25.9.2011

Möllit radalla

Tänään jäi omat agilitytreenit väliin, kun osallistuttiin Agilityurheilijoiden möllikisaan. Etukäteen jännitin lähinnä sitä, että Martta ei ole koskaan tehnyt agilityä hallissa. Ja kun ympärillä on paljon vieraita koiria, niin malttaako Martta keskittyä rataan. Ilmoittauduttiin vain alokasrataan, kun en yhtään tiennyt, mitä tuleman pitää.

Alokasrata oli mukavan helppo möllirata. Ainoa vaikeus oli saada Martta istumaan ja odottamaan lähtölupaa. Siihen sattui seuraava koirakko tulemaan hieman liian lähelle odottamaan omaa vuoroa, joten Martan huomio kiinnittyi toiseen koiraan. Mutta kun koira meni kauemmaksi, niin Marttakin malttoi keskittyä paremmin. Alokasrata meni meiltä hienosti. Ei yhtään virhettä eikä muutakaan kohellusta. Tultiin kakkosiksi. Hävittiin ainoastaan ajalla, vaikka Martta ei kyllä hidastellutkaan radalla. Olin kyllä äärettömän tyytyväinen meidän molempien suoritukseen.

Tästä sitten innostuneena ilmoittauduin vielä 1-luokan radalle. Siellä tietysti kepit aiheuttivat jännitystä. Rata ei onneksi ollut niin vaikea kuin olin kuvitellut. Muutama hankalampi ohjauskuvio, mutta ei sen ihmeempää. Lisäksi radalle tuli lisää kepit ja rengas. Kun otin Martan autosta ennen toista rataa, niin huomasin, että koira kävi ihan ylikierroksilla. Energiaa oli kuin pienessä kylässä. Ja hauskinta oli, että kiskoi kohti hallia, joten selvästi oli intoa radalle. Meidän vuoro sitten tulikin yllättävän pian. Martta kävi ihan kuumana ja minä olin jännityksestä kankeana. Ei oikein hyvä yhdistelmä radan suorittamiseen. Ja pieleen meni heti lähdöstä alkaen. En saanut Marttaa rauhoittumaan ennen starttia, enkä saanut sitä istumaan ja odottamaan lähtölupaa. Niinpä siinä sitten kävi, että koira ennakoi lähdön ennen kuin minä ennätin asemiin ja niin jäin heti jälkeen. Martta sähelsi ihan omiaan eikä ollut ollenkaan kuulolla. Yleensä putkeenmeno ei ole mikään ongelma, mutta nyt puomi veti kuin magneetti puoleensa. Sähläysten kautta sain Martan putkeen ja siitä puomille. Koiralla oli hillitön vauhti ja halu edetä nopeasti. Toinen melkoinen sähellys tuli kepeillä. En saanut Marttaa kuulolle ennen keppejä, joten tarjoutui aloittamaan väärältä puolelta parikin kertaa, ennen kuin sain aloituksen kohdalleen. Olin varma, että meidät oli jo hylätty tässä vaiheessa, kun sähellystä oli tullut jo roimasti. Mutta miten hienosti se ne kepit sitten menikin! Olin niiiin yllättynyt ja ylpeä. Loppu rata mentiin melkein ilman kommelluksia. Viimeisen esteen Martta pelasti itse. Oli jo menossa ohi, kunnes jostakin syytä korjasi tilanteen itse ja hyppäsi esteen. Tähän ei minulla ollut mitään osaa eikä arpaa. Olin itse niin pahasti myöhässä koko tilanteessa, mutta onneksi minulla on viisas koira. Alkoi jo tuntua siltä, että koira olisi mennyt radan paremmin ilman minua ja minun sössimisiä. Radan loputtua en edelleenkään tiennyt oliko meidän hylätty vai ei. Sellaista säätämistä se oli, että hylkäyskin olisi ollut ihan oikeutettua. Mutta ei tullut hylkäystä, vaan sijoituttiin tässäkin luokassa toiseksi. Virhepisteitä on varmasti tullut roppakaupalla, niistä ei ole minulla vielä mitään tietoa. Tulipahan ainakin hyvää harjoitusta.

Martan innokkuus ja kuumeneminen toisella radalla yllätti minut. Ajattelin, että kun on jo yksi rata takana, niin koira on rauhallinen. Ei ole koskaan treeneissä kuumentunut samalla tavalla. Oliko koira paineistunut uudesta tilanteesta ja se sitten purkautui yliaktiivisena käytöksenä. En tiedä. Täytyy varmaan treeneissä ottaa mukaan enemmän häiriötekijöitä, kuten toisia koira ja ihmisiä radan läheisyyteen. Ja nyt vaan näitä mölliratoja kiertämään, että saadaan rutiinia erilaisiin paikkoihin ja esteisiin.

Ensimmäisestä radasta ei tullut otettua videopätkää, mikä kyllä harmittaa. Se meni sentään ilman kohelluksia. Siitä söhläysradasta videopätkä on, ja se ei olekaan yhtään mairittelevaa katsottavaa. Näkeehän siitä kuitenkin mainiosti omat ohjausvirheensä.



Eilen illalla tein Martan kanssa yli kahden tunnin kävelylenkin. Käytiin myös pikaisesti koirapuistossa, mutta siellä ei ollut kuin yksi koira. Joenrantaa pitkin käveltiin kotiin ja se reitti onkin meidän molempien lempireittejä. Martta olisi halunnut jokaisesta mahdollisesta kohdasta joenrantaan kahlailemaan. Mutta minun mielestä oli aivan liian viileä ilma uimiseen, etenkin kun kotiin oli vielä tunnin kävelymatka sen jälkeen. Otin kameran mukaan, että saan mukavia syyskuvia joenrannasta ja Martasta. Mutta kun sinne asti päästiin, niin alkoi jo olla sen verran hämärää, ettei kuvista tullut juuri mitään.


19.9.2011

Ja me vaan treenataan

Viikonloppuna sitten treenattiin kumpanakin päivänä. Lauantaina tokoa ja sunnuntaina agilityä. Ollaan nyt innostuttu tuosta tokoilusta melkein yhtä paljon kuin agilitystä. Me ollaan useana iltana iltalenkin päätteeksi suunnistettu koulun kentälle ja treenattu joitakin tokoliikkeitä. Ja nykyisin Martta suorastaan vetää kentälle päin lenkin päätteeksi, joten siitä olen päätellyt, että taitaa tokoilu olla Martastakin mukavaa.

Lauantaina treenattiin Susannan ja jättiläiskoira Reinon kanssa. Ja taas oltiin eri kentällä, mutta nyt meni jollakin tavalla paremmin. Nuuhkiminen on Martalta vähentynyt selvästi, joten siitä ei tällä kertaa tarvinnut jatkuvasti muistuttaa. Seuraaminen oli jo paljon parempaa kuin aikaisemmin. Koska siihen ei Martalla ole motivaatiota riittänyt, niin olen yrittänyt lisätä motivaatiota erikoisherkulla. Ja se on kyllä tepsinyt. Nyt Martta seuraa pieniä pätkiä hyvässä kontaktissa ja käännöksetkin menee hyvin. Mutta mutta. Itse olen kehitellyt pahoja ohjausvirheitä, jotka täytyy nyt korjata. Ensinnäkin en osaa olla huitomatta käsilläni:  joko näprään nameja taskusta, pyydän Marttaa sivulle taputtamalla samalla reittäni, osoitan alaspäin, kun pyydän koiraa maahan, jne. Toiseksi, kuljen kumarassa, että näkisin koiran. Pienen otuksen kanssa on niin hankalaa, kun ei näe, kulkeeko se siinä sivulla vai takana tai onko perusasento suora. Ja nyt sitten kun kumarrun katsomaan koiraa perusasennossa, niin Martta mokoma peruuttaa taaksepäin ja istua nakottaa 30 cm liian takana. Nämä ongelmat on tulleet siitä, kun treenataan yleensä ihan yksikseen. Ei ole kukaan kertomassa ja korjaamassa, ja niinpä sitten treenataan virheiden kanssa. Mutta nytpä taas Susanna palautti maan pinnalle. Nyt loppuu käsien vatkaaminen ja kumarassa kulkeminen. Helpommin sanottu kuin tehty. Pitäisi varmaan ottaa videopätkää meidän treeneistä, niin näkisi itsekin, miten pöljästi yrittää koiraa ohjata. Vasta kun Susanna väänsi rautalangasta, niin tajusin, että Martta tosiaan tarkkailee minun käsiä enemmän kuin suullisia käskyjä. Kun lopetin käsien heiluttelun, niin pikkukoira oli aluksi ihan ihmeissään. Hoksasi kuitenkin nopeasti mistä on kyse. Perusasennotkin tuli paremmin, kun lopetin kumartelun ja kurkkimisen. Nyt kun muistaisin tämän vielä, kun seuraavan kerran yksiksemme treenaamme.

Entäs sitten jäävät. Ei tule mitään. Niitä ollaan treenattu kovasti ja kehuin Susannallekin, että nyt ne sujuu. Ja sitten: miten voi tuo karvainen kaveri näyttää siltä, ettei ole moisesta hommasta koskaan mitään kuullutkaan. Hiippaili siinä minun perässä sen näköisenä, että onko se "maahan" jotakin syötävää. Minulla alkoi pahasti uskottavuus kärsiä. Kun tehtävää sitten helpotettiin, niin onnistuihan se. Jatkamme siis harjoittelua.

Paikallamakuu onnistui paremmin kuin odotin. Treeneihin tuli myös Unski, joten ensimmäistä kertaa Martalla oli kaksi koirakaveria paikallamakuussa ja toinen koira vielä aivan uusi tuttavuus. Yhden kerran Martta nousi istumaan ja toisen kerran nousi, kun olin palaamassa takaisin koiran luo. Tätäkin harjoittelua jatketaan. Silloin kun treenataan yksikseen, niin eipä nouse ei. Pysyy maassa kuin tatti. Eli tarvitaan vaan lisää harjoittelua erilaisten koirakavereiden kanssa ja eri paikoissa.

Mutta kyllä meillä jotakin onnistui: hyppy ja luoksetulo. Täytyy myöntää, että luoksetuloa ei olla jostakin syystä hirmuisesti treenattu. Se on vaan jollakin tavalla aina unohtunut. Mutta eilen se oli lähes mallisuoritus. Ensimmäisellä kerralla Martta tosin nytkähti hieman eteenpäin, kun kävelin poispäin. Ei kuitenkaan noussut, mutta kuitenkin. Joo, täytyy ottaa tämäkin aktiivisemmin harjoitteluun.

Treenin jälkeen koirat sai juosta vapaasti. Martta antoi kyytiä Unskille, joka välillä käyttäytyi Martan mielestä tungettelevasti. Ja kun Reino intoutui juoksemaan pallo suussa, niin Martalle iski riistavietti ja pinkoi Reinon perässä minkä pienillä tappijaloilla pääsi. Olipa se hassun näköistä.

Agilityä treenattiin sitten sunnuntaina. Vihdoin on esteet saatu jo Kaislakadulle, vaikka halliin ei vielä päästäkään. Meillä on juuri sopiva alkulämmittely- ja loppuverryttelylenkki, kun kävellään kodin ja hallin väliä. Totesin vain, että kenties on hommattava kevythäkki, jonka voin ottaa mukaan. Martta ei millään rauhoitu, kun näkee toisten tekevän rataa. Tänään meitä oli vain kaksi treenaajaa, joten rauhallista ainakin oli treenata. Silti Martta meinasi ottaa välillä pultit, kun Vinski oli radalla. Nyt ulkona haukkuminen ei niin hirmuisesti häiritse, mutta kun ollaan hallissa niin räkytystä ei jaksa kuunnella kukaan. Kun vain saisin aikaiseksi, niin hommaisin sen häkin. Tuntuisi hölmöltä lähteä autolla treeneihin, kun kävellen on matkaa 1,2 km ja autolla tuplasti enemmän. Ei olisi kovinkaan ekologista.

Vaikka meitä oli vain kaksi treenaajaa paikalla, tehtiin silti ihan kunnon rata. Pari kinkkistä kohtaa radassa oli, mutta omasta mielestä onnistuttiin aika hyvin. Nyt ei tosin ollut ketään näkemässä eikä palauttamassa maanpinnalle. Saatiin huseerata ihan niin kuin lystättiin. Kostautuuhan tämäkin tietysti sitten jossakin vaiheessa. Mutta nyt me vaan pidettiin hauskaa. Agilityesteiden ilmestyminen Kaislakadulle kiinnitti monien ohikulkijoiden huomion. Välillä meillä oli katsojia tienvarressa niin, että alkoi tulla suorituspaineita. Ja tokihan Puppiksen piti pöljäillä: kun laskin sen irti ensimmäiselle radalle, niin syöksyi suorinta tietä radan poikki räkyttämään Vinskille. Vinski kun sattui olemaan siinä kohdassa, mihin laitettiin Martan kassi kun tultiin kentälle. Vaikka kassi vaihtoi paikkaa sen jälkeen, niin pieniin aivoihin oli jäänyt muistijälki, että tuolla on kassi. Ja kun tuo kassin vahtiminen on Martan elämän tehtävä, niin agilitytkin jää silloin toiseksi. Ja eikös vaan silloin ollut tienvarressa meidän harjoituksia ihmettelemässä joukko vaihto-opiskelijoita. Niillähän riitti hauskaa yllin kyllin seurata mäyriäisen aivoituksia.

Loppupäivä meni Martalla maatessa. Nähtävästi viikonlopun treenit väsyttivät koiran kunnolla. Mutta kun illalla tehtiin iltalenkki, niin jo oli kiskomassa koulun kentän suuntaan. Jätettiin kuitenkin tältä illalta tokoharjoittelut väliin. Ehkäpä sitten huomenna..