Ja niin me vaan noustiin kakkosiin

Kukapa olisi uskonut, että neljät agilitykisat mäyriäisen kanssa ja sitten ollaankin jo kakkosluokassa. En minä ainakaan vielä lauantaiaamuna, kun kisoihin lähdettiin. Vaikka kaksi LUVAa jo olikin taskussa, niin jostakin syystä kakkosluokka on tuntunut kaukaiselta.

Olin ilmoittanut meidät Joensuun Agilityurheilijoiden kisoihin kahdelle radalle. Tuomarina oli Minna Räsänen. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, joten olin niin iloinen, kun ykköluokka aloitti klo 9. Laskeskelin, että yhteentoista mennessä me päästään jo kotiin pihakukkien istutukseen.

A-rata oli mukavan helppo, sellainen kuin ykkösluokan radan kuuluu ollakin. Ei mitään turhia koukeroita, mutta melkoista juoksemista kuitenkin. Martta teki radan täydellä innolla. Oikeastaan intoa oli alussa taas niin paljon, että jouduttiin tekemään lentävä lähtö. Meidän lähdöt on vain huonontuneet entisestään. Viime kisoissa sentään pysyi paikallaan ensimmäisen radan lähdössä, mutta nyt ei kummallakaan. Onneksi molemmat radat olivat helppoja lentäväänkin lähtöön. Ja niin siinä sitten kävi, että heti A-radalla tehtiin nollatulos ja saatiin serti. Jouduttiin siis starttaamaan B-rata kakkosluokassa. Minä suuri jännittäjä en päässyt helpolla, kun kakkosluokan B-rata alkoi vasta puoli kahdelta.

Kakkosluokan radalle lähdin melkoisen jännityksen vallassa. Ajattelin etukäteen, että kuuma ja pitkä päivä on vienyt Martalta terävimmän innon, joka toisi myös lähtöön rauhallisuutta. Olin väärässä: lentävä lähtö jouduttiin taas tekemään. Radassa oli myös pari ansaa, joista etenkin toinen toi melkoisen lisäjännityksen: putki ja A-este olivat vierekkäin, joista piti sitten valita putki. Viime aikoina ollaan melkoisesti treenattu kontakteja, joten arvelin Martan imevän A:lle turhan kevyesti. Toisaalta ajattelin, että kun tämä on meidän ensimmäinen kakkosluokan rata, niin suuria odotuksia ei voi olla. Loppujen lopuksi me molemmat tehtiin parhaamme, ja täytyy sanoa, että se oli kenties meidän paras rata ikinä, vaikka yksi rima radalla tippuikin. Me tehtiin rata juuri niin kuin olin se suunnitellutkin ja se tuntui niin helpolta. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Maria oli taas niin ihana, että videoi meidän radan:

Inka oli saanut otettua Martasta hyviä vauhtikuvia:

Mäykkyläinen pötkeltää menemään.

Ja kepit haukutaan.

Ykkösluokan radalla sijoituttiin toiseksi ja kakkosluokan radalla kolmanneksi. Meillä oli kerrassaan loistava päivä, joka vietettiin mukavassa porukassa. Ja kun vielä menestystäkin tuli, niin mikäs sen hauskempaa. Ei mennyt päivä hukkaan, vaikka kesäkukkien istutus jäikin toiseen kertaan.

On tuo mäyriäinen vaan niin hauska otus, ja se osaa yllättää. Nopeutta sille on tullut melkoisesti agiradalla. Enää ei olekaan mikään pikkuköntys, vaikka eihän me tulla monelle ns. agilityrodulle ajalla pärjäämään. Mutta siinä mielessä mäyräkoiran kanssa harrastaminen on mukavaa, että kukaan ei aseta meille mitään odotuksia. Se on vaan sellainen hassu pikku otus, ja kaikki onnistuminen on vaan plussaa.

Tässä sitten virallinen pönötyskuva ruusukkeen kanssa:

Tänään annoin Martalle palkinnoksi saadun siankorvan. Vinkuen kantoi sitä huoneesta toiseen. Piilotti sen ensin sohvan taakse, kunnes tajusi, että ulkona sille löytyisi parempi paikka. Niinpä siankorva on pahojen päivien varalta meidän rapunpielessä soraröykkiön alla. Sieltä se sitten kaivetaan, kun on tarpeeksi pehmennyt.