8.9.2012

Kisattiinpa sitten agilityä Lieksassa

Olikohan ne tämän syksyn agilitykilpailut sitten siinä. Ainakin ensimmäisen radan jälkeen tuntui siltä, että lopetan koko touhun tähän paikkaan. Viime kisoista asti ollaan treeneissä keskitytty etenkin lähtöihin. Olen treeneissä yrittänyt nostaa Martan virettä niin, että voitaisiin tehdä kisanomaista lähtöä. Minkään sortin varaslähtöä en ole hyväksynyt, vaan siitä on joutunut pois kentältä. Olen palkannut paikalla olosta, ja aina lähdössä palaan palkkaamaan vähintään kaksi kertaa. Ja hienosti on mennyt, treeneissä. Itse asiassa on mennyt ihan loistavasti. "Puttis" istua nakottaa kuin tatti ja odottaa lähtölupaa. Siis treeneissä.

Mutta sitten kun tullaan kisapaikalle, niin joku palikka aivoissa heilahtaa, ja kaikki viime ajan treenit unohtuu ja asiat tehdään vanhaan malliin. Olipa kyse sitten lähdöstä tai kontakteista. Tänään lämmittelylenkin jälkeen tein pariin otteeseen verryttelyesteitä. Nimenomaan niitä lähtöjä. Ja vau, miten hienosti pieni otus siellä istuu ja odottaa. Toivon pilkahdus jo kävi mielessä, kun mentiin ensimmäiseen starttiin. Mutta se oli tosiaan vain pilkahdus. Kun pilli vihelsi ja irrotin kaulapannan, niin Martta säntäsi pystyyn ja siirtyi ensimmäisen hypyn viereen räkyttämään tuomaria. Minä siitä säikähtäneenä säntäsin liikkeelle ja kaikki meni niin pieleen kuin voi vain mennä. Martta räkyttää ja säntäilee sinne tänne ja hyppii ne esteet mitkä eteen sattuu, menee putken väärään päähän jne. Kuudennen esteen jälkeen tajusin, että eihän tässä ole mitään järkeä, otin maastonakin kainaloon ja poistuttiin kentältä. Siinä samalla ajattelin, että nämä oli kyllä viimeiset kisat, nyt riitti tämä tämmöinen säheltäminen.

Toiselle radalle lähdettiin ilman mitään odotuksia. Vettä satoi niskaan kaatamalla, joten se kuvasti hyvin minun mielialaa.  Ajattelin, että jos nyt tekee saman kuin ensimmäisellä radalla, niin nappaan otuksen taas kainaloon, annan sen virua sateessa ja katsella muiden suorituksia. (Autoon vieminen kun on sille jonkinlainen palkkio, kun vähän liian hyvin siellä viihtyy.) Toisen radan lähdössä en saanut sitten Marttaa edes istumaan, sillä maa oli niin märkä. Martta jäi seisomaan, mutta minä en ennättänyt ensimmäistä askelta ottaa, kun syöksyi jo ensimmäiselle hypylle. Minun ei auttanut muu kuin syöksyä perään. Siinäpä menetettiin ne kallisarvoiset sekunnit, että sain koiran taas haltuun, ja päästiin jatkamaan rataa. Loppurata sujuikin sitten suunnitelmien mukaan, tosin rata oli melkoisen liukas ja meinasin itse pyllähtää rapalikkoon. Onneksi tasapaino säilyi, mutta juokseminen meni varovaiseksi köpöttelyksi. Yhtään ratavirhettä ei saatu aikaiseksi, mutta kolme sekunttia yliaikaa kyllä. Ilman alkusählinkiä se olisi ollut täydellistä, mutta silti olin tyytyväinen, että rata meni niinkin hyvin. Ja kisoista jäi jotakuinkin ihan hyvä fiilis. Kakkosradan tulos riitti luokkavoittoon ja kotiinviemisinä oli säkillinen koiranruokaa.

Tuomarina oli Tuomo Pajari ja radat olivat todella mukavat. Paljon oli putkiansoja, joita ei juurikaan olla edes treenattu. Siispä lupaan nyt ottaa putket treenin alle. Kontakteja on hiottu treeneissä paljon ja Martta ne osaa. Mutta kun tullaan kisakentälle, niin kontaktit mennään ihan vaan tuurilla. Koira kun ei ole yhtään kuulolla. Tänään tajusin sen, että Martta ei kisaradalla kuuntele minua ollenkaan, vaan lukee ainoastaan minun kehon viestejä. Tuo pieni otus lukee äärettömän tarkkaan minun eleitä ja kenties ajatuksiakin. Siinä se on turhan taitava. Siksipä tuo kisavirekin nousee ihan toisiin sfääreihin, kun se varmaan siinä lähtöviivalla kuulee minun sydämen sykkeen ja näkee käsien vapinan.

Marialle ja Beijolle kiitoksia kisaseurasta. Beijon radat olivat mukavaa katsottavaa, vaikka sitä luvaa ei tullutkaan. Huomattavasti siistimmän näköistä etenemistä kuin meillä. Maria kuvasi meidän molemmat radat, joten laitanpa ne tähän näytille, vaikka eivät mitään mallisuorituksia olekaan. Ehkäpä niistä voisi oppia jotakin. Molemmat hyviä esimerkkejä huonosta esimerkistä.







Huomenna Martta pääsee taas metsään juoksemaan. Lähdetään Murtojärvelle puutarhahommiin, joten "mehtuukoira" saa juosta sydämensä kyllyydestä pitkin peltoja ja metsiä. Ja siitä se ottaakin kaiken ilon irti.

4 kommenttia:

Johanna kirjoitti...

Onnea luokkavoitosta! Hyvinhän se sitten kuitenkin meni. Iines sai ryhmäpaikan agilitystä, me ollaan nyt möllitasolla, mutta ryhmässä on kokeneempiakin koiria. Piti vähän vakuuttaa ohjaajaa mäyräkoiran soveltuvuudesta agilityyn ennen kuin lupasi meille paikan.

Parin viikon päästä on epäviralliset kisat, mennään sinne kokeilemaan ainakin putkiluokkaa ja varmaan "oikeaa" rataakin. Iines on siihen ainakin jo valmis, minä en vielä.

Teetkö Martan kanssa mitään erityistä agilityn suhteen? Luin, että terveydestä pitää pitää hyvää huolta, mutta kai se on niin kaikilla koirilla. Ja varmaan lämmittely ja jäähdyttely...? Koirahierontaa?

Kati kirjoitti...

Kiitos kiitos! Hienoa, että saitte ryhmäpaikan ja agilityn treenaaminen jatkuu. Kyllähän mäyräkoira sopii agilityynkin siinä missä muutkin. Ja mukavaa olisi nähdä mäyriäisiä kisoissakin.

Mitään sen erityisempää en tee Martan kanssa agilityn suhteen kuin muutkaan, luulisin. Pidän alku- ja loppuverryttelyä tärkeinä, mutta niinhän se on muidenkin rotujen kanssa. Ennen treeniä tehdään aina noin 45 min. lenkki. Ja treenien jälkeen kävellään noin 25 min. Treenihalli on reilun kilometrin päässä kotoa, joten kuljetaan sinne päin kiertoteitä ja tullaan metsän halki kotiin. Siinä on meille sopivat verryttelyt kumpaankin suuntaan.

Käytin Martan hierojalla viime keväänä, kun halusin tietää, miten jumiin se on agilitysta mennyt. Mutta hieroja sanoi, että koira on lihastensa puolesta elämänsä kunnossa. Ei mitään jumeja missään, joten yksi kerta riitti. Hieroja suositteli, että treeneissä ei aina olisi hypyt kisakorkeuksissa, vaan rimat voisi olla matalammalla tai jopa maassakin välillä. Mitään tehohyppytreenejä en ole tehnyt, vaan aina on mukana myös putket ja kontaktit.

Suunnitelen kyllä, että käytän koiran epävirallisissa selkäkuvissa, että saan "rauhan" harjoitteluun. Martta on nyt 3,5 vuotta, ja luulen, että montaa vuotta en sitä agilityssa hyppyytä. Kyllähän tuo pitkä selkä on aina kysymysmerkki. Mutta toisaalta, kun näkee, miten se metsässä irti ollessaan juoksee siellä jopa tuntikausia hyppien ojien ja puunrunkojen yli, niin siihen nähden agility on löysää touhua :)

Johanna kirjoitti...

Kiva kuulla teidän kokemuksista! Tosi vähän löytyy mitään juttua mäyräkoirista ja agilitystä. Teillä onkin pitkät alkuverryttelyt. Iines on jotenkin niin rauhallinen (tai sitten vaan laiska) että ei olla tehty noin pitkiä alkuverryttelyjä. Ainakin se nukkuu paljon ja tyytyisi pelkään käväisemiseen pihalla. Toisaalta jaksaa se metsässä olla ihan helposti tunteja...Olen vain vähän ihmetellyt, kun ei usein hihnalenkit kiinnosta. Yleensä käydään tunnin aamu- ja iltalenkillä, vähän riippuu aikatauluista.

Agilityssä Iines pitäisi saada kulkemaan edellä, nyt se seuraa minua. Pitää vissiin itsekin opetella juoksemaan kovempaa. :)

Kati kirjoitti...

Meidän reitti treenihallille kulkee mukavasti lenkkipolkuja ja metsää pitkin, joten saan koiran liikkumaan reippaasti. Marttakin on hieman laiska kulkemaan pitkiä hihnalenkkejä asfalttiteitä pitkin, mutta metsässä se on kuin eri koira. Olen pitänyt tärkeänä sitä, että koiran lihakset ovat lämpimät treeneihin tullessa. Talvella ja muulloinkin viileillä ilmoilla Martalla on takki päällä, että lihakset pysyy lämpimänä.

Meillä on ollut myös tuota ongelmaa, että Martta on agilityssä liikaa minussa kiinni. Johtuu ihan siitä, että olen palkannut Marttaa liikaa kädestä. Alusta asti olisi pitänyt käyttää enemmän namialustaa tai palkka olisi pitänyt tulla joltain muulta. Nykyisin namialusta on ollut enemmän käytössä, mutta huomaan selvästi, että Martta palaa herkästi aiempiin oppeihin, jos en itse ole tarkkana. Suosittelen siis namialustaa, niin koira oppii heti alusta asti etenemään itsenäisestikin. Mutta teillä on siellä Tampereella varmasti hyvää ohjausta tarjolla ja saat tuohonkin hyviä vinkkejä.