Kuka huijaa ketä

Onneksi se loppui. Antibioottikuuri nimittäin. Alkoi jo olla keinot vähissä, miten saadaan tabletit upotettua mäyriäisen kurkkuun. Liekö ollut harvinaisen pahanmakuisia antibiootteja vai mikä, mutta melkoista taistelua käytiin, ja taistelu vaan koveni kuurin loppua kohti. 

Tähän alkuun voin kertoa, että Marttahan saa joka päivä ruuan mukana useamman tabletin: D-vitamiinia, sinkkiä, magnesiumia ja glukosamiinia. Rouhin tabletit ja heitän lihan sekaan ja sieltä ne häviää eikä ruuasta ole niitä tabletteja ronkittu. Mutta antibioottikuuri muutti kaiken.

Ensimmäisenä päivänä laiton antibioottitabletin puoliksi ja käärin juuston sisään. Ei ongelmaa. Toisena päivänä juustoon suhtauduttiin epäluuloisesti, joten pilkoin tabletin neljään osaan, jolloin huijaus onnistui ja juusto maistui. Kolmantena päivänä juusto ei enää kelvannut. Niinpä kaivoin esiin meetwurstin ja kas, helposti meni tabletin osat makkaran sisässä. Neljäntenäkin päivänä tabletin palat meni sulavasti meetwurstin sisässä. Sen jälkeen alkoi ongelmat. 

Ensinnäkin meillä ei ollut enää kerjäävää koiraa. Otus, joka aikaisemmin syöksyi salamana paikalle, kun kuuli makkarapaketin rasahduksen, ei enää kiinnostunut mistään syötävästä. Etenkään, jos se tarjottiin kädestä rullan muodossa. Tai jos sitä tarjoiltiin keittiössä. Itse asiassa meillä oli koira, joka ei syönyt enää juustoa eikä makkaraa, vaikka sitä sille tarjottiin ilman tablettejakin. Otus lopetti myös oman ruokansa syömisen. Ensin ajattelin, että antibiootti tekee Martalle huonon olon, kunnes tajusin, että ruuan seassa olevat vitamiinitabletithan siellä hangoitteli vastaan. Kun jätin tabletit pois ruuasta, niin johan alkoi ruoka taas maistumaan. Mutta antibioottien huijaaminen vaikeutui entisestään. Yksi vaivainen tabletti kerran päivässä. Miten se muka voi olla niin hankalaa? 

Vaikka kuinka yritin piilottaa antibioottia makkaroihin tai juustoihin, ja sitten vielä yrittää huijaamaan koira ottamaan se suuhunsa,  antibiootin murusia löytyi lattioilta, matoilta ja partakarvoista roikkumasta. Kokeiltiin erinäiset määrät superherkkuja, kunnes parin päivän ajan tepsi maksamakkara. Melko pieneksi piti antibiootti jauhaa, että sen sai piilotettua maksamakkaraan. Mutta sekään ei ollut mikään varma keino. Joka päivä homma vaikeutui ja joka päivä piti tabletin murut antaa jotenkin eri tavalla kuin edellisenä päivänä. 

Lopulta homma meni näin: aamulenkin jälkeen annoin Martalle norminamun, mitä lenkin jälkeen aina ennenkin annettiin. Sen jälkeen otin lautasen, ja aloin kuin itselleni keräämään syötävää jääkaapista. Lautaselle nokareita maksamakkaraa ja rouhittuja antibiootin palasia. Sitten muina miehinä kävelen lautasen kanssa olohuoneeseen ja istahdan telkkarin ääreen. Alan muka-syömään maksamakkaraa. Hieman epäluuloisen näköinen koira hiipii jalkoihin ja tuijottaa "syömistäni". Siinä samalla annan ensin muutaman ns. puhtaan siprun maksamakkaraa ja jatkan samalla itse "telkkarin katsomista" ja maksamakkaran "mutustelua". Vaivihkaa siirryn maksamakkarapaloihin, joissa on antibioottia. Kuin huomaamatta lääke menee koiran mahaan. Ainakin suurin osa. Joitakin paloja löytyy matolta tai parrasta roikkumasta. Ja tähän koko hommaan on tuhrautunut melkoisesti aikaa, joten tuulispäänä saa rientää töihin.  Seuraavana aamuna tämä ei enää toimi. Maksamakkara on siirtynyt epäilyttävien ruoka-aineiden listalle. Viimeiset tabletit yritän sulloa väkisin koiran kurkkuun, vaan siitä ei tule mitään. Kun saan tabletin suuhun, niin Martta puree hampaansa tiukasti yhteen ja silmiin tulee uhmakas katse. Vaikka kuinka pidän kuonoa ylhäällä ja välillä yritän tunkea jotakin syötävää sen suuhun, että on pakko nielaista, niin silti löydän tabletin muruja partakarvoista.

Mutta onneksi kuuri vihdoin päättyi. Kaksi päivää kuurin päättymisestä kerjäävä koira palasi keskuuteemme. Juusto, meetwursti ja maksamakkara ovat taas hyväksi todettuja. Enää niitä ei tarvitse nuuhkimisella varmistaa moneen kertaan, eikä haittaa onko rullalla tai ei. Tai että tarjoillaanko niitä keittiössä vai jossain muualla. Olemme siis palanneet normaaliin arkeen. Ruokakin maistuu, eikä pienet D-vitamiinit tai tai muut tablettirouheet lihan seassa häiritse yhtään, vaan ne pistellään hyvällä ruokahalulla ilman nyrpistelyjä.