Viimeisen riman kirous

Viisi viikkoa ollaan kisattu joka viikonloppu. Tänään ei tarvinnut lähteä kauaksi, kun osallistuttiin naapuriseuran eli Joensuun agilityurheilijoiden kisoihin. Kolme rataa olisi ollut tarjolla, mutta ilmoitin Martan kahdelle radalle. Tuomarina oli Minna Väyrynen, joka tuomaroi meidän radat kolme viikkoa sitten  Iisalmessa. Silloin ei radat tuntuneet omilta, mutta tänään oli eri meininki. Ensimmäistä kertaa meidän kisauralla oli niin, että kisajärjestys oli maksi-medi-mini. Olipa mukava katsella rauhassa, kun maksit ja medit tekivät rataa. Rata oli jo muistissa ja melkeinpä hallussakin ennen kuin rataantutustumiseen pääsi. Liekö siitä johtuen radantekeminen tuntui niin mukavalta ja helpolta.

Molemmissa radoissa oli hienoa se, että Martta pysyi lähdöissä paikallaan. Vaikka se jääkin lähtöön seisomaan ja räkyttämään, niin minun pitää paremmin luottaa siihen, että kyllä se siellä pysyy. Kontakteille en vaatinut pysähtymistä, eikä se mokoma olisi niitä tehnytkään. Mutta juoksi kontaktit kuitenkin hyvällä vauhdilla alas asti. Molemmilla radoilla taas huonoa oli se, että nollat alla, kunnes viimeiset rimat tippui. Toki yliaikaa tuli molemmilla radoilla 4 sekuntia, eli ei me nollatuloksiin olisi päästy joka tapauksessa. Eikä nup rimojen tippumiset kovin paljoa harmita, sillä radat olivat muuten niin hyvät.

Tässä A-rata:

B-rata tuntui rataantutustuessa kinkkisemmältä kuin edellinen rata, mutta meille se oli se parempi rata. Jos sitä viimeistä rimaa ei lasketa, niin kaikki sujui niin kuin suunnittelin. Sujui kuin tanssi, juuri sellaista kuin agility on parhaimmillaan.

Seuraavat kisat onkin sitten kahden viikon päästä. Silloin ollaan agilityuran huipulla. Siellä, missä en ikinä olisi voinut kuvitella olevani, kun tappijalka muutti meille asumaan: Agilityn SM-kisat Tampereella, johon osallistutaan PoKs:n minien joukkueeseen. Joko saa jännittää?