Meillä on jäljenteko jäänyt muiden harrastusten jalkoihin. Viime kesänä tuli tehtyä jälki vain pari kertaa. Silloinkin Martta tuntui kiinnostuvan enemmän metsän muista hajuista kuin verijäljestä, niin jäi sitten jälkiharjoittelu síihen. Tarkoitus on kuitenkin ollut tehdä jälkeä edes silloin tällöin koiran virkistykseksi. Jäljentekoon ottaisin mieluusti jonkun kaveriksi. Huomattavasti mukavampaa jakaa jäljen tekemisen riemu ja vaiva jonkun toisen kanssa kuin kulkea yksikseen verisen sienen kanssa. Myös treenin jälkipuinti on tärkeä osa, ja sekin on yksikseen aika tylsää. Kenties jälkeä tulisi tehtyä useamminkin, jos siihen löytyisi tsemppari.
Eilen laittoi sitten Susanna viestiä ja kyseli jäljentekokaveriksi. Tähän tilaisuuteenhan oli tartuttava heti. Hieman erilaiset lähtökohdat meillä oli jäljentekoon: Jytinä on menossa muutaman viikon päästä mejäkokeeseen ja Martalle jälki on vain suurta hupia. Olin muutenkin epäilevällä kannalla Martan jäljestysmotivaatiosta. Edellistä jäljestä oli kulunut jo vuosi, ja silloin ei sujunut kovin hyvin. Mietin, että pitäisikö minun osata motivoida koiraa jäljelle jotenkin erityisesti, vai pitääkö homman sujua siltä luonnostaan. Eli joko siitä on tai sitten ei ole jäljestykseen. Ajattelin tehdä Martalle helpon ja lyhyen jäljen. Jos sitä jäljestysintoa ei löydy, niin eipä turhauduta kaikki siihen metsässä rämpimiseen, ajattelin.
Tehtiin molemmille koirille noin sata metriä pitkät jäljet. Jytinälle tehtiin kangasmetsään jälki yhdellä makauksella kun taas Martan jälki tehtiin hakkuuaukion heinikkoon kaaren muotoiseksi ilman makausta. Hauskaa oli jälkeä tehdessä ja hauskaa niitä oli mennä koirien kanssa seuraavana päivänä. Jytinä teki jälkeä nuoren parsonin innolla: tosissaan ja täysillä. Jälki tuli vedettyä hieman liian lähelle yhtä polkua, joten polulta tulevat hajut toivat turhaa häiriötä Jytinälle. Mutta hienosti se ajoi jäljen häiriöhajuista huolimatta. Mukavaa oli seurata, miten täpinöissään Jytinä oli jälkihommissa.
Martan jäljen ajoon minulla ei ollut mitään odotuksia, mutta pikku mäykkyläinen yllätti minut, taas kerran. Kun se alkuun pääsi, niin tasaisella tahdilla ajoi jäljen loppuun asti. Yhdessä vaiheessa joutui hieman etsimään jälkeä, mutta sehän johtuikin siitä, kun jälkeä tehdessämme hortoilin itse pois reitiltä. Siinä samassa kohdassa Martta joutui sitten hakemaan jälkeä, mutta hienosti löysi ja jatkoi tasasista menoa. Tämä oli varmasti paras jälki, minkä Martta on tehnyt. Muutaman kerran Martta pysähtyi jäljellä, katsoi minuun ja haki vahvistusta tekemiselleen. Onneksi maltoin itse pitää suuni kiinni ja annoin koiran tehdä työn itsenäisesti. Nyt kun meidän verijälki onnistui näin hyvin, niin tähän hommaanhan saattaa innostua. Seuraavan kerran voisi tehdä hieman pitemmän jäljen ja toki se makauskin on tehtävä. Eipä tämä ollut ensimmäinen kerta kun aliarvioin Martan suorituksen.
Kesän ensimmäinen verijälki oli siis kerrassaan onnistunut. Ihana oli katsoa kahden kääpiön menoa. On ne molemmat vaan niin taitavia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti