14.10.2011

Hassu pieni otus

Nyt tuli syksy. Etuoven alle pesän tehneet ampiaiset ovat kuolleet tai ainakin muuttaneet muualle, joten aloitimme taas etuoven käyttämisen. Koko kesän olemme pääasiassa kulkeneet takaovesta, etenkin sen jälkeen, kun Martta sai ampiaisenpistoja. Etuoven käytön uudelleen aloitus ei sitten sujunutkaan Martan kanssa niin kuin olin suunnitellut. Pienellä koiralla on suuri muisti. Ensin ei suostunut ollenkaan kulkemaan etuovesta. Ei sisään eikä ulos. Pikku hiljaa ulosmeno jo onnistuu, vaikkakin edelleen ovesta rynnätään ja luikahdetaan vauhdilla. Sisään ei sitten ovesta omin jaloin tulla. Ennen ulkorappusia tappijalat iskeytyvät maahan ja neliveto muuttuu nelijarruksi. Ei auta kuin ottaa pötkylä kainaloon ja kantaa sisään. Viikko ollaan jo opeteltu etuovesta kulkemista eikä ainuttakaan ampiaista olla nähty. Mutta nähtävästi ampiaisen pisto takapuolessa tuntuu edelleen. On yritetty hyvällä ja pahalla, mutta ei suostu kulkemaan ovesta, ei sitten millään. Nyt ollaan otettu sitten sellainen taktiikka, että ovesta kuljetaan ilman mitään hössötystä. Kun koira jumittaa, niin se vaan ilman mitään sen kummempaa teatteria nostetaan syliin ja kannetaan. Aivan kuin se olisi tarkoituskin, että raput mennään "hissillä". Katsotaan, miten pitkään piikin muisto takalistossa kestää.

Tänään alkoi syysloma ja niinpä juhlin sitä haravoimalla pihaa. Martta oli, totta kai, minun seurana pihassa. Ensin pitkän aikaa innokkaana hupelsi ympäri pihaa, nähtävästi kissan, rusakon, oravan tai jonkun muun elikon hajujen perässä. Koko piha tuli kierrettyä moneen kertaan ristiin rastiin, nenä maassa ja häntä viuhuen. Sitten oli hajut selvästi  haisteltu, ja alkoi seisoskelemaan minun lähellä sen näköisenä, että täällä on tylsää ja kylmää. Oli hyvin närkästyneen näköinen, kun minä vain haravoin, enkä keksinyt pienelle koiraraukalle mitään tekemistä. Aikansa kun oli siinä minun ympärillä kylmissään värjötellyt, päätti alkaa viihdyttää itseään. Niinpä keksi aloittaa kuopan kaivamisen leikkimökin nurkalle. Tohkeissaan kaivoi ja kaivoi. Ja mitä pitempään kaivoi, sitä suurempi oli kaivamisen kiihko. Sain pitkän aikaa haravoida ihan rauhassa, ja seurasin sivusilmällä koiran kaivamista. Tulihan se sitten lopulta kaivamisellekin loppu, ja alkoi taas pyöriä siinä minun ympärillä tylsistyneenä. Kun sitten lopulta tultiin sisälle, en ensin tajunnut mikä multaräpylä sieltä tuli minun mukana. Kunnes näin lattialla liejuisia tassunjälkiä. Koira taas kainaloon ja tassupesulle. Mikä määrä voikaan multaa mahtua pienen koiran pieneen tassuun?! Kaikki varpaanvälit sellaisessa määrässä multasavimömmössä! Tassuja sai kotvasen aikaa liotella, ennen kuin kaikki multahippuset ja savipaakut irtosivat. Miten tuo hassu otus oli saanut takatassujenkin varpaanvälit sellaiseen multamäärään? Liekö kaivanut välillä takajaloillaankin.

Iltalenkillä tuntui jo syksyn kirpakka keli meidän molempien nenään. Lenkin jälkeen Martta näytti niin onnelliselta, kun sai maata takkatulen lämmössä. Makaa takkatulen loimussa niin pitkään kun sitä riittää. Sen jälkeen siirtyy sohvalle makaamaan. Ja kohta sitten yöunille  peiton alle. Ollaan Martan kanssa samanlaisia: mitä lämpimämpää, sen parempaa. Ei meitä ole luotu elämään täällä pakkasissa. Mutta on se taas talvi yritettävä sinnitellä, meidän molempien.

Ei kommentteja: