Ensilumen riemua (ja raivoa)

Kun maahan sataa ensilumi, niin koira höpertyy. Järki häviää tuon karvaisen otuksen päästä ja ulkona oleminen saa uuden ulottuvuuden. Lumessa hajujen maailma kapenee mutta samalla selkiytyy. Nenä on työnnettävä joka ikiseen jäniksen, kissan ja oravan jälkeen. Hirmuinen touhotus, nuuhkutus ja hännän viputus koko ajan käynnissä, kun yritän edetä lenkillä. Meidän lenkit ovat nyt pidentyneet, ajallisesti. Olen antanut Martan touhottaa ja nuuhkia rauhassa hajuja. Kyllä se sitten rauhoittuu, kun alkaa lumikinokset kohota ja lämpöasteet vähentyä. Mutta tämä ensilumi on niin mahdottoman jännittävää!

Eilen illalla tehtiin pitkä iltalenkki. Yleensä siihen kuluu aikaa vajaa kaksi tuntia, mutta nyt siihen saatiin tuhlattua tunti enemmän. Osan matkasta Martta saa kulkea irti, ja niinpä nytkin laskin koiran vapaaksi. Yleensä Martta pysyttelee lähettyvillä, mutta nyt en muistanut, että ensilumen riemu voi saada koiran käyttäytymään ei-toivotulla tavalla. Ei ennätetty kävellä kuin pari sataa metriä, kun huomasin, että Marttaa ei näy missään. Normaalisti, jos tällainen katoaminen tapahtuu, niin kuuluu myös haukku, jonka perusteella karkulainen on helppo paikantaa. Hetken oli aivan hiljaista, mutta sitten alkoi, onneksi, haukku kuulumaan pienen matkan päästä. Jonkin aikaa odottelin, jos "suuri metsästäjä" tulisi takaisin, mutta sitten tuntui, että haukku vain loittonee. Niinpä ei auttanut muu kuin lähteä rämpimään pimeään metsään haukkua kohti. Martta oli vain noin 20 metrin päässä, mutta sellaisessa sakeassa kaislikossa. Sydäntä kylmäsi, kun ajattelin, että jos kaislikko on jo osittain jäätynyt, niin mitä on tehtävissä, jos maastomakkara joutuu veden varaan. Viheltelin, huusin, käskin, karjuin ja houkuttelin, mutta mikään ei auttanut. Hillitön touhotus ja räksytys menivät siksakkia pitkin kaislikkoa. Onneksi rannassa meni polku, jota pitkin juoksin milloin minnekin suuntaan. Lopulta sain Marttaan näköyhteyden, ja sen jälkeen koiran hallintaan. Pienen puhuttelun jälkeen jatkettiin matkaa, ja loppumatka menikin ihan hyvin, vaikka Martta kulki edelleen vapaana. Syytin itseäni, etten ollut valppaana, enkä muistanut tätä ensilumen kirousta.

Illalla puolenyön aikaan, ennen nukkumaan menoa, laskin Martan vielä pihalle iltapissille. Ei ennättänyt olla siellä kuin muutaman minuutin, kun huomattiin, että koiraa ei näy missään. Niinpä koko perhe hätyytettiin koiranetsintään. Sen verran lumesta oli apua, että paljasti kohdan, mistä Martta oli ryöminyt aidan ali. Mutta aidan toisella puolella oli niin paljon tassun jälkiä, ettei niistä voinut päätellä karkusuuntaa. Martan aikaisemmat karkureissut ovat olleet äänekkäitä, eli haukun perusteella on osattu koiraa etsiä. Tällä kertaa oli aivan hiljaista joka paikassa.  Naapurustoa kuljettiin ja taskulampulla pihoja osoiteltiin. Vihellettiin ja kutsuttiin koiraa, mutta hiljaista oli. Jonkin ajan päästä löysin Martan kahden talon päästä omasta kodista, pienellä metsäkaistaleella se nuuhki rusakon ja oravan jälkiä. Ja kävi aivan ylikierroksilla, sillä teki sellaista mitä ei ole koskaan ennen tehnyt: lähti karkuun kun lähestyin. Martan mielestä oli älyttömän hauskaa leikkiä hippasta. Pomppi metsikössä aivan innoissaan ja haastoi minua leikkiin. Kyllä minulla oli leikki kaukana, kun ajattelin, että nyt tuo piski on kiinni saatava. En uskaltanut kääntää sille selkää, vaan ajattelin, että näköyhteys on koiraan koko ajan pidettävä, sillä en halua sitä kadottaa uudelleen yön pimeydessä. Mokoma lähti loikkimaan pitkin naapureiden pihoja, eikä totellut minkäänlaista käskyä. Tämä oli kerrassaan uusi piirre Martassa. Ensilumen riemu vaihtui minulla raivoksi, kun ärsytti niin suunnattomasti tuon otuksen käyttäytyminen. Huumori ei ole ihan parhaimmillaan puoli yhden aikaan yöllä. Onneksi ihminen oli kuitenkin ovelampi, ja pienellä huijauksella koira saatiin kotiin. Mitäpä tästä opittiin: enää ei lasketa koiraa hetkeksikään pihalle ilman valvontaa, ja ensi kesänä rakennetaan sellainen panssariaita tuohon talon ympärille, että ei mene yli eikä ali eikä läpi.

Kaksi karkureissua samana päivänä. Minulle se tarkoitti rämpimistä pimeydessä, sydämen tykytyksiä ja verenpaineen nousua. Martalle se oli ihanaa metsästystä, jäljestämistä ja juoksemista. Mutta seuraavana aamuna meitä molempia väsytti ihan mahdottomasti.