11.8.2015

Kuuden tunnin painajainen

Viime viikonloppuna, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, meillä oltiin hereillä ja elettiin painajaista. Nyt kun muutama päivä on ehtinyt tapahtuneesta kulua, sen pystyy jo kirjoittamaan blogiin. Illan ja yön kulku meni jotakuinkin näin:

klo 21.15 lähdin Silken kanssa lähimetsään pienelle iltalenkille ja mukaan lähti myös Anni ja Yrsa. Heti kun saavuimme metsänreunaan, kaukaa kuului vaimea ukkosen kumina. Silke ei siihen aluksi reagoinut. Kun ukkonen jatkoi jyrähtelyä, Silke pysähtyi sitä aina kuuntelemaan, mutta matkamme jatkui ja koirat hupelsivat metsätiellä. Yrsa ei reagoinut ukkoseen millään tavalla, joten ajattelin Yrsan näyttävän hyvää esimerkkiä Silkelle.

klo 21.30 ukkonen alkoi selvästi voimistua. Sanoin Annille, että nyt otan Silken hihnaan, ja saman tien välähti salama ja heti kohta jyrähti. Silke sai jalat alleen. Se lähti juoksemaan pururataa pitkin eteenpäin kotia kohti. Ei auttanut huudot eikä viheltelyt. Mutkassa Silke pysähtyi ja kääntyi katsomaan tullaanko perässä. Yritin Yrsan avulla houkutella Silkeä tulemaan luokse, mutta silloin taas jyrähti ja Silke kiihdytti täyteen vauhtiin. Välimatkaa oli sen verran, että vaikka juostiin mutkaan, ei enää ehditty nähdä paniikissa pakenevaa mäyriäistä. Vettä alkoi ripsiä ja ukkonen lähestyi uhkaavasti. Kotiin oli matkaa noin 400 metriä. Huhuiltiin Silkeä, mutta vastausta ei kuulunut. Ajattelin mennä suoraan kotiin, jos pentu olisikin juossut kotipihaan. 

Klo 21.40 sade kiihtyy eikä pentu ole pihassa. Otan pyörän ja lähden takaisin pururadalle, kun taivas repeää. En pääse omaa pihaa pidemmälle, kun tuntuu, että saavista kaadetaan suoraan vettä päälle. Enää ei ole ainoatakaan kuivaa vaatetilkkua päällä. Vettä ryöppyää taivaasta niin, että en näe ajaa pyörällä, on pakko taluttaa. Maa ei jaksa imeä vettä ja pururatakin on kuin kahluuallas. Taivas pimenee, ukkonen pauhaa ja salamat lyö ympärillä. Kauhu alkaa hiipiä ajatuksiin. Missä on pentu?!

klo 22 tulen kotiin vaihtamaan vaatteet. Kuivat vaatteet ja sadevaatteet päälle, kumpparit jalkaan ja otsalamppu päähän. Otan Martan mukaan etsintäjoukkoihin. Päivitän faceen ja myös asuinalueen omalle fb-sivuille tiedon, että pentu on kadonnut. Annin kanssa samoillaan reittiä katoamispaikasta pennun oletettua pakoreittiä pitkin ja yritetään arvata pennun mielenliikkeitä. Sade hiljenee, mutta jyrinä ja salamointi jatkuu, mutta selvästi on hiipumaan päin. Hämäryys jää ja pimeys lisääntyy. Etsintäpartio saa uusia jäseniä. Metsässä kävellään ja huhuillaan pentua.

klo 23 sade on jo loppunut, mutta pimeys on saapunut. Taskulampujen kiilat häviävät pimeyteen. Metsässä tulee vastaan tuntemattomia ihmisiä, jotka ovat fb-viestin nähtyään halunneet osallistua pennun etsintään: on koiran ulkoiluttajia, pariskuntia, lapsia isänsä kanssa, naapureita, tuttuja. Ihania ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Epätoivo yrittää saada vallan ja itku kuristaa kurkkua, mutta nyt ei ole sen aika. Silkeä etsitään läheltä ja kaukaa, kävellen ja pyörällä, taskulampulla ja ilman, tutut ja tuntemattomat. Vien Martalta haisevan pyyhkeen katoamispaikkaan ja ripottelen päälle koiranruokaa. Jospa pentu tulisi siihen, missä se viimeksi nähtiin.

