Oli kunnia olla mukana sm-kisojen 4. parhaassa minijoukkueessa

Viikko on jo vierähtänyt tämän kesän huippuhetkistä. Eli agilityn SM-kisoista, jotka pidettiin Tampereella 14.-15.6. Niitä kohti kuljettiin koko kevät ja nyt voidaan rentoutua loppukesäksi. Kokemuksena kisat olivat kerrassaan mahtavat. Kun mäyriäinen tuli meille taloon viisi vuotta sitten, enpä olisi arvannut, että meidän yhteinen taival vie agilityn sm-kisoihin. Yksilökisathan ovat meidän saavuttamattomissa, joten pääseminen mukaan joukkueeseen oli meille saavutus.

Pohjois-Karjalan Seurakoirat eli PoKs ry osallistui sm-kisoihin kahdella joukkueella: minit ja maksit. Kahdeksasta koirakosta vain yksi oli aikaisemmin osallistunut sm-kisoihin, joten melkoisen keltanokkia oltiin kaikki. Joukkueeseen kuuluu neljä koiraa, ja tuloksiin lasketaan kolmen parhaan koiran tulos. Jos kaksi koiraa tekee hylätyn radan, niin koko joukkue hylätään. Meidän joukkueella ei ainakaan ääneen sanottuja tulostavoitteita ollut. Totta kai oli selvää, että jokainen tekee parhaansa, mutta voittomielellä ei kisaan lähdetty. Minä ja Martta startattiin meidän joukkueen kolmansina. Aamusta asti sai jännittää, kun oma vuoro oli vasta puolen päivän jälkeen. Toisaalta oli mukavaa katsella toisten suorituksia. Tulipa kerrankin opeteltua rata kunnolla jo ennen rataantutustumista. Siinä ehti nähdä monet kompastuskivet ja suunnitella omat ohjauskuviot moneen kertaan. Kun tuli meidän vuoro startata, oli tilanne se, että joukkueemme kaksi edellistä koiraa oli tehnyt hienot nollaradat. Sain siis lähteä radalle ilman turhia paineta, mutta toisaalta toisten hyvät suoritukset antoivat uskoa, että radasta on mahdollista selviytyä kunnialla.

Martta vaikutti jo ennen radalle menoa väsyneeltä ja epävarmalta. Toisaalta oma kisajännityksenikin vaikuttaa Marttaan, mutta matkustaminen ja etenkin kaikki se odottaminen väsyttää Marttaa todella paljon. Rata oli kiva ja rimatkin vain 30 sentissä, joten hyvillä mielin startattiin. Valitettavasti ei kuitenkaan pystytty tekemään sitä parhainta suoritustamme tässä uramme huipennuskisassa. Ensin Martta tiputti toisen hypyn riman, mutta suurin söhläys tuli kepeillä. En oikein vieläkään tiedä, mitä siinä tapahtui. Martta ei ole ikinä sotkeentunut kepeillä, ainakaan kisoissa. Keppikulma oli hankala, mutta siitä suoriuduttiin hyvin. Sen sijaan Martta oikaisi keppien lopussa, mitä se ei ole ikinä aikaisemmin tehnyt. Ja kun sellaista ei ole aikaisemmin tapahtunut, niin minä en ollut ollenkaan osannut varautua moiseen. En osannut jatkaa keppejä keskeltä loppuun asti. Hämmenyksestä toivuttani sekunnin murto-osassa ajattelin, että otetaan virhepisteet, mutta aloitetaan kepit uudestaan alusta. Martta oli nähtävästi yhtä hämmentynyt kuin minäkin ja niinpä se lähti pujottelemaan keppejä takaisin päin eli väärään suuntaan. Siitä se hylkäys sitten napsahti. Tehtiin kuitenkin rata loppuun ja se sujui kuin tanssi. Erityisen iloinen olen hyvistä kontakteista. Toki harmitus oli suuri joukkuuen puolesta, että tällä kertaa parempaan ei pystytty. Mutta ainakin saatiin kokemusta, jos joskus vastaavanlaiseen tilanteeseen joudun.

Martan sm-joukkuerata, vaikka se ei kovin mairitteleva olekaan:

Tässä viiletetään loppusuoraa.

Kääppä kiipeää.

 Kun joukkueemme ankkuri lähti matkaan, oli sijoituksemme 6. Jo sen tuntui voitolta. Vaikea on sanoin kuvata niitä tunnelmia, mitä koimme, kun ankkurit eli Maiju ja Rommel lähtivät matkaan. Meidän hyl-rata pakotti Maijun ottamaan oman ratansa varmistellen. Sitä ei olisi minun hermot kestäneet, mutta Maijun kesti. Kyllä siinä oli itku meillä kaikilla silmässä ja iho kananlihalla, kun Maiju ja Rommel tulivat maaliin. Ja kun joukkueemme sijoittui 4. sijalle, meillä oli ilo ylimmillään. Emme olisi ikinä osannut kuvitella näin hienoa sijoitusta meidän joukkueelle. Ja joukkueitahan oli kaikkiaan 76, joten kyllä neljättä sijaa voi pitää melkoisena saavutuksena. Ja olihan meidän joukkueessa koko sm-kisojen ainoa mäyräkoira.

PoKsin maksijoukkuekin teki hienoa työtä sijoittuen sijalle 32, kun joukkueita oli 79. Ei ollenkaan hullumpi suoritus ensikertalaisilta. Sunnuntaina seurattiin yksilökisoja ja nähtiin Suomen huippukoirakoiden työskentelyä. Istuskeltiin teltoissa, syötiin eväitä, rupateltiin ihmisten kanssa ja katseltiin ratoja. Olipa meillä mukava viikonloppu. Matkat sujui mukavasti Veeran ja Laten kanssa. Tai hmm, Late ei ehkä ole sitä mieltä. Collie-uros taisi olla viikonlopun reissaamisesta niin väsynyt, että Martan murinat ja raivoamiset oli sille liikaa kotimatkalla.  Martta the Sitruuna teki hyvin selväksi sen, että Late ei ole hänelle toivottua matkaseuraa. Laten jokainen liikahdus sai Martan häkissä aikaan raivokkaan murinan ja rähinän. Loppumatkan Late painautui mahdollisimman kauaksi Martan häkistä ja yritti näyttää todella pieneltä. Ja näytti etenkin todella uupuneelta. Toivottavasti Late on jo toipunut rankasta matkasta ja rasittavasta matkaseuralaisesta.

Tämä sm-reissu oli Martalle hyvää harjoitusta parin viikon päästä olevaan agirotuun. Ennen ei olla näin pitkiä kisamatkoja tehtykään, mikä kyllä näkyi koiran vireystilassa. Agirotuun joudutaan taas matkaamaan kisaa edeltävänä päivänä, joten ei ehkä mitään huippusuoritusta ole odotettavissa. Mutta silloin kisataan mäyräkoirien joukkueessa, joten ehkäpä tapahtuma on kokemuksena huikeampi mitä kisasuorituksilta. Parhaammehan me sinnekin lähdetään tekemään, katsotaan minne se sitten riittääkään.

Sm-kisojen ainoat: portugalinvesikoira ja mäyräkoira. Eli kaverukset Martta ja Beijo.