Kun sitä mielensä pahoittaa jo aamulenkillä

Ei taas voi kun ihmetellä ihmisten käyttäytymistä.

Tehtiin Martan kanssa sama aamulenkki,  mikä me tehdään lähes joka aamu. Lyhyt pissityslenkki korttelin ympäri, mikä on näppärää etenkin arkiaamuina, kun edessä on töihin lähtö. Samaa rutiinia ollaan jatkettu kesälläkin. Lenkin puolessa välissä tavattiin meidän koirakaveri Manu, joten pysähdyttiin hetkiseksi, ehkä noin viideksi minuutiksi vaihtamaan kuulumisia. Tiemme sattui risteämään kotikadullamme sellaisessa kohdassa, jossa parin talon päässä asuu kaksi palveluskoiriin kuuluvaa yksilöä. Heidän pihansa on hyvin aidattu ja portissa ilmoitettu selvästi, että koirat pihaa vahtivat. Sattui sitten niin, että koirat olivat pihassa, kun me jäimme seisomaan pyörätielle parin talon päähän niistä. Nämä palveluskoirat kuitenkin haukkuivat portin takana jonkin verran, mutta Martta ja Manu eivät niistä välittäneet. Koirien haukku ei suinkaan ollut kovin häiritsevää eikä edes mitenkään raivokasta.

Olimme jo siinä aikeissa jatkaa matkaa, kun vahtikoirien pihasta pyyhältää nuori nainen postilaatikolle ja samalla alkaa huuto: "Tulipahan teidänkin tyhmyys nyt todistettua..." ja jotakin muuta sinne päin. Olin tosi yllättynyt tilanteesta, joten kysyin, että anteeksi mitä, jolloin sama huuto alkoi uudestaan ja nainen luikki takaisin kotipihaan. Taidan tosiaan olla tyhmä, kun en vieläkään ymmärrä, mitä tyhmää minun tuli tehtyä? Onko se minun tyhmyyttä, jos he eivät saa koiriaan hiljenemään kotipihassa? Olisiko hän ehkä voinut tulla kertomaan ystävällisesti sen matkan, kuinka kaukana heidän pihastaan me saamme yleisellä tiellä seisoskella? Kenties sellaisen viivan voisi piirtää siihen asvalttiin ja laittaa kyltin. Sillä emme todellakaan seisoneet heidän portin kohdalla, emmekä edes heidän rajanaapurinsakaan kohdalla.

Miksi ihmisten pitää yleensäkin suhtautua niin kärkevästi ja hyökkäävästi toisia kohtaan, eikö asioita pystytä sanomaan asiallisesti ja ystävällisesti? Jos tämä nainen olisi edes kuunnellut meitä, niin olisin voinut samalla kertoa, että viime keväänä olin saada p*kahalvauksen, kun heidän porttinsa ei ollutkaan kiinni eräänä aamuna ja yksi vahdeista alkoi hiipiä meidän perään. En tiedä, kumpi siinä tilanteessa huusi enemmän, minä vai Martta, sillä me oltiin molemmat varmoja, että nyt me kuollaan kumpikin. Tilanne onneksi raukesi, kun jatkoimme hitaasti matkaa kotiin päin ja vahti palasi omaan pihaan, mutta se ei yhtään lieventänyt Martan pelkoa isoihin koiriin.

Juuri tällaiset tapahtumat leimaavat koko rodun maineen, kun heidän omistajansa käyttäytyvät epäasiallisesti. Koirissahan ei tälläkään kertaa ollut mitään vikaa. Joka tapauksessa emme aio vaihtaa aamulenkkireittiä tämän takia. Olemme kyllä jatkossa entistäkin varautuneempia kyseisen talon kohdalla.