24.12.2013

Joulua!


Meidän joulun vietto on alkanut oikein rauhallisesti. Viimeiset työpäivät ennen joululoman alkua minuun iski sellainen kuumevirus, että kaikki toiminta tässä talossa hiljeni. Niinpä Marttakin on joutunut tai saanut lorvia tekemättä mitään jo viidettä päivää. Normilenkit on toki tehty, mutta kaikki treenaamiset ja aktiviteetit ovat hiljentyneet. Pienellä kääppäsellä on nyt oiva tilaisuus nollata aivonsa ja aloitetaan touhuaminen joulun jälkeen taas entistä innokkaampina.

Mäyriäisen joulunodotusta ei hiljaiselo ole häirinnyt: lahjapaketit ovat äärettömän kiinnostavia. Missä vaan joulupaperi rapisee, niin siellä on taatusti meidän Puttis. Ja mikäli lahjapaketteja on jätetty Puttiksen ulottiville, niin niitä käydään aina ohi mennen nenällä tökkimässä ja varmistamassa, että ovat tallessa. Puttismaiseen tapaan ei kuitenkaan tee lahjapaketeille mitään. Ei kuljettele, eikä revi. Ja vaikka ei itse olla paikalla, niin voin huoletta jättää paketit lattialle. Se tietää, että vielä ei ole niiden aika. Mutta odottakaahan aattoiltaa. Kun lupa pakettien kimppuun annetaan, niin nenä tuhisten löytyy Martan omat paketit ja ne siirtyy olohuoneen lattialle omaksi keoksi. Voi sitä riemua!

Hyvää joulua teille kaikille blogin lukijoille!
Toivottavasti saatte viettää ihanan joulun rakkaimpienne kanssa. Nauttikaa olostanne!



8.12.2013

Joko me vihdoin saadaan kontaktit haltuun?

Mitä tänään opin kontakteista? Voisin sanoa, että paljonkin. Agilityn kontaktiesteet ovat tässä pikkuhiljaa muodostuneet meille ongelmaksi. Tai oikeastaan siis se, että kisoissa Martan vire nousee sellaisiin sfääreihin, että kontaktien suorittaminen on mahdoton tehtävä. Ongelman juuret juontaa meidän agilityuran alkumetreille. Silloin alkeiskurssin aikoihin ei tavoitteet yltäneet kilpailemiseen asti ja lajin tuntemusta kun ei juuri ollut, niin päätin sitten olla opettamatta ollenkaan kontakteja. (Agilityä tietämättömille tiedoksi: kontaktiesteissä on sekä nousevalla että laskevalla pinnalla kontaktialueet, joihin koiran on estettä suorittaessa koskettava vähintään yhdellä tassun osalla.) Ajattelin, että noin lyhyillä tassuilla ei kontaktien ohi pystytä harppomaan. Ja tuosta päätöksestä olen sitten saanut kärsiä tähän päivään asti. Tai ainakin se on vaikeuttanut montaa asiaa. Kahtena talvena olen aloittanut kontaktien opettamisen alusta lähtien. Ja tapoja on ollut niin monia, etten edes muista kaikkia.

Kun lauantaiaamuna herää vapaaehtoisesti aamulla kuuden jälkeen, käyttää koiran lenkillä ennen seitsemää, ja lähtee ajelemaan pimeässä ja lumipyryssä kohti Kuopiota, niin kyllä siinä miettii muutamaan kertaan, että onko tässä mitään järkeä. Kun sitten kahdeksan tuntia myöhemmin, taas pimeässä ja lumipyryssä, ajaessa miettii samaa, niin vastaus on ehdoton kyllä. Tässä jos missä on järkeä. Se, että kerää itselleen tällaisia onnistumisen kokemuksia, ahaa-elämyksiä, ei tämä voi olla järjetöntä. Se, että palikat napsahtaa paikalleen, että huomaa taas oppivansa jotakin oleellista tästä lajista. Ja etenkin se, että kokee onnistumista yhdessä tuon pienen kääpän kanssa. Sen tunteen takia on valmis laittamaan paljon peliin.

Osallistuttiin siis Marian ja Beijon kanssa tänään ACE:n Workshoppiin, teemalla "All I Need is Contacts". Tiia Vitikainen ja kumppanit pitivät meille kunnon tehotreenit kontakteista.

Mutta mitä sitten tänään opin. Tässä pääkohdat:

1. Kontaktin opettamiseen käytetään naksutinta ja makupaloja. Makupalan on syytä olla erityisen herkullinen, ja sen herkullisuuden määrittää koira. Sellainen herkku, jonka eteen koira on valmis tekemään mitä tahansa. Unohda arkipäivän herkut, vaan valitse jotakin ihan muuta.

2. Unohda erillinen kontaktikäsky. Käytä vain ja ainoastaan estekäskyä. Meillä oli ennen kontaktin estekäskynä "Kii-kii" ja sitten oma käsky kontaktipinnalle "Koske". Jatkossa meillä on estekäsky "Kiipee" sekä vapautuskäsky "Tule".

3. Kontaktilta naksautus ja palkka tulee joltakin muulta henkilöltä kuin ohjaajalta. Ohjaaja ei anna koiralle mitään merkkejä pysähtymiseen. Ei käsimerkkejä, ei elekieltä, ei erillistä käskyä. Ohjaajan liike ja sijoittuminen ei saa vaikuttaa koiran suoritukseen. Koira opetetaan suorittamaan kontakti itsenäisesti alusta loppuun yhdellä käskyllä. Vapautuskäskyllä rata jatkuu.

4. Ruokapalkka häivytetään ja palkaksi tulee seuraava este eli radan jatkuminen.

Kuulostaa loogiselta ja yksinkertaiselta, vai mitä. Sitä se nimittäin oli. Olin yllättynyt, miten nopeasti Martta hoksasi, mistä on kyse. Treenattiin A-estettä ja puomia yhteensä 3 x 45 minuuttia. Välissä oli aina 15 minuutin tauko, että koira sai levätä ja miettiä tekemäänsä. Aloitettiin ensin pelkällä alastulolla, sitten tehtiin koko este, ja lopulta lisättiin kontaktiesteen jälkeen putki. Viimeiset kuusi toistoa onnistuivat kaikki. Lopuksi saatiin paljon hyviä vinkkejä ja ohjeita, miten homma tästä jatkuu ja kuinka tästä edetään. Kerrottiin, mitkä ovat ne todennäköisimmät virheet, mitä mahdollisesti tullaan tekemään. Nyt tässä olisi pari kuukautta aikaa treenata ennen seuraavaa ACE-treenikertaa. Sitten voidaan päivittää tilanne ja katsoa, ollaanko oikeilla jäljillä.

Tämä on nyt kolmas talvi, kun aloitan kontaktien opettamisen alusta uudelleen. Toivottavasti voidaan ensi talvena keskittyä sitten johonkin muuhun ongelmaan. Kunpa en sössisi tätä juttua nyt. Vaikeinta tulee olemaan oma käytös kisoissa. Saanko kontaktit niin itsenäisiksi, että pystyn kisoissakin luottamaan, että kyllä se sinne pysähtyy. Ja jos jostakin syystä ei pysähdy, niin pystynkö pitämään kriteereistä kiinni ja keskeyttämään radan?

Nyt on hieno hetki, kun on saanut taas uutta motivaatiota agilityn treenaamiseen. Kun on kerrankin selkeä treenitavoite ja selkeät ohjeet, kuinka tavoitteeseen voi päästä.

Tiia ja pätevät kontaktioppilaat Beijo ja Martta.

4.12.2013

Valtakunnassa kaikki hyvin

Oho, onpas edellisestä blogin päivittämisestä aikaa jo vierähtänyt. Mutta hengissä ollaan eikä laakereilla olla levätty. Kieltämättä mukava huomata, että joku tätä blogia taitaa lukeakin, kun kirjoituksia kaivataan. Kiitos Nelli ja Nellin emäntä :) Yritän ryhdistäytyä ja kirjoittaa ahkerammin.

Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Syksyn aikana käytiin kolmet agilitykisat. Elokuussa startattiin kaksi rataa Kuopiossa ulkokentällä. Tuomarina oli Mika Moilanen. Radoilla oli melkoisia pyörityksiä, mutta selvittiin niistä hyvin. Ensimmäiseltä radalta tehtiin yliaika nolla. Eli puhdas rata, mutta yliaikaa tuli 0,34 sekunttia. Eihän se paljon ole, mutta kun voittajat menee kymmenen sekunttia alle ihanneajan, niin kaukana me ollaan kärkipaikoista. Mutta kaikesta huolimatta olen tyytyväinen Martan tekemiseen. Toisella radalla taisin itse jo väsähtää. En muistanut ohjata loppusuoralla yhtä estettä, joten Martta jätti sen välistä.

Syyskuussa startattiin kaksi rataa Joensuussa naapuriseuran kisoissa. Siellä tuomarina oli Anne Viitanen. Kisat pidetiin kivituhkapohjaisessa hallissa. Radat olivat melko kinkkiset. Huomasin jo rataantutustuessa, että jotkut kohdat radalla piti jättää herran haltuun. Kaikesta huolimatta ensimmäinen rata meni taas todella hienosti. Paitsi että viimeisen esteen rima tippui, joten saatiin viisi ratavirhettä sekä yliaikaakin yli 2 sekunttia. Siitä huolimatta sijoituttiin kolmansiksi. Toisella radalla oli todella paha keppikulma ja putkiansa. Ja se koitui meidän kohtaloksi. Martta kävi todella kuumana toisella radalla. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia saada mäyriäistä kääntymään kepeille, kun edessä häämötti putki kutsuvasti.

Lokakuussa kisattiin Varkaudessa Elina Hannikaisen radoilla. Kivat radat, mutta meille niissä riitti haastetta. Taas tehtiin hieno ensimmäinen rata. Valitettavasti yksi rima tippui, mikä johtui tiukasta käännöksestä. Minä itse hätäilen liikaa, enkä ohjaa Marttaa kunnolla käännöksiin. Kun sitten lähden etenemään eri suuntaan, niin Martta huolestuu, nostaa päätään hypyn aikana, jolloin hyppy katkeaa. Jos malttaisin ohjata käännökset kunnolla, niin koiralla olisi rauha hypätä. Riman pudotuksesta huolimatta se oli hyvä rata, vaikka tuli myös yliaikaa reilu kolme sekunttia. Toisella radalla oli putkiansa, johon Martta sortui. Putkiansa oli heti radan alkupäässä, joten en saanut käskyjä läpi ylikierroksilla käyvän koiran ja sen jatkuvan haukkumisen takia.

Syksyn aikana minun agilitymotivaatio on ollut laskusuuntainen. Se, että olemme kolmosluokassa, on jo niin suuri tavoitteiden ylitys, että uusien tavotteiden asettaminen on hankalaa. Meillä ei ole mahdollisuuksia arvokisoihin eikä agilityvalion arvoon. Meidän tavoitteet kolmosluokassa ovat hyvin pieniä: nollatulos ja ihanneajan saavuttaminen, jotka nekin tuntuvat olevan hankalia saavuttaa. Kesällä ja syksyllä agilitytreenit ovat jääneet vähiin juuri motivaatiopulan takia. Syksyllä keskityimme enemmän lenkkeilyyn. Tehtiin vähintään kolme kertaa viikossa parin tunnin metsälenkkejä. Muina iltoina vähintään tunnin normilenkit. Kahden kuukauden kuntoilukauden jälkeen en tiennyt, kumpi meistä oli enemmän ylikunnossa, minä vai Martta.

Ollaanhan me tehty muutakin kuin agilityä. Pitkä lämmin syksy oli otollista pyöräilyaikaa. Martta on aina valmiina pyörälenkille. Pikkukoira tuntee itsensä niin arvokkaaksi ja suureksi, kun pääsee tarkkailemaan maisemia laajemmasta perspektiivistä kuin tavallisesti.

 
 
 
Paljon on vietetty aikaa myös omalla pihalla. Kaivaminen on Martan lempipuhaa. Etenkin metsälenkeillä ojanpohjien kaivamien tai joenpenkereellä myyrän kolojen tonkiminen voi jatkua loputtomiin. Tänä syksynä hauskin kaivamistapaus sattui omassa kotipihassa. Kesällä kellaria siivotessa Martta sai valita pehmoeläinvalikoimasta itselleen mieluisimmat. Ensimmäisenä nappasi sieltä Ikeasta ostetun hämähäkin. Mutta hämähäkkiä ei valinnut leikkimistarkoitukseen, vaan välittömästi meni piilottamaan sen pihamaalle. Piilottaminen oli niin taitavaa, että emme sitä pehmolelua koko kesänä löytäneet. Kunnes syksyn haravoinnin yhteydessä hämähäkki löytyi naapurin aitaa vasten olleen levyn takaa. Martta syöksyi heti paikalle ja meni etsimään hämähäkille parempaa piiloa. Uusi piilo löytyi kahden kompostin välistä. Sinne se hämähäkki jäi. Mahtaa olla kivan näköinen keväällä, kunhan lumet sulaa. Martta näytti pehmolelun piilottamisen jälkeen tältä:
 

Mutta täytyyhän tuollaisen turapartakuvan jälkeen laittaa yksi pönötyskuvakin. Pyhämiestenpäivänä käytiin viemässä hautuumaalle kynttilöitä. Martalle on tullut merkillinen tapa. Se haluaa kävellä hautuumaan kiviaidan päällä. Joskus pari vuotta sitten sen siihen nostin haistelemaan oravien jälkiä. Sen jälkeen Martta on aina halunnut kulkea aidan päällä. Se oikein vaatii päästä aidan päälle kävelemään, mikäli reittimme kulkee hautuumaan vierustaa.



Sitten satoi ensimmäiset kunnon lumet. Ja Martta otti talven ensimmäiset kunnon lumisukellukset.




Marraskuussa osallistuttiin Jari Suomalaisen kaksipäiväiseen agilitykoulutukseen. Siihen huipentui meidän motivaatiopulainen syksy. Ensimmäisen radan toinen este oli keinu. Martta teki siinä elämänsä ensimmäisen lentokeinun ja taisi keinu lyödä koiraa takajaloille. Siihen loppui Martan yrittäminen. En koko viikonloppuna saanut siihen enää sellaista normaalia virettä. Alkoi aristella kaikkia kontaktiesteitä eikä tekeminen ollut kivaa. Lannistuin jo itsekin ja olin valmis laittamaan hanskat tiskiin. Onneksi omissa viikkotreeneissä Martta oli taas oma itsensä, joka malttamattomana odottaa omaa vuoroa ja tekee sitten rataa täysillä.

Viime viikonloppuna käytiin treenaamassa Kuopiossa ACE:lla, jossa meitä koutsasi Tiia Vitikainen. Jos hieman epäilevästi lähdin matkaan, niin kaikki pelot olivat turhia. Martta esitti parastaan. Se tekemisen ilo, mitä saan tuntea tuon pienen otuksen kanssa treenatessa on huikeaa. Tässä meidän treenivideo. Eihän se rata kaikkien taiteensääntöjen mukaan mene, mutta meille se oli tämän syksyn parasta antia.


 
 


4.8.2013

Kivat kisat ja mukavat mökkeilyt

Tänään kisattiin agilityä kotikisoissa eli Pohjois-Karjalan seurakoirat ry:n 30-vuotisjuhlakisoissa. Olin ilmoittanut Martan kahdelle agilityradalle, mutta en hyppyradalle. Ajattelin, että mikäli rimat olisivat 35 cm:ssä, niin kolme rataa ja etenkin hyppyrata on liian rankka urakka meille. Ja hyvä kun en ilmoittanut kuin kahdelle radalle, sillä rimat todella olivat 35 cm:ssä. Tuomarina oli Anne Viitanen, joka oli tehnyt meille mukavat radat: ei liian vaikeat, mutta joitakin jippoja kuitenkin. Kilpailijoita taisi mineissä olla 17.

Ensimmäinen rata sujui kuin tanssi. Edellisten koirien ollessa radalla Martta odotteli rauhallisesti omaa vuoroa namuja syöden. Silti en uskaltanut ottaa riskiä, että varastaisi lähdössä, joten suunnittelin lentävän lähdön jo ennen rataan tutustumista. Molemmat radat itse asiassa olivatkin sellaisia, joihin lentävä lähtö sopi mainiosti. Ensimmäiseen starttiin mennessä Martta alkoi hangata silmäänsä, ensi tassullaan ja sitten hankasi silmää kivituhkaa vasten. Katsoin silmää jo ennen radalle menoa, enkä huomannut siinä mitään. Myös lähtöalueella Martta jatkoi silmän hankaamista. Vaikka tuomari ennätti jo viheltää pilliin, jouduin pariin otteeseen ennen liikkeelle lähtöä tutkimaan silmää. Olisiko pientä kivituhkan pölyä Martta tuntenut silmissään. Mutta kun päästiin liikkeelle, niin ongelma hävisi saman tien. Ensimmäinen rata suoritettiin ilman ratavirheitä, mutta yliaikaa reilu 3 sekuntia, vaikka mäyriäinen pötkelsi minkä kintuistaan pääsi eikä mitään ylimääräisiä kiekuroita tehty. A-radalla sijoituttiin seitsemänsiksi.




Toiselle radalle lähdettäessä ei ollut enää mitään paineita. Yksi onnistunut rata alla, enkä uskonut, että Martan nopeus toiselle radalle olisi parantunut siinä helteessä. Jotenkin tuntui, että itsellä ei ollut enää mitään tsemppiä toisella radalla. Niinpä sitä kosahdettiin neljännellä esteellä. En ollut yhtään osannut varautua, että Martta alkaisi itsenäisesti hakea esteitä. Se ei vaan ole Martan tapaista, sillä kyllähän se sellainen kädestä ohjattava koira on. Kolmannen hypyn jälkeen piti kääntyä putkeen, mutta Martta päätti jatkaa suoraan puomille. Se tuli minulle aivan yllätyksenä. Mutta olisi vaan pitänyt ohjata tarkemmin. Nyt se oli sellaista huolimatonta sössimistä. Tehtiin kuitenkin rata loppuun hylkäyksestä huolimatta, mutta siinä ei ollut enää mitään tsemppiä: kun pakka oli mennyt sekaisin, niin jatkettiin epämääräistä sössinkiä rata loppuun. Martta teki kyllä hienolla tatsilla loppuun asti. Meillä olisi ollut mahdollisuus tehdä puhdas rata, jos minä olisin pysynyt skarppina. Noh, hyvää oppia tuli näistäkin kisoista. Yritetään seuraavissa kisoissa tsempata paremmin. Ja seuraavat kisat on suunnitelmissa parin viikon päästä.

Kisojen jälkeen lähdettiin mökille, koska tässä alkaa lomapäivät käydä vähiin. Mökillä Martta sai taas toimia rajavartiostotehtävissä. Hieman väsyneen oloista vartiointi oli, mutta sinnikkäästi ja kunnialla hoiti tehtävänsä. Ei kuulkaas tulla meidän mökille ihan tietämättä. Ja naapurimökin koirille ja lapsille se asia ilmaistaan heti ja joka kerta, kun siellä liikutaan pihalla. Mäyriäinen juoksee heti tontin rajalla ilmoittamaan, että rajavartiosto toimii.

Katse kohti naapurin rajaa. Rajavartiosto toimii.

Ja vaikka väsyttää, niin rajavartiointi ei petä.

Lakisääteisellä kahvitauolla voi käydä vaikka uimassa käsipohjaa.

Haa, kyllä naurattaa, kun on ollut niin onnistunut päivä.

 Kun illalla kotiin tultiin, pieni kääppä oli todella väsynyt. Ajattelin laittaa kääppäsen petin pesukoneeseen pyörimään. Ennätin tuoda petin alakertaan, mutta hetkeksi viskasin sen keittiön lattialle. Eipä mennyt kuin hetki, kun petissä makasi umpi unessa tuo meidän pieni kääppänen. En todellakaan raaskinut sitä herättää, joten täytyy laittaa peti pesukoneeseen jonakin toisena päivänä. Koko loppuillan on mäyriäinen nukkunut keskellä keittiön lattiaa omassa pedissä. Kohta se pitäisi saada käymään iltapissillä pihassa, että voidaan siirtyä yläkertaan nukkumaan.

Pienellä koiralla on isot unet.
 







21.7.2013

Ja niin ne kolmoset korkattiin

Tänään koitti se päivä, kun startattiin ensimmäiset radat agilityn kolmosluokassa. Kylläpä jännitti. Eniten jännitti se, että nyt ollaan turhan hurjassa seurassa, että radat on liian vaikeita meille ja että minä en muista rataa. Jännitti myös se, että koko kesä on mennyt lähes treenaamatta. Eli aika kylmiltään sitä reissuun lähdettiin, kun Maiju houkutteli mukaan kisakaveriksi. Aamulla siis kello kuus auton nokka kohti Maaninkaa Maijun ja Rommelin kanssa.

Kisapaikalla iski epätoivo. A-radan rimat oli 35 cm:n korkeudessa. Minun mielestä se on mäyriäiselle liikaa eikä olla koskaan treenattukaan sellaisilla korkeuksilla. Treenirimat on yleensä 20 -25 cm, sillä en halua rasittaa Martan selkää sen enempää kuin on tarvetta. 

Minä en voi ymmärtää, miksi minien rimoja pitää nostaa. Se vääjäämättä johtaa rotukirjon kaventumiseen agilityssä, mitä onkin jo tapahtunut, kun lähtölistoja katsotaan. Onko se lajin tarkoitus? Kun rimoja nostetaan, niin pieniä koiria on silloin kyseenalaista hyppyyttää kisaratoja. Eikö ennemmin voida tehdä teknisesti haastavampia ratoja, jolloin useammalla eri rodulla on mahdollisuus osallistua, ja mitattaisiin myös muuta osaamista kuin pelkkiä korkeita hyppyjä ja vauhtia? Jos koiran säkäkorkeus on alle 25 cm, niin kun rima on 10 cm yli säkäkorkeuden on se suhteessa koiran kokoon melko paljon. Eli kuinka moni 50 cm säkäkorkean koiran ohjaaja hyppyyttäisi 70 cm:n rimoilla? Toivottavasti ei moni. Mikäli nuo rimat on kolmosissa pääsääntöisesti maksimikorkeudessa, niin meidän kisat on kisattu.

No niin, takaisin asiaan. Vaikka rimat olivatkin korkealla, niin rata muuten näytti yllättävän helpolta. Minun odotukset kolmosen radoista olivat selvästi yläkanttiin. Odotin paljon kinkkisempiä ja haasteellisempia ratoja. Siksi yllätyin todella, kun tämän päivän molemmat radat olivat mielestäni helpommat kuin kahden edellisen kisan kakkosen radat. Se ehkä lievensi tuskaani korkeista rimoista. 

A-radalla tuomarina oli Vesa Sivonen ja tuomariharjoittelijana Arto Laitinen. En tiedä, kumman käsialaa rata oli. Lämmittelin Martan erityisen hyvin ennen rataa. Päätin tehdä radan tarkasti ja linjata hypyt niin hyvin, että hypyt olisivat mahdollisimman turvallisia. Ja hyvinhän se rata sitten menikin. Lähtö oli hieman hätäinen, sillä Martta ei suostunut istumaan lähdössä. En halua pitkittää lähtöjä, koska niissä vaan kierrokset kasvaa, jos paikallaoloa pitää alkaa tolkuttamaan. Olenkin päättänyt, että jos ei pysy lähdössä, niin tehdään suosiolla lentävä lähtö. Niinpä tehtiin tänäänkin. Suht' hyvin ehdin lähtöihin mukaan, etenkin A-radalla. Pari sähläystä radalla sattui, mutta hienosti Martta selvisi hypyt. Eikä ratavirheitä tullutkaan, mutta yliaikaa 3,79 sekuntia. Sijoitus 8/30.

Tässä A-rata:




B-radan tuomaroi Katarina Virkkula. Rata oli aivan erilainen kuin ensimmäinen, mutta oikein mukava rata. Ja mikä parasta: rimat olivat 30 cm:n korkeudella. Se palautti uskoni lajiin ja järjenkäyttöön. B-radan alku oli pahempaa sähellystä kuin edellinen, mutta ehdin silti ohjaamaan Martan toisen hypyn takaakiertoon. Keinun jälkeen valssi venyi liian pitkälle, joten tuli kiire ohjata Martta sen jälkeiselle hypylle. Lisäksi viimeisissä hypyissä unohdin ohjata tiukat kaarrokset, joten niissäkin menetettiin aikaa. Mutta olinpahan erittäin tyytyväinen tästäkin radasta: nolla ratavirhettä, mutta yliaikaa 2,30 sekuntia. Sijoitus 12/32.

Tässä todistusaineistoa B-radasta:




Lopputulemana eihän näistä suorituksista voi olla kuin onnellinen. Odotukset kolmosissa pärjäämiseen eivät ole korkealla, mutta parhaansa tuo otus tekee joka kerta. Kunhan minä saan ohjauksen toimimaan oikea-aikaisesti, että saadaan optimaaliset reitit enkä omalla toiminnalla hidasta koiran menoa, niin kyllä meillä on mahdollisuudet päästä ihanneaikoihin. Mutta palkintosijoille ei tulla pääsemään. Jos voittajakoirien ajat on yli 8 sekuntia alle ihanneajan, niin ne ovat meille sula mahdottomuus. Mutta hauskanpitoa ja onnistumisia voimme näköjään kokea vielä kolmosluokassakin. Mahtava tuo pieni tappijalka. Se ei lopeta yllättämästä minua.

Lopuksi kaverikuva tämän päivän matkaseurasta ja kilpakumppanista, partanaamat Martta ja Rommel.



3.7.2013

Tehtäiskö pyörälenkki, Puttis?

Eipä tarvitse kahta kertaa kysyä. Tänä kesänä ei olla vielä pyörälenkeille ehditty, mutta kun kaivoin pyöräkorin esiin varaston uumenista, niin johan alkoi häntä vipattamaan. Loman kunniaksi siis kesän ensimmäinen pyörälenkki. Lämpiminä päivänä kun ei voi pitkää kävelyä koiran kanssa tehdä, on pyöräily mainio vaihtoehto. 



Hellepäivänä vesi vetää puoleensa, joten niinpä meidänkin reitti suuntasi kohti rantaa. Ensin ajettiin venesatamaan, jossa oli ensimmäinen pysähdys. Käveltiin allonmurtajilla ja Martta sai kahlailla vedessä ja tonkia heinikossa.



Sitten suunnattiin joenrantaan. Seuraava pysähdys oli Tuulaakissa, joka on jonkin sortin kesäkahvila. Terassilla ei juurikaan ollut porukkaa, joten se oli mitä mainioin jäätelötauon paikka. Tuulaakissa koirat otetaan hyvin vastaan, paitsi bändi-iltoina. Ja silloinkin koirien (ja lasten) pääsy alueelle on kielletty melun takia. Kysyttiin jopa, että haluaako Martta vesikupin, mutta juuri järvessä kahlaillut vapaamatkustaja ei ollut veden tarpeessa. Istahdettiin siis terassille siksi sikaa, etyä saatiin jäätelö tuhottua. Niin, tokihan Marttakin sai siitä osansa.



Joenrantaa pitkin pyöräiltiin kotiin päin, mutta en malttanutkaan ajaa suoraan kotiin, vaan koukattiin Karsikon ja Siihtalan kautta. Kolmas pysähdys tehtiin joen varressa olevassa venesatamassa. Siellä sai mäyriäinen taas kahlailla vedessä ja tonkia kaislikossa. Mutta kun sadekuuro yllätti, meille tuli kiire päästä kotiin.

Matkaa kertyi reilu 14 kilometriä ja aikaa kului lähes kaksi tuntia. Retki tehtiin aivan lomafiiliksissä: katseltiin maisemia, seurailtiin ihmisiä, ihmeteltiin, nautiskeltiin. Kerrassaan rentouttavaa. Ihmettelen vaan, että miten voi tuo pyöränkorissa istuja olla näin väsynyt lenkin jälkeen. Etsi itselleen rauhallisen nukkumispaikan lasikuistilla olevasta häkistään.


Enpä olisi uskonut, että  maisemien katselu voi väsyttää pientä Kääppästä noin paljon.


19.6.2013

Kettua silmästä silmään

Tänään oli vuorossa Martan toiset luolatreenit. Kettutreffeille kokoontui kaksi mäyräkoiraa ja neljä russelia. Olipa minulla innokas mukaanlähtijä, kun kotona sanoin sanan "kettu". Vinkuminen alkoi välittömästi, joten siinä taas yksi sana ns. kiellettyjen sanojen joukkoon. Niiden sanojen, joilla koiran saa höpelöksi ja se alkaa höyryämään. Muita tällaisia sanoja on mm. kissa, jänis, orava, metsään, katso, tulee, terve!, mennään, Tuisku.

Otin Martan autosta suoraan luolahommiin. Selvästi muisti viime kerrasta, että mistä paikasta oli kyse. Kova into oli kettua tapaamaan, mutta ahdinkoputki oli liian pelottava. Vinkui ja kiljui minun sylissä, mutta ei kuitenkaan uskaltanut mennä ahdingosta. Niinpä siirryttiin syrjään ja luovutettiin estraadi toiselle mäyriäiselle ja odotettiin Martan kanssa pihalla. Siinäpä koira syttyi täyteen kiihkoon. Haukkui lakkaamatta ja kiskoi vain kohti kettua. Niinpä taas heti seuraavaksi oli Martan vuoro. Homma tyssäsi kuitenkin taas ahdinkoputkeen. Sittenpä tehtiinkin niin, että ahdinkoputken takana oleva luukku aukaistiin ja minä menin sinne kutsumaan Marttaaa, kun "kettumies" lähetti Martan ahdinkoputkeen. Paljon ei tarvinnut koiraa kutsua, kun ryömi ahdingon läpi ja jatkoi siitä suoraan kohti kettua. 

Hyvin löysi ketun ja kulki luolastossa paljon rohkeammin kuin ensimmäisellä kerralla. Minun täytyi kyllä rohkaista kulkemaan eteenpäin, kun hieman jännitti pimeässä. Pääsi lopussa kosketuksiin ketun kanssa, kun kettu ennättä pari "pusua" antaa ennen kuin reikäpelti laitettiin väliin. Mutta Martta ei ollut moksiskaan ketun iskuista, vaan jatkoi hyvin ketun painostamista. 

Kokeiltiinpa vielä uudestaan, miten ahdinkoputki sujuu. Ja hiphei: kun vein Martan luolan suulle, niin lähti samantien ryömimään ahdingon läpi ja siitä eteenpäin ketun luokse. Nyt ei kuitenkaan heti lähtenyt heti ketun perään, vaan jäi keskuspesään puremaan raivon vallassa pesän seiniä. En tiedä, mitä tuon suuren luolametsästäjän päässä liikkunut. Jouduttiin hieman pökkäämään, että lähti eteenpäin. Löysi kuitenkin ketun nopeasti ja haukkui raivokkaasti. Taitava mäyriäinen! 


Urakan jälkeen autossa oli onnellisen näköinen ketunmetsästäjä. Intoa olisi ollut vielä uuteen kierrokseen, mutta kyllä siitä näki, miten väsynyt se oli. 

Vielä pari viikkoa sitten en edes ajatellut kokeisiin ilmoittamista, mutta tämän päivän jälkeen on alkanut koesuunnitelmat vilistä päässä. Jos saisi parit harjoitukset alle, ja sitten treenit jossakin toisessa luolastossa, että näkisi, miten koira toimii eri paikassa. Eli syksymmällä voisi kokeita koettaa, jos järkevän matkan päässä sellaiset järjestettäisiin. Ja kyllähän tässä mäyriäisten yhteistä matkaa kauemmaksikin jo suunniteltiin. Katsotaan, miten innostus vielä kasvaa. 

17.6.2013

Metsästä löytyi sorkka

Eli tämän kesän ensimmäinen verijälki on tehty. Eilen illalla huristeltiin Marian kanssa Jaamankankaalle veripullon kanssa. Tehtiin noin 400-500 metrin mittaiset jäljet Martalle ja Beijolle sekä lyhyt jälki Divalle. Siellä me hyttysten seassa rämmittiin ja saatiin oikein hyvät jäljet tehtyä. Maastohan on siellä todella helppokulkuista eikä riistaakaan ruuhkaksi asti liiku, joten oikein hyvä ja helppo jälki kesän ensimmäiseksi harjoitukseksi.

Tänä aamuna sitten kourien kanssa samaan paikkaan. Tehtiin ensin aamulenkki. Olen nimittäin huomannut, että Martan pitää saada juosta enimmät höyryt pois. Jos sen ottaa autosta suoraan jäljelle, niin ei meinaa keskittyminen riittää. Silloin kiinnostaa enemmän kaikki muut metsän hajut kuin verijälki. Lenkin jälkeen Martta odotti autossa, kun Beijo vietiin jäljelle. Hienosti kulki Beijo. Käyttää paljon ilmavainua, joten tuulen vaikutus oli selvästi havaittavissa. Beijon vauhti on melkoinen. Se menee niin innokkaasti, että perässä saadaan kulkea todella rivakasti.

Seuraavaksi pääsi Martta narun päähän. Sössin itse jäljen alun, kun en huomannut alkumakausta. Martta ei sitä merkannut ollenkaan, vaan lähti suorilta kulkemaan jälkeä pitkin. En halunnut keskeyttää Martan aloitusta, joten jatkettiin eteenpäin. Makauksien merkkaus on Martalla kiikun kaakun. Se saattaa siihen sekunniksi pysähtyä, tai sitten ei. Mutta olin todella yllättynyt, miten hyvin Martta jäljesti. Etenkin sen vauhti yllätti minut. En kuitenkaan halunnut sitä jarrutella, sillä aikaisemmin Martta on tarvinnut minun tukea aika paljon. Siksi nyt annoin sen mennä ja koetin itse olla niin passiivinen kuin mahdollista. Varvikko oli paikoin korkeampaa kuin Kääppänen, mutta siellä se intona pomppi jäljen perässä. Parissa kohdassa haki jälkeä ja pyörähti pienen ympyrän, mutta löysi nopeasti takaisin oikealle linjalle. Ja kun mokoma kulki jälkeä tosi tarkasti, niin ei siinä voinut kuin ihmetellä. 

Nyt kiinnostaisi tehdä hieman haasteellisempi jälki. Eli jälki sellaiseen maastoon, jossa olisi paljon riistan hajuja. Haluaisin nähdä, että voittaako riista verijäljen vai kestääkö koiran keskittyminen myös sellaisessa paikassa. Ja entäs hankalampi maasto? Korkeuseroja, ryteikköä, ojia. Kestääkö kunto? Jos siellä näyttää koira toimivan, niin sitten voisin jo alkaa harkita mejä-kokeeseen menemistä. Ehkä. Mutta kyllä me näitä verijälkiä jatketaan joka tapauksessa, vaikka ei kokeeseen asti päästäisikään. Niin paljon tuntuu Martta tykkäävän touhusta. Ja kyllähän tuo metsässä kulkeminen on minustakin mukavaa.

Loppumakauksesta löytyi hirvensorkka. Olin  piilottanut sorkan alle kinkkua, sillä aikaisemmin Marttaa ei sorkka ole juurikaan kiinnostanut, että se sitä palkkioksi osaisi mieltää. Ajattelin, että kinkku saa sen edes pysähtymään sorkalle. Ja niinhän se saikin. Ja sitten, kun kinkut oli ahdettu kitaan, alkoi sorkkakin kiinnostamaan.



Sen verran hienoa työskentelyä mäyriäinen osoitti, että seuraavat jälkitreenit suunniteltiin parin viikon päähän. Monenlaisia treenejä siis luvassa kesälomalla.


9.6.2013

Kolmosiin!

Nyt se sitten tapahtui. Saavutettiin agilitytavoitteemme, kun saatiin siirto kolmosiin. Tänään oli oman seuran kisat omalla kotikentällä. Tuomarina oli Martti Salonen ja olin ilmoittanut Martan kolmelle radalle, joista yksi oli hyppyrata. Lähtökohtaisesti kotikenttä ei ole paras vaihtoehto Martalle, näin ainakin ajattelin. Mutta tänään sillä ei tuntunut olevan väliä. Martta oli samanlainen kuin edellisissä kisoissa Kuopiossa. Ei mitään ylikierroksia, höyryämistä ja kohkaamista. Oli lähdöissä erittäin rauhallinen, istui nätisti ja odotti lähtölupaa. Ja jolkotti radan kuin ajatus.

Radat oli minun mielestä melko kinkkiset. Aikamoista pyöritystä ja toisaalta taas melkoista juoksemista. En rataantutustumisissa päässyt sinuiksi minkään radan kanssa, joten aika epävarmana lähdin jokaiselle radalle. Ensimmäinen rata oli hyppyrata. Alku meni hienosti, kunnes puolessa välissä rataa Martta kolautta takajalkansa puomiin: ulahti ja pysähtyi ja hypähti pari kertaa kolmella jalalla. Niinpä sanoin tuomarille, että me keskeytetään, ja kannoin Martan pois radalta. Mutta eipä ollut jalassa mitään sen kummempaa. Takajalkoja tunnusteltiin moneen otteeseen ja juoksutin Marttaa ja tarkkailin liikkeitä. Ei mitään. Taisi vain olla pelkkä kolahdus ja siitä aiheutuva säikähdys. Onhan tuolla mäyriäisellä melko alhainen kipukynnys: ei kummoista karvannipistystä tarvitse tapahtua, kun jo ulahtaa. Päätin siis osallistua seuraavalle radalle. Siellähän se sitten selviää, jos on jotakin vikaa jalassa. Tai rimakauhua.

Toinen rata oli mielenkiintoinen rata, jossa ei ollut ollenkaan putkia. Pari hankalaa koukkua oli viritetty, enkä oikein päässyt jyvälle rataantutustumisen aikana, että miten rata pitäisi suorittaa. Ja vaihdoinkin parin kohdan ohjauskuviota hetki ennen starttia. Vaikka epävarmana liikkeelle lähdettiin, niin kaikki meni kuitenkin yliodotusten. Niinpä tehtiin nollarata, sijoituttiin ensimmäisiksi ja saatiin luva. Eikä jalassa tainnut olla mitään vikaa, mikä olisi haitannut suoritusta. Tässä rata:

'
 
 
Kolmannelle radalle lähdettiin rennoin mielin. Yksi luva oli jo taskussa, joten en enää odottanut toista nappisuoritusta. Etenkin, kun Martta tuntui väsyneeltä, sillä ilma oli melkoisen lämmin. Ajattelin, että jos nolla tehdään, niin yliaikaan se menee. Hankalia kohtia oli tälläkin radalla. Hankalimmaksi ajattelin A:n ja putken erottelua, sillä kontaktit vetää aina Marttaa puoleensa. Niinpä se hidastikin melkoisesti putken edessä ja eteni putken hitaasti, mutta sen jälkeen pääsi taas vauhtiin. Sen huomaa videoltakin selvästi. Olin varma muutenkin, että meidän vauhti ei ihanneaikaan riittänyt, mutta kuinkas ollakaan: sijoituttiin toiseksi ja napattiin toinen luva, eli saatiin siis agilityserti. Mainio mäyräkoira siirtyi siis kolmosluokkaan. Tässä video meidän sertiradasta:    
Ja tokihan se virallinen pönötyskuva piti ottaa. Tuskin näitä agilitysertejä tullaan tämän jälkeen meidän talossa näkemään. Siis ainakaan uusia ja Martan toimesta.     


Kysyin tuomarilta, että miten paljon muualla Suomessa näkee mäyriäisiä agiradoilla. Sanoi, että tosi harvoin. Ja silloinkin niiden tekeminen on vähän sitä ja tätä. Mutta totesi sitten Martan olevan harvinaisen säpäkkä yksilö. Samaa mieltä. Tuskinpa toista tällaista mäyriäistä enää elämään sattuu.

25.5.2013

Se haisee ketulta

Tänään oli jännittävä päivä: Martta pääsi ensimmäistä kertaa kokeilemaan oikean luolakoiran toimia. Haaveena on ollut käyttää Marttaa keinoluolilla, niin vihdoin se tapahtui, kun saatiin kaveriksi Hanna ja Amalia-mäykky. Amalia on käynyt luolilla kerran ja Martalle tämä oli eka kerta. Melkoisia turisteja me oltiin kameroiden kanssa, mutta pakkohan tällainen tapahtuma oli saada ikuistettua.

Ensin koirille näytettiin kettua. Tai ei näytetty, vaan saivat nuuhkia kettua laatikon ja reikäpellin läpi. Martta ei ihan heti käsittänyt, että siellä on oikeasti kettu. Oli hyvin kiinnostunut, mutta vasta hetken kuluttua tajusi ketun, ja silloin alkoi raivokas haukku.

Pari terrieriä teki luolatreeniä ennen meitä. Sain itsekin paremman käsityksen, kun näki yhden osaavan koiran ja toisen vasta-alkajan suoritukset. Martta laitettiin ensin avonaiseen luolaan, josta sai nuuhkia kettua reikäpellin läpi. Hyvin haukkui kettua. Sitten laitettiin kansi kiinni ja odotettiin, että Martta tulee pois luolasta ahdinkoputken läpi. Melkoista houkuttelua se vaati, mutta lopulta uskaltautui ryömimään. Tehtiin sama toisen kerran, ja tuli jo hiukan nopeammin, mutta kyllä se vaan vaati Martalta melkoista rohkeutta.


Kolmannella kerralla Martta päästettiin kulkemaan luolastoon. Kyllähän se taas vaati melkoista kannustamista ja rohkaisuja, ennen kuin uskalsi lähteä kulkemaan eteenpäin, mutta loppua kohti petrasi ja löysi lopulta ketun. Ja haukku oli taas komea.  


Kaiken kaikkiaan treeni ei kestänyt kuin 10-15 minuuttia, mutta huomasin, että se oli Martalle aika rankkaa. Seuraava treeni kolmen viikon päästä, joten katsotaan, meneekö yhtään itsevarmemmin luolassa.

Palkkioksi Martta sai kolme uutta pantaa. Kiitos Hanna, heti iltalenkillä testattiin niistä yksi ja hyväksi todettiin.

Aika hieno mäykkypanta, vai mitä :)

19.5.2013

Miun mahti agimäykky

Tuo meidän Puttis se osaa yllättää. Enimmäkseen positiivisesti ja niin tänäänkin. 
Olin ilmoittanut sen Kuopion agilitykisoihin kolmelle radalle. Eilen illalla minulla oli aika epätoivoinen olo ja kaduin syvästi, että pitikin luvata lähteä kisoihin. Kulunut viikko töissä oli todella raskas. Pitkät työpäivät, johon sisältyi paljon kävelemistä, kantamista ja muuta normaalista poikkeavaa työtä tekivät sen, että perjantai-iltana oli täysin voimaton ja väsynyt olo. Lisäksi minun jalat kramppasivat ja jalkapohjat olivat aivan hellät. Martta sen sijaan puhkui intoa, koska lenkit olivat tällä viikolla jääneet jos ei vähäisiksi niin ainakin todellisiksi laahustuslenkeiksi. Ja kaikki treenit jäivät tältä viikolta väliin. Niinpä ajattelin, että yli-innokas koira ja yliväsynyt ohjaaja ei ole paras mahdollinen yhdistelmä kisaradalla. Mutta kun olin jo sopinut kimppakyydistä Helin ja Puhin kanssa, ja Heli vielä lupautui ajamaan, niin se vaan oli lähdettävä.

Ja hyvä, että lähdettiin. Vaikka menomatkallakin vielä monta kertaa mietin, että mitä ihmettä minä tuon sikailevan Kääpän kanssa lähden yhtään minnekään. Olisinpa tiennyt etukäteen, millainen koira minulla tänään on mukana, niin ei olisi tarvinnut hermoilla. Liekö se tosiaan Puhin rauhoittavan vaikutuksen ansiota, mutta missä oli se kiihkoileva ja sikaileva mäykky, joka oli minulla viimeksi kisakaverina. Tänään minulla oli matkassa mäyräkoira parhaasta päästä, joka esitti parastaan.

Ensimmäinen rata oli hyppyrata. Tämä oli muuten meidän ensimmäinen hyppyrata kisoissa. Tuomarina toimi Jari Tienhaara, jonka radat ainakin tänään olivat melko kiemuraiset: takaakiertoja, pyörityksiä, samoja esteitä useaan kertaan. Rataantutustuessa hyppyrata tuntui hankalalta, joten melkoisessa jännityksessä hain koiran autosta. Oli onni, että meidän vuoro ei ollut ensimmäisenä. Sain haettua Martan kaikessa rauhassa. Käveltiin kisapaikan läheisyyteen metsän reunaan ja aivan kuin Martta ei olisi tajunnut, että ollaan kisoissa. Heittelin sille namuja ruohikkoon, joten se keskittyi etsimistehtävään niin intensiivisesti, ettei ympärillä olevat kisaäänet sitä hetkauttaneet. Vasta kun siirryttiin lähtöalueelle ja otin Martalta pannan kaulasta, niin mäyriäisen ilme kirkastui. Onneksi olin siinä vaiheessa jo ehtinyt siirtyä ensimmäisen esteen taakse, joten koira lähti liikkeelle vasta minun käskystä. Voi sitä onnea! Koko rata meni ihan suunnitelmien mukaan ja koira kulki niin hienosti ohjauksessa. Mutta kun se kisavire ei sitten ollut niin korkealla, niin sen huomasi vauhdissa. Tai sitten minä en kipeitten jalkojen kanssa juossut tarpeeksi kovaa, jolloin myös Martan vauhti jäi hitaaksi. Niinpä tulokseksi saatiin yliaikanolla, jossa yliaikaa 3,76 sekuntia. Ja sijoitus 2.

Toinen rata oli sellaista pyöritystä, että rataantutustumisen jälkeen oli aika epäuskoinen olo. En päässyt missään vaiheessa sinuksi radan kanssa. Pari kohtaa jäi aivan auki ohjauskuvioiden suhteen. Mutta ajattelin, että meillä on yksi hyvä rata ja tulos alla, joten ei mitään paineita. Tein radalle tulon samalla tavalla kuin ensimmäiselläkin kerralla: rauhallisesti siirtyminen kisa-alueelle, namuja ruohikkoon ja siitä lähtöön. Martta toimi samalla tavalla kuin ekalla radalla, eli vire ei noussut, vaan istui rauhallisesti lähdössä. En kuitenkaan uskaltanut ottaa mitään riskiä, vaan mahdollisimman nopeasti annoin koiralle lähtökäskyn, ja niin sitä taas mentiin. Minulla oli koko radan ajan hyvin epävarma olo. Yhdessä kohtaa olin varma, että tehtiin rata väärin, mutta jatkoin kuitenkin loppuun asti. Ja hyvä kun jatkoin, sillä saatiin taas yliaikanolla, tällä kertaa yliaikaa 4,94 sekuntia, mutta sijoituttiin ensimmäisiksi. 

Kolmas rata oli enemmän minun mieleen. Jotakin koukeroita kyllä, mutta selvästi suoraviivaisempi ja selkeämpi kuin kaksi edellistä. Tämän radan päätin ottaa riskillä ja mennä niin kovaa kuin päästäisiin. Otin riskin myös siinä, että nostatin hieman Martan kisavirettä, eli annoin sen katsoa edellisen koiran suoritusta radalla. Johan alkoi vinkumista ja hihnassa riuhtomista tapahtua. Tämän viimeisen radan tein lähes lentävänä lähtönä, koska se sopi hyvin ohjaukseen ja ajattelin siten saavani Marttaan ytyä. Täytyy sanoa, että tuon viimeisen radan tekeminen oli silkkaa nautintoa. Yritän muistaa tuon hetken, kun seuraavan kerran kiroan kisoihin lähtemistä. Juuri tuon hienon hetken takia kisoissa kannattaa käydä. Kun koira kulkee kuin ajatus, oma ohjaaminen on rentoa ja kaikki menee suunnitelmien mukaan. Ja kiitos, sieltä se luva sitten tuli. Ja sijoituttiin toiseksi.

Minä olen niin ylpeä tuosta minun mahtimäykystä! Kolme rataa ja kolme sijoitusta. Ja kaiken kruunasi luva. Olisin ollut jo niin onnellinen yhdestä onnistuneesta radasta, mutta tuo hassu Puttis teki sen kolme kertaa. Aivan uskomaton eläin! Harmillista vaan, että tämän päivän radoista ei ole videokuvaa todistusaineistoksi, joten joudutte nyt luottamaan minun kertomukseen.



12.4.2013

Nyt se leikkii luolakoiraa

Lenkkireitin varteen oli ilmestynyt pienen kaupunkilaismäyriäisen toiveuni, kun siltatyömaan kohdalla oli tehty maansiirtotöitä. Hillitön kasa maata, joka on isoina tiiviinä laattoina ja muodostaa kasasta kuin raunion. Voi sitä Puttiksen onnea, kun pääsi tonkimaan. Vaikka kasa on iso, niin enimmäkseen se on vain multaa. Onkalot, mitä kasassa on, ovat niin pieniä, että mäyriäinen voi turvallisesti leikkiä luolakoiraa. Olisiko siellä ollut myyrän hajuja, sillä välillä suuri saalistaja intoutui kaivamaan valtavalla kiihkolla. Pitäisköhän se oikeasti viedä keinoluolille oikeaa kettua ihmettelemään?








 
 
Puolen tunnin tonkimisen jälkeen ei Puttiksessa näy väsymisen merkkejä, mutta nenästä ja parrasta huomaa, että on tehty jotakin muuta kuin vaan maattu sohvan nurkassa.

2.4.2013

Näin Puttis väsytetään

Kun kisoista selvittiin, niin pystyttiin rentoutumaan ja aloittaman pääsiäisen vietto. Ja mitkä mahtavat ulkoilukelit jatkuivat koko pääsiäisen ajan ja ylikin. Aurinkoa, kevään tuoksua ja tyyntä keliä, mitä muuta voikaan enää toivoa.

Sunnuntaina tehtiin reilun parin tunnin lenkki metsässä, joten eiköhän sitä kävelty ainakin 10 kilometriä, paitsi että Martta reilusti enemmän, kun sai juosta irti  koko matkan. Ja jos vain pysähdyin nauttimaan auringosta, niin Martta löysi heti jotakin kaivamista ja tonkimista.


 
 


Käytiin samalla reissulla myös hevostallilla katsomassa heposia. Ulkona aitausten luona isot elukat oli Martan mielestä pelottavia, mutta malttoi olla räkyttämättä ja ärisemättä. Tallin sisällä hajut olivat äärettömän kiinnostavia ja joka paikka olisi pitänyt tutkia. Kyllä siitä oiva tallikoira tulisi tarpeen vaatiessa. Vaikka olisi varmasti kova komentamaan hevosia ja turhan uhkarohkeakin jaloissa pyörimään.


 
 

Maanantaina kävimme sitten parin tunnin lenkillä jäällä. Lähdettiin jäälle syrjäisemmästä rannasta, jossa ei ollut hiihtolatuja lähellä. Niinpä siellä oli sen verran vähän kulkijoita, että Martta sai olla taas koko ajan vapaana. Miten tuo nauttiikaan jäällä juoksemisesta! Yllättävän paljon se jaksoikin. Kuljettiin moottorikelkkauraa pitkin, mutta paikoitellen hanki kantoi Marttaa, joten se juoksenteli ristiin rastiin. Välillä se juosta humputteli melkoisen kauaksi minusta, mutta sitten sille tuli kiire saada minut taas kiinni.


 
 
 
Pilkkijöitä oli paljon eli myös pilkkireikiin törmättiin jatkuvasti. Niitä piti ihmetellä ja nenä niihin piti tunkea tarkempaa tutkimusta varten. Joiden pilkkireikien vieressä oli varmaankin mahtavat kalan hajut, sillä hangessa pyörimisestä ei välillä meinannut tulla loppua. Kalan haju saa Martan ihan villiksi. Aah, se vaan on niin vastustamatonta.
 


Tiistaina oli minulla vapaapäivä ja olin suunnitellut sillekin päivälle pitkää lenkkiä. Martta vaan oli toista mieltä. Jo aamulenkillä se ilmoitti, että lyhyt lenkki saa riittää. Aamulenkin jälkeen se etsi itselleen rauhallisen nukkumapaikan ja mulkoili minua siihen malliin, että etkö älyä töihin lähteä, että täällä saa nukkua rauhassa. Yleensä kun olen kotona, niin Martta viihtyy kuta kuinkin siinä samassa huoneessa missä minäkin olen. Mutta nyt minua huvitti koiran käytös: se ihan kuin tekeytyi näkymättömäksi ja huomaamattomaksi. Siirtyi aina rauhallisempaan paikkaan, jos koki tulleensa häirityksi. Ei siitä ollut lenkille lähtijäksi koko päivänä. Vasta iltalenkille oli lähdössä mielellään, mutta sielläkin meno oli todella rauhallista.

Huomenna Puttis saa nukkua ihan rauhassa koko päivän, kun muu kotiväki on koulussa ja töissä. Illalla on sitten agilitytreenit, joten onpa siellä taas täysissä voimissa.

31.3.2013

Ei se päästä helpolla

Ei oltu ennen kisattu kahtena peräkkäisenä päivänä, joten nyt on sekin koettu. Samoilla jännityksillähän se meni ja Marttakin jaksoi hyvin. Oikeastaan vähän liiankin hyvin, koska energiaa riitti sikailuun tällekin päivälle.

Nyt kun olin selkeästi asennoitunut keskeyttämään radan, jos lähtö ei onnistu, niin se helpotti minun ylikierroksia. Mutta nähtävästi kisatilanne on aina erilainen. Vaikka kuinka sitä suunnittelee ja miettii erilaisia vaihtoehtoja, niin eipä taida aina mennä suunnitelmien mukaan.

Eniten jännitti, että mitä kaikkea tuo mäyriäinen voikaan niissä lähdöissä keksiä. Mihin kaikkeen minun pitää osata varautua. Ja kun kaikkea ei millään pysty ennakoimaan, niin se tuo sen pahimman jännityksen kisatilanteeseen.

Tänään meillä oli taktiikkana "toko ennen agilityä". Eli jo aamulenkillä tehtiin tokoiluja. Etenkin sivulletuloa, seuraamista ja paikallaoloa. Nähtävästi Martalla oli pienet ylikierrokset jo kotona, sillä ensimmäiset sivulletulot olivat melkoisen väännön takana. Mäyriäinen alkoi esittämään täysin kuuroa ja imbesilliä, joka ei ollut kuullutkaan moista käskyä ennen. Mutta alkoipa vaan muisti palata pätkittäin Martallekin.

Kisajärjestys oli tänään meidän puolella, sillä maksit aloitti. Kakkosluokan koiria oli kaiken kaikkiaan yllättävän vähän. Rataan tutustuminen oli yhtä aikaa kaikilla kakkosilla. Minejäkin oli vain neljä. Heti rataantutustumisen jälkeen otin Martan ulos autosta ja tehtiin tokoa omaan starttiin asti. Ei mitään luppoaikaa kierrosten keräämiseen, vaan seuraamispätkiä, sivulletuloja ja paikallaistumista. Vau, miten hienosti se keskittyi, vaikka ympärillä oli häiriötä. Käytiin myös hallissa tekemässä jotakin pientä, mutta huomasin että kierrokset nousi nopeasti, jos se yhtään pääsi näkemään radalla suorittavaa koiraa. Niinpä se piti pitää tiukassa kontaktissa ja jatkuvassa työssä.

Ekalle radalle yritin viedä sen seuraa-käskyn alla. Mutta kun rata aukeni silmien edessä, kesti noin sekunnin murto-osan, kun koiran vire nousi kattoon. Sen jälkeen olin aivan voimaton. Martta unohti saman tien kaikki käskysanat, sitä kiinnosti vain päästä radalle. Se pörräsi minun ympärillä ja räkytti. Kun pyysin sitä sivulle, niin meni minun jalkojen taakse räkyttämään. Ei suostunut istumaan, vaikka kuinka käskin. Sen sanavarastoon ei enää kuulunut moiset sanat. Steppaili edestakaisin ja käskytti minua jatkuvalla räkyttämisellä. Yllättävän kauan tuomari antoi meidän temputa paikallaoloa. Olin päättänyt, että jos se istuu paikallaan kaksi sekuntia, niin annan sen tehdä radan. Hölmöjä päätöksiä minulta, jälleen. Mutta nähtävästi se minunkin kisavire nousee radalle tultaessa, ja taitaa minulla olla aivan yhtä kova hinku tekemään rataa kuin Martallakin. Ja kun tämä ensimmäinen rata sopi loistavasti lentävään lähtöön, niin siitä tuli vähän sellainen. Martta istui hetken paikallaan, jolloin lähdettiin liikkeelle. Eikä se edes mistään käskystä lähtenyt, vaan varasti ihan törkeästi. Minun olisi ehdottomasti pitänyt laittaa peli poikki aikaisemmin ja unohtaa radan tekeminen. Mutta radanhan tuo kääppänen teki sitten hienosti. Tänään onnistui kontaktit ja minun ohjaus meni suunnitellusti. Ainoastaan yksi rima tipahti, sekin minun syytä, koska tiukassa käännöksessä jätin koiran yksin, kun hätäilin liikaa. Saatiin siis 5 virhepistettä sekä 0,36 sekuntia yliaikaa, vaikka minun mielestä Martta meni radan hyvällä vauhdilla. Ainoastaan kontaktille hidasti jonkin verran, mikä oli taas hyvä juttu. Tuolla tuloksella sijoituttiin toiseksi.

Toiselle radalle ei ollut sitten senkään vertaa tulospaineita. Ajattelin, että kun yksi tulos saatiin, niin ehkäpä voisin nyt käyttäytyä järkevästi toisella radalla ja lopettaa Martan sikailut lähdössä. Rata oli ensimmäistä rataa helpompi, mutta lähtö ei suosinut lentävää lähtöä. Siksipä se motivoi vieläkin enemmän puuttumaan Martan sikailuun.

Myös ennen toista rataa tehtiin tokoa, josta palkaksi herkkujen herkkuja. Hyvin Martta jaksoi edelleen keskittyä, vaikka havaitsin jo pientä väsymystä pienessä otuksessa. Tällä kertaa Martta muisti, mitä sivulla-käskyllä halutaan. Nätisti istui vierellä, kunnes sain kaulapannan irti. Sitten alkoi ryntäilyt. Pari kertaa juoksi ensimmäisen hypyn eteen, josta sain sen huudettua takaisin. Haukkui ja steppaili minun ympärillä, mutta istui jopa sivullakin jonkin aikaa. Mutta heti kun minä otin askeleen, lähti ryntäilemään kohti ensimmäistä hyppyä. Niinpä tein rohkean ratkaisun ja jätettiin rata siihen. Tämä rohkea ratkaisu olisi pitänyt tehdä jo eilen kaksi kertaa ja tänään kaksi kertaa. Mutta nyt se tuli viimein tehtyä ja huomasin, että eihän se niin kamalaa ollutkaan.

Kun tätä lähtö-ongelmaa on hankala selittää kirjoittamalla, niin kokosin kisojen lähdöt yhteen videoon. Yleensä ihmiset bruukaavat näyttää blogeissaan vain niitä onnistuneita ratoja, mutta minä tein komean videon vähemmän komeista lähdöistä. Olkaa hyvä:

 
 
Joka tapauksessa kisoista jäi hyvä fiilis. Niin hyvä, että illalla piti kisakalenteria selata ja suunnitella seuraavia kisoja. Mutta ennen uusia koitoksia on saatava möllikisat alle. Nyt tarvitaan kisanomaista treeniä ja paljon. Ja uusissa ympäristöissä, että saadaan varmasti kisavire korkealle. Jos jotakin näistä pääsiäiskisoista opin on se, että kakkosen radat on oikein sopivia meille. Ja että minulla ei ole ongelmia radan muistamisessa ja ohjauskuvioiden miettimisessä. Ja että onnistuneella suorituksella päästään ihanneaikaankin. Mutta helpolla tuo Puttis ei minua laske. Haastetta on ihan yllin kyllin saada lähdöt onnistumaan ilman että vire laskee. Vaan onhan se hienoa, että koiralla on kova into radalle. Sellaisen kanssa on ilo harrastaa.

29.3.2013

Väärien valintojen kisat

Jos vuoden ensimmäiset kisat näyttää suunnan loppuvuoden kisoille, niin eipä ole hohdokasta agilityn kisakautta meille tulossa. Tänään uskaltauduttiin korkkaamaan kisakausi eikä mennyt suunnitelmien mukaan.

Meidän kompastuskivet on lähdöissä. Tuolle pienellä Kääpälle nousee niin korkea kisavire sillä sekunnilla kun me astutaan radalle, että minä en saa sitä enää hallintaan. En saa siihen enää kontaktia, ja koko touhu menee sähläämiseksi. Kun se on kisavireessä, niin mitkään käskyt ei mene läpi. Paikallaolo lähdössä on aivan mahdoton tehtävä. Siis kerrassaan mahdoton. Kun sitten lähdöstä selvitään, niin sitten se kulkee kuin ajatus. Mutta ne lähdöt.

Ensimmäinen rata saatiin jollakin tavalla rämmittyä. En käyttänyt Marttaa hallissa ennen kisaa. Otin sen suoraan autosta lähtöön. Niinpä se ei tiennyt mitä odottaa, ja malttoi sen pienen hetken olla paikallaan. Paitsi nyt kun videolta katsoin meidän suoritusta, niin huomasin, miten se varasti, heti kun minun selkä kääntyi. Mutta joka tapauksessa alkurata meni hyvin, kunnes tultiin puomille. Huomasin heti, kun se nousi puomille, että tästä ei hyvää seuraa. Sen vire oli niin korkealla, että mitkään minun hiljentämisyritykset eivät uponneet, vaan hyppäsi mahtavalla loikalla kontaktin yli. Ja kun vielä viimeinen rima tuli alas, niin tulokseksi saatiin 10 virhepistettä. Mutta jotakin hyvää tässä radassa oli: selvitettiin se ihanneajassa! Eli vauhtia tuolla pienellä Kääpällä oli tarpeeksi.

Ensimmäinen rata on tallennettu jälkipolville, se löytyy tästä.

Toinen rata oli fiasko. Vaikka olin etukäteen päättänyt, että jos lähtö ei onnistu, niin keskeytän koko touhun, nappaan koiran kainaloon ja tulen pois. Mutta mikä ihme siinä mättää, että kun olen radalla, niin järjellinen ajatus häviää. En kykene enää tekemään mitään päätöksiä, vaan yritän viimeiseen asti tehdä radan, kuten olin suunnitellut. Jos suunnitelmiin pitää tehdä muutos, niin olen ihan hukassa. Nähtävästi se samanlainen kisavire on minulla kuin koirallakin: järki häviää ja koko homma menee merkilliseksi säätämiseksi. Toiselle radalla tultaessa Martta kävi sellaisilla kierroksilla, että näin jo sen ilmeestä, että nyt tämä homma menee puihin. Kun otin hihnan irti, niin samalla sekunnilla koira lähti käsistä. Syöksyi ykkösesteen ohi räkyttämään ensin tuomaria ja sitten minun ympärille hyppimään ja räkyttämään. Ei auttanut käskyttämiset eikä mitkään. Käyttäytyi juuri niin sikamaisesti, että minulla meni pasmat sekaisin. Minun olisi ehdottomasti pitänyt viheltää peli poikki ja viedä koira ulos hallista. Mutta kun ei järki juokse niin ei. Siinä sitten kun sain Martan olemaan kaksi sekunttia paikallaan, niin lähdettiin lennosta tekemään rataa. Ja siitähän ei sitten tullut mitään, vaan otettiin hylky jossakin vaiheessa. En edes itse tiedä missä. Onneksi tästä radasta ei ole edes todistusaineistoa.

Huomenna on uusi kisapäivä. Nyt olen yrittänyt koko illan suggestoida itseäni toimimaan toisella tavalla huomenna. Tein niin suuren virheen tänään, kun annoin koiran lähteä varaslähtönä. Martalle paras palkka on se, kun pääsee tekemään rataa. Niinpä se sai törkeästä käytöksestä parhaan palkan tänään. Jihuu, luuletteko tosiaan, että se ei tee sitä huomenna? Todennäköisesti käyttäytyy vieläkin törkeämmin kuin tänään. Ja kun se on tuollainen "Lassie", joka ei unohda kerran oppimaansa, vaan käyttää niitä tapoja aina tarpeen tullen itse parhaaksi katsomissaan tilanteissa, niin tässä taidetaan olla ison ongelman äärellä. Täytyykö minun vakavasti alkaa harkita lentäviä lähtöjä?






24.3.2013

Nyt me ollaan uran huipulla!

Tänään PoKS ry:n (Pohjois-Karjalan Seurakoirat) vuosikokouksessa jaettiin viime vuoden menestyneille koirille pokaaleita, kunniakirjoja ja ruusuja. Enpä olisi vielä vuosi sitten uskonut, että mäyriäisen saavutukset riittävät moisiin palkintoihin. Mutta niinpä vaan tänään Martta sai kaksi kunniakirjaa:

* Vuoden 2012 agilitytulokas 2. sija
* Vuoden 2012 agilityseuramestari mini 3. sija



Eli uranhuipulla ollaan! Ainakin agilityuran. Enpä usko, että näitä kunnioita saadaan enää jatkossa. Ykkösluokan radat olivat meille vielä mahdollisia, mutta kakkosluokassa ollaan liian kovassa seurassa. Mutta oikeastaan meidän tavoitteet on agilityssä saavutettu, ne mitä alun perin ajattelin. Eli nousu kakkosluokkaan oli meille jo hyvä saavutus. Kaikki mitä tulee tämän jälkeen on plussaa. En vielä tiedä, miten pitkään meidän agilityura ylipäätänsä edes jatkuu, vai aletaanko etsiä haasteita uusista lajeista. Käsissä on niin taitava mäyräkoira, että sen kanssa on ilo treenata mitä tahansa.

Kiitokset meidän agilitymenestyksestä kuuluu ehdottomasti myös mitä parhaimmille treenikavereille sekä leppoisalle treeni-ilmapiirille PoKsissa! Mikäs meidän on treenatessa lämpimässä hallissa mukavien kamujen kanssa :)

21.3.2013

Martta 4 vuotta

Meidän Martta, eli Puttis, eli Puttispuu, eli Kääpätti Kääppänen, on nyt 4 neljä vuotta. Synttäripäivänähän otetaan aina se virallinen pönötyskuva:


Hassua ajatella, että tuo pieni otus on ollut vasta neljä vuotta meillä. Tuntuu, kuin se olisi ollut meillä aina. Kuinka me ollaan tultu toimeen ilman sitä? Toisaalta taas, neljä vuotta on mennyt niin nopeasti. Ja monenlaista ollaan ennätetty puuhastella.

Neljä vuotta, hmm. Sehän on koira parhaassa iässä. Me ollaan hitsauduttu yhteen. Me tunnetaan toistemme aivoitukset, ainakin jollain tasolla. Pakko myöntää: onhan se hieman hemmoteltu eikä olla osattu kasvattaa siitä joka tilanteessa mallikkaasti käyttäytyvää mäykkystä. Mutta menköön harjoituksen piikkiin. Se on meidän ensimmäinen mäyräkoira. Harjoituskappale. Ehkä seuraava osataan kasvattaa paremmin. Mutta meille tuo pieni Kääpätti on paras mahdollinen ja kovin rakas.

Rakkaalle synttärisankarille ostettiin toki synttärilahja. Herkkuja menin ostamaan, mutta kun näin tuon mäykkypehmolelun, niin pakko oli ostaa sekin. Eli kuivatun naudanmahan lisäksi sankari sai mäykkykaverin. Kaveri onkin ollut erittäin suosittu: sitä on retuutettu ympäri taloa ja sen kanssa on nukuttu. Ja hei, se on vielä ehjä! Vielä ei ole jyrsitty siihen reikää ja vedetty sisuksia ulos. Toistaiseksi kaveria on kohdeltu hyvin.



Synttärin kunniaksi Martta on ilmoitettu tämän vuoden ensimmäisiin agilitykisoihin. Pääsiäisenä kisataan omalla paikkakunnalla kahtena päivänä, yhteensä neljä rataa. Tai toivottavasti kisataan. Jos nämä kylmät kelit ei hellitä, niin jätetään kisat väliin. Jotenkin ajattelin, että pääsiäiseen on vielä pitkä aika, ja että pääsiäisenä on kevät jo pitkällä. Tänään vasta tajusin, että pääsiäinen on todellakin jo viikon päästä, ja kevät ei vielä ensi viikolle ennätä. Kuluneen viikon sää on todellakin ollut niin kammottava, että tässähän heittäytyy epätoivoon, jos nämä vielä jatkuu. Järkyttävä pohjoistuuli jäädyttää ilman eikä auta vaikka kuinka päivällä aurinko paistaa, ei se onnistu ilmaa lämmittämään. Ja kun yöllä pakkanen laskee lähelle 20 astetta, niin kyllä aamuisin on itku lähellä.

Onhan se ihan selvää, että en voi näin kylmällä ilmalla Martan kanssa startata. Kun halli on kylmä eikä koiralle ole muuta paikkaa kuin auto, niin en uskalla ottaa riskiä. Toivotaan nyt kuitenkin, että viikossa tapahtuisi ratkaiseva käänne ja saataisiin pääsiäisenä leppoisan lämpimät kisakelit. Mitään kisatavoitteitahan meillä ei ole. Tiedän, että Martan vauhti ei tule riittämään kakkosen radoilla. Niinpä tulostavoitteita tärkeämpänä pidän sitä, että lähdetään tekemään kiva rata. Ehkä ainoa tavoite on onnistuneet lähdöt. Eli jos Puttis onnistuisi pysymään paikallaan lähdössä, niin olisin ikionnellinen. Jos ei pysy, niin harjoitellaan sitten niitä ja  haetaan hylätyt tulokset. Yritän motivoida itseni siihen, että jos koira varastaa,  niin sitten koira viedään autoon ja kisa jää siihen. Nyt kun ollaan ilmoittauduttu neljälle radalle, niin jos edes yksi rata päästäisiin maaliin asti. Kunhan vaan minä lopettaisin hermoilun ja olisin rennosti, niin ehkä Kääppänenkään ei kävisi niin ylikierroksilla kisoissa. Jos saataisiin sellainen hauskanpito ja letkeä fiilis aikaiseksi, niin siinäpä olisi onnistuneet kisat, olisipa tulos mikä tahansa.

Hyvää syntymäpäivää Martan siskoille ja veljelle, jos sattuvat tätä blogia seuraamaan. Olisi joskus kiva kuulla, mitä sisaruksille kuuluu. Ja kasvattaja-Liisalle suuret kiitokset tästä mahtikoirasta! Sankari nukkua öhöttää tässä sohvalla minun kainalossa ja ynisee unissaan. Välillä vaatii rapsutuksia, että uni taas maistuu paremmin.

16.3.2013

Kisamaiset treenit ACE:lla

Tänään oli taas ACE-päivä, eli viiden koirakon joukkio pakkautui autoihin ja suuntasi kohti Kuopiota. Martta matkusti ensimmäistä kertaa vieraan koiran kanssa irrallaan auton peräosan häkissä. Tai eihän Rommel, mukava kääpiösnautseripoika, mikään vieras ole, vaan tokotreenikaveri ja muutaman kerran yhdessä lenkilläkin ollaan käyty. En vaan ollut varma, osaako Martta käyttäytyä nätisti ja olla komentamatta Rommelia. Martan oma häkki oli mukana kaiken varalta, jos joudutaan tuo kipakka narttu laittamaan takapenkille. Vaan matka menikin ihan hyvin. Hieman piti Martan osoittaa Rommelille kaapin paikkaa, mutta nätistihän se Martta sitten osasi olla, ainakin niin pitkään kun auto on liikkeessä. Kun auto pysähtyy ja moottori hiljenee, niin sitten alkaa autossa meteli. Ja se meteli on tuosta pikkuisesta kääpästä lähtöisin. Se tekee sitä vain, kun on muita koiria autossa. Ärsyttävä piirre, enkä ole keksinyt, miten sen saa kitkettyä pois. Se haukkua räksyttää niin pitkään, että pääsee autosta pois. Siinä oli Rommelillakin ihmettelemistä ja kestämistä, kun auton täytti korvia raastava räyhäntä. Mutta kun auto käynnistyy ja lähtee liikkeelle, niin äänet hiljenee.

Mutta matka meni siis hyvin ja ACE:lla oli meillä hyvät treenit. Vaihtoehtoina oli helppo rata, joka tehtäisiin kisanomaisesti tai sitten vaikea rata, jossa hinkattaisiin ohjaustekniikoita. Valittiin porukalla se helppo kisarata. Ja hyvä olikin, että valittiin se. Alkaa olla aika ilmoittautua tämän vuoden ensimmäisiin agilitykisoihin, joten saadaan vähän kisatuntumaa.

Tutustuttiin rataan itsenäisesti ja mietittiin itselle sopivat ohjauskuviot. Sitten suoritettiin rata. Jos tuli ongelmia, niin Harri-koutsi tuli apuun ja kertoi, miten radan voisi tehdä paremmin. Täytyy sanoa, että meidän rata onnistui kertarysäyksellä, paitsi että Martta hyppäsi puomin alastulokontaktin yli. Martta ei kestänyt minun sivuttaissuuntaista liikettä puomilla. Sille tulee kiire minun perään, eikä malta tehdä kontaktia. Saatiin sen treenaukseen hyvät ohjeet. 

Toinen kierros tehtiin sitten kisanomaisesti. Eli rata mitattiin (157 metriä) ja kellotettiin. Saatiin laskettua koiran etenemät. Mielenkiintoista, koska sitä ei ollakaan koskaan treeneissä tehty. Mutta miten paljon voi vaikuttaakaan radantekemiseen se, että otetaan sekunttikello esille ja sanotaan, että nyt on onnistuttava loppun asti? Sama rata oli hetkeä aikaisemmin tehty ja nyt kun sitä aletaan suorittamaan kisanomaisesti, niin eipä enää olekaan niin rentoa. Ensinnäkin Martta kuumeni lähdössä. Mistä ihmeestä se lukee minun hermoilun? Vaikka enhän omasta mielestäni hermoillut ollenkaan selvästi, niin jostakin tuo pieni kääpätti sen aistii. Ei meinannut lähdöstä tulla mitään, kun kääpällä oli kiire radalle. Varmaan kolme kertaa yritti varastaa ja sain sen aina palauttaa takaisin. Toisaalta olin siitä iloinen, että sain kerrankin lähtöä treenattua, kun normitreeneissä ei tuota varastamista tapahdu. Mutta sen verran se minusta aisti, että nyt on tosi kyseessä, että alkoi höyrytä radalle pääsyä. Muuten rata meni lähes samalla tavalla kuin ensimmäisellä yrittämällä. Parissa kohdassa jäin ihan turhaan varmistelemaan, mistä Harrikin sanoi, että turhaa se on: koira kyllä menee ja osaa.

Mutta se etenemä: 3,1 m/sek., eli ei voi sanoa hyväksi. Martan meno kyllä näyttää vauhdikkaalta, mutta kello sanoo toista. Nyt täytyy miettiä, mistä saataisiin vauhtia lisää.

Tässä tämän päivän treeni:



Opin tänään uuden termin: Lassie. Ja että minulla on sellainen.
Koira, joka on erittäin oppivainen ja soveltaa kaikkea oppimaansa itse parhaaksi katsomallaan tavalla aina tilanteen mukaan. Eli se ei aina toimi samalla tavalla samassa tilanteessa, vaan järkeilee itse, mitä milloinkin tekee. Erittäin hankalaa siis agilityradalla, koska vaikka kuinka vahvistaa treeneissä esim. kontakteja, niin kisatilanteessa koira voi valita jonkun toisen tavan, mikä ei taas ehkä miellytä minua.

13.3.2013

Tänä iltana: hiiret numero 6 ja 7

Onkohan tulossa runsas hiiri- tai myyräkevät?

Martan tämän talven hiirisaalis alkaa olla jo melkoinen. Kyseessä on kuitenkin kaupunkilaiskoira, jonka kanssa lenkkeillään asutusalueella ja lähimetsässä lenkkipoluilla. Ei rämmitä pelloilla eikä erämailla. Tosin Martta on kyllä enimmäkseen irti, kun lähimetsässä kuljetaan, mutta on se hiiriä napannut hihnassa ollessaankin. Vikkelästi mäyräkoira loikkaa, kun hiiri vilahtaa vieressä. Ei sitä hihnanpäässä roikkuja ennätä asiaan puuttua, kun on koiralla jo hiiri hampaissa. Niin, nyt puhun hiiristä, mutta kyseessä voi olla metsämyyrä tai joku muu pieni jyrsijä. En niitä erota toisistaan. Paitsi päästäisen, ja niihin ei olla tänä talvena törmätty. Sen sijaan hiiret tai myyrät tai mitä ne nyt onkaan, ovat kävelleet tuossa lenkkipolulla. Joko meitä vastaan tai mönkineet  lumipenkan reunaa pitkin. Helppoja saaliita innokkaalle metsästäjälle.

Marttaa kiinnostaa hiiret juuri niin kauan, kun ne liikkuu tai niistä lähtee ääni. Ei suinkaan meinaa syödä moisia otuksia, mutta kun ne vinkuu, niillä voi leikkiä. Kun jyrsijä ei enää vingu, sen voi hylätä tien varteen. Viimeistään siinä vaiheessa alkaa minun osuus asiaan. Siinä sitten kontallaan pitkin maita ja nenä kiinni hiiressä tutkitaan, että onko se varmasti kuollut. Hengittääkö se. Voi ei, jos se hengittää. Minusta kun ei ole tappamaan mitään elukkaa, en kykene edes armokuolemaa moiselle otukselle antamaan. Niinpä joudun usuttamaan Marttaa hoitamaan homma loppuun asti. Kun vihdoin olen todennut jyrsijän kuolleeksi tuijoittamalla sitä pitkään ja pitämällä peiliä sen suun edessä (no ei nyt sentään), niin voimme jatkaa matkaa. Kieltämättä lenkkeilijöistä ja muista kulkijoista on sangen huvittavaa nähdä epätoivoinen koiranulkoiluttaja antamassa hiirelle tekohengitystä tai yrittämässä herättää sitä henkiin tuijotuksen voimalla. Lopulta kuitenkin Martan suorittama napakka ravistus tai niskasta puraisu päästää hiiren autuaammille jyrsijöiden maille.

Tänä iltana oltiin kävelemässä erittäin onnistuneista agilitytreeneistä kohti kotia, niin tuolla kilometrin matkalla autuaammille jyrsijöiden maille pääsi peräti kaksi hiirtä. Ei näitä ole aikaisempina vuosina näin runsaasti ollut. Vai onko koirasta kuoriutunut armoton metsästäjä, mäyräkoirasta tullut myyräkoira? Ei kai nämä lenkkipoluilla kulkevat hiiret voi mitään ruudinkeksijäyksilöitä olla. Selkeästi joitakin itsemurhakandidaatteja. Kuinka paljon tuolla lumen alla hiiriä onkaan, jos niitä näin runsaasti vilistää pitkin teitä? Ainakin rotista olen kuullut, että jos näet yhden rotan, niin sata on piilossa. Päteeköhän sama hiiriin?

(Huom. Googlettamalla selvitin, että kyseessä taitaa olla metsämyyrä. Mutta eikö vasta tällä viikolla ollut lehdessä juttua, että Pohjois-Suomessa pöllöt kuolee nälkään, kun on niin huono myyrävuosi? Tervetuloa tänne kaikki pöllöt, täällä näyttäisi ruokaa riittävän!)