Uhka tulee taivaalta

Silken ääniharjoittelun välitavoitteet on saavutettu. Meillä voi huoletta imuroida, käyttää vatkainta ja leikata ruohoa. Mikään näistä arkisista asioista ei pikkutyyppiä enää hetkauta. Meillä on ollut joka päivä ukkonen tai ilotulitus täällä kotona, eikä niidenkään äänet enää aiheuta juurikaan muut reaktiota kuin huulien lipomista herkkujen toivossa tai leluilla touhuamista. Ääniä on huudatettu keittiössä, olohuoneessa ja ulko-oven kynnyksellä. Kaikkiin näihin on pikkutyyppi nyt tottunut. Myöskään kadun hälinä ei enää sen maailmaa hetkauta, kuten mopot ja muut kovaääniset pärisijät. Kyllähän se niitä ihmettelee, mutta enää ei tule pakoreaktiota. Me lenkkeillään enimmäkseen niin, että koirat saa kulkea vapaana. Lähimetsässä pyörätien ja pururadan liikenteessä pentu osaa jo suht hyvin olla välittämättä muista kulkijoista. Suurin apu yllättävissä tilanteissa, olipa sitten kovat äänet tai ohitettavat lenkkeilijät tai toiset koirat, on ollut maksapasteijatuubi. Ahneelle pikku otukselle ei tarvitse sanoa kuin "Herkku!", niin jo unohtuu ympärillä oleva maailma. Maksapasteijaa on helppo ruutata suuhun siinäkin tilanteessa, jos jännitys kasvaa niin suureksi, ettei normaalia namupalaa kykene pureskelemaan. Maksapasteija kelpaa aina. Olen toiminut niin, että kun esim. polkupyöräilijä lähestyy meitä, niin heti kun pentu sen huomaa, niin sanon "Jes!", jolloin pentu kääntyy minuun päin ja siitä saa palkan. Normitilanteessa siitä saa namin, mutta vaikeammassa tilanteessa maksapasteijaa. Aluksi palkkasin kaikista äänien huomioinneista, mutta nykyisin riittää pelkkä sanallinen "Jes!" ja pentu jatkaa tyytyväisenä matkaa. Tavalliset kävelijät ohitamme pelkän äänen avulla, juoksijat ja pyöräilijät namin avulla ja toiset koirat maksapasteijan avulla. Maksapasteijatuubi toimii eräänlaisena tuttina, joka samalla rauhoittaa. Silkellä on tapana kanniskella lenkillä milloin mitäkin. Oksia, keppejä, ruohomättäitä, multapaakkuja mutta myös erilaisia aarteita, mitä se matkan varrelta löytyy, kuten nenäliinoja, tupakka-askien pahvikuoria, polkupyörän "mustekaloja", puutarhahanskoja. Yllättävän paljon tuolta katujen varsilta kaikkea löytyykin. Joskus se kantaa niitä pari metriä, joskus satoja metriä. Parhaimmat aarteet tuodaan kotipihaan asti.

Mäyräkoirat kannonnenässä.

Mutta ettei elämä käy iliian helpoksi, niin nyt viikon aikana olen huomannut pennussa uuden piirteen. Jos kovat äänet sitä ei enää pelota, niin nyt pelottaa kaikki ylhäältä tulevat äänet. Eräänä iltana kun laskin koirat pihalle iltapissille, hetken päästä ihmettelin mahdotonta räkytystä. Kun menin katsomaan. näin komean ja äänekään kurkiauran suoraan talon yllä. Pikkutyypin mielestä se oli kovin epäilyttävää ja sitä piti haukkua kaula suorana. Pihan yllä lentävät varikset ovat myös epäilyttäviä, ja pari päivää sitten aamulenkille lähdettäessä pihapensaassa sirkuttavia talitiaisia ja punatulkkuja pälyiltiin epäluuloisesti. Meidän pihan yllä lentää myös lentokoneita ja ne ne vasta epäilyttäviä onkin. Aina kun kuuluu jokin ääni, niin Silke alkaa pälyillä taivaalle, jos vaikka taivas putoaa niskaan tai Hitchcockin Linnut muuttuu todeksi. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että pari päivää sitten aamulenkillä ollessamme saimme todistaa jännittävää luonnonnäytelmää. Kanahaukka oli päättänyt saada oravan aamupalaksi. Olimme noin parinkymmenen metrin päässä, kun männyn latvustosta alkoi kuulua mahdoton ryske. Huomasin, että kanahaukkahan se siellä räpisteli. Nähtävästi puun latvustossa oli hiukan ahdasta, sillä samantien männynrunkoa pitkin maata kohden rymisteli kanahaukka saaliinsa kanssa. Luulin jo, että nyt siellä puun juurella on kaksi ruumista, mutta kohta sieltä nousi siivilleen iso lintu isojen siipiensä kanssa ja nokassa roikkui pitkulainen saalis, jonka päättellin olevan orava. Koiratkin seurasivat ihmeissään näitä tapahtumia. Martalla oli jo saalinmaku suussa, mutta Silke taisi kauhuissaan todeta pelkonsa olevan todellisia. Loppulenkin ajan pienikin pikkulinnun sirkutus sai Silken säpsähtämään. Nyt vain toivon, että nämä säpsyilyt liittyvät enemmänkin mörköikään, enkä oikeastaan reagoi millään tavalla näihin lintupelkoihin. Olen kyllä suunnitellut, että jonakin päivänä virittelen cd-soittimen yläkerran ikkunalaudalle ja huudatan ukkosta ja ilotulitusta pihalle. Ja varmaan pitää joku linnunlaulu-cd hommata myös. Kyllä siinä on sitten naapureilla ihmettelemistä.

Nyt kesäloman jälkeen päivät tuntuvat kovin lyhyiltä ja työpäivien jälkeen koirien kanssa vietetty aika on ollut lähinna lenkkeilyä ja metsässä samoilua. Pentu on ollut mukana Martan agilitytreeneissä, mutta lähinnä vaan hengailemassa siellä. Opettelee odottamaan häkissä, tottuu hallin ääniin ja näkee toisten koirien tekevän rataa. Pennun kanssa on hallissa vain leikitty ja tehty putkea. Pitäisi varmaan tehdä jo jotain muutakin, mutta oma saamattomuus on ollut esteenä. Kai tässä pikku hiljaa pitäisi alkaa tehdä siivekkeiden kiertoa tai jotain sellaista. Toisaalta olen visusti sitä mieltä, että mitään kiirettä ei ole. Haluan, että pentu saa olla pentu. 

Tässä pieni pätkä meidän putkileikistä:

Temppuja olemme sen sijaan tehneet ja pentu on mukana tokotreeneissä Martan kanssa. Lähinnä pentu opettelee siellä häiriössä tekemistä. On niin hienoa, kun saa apuja juuri niiden perusasioiden opettamiseen. En enää muista, että miten Martalle on mitäkin opetettu. Tällä hetkellä treenataan perusasentoa ja maahanmenoa. Olen yllättynyt pennun keskittymiskyvystä ja innokkuudesta. Mutta kinkkupalkka onkin niin hyvä, että kyllähän sen eteen kannattaa jo tehdäkin.

Pentu täytti 6 kuukautta pari päivää sitten. Tällaisen tärkeän virstanpylvään kunniaksi Martta intoutui pihaleikkiin Silken kanssa:

Ilmojen kylmetessä Silke oppi nopeasti, mistä löytyy talon parhain paikka. Marttahan on aina rakastanut takkatulen ääressä loikoilua, joten takanlämmityspäivinä meillä makaa nykyisin kaksi raatoa onnellisesti huokaillen.

Kuka ehtii ensin, saa petipaikan.

"Minä olin tulehen tuijottaja, jolle tuli niin tukalasti kuuma."

Puolivuotispäivän kunniaksi nypin Silkeltä silmien välin karvat pois. Jonkinlaista tureikkoa on siihen tykännyt kasvattaa, mutta nyt huomasin, että karvat alkoivat osua silmiin, joten päätin nyppästä ne pois. Eipä ollut moksiskaan pentu moisesta puuhasta. Siitä tuntui olevan vaan kiva, kun minä istuin sen kanssa lattialla ja se sai täyden huomion. Tässä puolivuotisnaamakuva, jossa ei turota naaman karvat: 

Marttakin halusin pöydälle kuvattavaksi, kun kerran pentukin oli: