojentuneisuudeksi, joka purkautuu minulla hillittömänä itkuna. En pysty hillitsemään itkunaurua, ja pentu meinaa nuolla nahkan rullalle naamastani. Oi, miten voimmekaan molemmat olla niin onnellisia. Silke on aivan kuiva ja puhdas ja sen olemus on niin reipas ja iloinen, ja aivan kuin se olisi sanonut, että "Äiti, sie eksyit!"

Klo 04.40 yritän soittaa kotiin ja kertoa ilosanomaa, mutta siellä ei kukaan vastaa. Soitan Lindalle, mutta en kykenekään itkultani sanomaan mitään. Niinpä Linda luulee, että olen löytänyt pennun kuolleena, kunnes vihdoin saan sanottua, että Silke on hengissä. Voi sitä ilonmäärää, mitä ihminen voi kokea. Soitan myös kasvattajalle, sillä tätä iloa on pakko jakaa. Sanon, että jos koiran nimeksi antaa OMG, niin silloin samalla voi varautua saamaan puhelinsoittoja aamuyön pimeinä tunteina.

Klo 04.50 mennään kotiin. Silken mielestä aamuöinen metsälenkki mamman kanssa on ihan huippua. Se hyppelehtii yöperhosten perässä ja etsii puutikkuja pureskeltavaksi. Iloinen pieni otus, ei merkkiäkään pelottavasta yöstä. Luulin, että olisin löytänyt pelokkaan, märän ja likaisen koiran, mutta pikku mäyriäinen puhkuu intoa kuin hyvin nukutun yön jälkeen. 

Kotona mennään suoraan yläkertaan ja herätetään nukkujat. Ainoa, joka ei pennusta niin innostu, on Martta. Sen mielestä on kerrassaan maailman huonoin idea tuoda pentu keskellä yötä sänkyyn, jonka Martta on ominut itselleen. Palataan Silken kanssa alakertaan ja mietitään nukkumaanmenoa. Silke on väsynyt ja käpertyy Martan sänkyyn. Minä saan odottaa unta vielä tovin.

Aamulla kainalossa tuhisee onnellinen pieni koira.




Voin vain kuvitella, miten peloissaan Silke on ollut, kun se on jossain kyhjöttänyt kuunnellen ukkosen pauketta ja sadetta. Ja kun pimeys on tullut, niin pentu ei varmaankaan ole uskaltanut lähteä liikkeelle vielä silloin. Kuusi tuntia on pitkä aika pienelle pennulle. Onneksi se ei ollut juossut metsästä autotielle asti, vaan ollut koko ajan kuuloetäisyyden päässä. Mutta on vaan niin vaikea käsittää, että vaikka se kuulee kutsuhuudot, niin piiloutumisen pakko on suurempi kuin tulla turvaan ihmisen luokse.

Sunnuntaipäivä vietettiin rauhassa kotosalla. Kuin huomaamatta tarkkailin pentua, onko sen käytös muuttunut ja millaisen leiman yöllinen seikkailu on siihen jättänyt. En ole edelleenkään huomannut mitään erityistä. Saa nähdä, kun ukkonen seuraavan kerran jyrähtää, miten pentu siihen reagoi. 

Sunnuntai-iltana kävin koirien kanssa kesämökillä saunomassa. Tai siis minä saunoin ja otukset touhusivat omiaan. Silke käyttäytyi aivan normaalisti. Jos joku sai traumoja painajaismaisesta yöstä, niin se taitaa olla minä. 









Mökiltä kotiin ajaessani radiosta tuli laulu, joka sai kyyneleet silmiin. Jotenkin koko painajaismaista tapahtumaa alkoi ymmärtää vasta myöhemmin ja laulun sanat toivat mieleen sen yön tunnelmat. Sen pelon, surun, epätoivon ja avuttomuuden. 


"Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi.
Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy,
mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen.
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy,
mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen."