25.7.2012

Kun sitä mielensä pahoittaa jo aamulenkillä

Ei taas voi kun ihmetellä ihmisten käyttäytymistä.

Tehtiin Martan kanssa sama aamulenkki,  mikä me tehdään lähes joka aamu. Lyhyt pissityslenkki korttelin ympäri, mikä on näppärää etenkin arkiaamuina, kun edessä on töihin lähtö. Samaa rutiinia ollaan jatkettu kesälläkin. Lenkin puolessa välissä tavattiin meidän koirakaveri Manu, joten pysähdyttiin hetkiseksi, ehkä noin viideksi minuutiksi vaihtamaan kuulumisia. Tiemme sattui risteämään kotikadullamme sellaisessa kohdassa, jossa parin talon päässä asuu kaksi palveluskoiriin kuuluvaa yksilöä. Heidän pihansa on hyvin aidattu ja portissa ilmoitettu selvästi, että koirat pihaa vahtivat. Sattui sitten niin, että koirat olivat pihassa, kun me jäimme seisomaan pyörätielle parin talon päähän niistä. Nämä palveluskoirat kuitenkin haukkuivat portin takana jonkin verran, mutta Martta ja Manu eivät niistä välittäneet. Koirien haukku ei suinkaan ollut kovin häiritsevää eikä edes mitenkään raivokasta.

Olimme jo siinä aikeissa jatkaa matkaa, kun vahtikoirien pihasta pyyhältää nuori nainen postilaatikolle ja samalla alkaa huuto: "Tulipahan teidänkin tyhmyys nyt todistettua..." ja jotakin muuta sinne päin. Olin tosi yllättynyt tilanteesta, joten kysyin, että anteeksi mitä, jolloin sama huuto alkoi uudestaan ja nainen luikki takaisin kotipihaan. Taidan tosiaan olla tyhmä, kun en vieläkään ymmärrä, mitä tyhmää minun tuli tehtyä? Onko se minun tyhmyyttä, jos he eivät saa koiriaan hiljenemään kotipihassa? Olisiko hän ehkä voinut tulla kertomaan ystävällisesti sen matkan, kuinka kaukana heidän pihastaan me saamme yleisellä tiellä seisoskella? Kenties sellaisen viivan voisi piirtää siihen asvalttiin ja laittaa kyltin. Sillä emme todellakaan seisoneet heidän portin kohdalla, emmekä edes heidän rajanaapurinsakaan kohdalla.

Miksi ihmisten pitää yleensäkin suhtautua niin kärkevästi ja hyökkäävästi toisia kohtaan, eikö asioita pystytä sanomaan asiallisesti ja ystävällisesti? Jos tämä nainen olisi edes kuunnellut meitä, niin olisin voinut samalla kertoa, että viime keväänä olin saada p*kahalvauksen, kun heidän porttinsa ei ollutkaan kiinni eräänä aamuna ja yksi vahdeista alkoi hiipiä meidän perään. En tiedä, kumpi siinä tilanteessa huusi enemmän, minä vai Martta, sillä me oltiin molemmat varmoja, että nyt me kuollaan kumpikin. Tilanne onneksi raukesi, kun jatkoimme hitaasti matkaa kotiin päin ja vahti palasi omaan pihaan, mutta se ei yhtään lieventänyt Martan pelkoa isoihin koiriin.

Juuri tällaiset tapahtumat leimaavat koko rodun maineen, kun heidän omistajansa käyttäytyvät epäasiallisesti. Koirissahan ei tälläkään kertaa ollut mitään vikaa. Joka tapauksessa emme aio vaihtaa aamulenkkireittiä tämän takia. Olemme kyllä jatkossa entistäkin varautuneempia kyseisen talon kohdalla.

24.7.2012

Kesä loppusuoralla


Niin se vain kesä meni. Viimeinen lomaviikko menossa, joten käytännössä se on niin, että kun työt alkaa, niin alkaa syksy. Turhan nopeasti meni tämä kesä, eikä näillä korkeuksilla nähty yhtään hellepäivää, mikä myös harmittaa suunnattomasti. Nautitaan Martan kanssa lämpimistä keleistä, ja ollaan yritetty ottaa ilo irti niistä kaikista auringonsäteistä, mitä on tänä kesänä näkynyt. Perhe on reissannut jonkin verran, ja Martalla on silloin ollut luottohoitaja kotona. Onkin ollut helppoa jättää koira Emman hyvään hoitoon. Kun Martta on saanut olla kotona ja arkirutiinit ovat säilyneet, niin eipä se juuri ole meitä ikävöinyt.


Kaikki treenaaminen jäänyt lähes kokonaan kesän aikana. Agilityä ei olla tehty juuri ollenkaan, kun meidän reissut ovat sattuneet aina treenivuoron kanssa samaan aikaan. Tokoa ollaan tehty hieman. Kääpiöryhmä on treenannut pari kertaa ja etenkin paikalla makuuta on harjoiteltu. Kääpiöryhmän on tarkoitus osallistua ensimmäiseen tokokokeeseen elokuun loppupuolella, joten tässä on kuukausi aikaa päästä koekuntoon. Elokuulle on tehty jo muitakin suunnitelmia. Ennen tokokoetta olisi oman seuran agilitykisat, joten niihin varmaan osallistutaan. Vaikka agilityn treenaaminen on jäänyt vähälle, niin mennään elokuun kisat ns. vanhoilla taidoilla. Jos yrittäisi vaan olla hermoilematta liikaa ennen kisoja ja pyrkisi rentoon rataan, sen kummempia tavoitteita ei agilityyn aseteta.


Kahden viikon päästä sunnuntaina on Kuopion koiranäyttely, johon Martta on ilmoitettu italialaiselle tuomarille. Siitä on puolitoista vuotta aikaa, kun Martta on ollut viimeksi näyttelyssä, ja paljon on koira siinä ajassa muuttunut, joten mielenkiintoista nähdä, millaisen arvostelun tuo pötkylä saa. Martan esittää näyttelykehässä meidän agilitykaveri Maria, joka on kisannut myös junior handlereissa. Maria on parin viikon aikana tehnyt Martan kanssa näyttelytreeniä ja viime viikolla osallistuivat harjoitusmielessä mätsäriin. Oli kerrassaan mukavaa seurata kehän laidalla mäyriäisen viipotusta kehässä. Kulki niin hienosti ja iloisesti Marian kanssa, että eivätpä turhaan tulleet punaisten kakkosiksi.

On se niin nätti :)

Ja tässä se on naamioitunut possuksi :)


Hieman ollaan ennätetty myös mökkeilemään loman aikana. Martta nauttii mökillä olosta, mutta sitä joutuu pitämään silmällä, ettei metsän houkutukset vie pientä koiraa. Naapurimökkien vahtiminen kuuluu Martan tärkeimpiin tehtäviin. Etenkin niitä, joilla on koiria. Martta pysyy hyvin omalla tontilla, sillä on saanut pari kertaa naapurikoirilta lähdöt niiden pihasta. Mutta siinä tontin rajalla räkytetään puolin ja toisin. Laituri on Martan lempipaikkoja. Laiturinnokassa se jaksaisi päivystää vaikka kuinka kauan. Siitä näkee hyvin naapurien tekemiset, vesilinnut ja ohi ajavat veneet.






Metsälenkeillä on Martta pidettävä hihnassa. Sen verran makoisat riistan hajut siellä tuntuu olevan, että kun on kerran tai pari odottanut koiraa keskellä metsää tai tien varressa puoli tuntia ja kuunnellut kun haukku loittonee, niin ei tee toista kertaa mieli lähteä ilman hihnaa lenkkeilemään mökkimaisemissa. Viikonloppuna löydettiin märkään maahan painautuneita hirvensorkan jälkiä, jotka kiinnostivat pientä tappijalkaa kovasti. Kova olisi ollut hinku seurata jälkiä rytelikköön, jonne taas minua ei kiinnostanut lähteä ollenkaan. Kyllä varmasti sapetti koiraa kovasti, kun piti palata takaisin tylsälle soratielle, kun mielenkiintoisempaakin olisi ollut tarjolla. Onneksi mökin pihassa voi tonkia metsähiirien ja -myyrien hajujen perässä.




Mökillä ei Martta juurikaan nuku päiväsaikaan. Kun on koko päivän vahtinut naapureita ja ollut valppaana jokaiseen risaukseen, niin illalla saattaa hieman torkkua. Ja aamulla alkaa jo seitsemän aikaan heräillä, vaikka kotona nukkuu kevyesti kymmeneenkin asti. Mökillä ei malta nukkua, ettei vaan mistään hauskasta jää paitsi. Siksipä mökkireissujen jälkeen Martta tarvitsee pari päivää aikaa toipua kotona. Yleensä nukkuu ainakin päivän tai kaksi, ennen kuin on taas normaali oma itsensä.

Vaikka koira on tämän päivän toipunut mökkelilystä,  niin käytiin kuitenkin tekemässä hieman tokoa hallin pihassa. Ajattelin, että tehdään märän kelin harjoitus, sillä tänään on ollut melkoisia sadekuuroja ja ajattelin pihan olevan sopivan märkä sadekelin treeniin. Mutta yllätys oli suuri, kun kivituhkakenttä oli imenyt kaiken veden, eikä kosteus haitannut ollenkaan treeniä. Paikalla makuuseen saatiin hyvää treeniä, kun hallissa treenaajia kulki pihalla moneen otteeseen antamassa hyvää häiriötä. Hienosti tuo Puttis kesti häiriöt. Tehtiin pari pitkäkestoista paikkamakuuta, eikä niissä ollut mitään vaikeuksia. Tehtiin myös seuraamista. Aluksi olin todella huolissani, sillä jo viime treeneissä seuraamisesta ei tullut mitään, mutta laitoin sen silloin sadekelin piikkiin. Nyt oli aluksi sama juttu: Martta kulki jäljessä, eikä mitään iloisuutta ollut nähtävissä. Niinpä vaihdoin taktiikkaa. Aloin palkkaamaan parin askeleen välein ja tein paljon käännöksiä. Heti alkoi sujua paremmin. Lisäksi tajusin innostaa koiraa ennen seuraamista. Miten olinkaan unohtanut kaikki nämä jutut, kun seuraaminen alkoi kevään aikana sujua mallikkaasti. Itse asiassa se on ollut meidän vahvinta aluetta. Olen tehnyt sen virheen, että olen nykyisin vaatinut pitkiä seuraamispätkiä ja palkannut liian harvoin. Lisäksi olen unohtanut innostaa koiraa, eli seuramisesta on tullut tylsää. Martta palautti minut maan pinnalle ja hyvä niin. Etenkin, kun kokeeseen on kuitenkin vielä aikaa, niin ennätetään saada seuraaminen kuntoon.

6.7.2012

Kesän ensimmäinen verijälki

Meillä on jäljenteko jäänyt muiden harrastusten jalkoihin. Viime kesänä tuli tehtyä jälki vain pari kertaa. Silloinkin Martta tuntui kiinnostuvan enemmän metsän muista hajuista kuin verijäljestä, niin jäi sitten jälkiharjoittelu síihen. Tarkoitus on kuitenkin ollut tehdä jälkeä edes silloin tällöin koiran virkistykseksi. Jäljentekoon ottaisin mieluusti jonkun kaveriksi. Huomattavasti mukavampaa jakaa jäljen tekemisen riemu ja vaiva jonkun toisen kanssa kuin kulkea yksikseen verisen sienen kanssa. Myös treenin jälkipuinti on tärkeä osa, ja sekin on yksikseen aika tylsää. Kenties jälkeä tulisi tehtyä useamminkin, jos siihen löytyisi tsemppari.

Eilen laittoi sitten Susanna viestiä ja kyseli jäljentekokaveriksi. Tähän tilaisuuteenhan oli tartuttava heti. Hieman erilaiset lähtökohdat meillä oli jäljentekoon: Jytinä on menossa muutaman viikon päästä mejäkokeeseen ja Martalle jälki on vain suurta hupia. Olin muutenkin epäilevällä kannalla Martan jäljestysmotivaatiosta. Edellistä jäljestä oli kulunut jo vuosi, ja silloin ei sujunut kovin hyvin. Mietin, että pitäisikö minun osata motivoida koiraa jäljelle jotenkin erityisesti, vai pitääkö homman sujua siltä luonnostaan. Eli joko siitä on tai sitten ei ole jäljestykseen. Ajattelin tehdä Martalle helpon ja lyhyen jäljen. Jos sitä jäljestysintoa ei löydy, niin eipä turhauduta kaikki siihen metsässä rämpimiseen, ajattelin.

Tehtiin molemmille koirille noin sata metriä pitkät jäljet. Jytinälle tehtiin kangasmetsään jälki yhdellä makauksella kun taas Martan jälki tehtiin hakkuuaukion heinikkoon kaaren muotoiseksi ilman makausta. Hauskaa oli jälkeä tehdessä ja hauskaa niitä oli mennä koirien kanssa seuraavana päivänä. Jytinä teki jälkeä nuoren parsonin innolla: tosissaan ja täysillä. Jälki tuli vedettyä hieman liian lähelle yhtä polkua, joten polulta tulevat hajut toivat turhaa häiriötä Jytinälle. Mutta hienosti se ajoi jäljen häiriöhajuista huolimatta. Mukavaa oli seurata, miten täpinöissään Jytinä oli jälkihommissa.

Martan jäljen ajoon minulla ei ollut mitään odotuksia, mutta pikku mäykkyläinen yllätti minut, taas kerran. Kun se alkuun pääsi, niin tasaisella tahdilla ajoi jäljen loppuun asti. Yhdessä vaiheessa joutui hieman etsimään jälkeä, mutta sehän johtuikin siitä, kun jälkeä tehdessämme hortoilin itse pois reitiltä. Siinä samassa kohdassa Martta joutui sitten hakemaan jälkeä, mutta hienosti löysi ja jatkoi tasasista menoa. Tämä oli varmasti paras jälki, minkä Martta on tehnyt. Muutaman kerran Martta pysähtyi jäljellä, katsoi minuun ja haki vahvistusta tekemiselleen. Onneksi maltoin itse pitää suuni kiinni ja annoin koiran tehdä työn itsenäisesti. Nyt kun meidän verijälki onnistui näin hyvin, niin tähän hommaanhan saattaa innostua. Seuraavan kerran voisi tehdä hieman pitemmän jäljen ja toki se makauskin on tehtävä. Eipä tämä ollut ensimmäinen kerta kun aliarvioin Martan suorituksen.

Kesän ensimmäinen verijälki oli siis kerrassaan onnistunut. Ihana oli katsoa kahden kääpiön menoa. On ne molemmat vaan niin taitavia.