klo 00 etsintäpartio harvenee. Metsä on täysin pimeä. Ilta on kuitenkin lämmin eikä vettä enää sada. Ihmiset lähtevät kotiin kuivattelemaan vaatteitansa, metsä hiljenee. Vien Martan kotiin ja palaan pururadalle polkupyörän kanssa ja päätän laajentaa etsintäaluetta. Pentua etsitään myös teiden varsilta, sillä suurin pelko on, että Silke on juossut auton alle. Kauhunsekaisin tuntein mietitään erilaisia vaihtoehtoja ja yritetetään ajatella järkevästi, vaikka huoli ja pelko sumentaa pään.

klo 01 olen metsässä, kun soitan Etsijäkoiraliiton päivystysnumeroon. Sieltä saan hyvien ohjeiden lisäksi henkistä tukea ja se valaa minuun uskoa. Saan ohjeen tonnikalajäljen tekemiseen. Menen kotiin, kaadan tonnikalapurkin sukkahousuun ja lähden ajelulle. Ajan pyörällä puolen kilometrin päähän kotoa ja alan vetää jälkeä. Nähkää tämä sielunne silmin: sateessa kastuneet hiukset kuivuneet syherölle, otsalamppu takkutukassa kiinni, ylisuuri sadetakki,  huomioliivi, taluttaa polkupyörää ja toisella kädellä vetää perässään sukkahousua, ja samalla hokee "Pentupentupentu, tule kotiiin, missä äitin pentu, ruoka-aika, missä äitin Pökö Pöö." Vedän jälkeä neljästä sunnasta kohti kotia, ja samalla kotipihassa on grilli sytytetty ja makkarat laitettu tulille. Yritetään houkutella pentua kotiin ruuan tuoksulla.

klo 03 tulen kotiin ja jään odottamaan päivän valkeamista. Martta menee yläkertaan nukkumaan isännän kanssa. Minä jään valvomaan, jos pentu vaikka tulisikin itse kotiin.

klo 04 huomaan, että päivä valkenee. Päätän jatkaa etsintöjä. Otan polkupyörän mukaan siltä varalta, että etsintöjä pitää viruttaa pidemmällekin matkalle. Olen umpiväsynyt valvomisesta, huolesta ja pelosta. Talutan pyörää, huhuilen Pökö Pöötä. Höpöttelen ja juttelen pentujuttuja. 

Klo 04.30 lähestyn Silken katoamispaikkaa. Ja yhtäkkiä mutkan takana seisoo polulla pieni terhakka otus. Se seisoo valppaana, häntä pystyssä, pää hiukan kallellaan ja uteliaana. Kun sanon sille, että "Onko siellä äitin Silke?!", se lähtee tulemaan kohti niin nopeasti kuin pienillä jaloillaan pääsee ja jälleennäkemisen riemu on suunnaton. Kaikki se kuuden tunnin aikana kokema järjetön pelko ja huoli muuttuvat huojentuneisuudeksi, joka purkautuu minulla hillittömänä itkuna. En pysty hillitsemään itkunaurua, ja pentu meinaa nuolla nahkan rullalle naamastani. Oi, miten voimmekaan molemmat olla niin onnellisia. Silke on aivan kuiva ja puhdas ja sen olemus on niin reipas ja iloinen, ja aivan kuin se olisi sanonut, että "Äiti, sie eksyit!"

Klo 04.40 yritän soittaa kotiin ja kertoa ilosanomaa, mutta siellä ei kukaan vastaa. Soitan Lindalle, mutta en kykenekään itkultani sanomaan mitään. Niinpä Linda luulee, että olen löytänyt pennun kuolleena, kunnes vihdoin saan sanottua, että Silke on hengissä. Voi sitä ilonmäärää, mitä ihminen voi kokea. Soitan myös kasvattajalle, sillä tätä iloa on pakko jakaa. Sanon, että jos koiran nimeksi antaa OMG, niin silloin samalla voi varautua saamaan puhelinsoittoja aamuyön pimeinä tunteina.

Klo 04.50 mennään kotiin. Silken mielestä aamuöinen metsälenkki mamman kanssa on ihan huippua. Se hyppelehtii yöperhosten perässä ja etsii puutikkuja pureskeltavaksi. Iloinen pieni otus, ei merkkiäkään pelottavasta yöstä. Luulin, että olisin löytänyt pelokkaan, märän ja likaisen koiran, mutta pikku mäyriäinen puhkuu intoa kuin hyvin nukutun yön jälkeen. 

Kotona mennään suoraan yläkertaan ja herätetään nukkujat. Ainoa, joka ei pennusta niin innostu, on Martta. Sen mielestä on kerrassaan maailman huonoin idea tuoda pentu keskellä yötä sänkyyn, jonka Martta on ominut itselleen. Palataan Silken kanssa alakertaan ja mietitään nukkumaanmenoa. Silke on väsynyt ja käpertyy Martan sänkyyn. Minä saan odottaa unta vielä tovin.

Aamulla kainalossa tuhisee onnellinen pieni koira.




Voin vain kuvitella, miten peloissaan Silke on ollut, kun se on jossain kyhjöttänyt kuunnellen ukkosen pauketta ja sadetta. Ja kun pimeys on tullut, niin pentu ei varmaankaan ole uskaltanut lähteä liikkeelle vielä silloin. Kuusi tuntia on pitkä aika pienelle pennulle. Onneksi se ei ollut juossut metsästä autotielle asti, vaan ollut koko ajan kuuloetäisyyden päässä. Mutta on vaan niin vaikea käsittää, että vaikka se kuulee kutsuhuudot, niin piiloutumisen pakko on suurempi kuin tulla turvaan ihmisen luokse.

Sunnuntaipäivä vietettiin rauhassa kotosalla. Kuin huomaamatta tarkkailin pentua, onko sen käytös muuttunut ja millaisen leiman yöllinen seikkailu on siihen jättänyt. En ole edelleenkään huomannut mitään erityistä. Saa nähdä, kun ukkonen seuraavan kerran jyrähtää, miten pentu siihen reagoi. 

Sunnuntai-iltana kävin koirien kanssa kesämökillä saunomassa. Tai siis minä saunoin ja otukset touhusivat omiaan. Silke käyttäytyi aivan normaalisti. Jos joku sai traumoja painajaismaisesta yöstä, niin se taitaa olla minä. 









Mökiltä kotiin ajaessani radiosta tuli laulu, joka sai kyyneleet silmiin. Jotenkin koko painajaismaista tapahtumaa alkoi ymmärtää vasta myöhemmin ja laulun sanat toivat mieleen sen yön tunnelmat. Sen pelon, surun, epätoivon ja avuttomuuden. 


"Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi.
Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy,
mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen.
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy,
mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen."




1 kommentti:

Jaana kirjoitti...

Meidän Greetta on myös hyvin herkkä äänille. Se reagoi niihin haukkumalla. SodaStream-laitteen luo lähestyminen - hau hau - ne sihahdusäänet saavat aikaan reaktion. Jos koira on kainalossa, kun sihauttelen, ei se silloin hauku. Kun otan föönin käteen kylpyhuoneessa, hau hau, vaikka laitan oven kiinni, äänen kuultuaan muutama haukahdus pitää sanoa. Imuri on ihan ok. Kännykkäherätys saa aikaa hirveän pusukohtauksen. Greetta ei niinkään pelkää ääniä, mutta se reagoi niihin haukulla. Portugeesit eivät ole ikinä olleet tuollaisia, mutta näköjään pikkusheltti on tässä suhteessa erilainen. Kun huudan jotain koiraa, Greetta huutaa minulle. Kun agilityssa käsken putkeen, Greetta jää ränkyttämään minulle. Kun ohjaan hiljaa, se menee putkeen.
Onneksi Silke löytyi ja kirjoituksestasi päätellen sen siedättäminen moneen asiaan on nopea juttu. Ukonilma voikin sitten olla eri asia, koska se pelästyi niin paljon. Greetta ei luojan kiitos reagoi ukkoseen eikä ilotulitteisiin. Kuuloherkkyys on kyllä omanlaisensa haaste toden totta.