Sähläystä kisaradalla

Ulkoiset puitteet lupasivat täydellistä agilitypäivää: tyyni pilvinen sää, ei liian kuuma eikä liian kylmä, kisapaikkana "oman" hallin piha, tutut esteet, leppoisa tunnelma, kivat radat. Mutta liekö ulkoiset puitteet liian mukavat, kun omat suoritukset olivatkin sitten kaikkea muuta kuin otteita "Agilityohjauksen kultaisesta kirjasta". Jostakin syystä se kisajännitys sitten iski kisapaikalla ihan kympillä. Taisin unohtaa välillä jopa hengittää, kun oli niin pökkyräinen olo ja aivot taisivat jäädä ajoittain ilman happea.

Radalle lähdettiin kakkosluokan ensimmäisenä, joten pitkään ei tarvinnut omaa suoritustaan hermoilla. Mutta kun sieltä rataantutustumisesta pitää lähteä suoraan radalle, niin siinä ei ehdi itse rauhoittua eikä koira. Kun me molemmat mennään radalle hirmuisella höngällä, niin eihän siitä voi hyvää seurata. Toisella kerralla radalle mennessä tuomarikin sanoi minulle, että ihan rauhassa vain. Näkiköhän se, että olin unohtanut hengittää. No, kun me molemmat käydään ylikierroksilla jo ennen lähtöä, niin voiko mitään muuta odottaa kuin lentävää lähtöä. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia pitää koiraa aloillaan lähdössä. Näin jo sen ilmeestä pantaa irrottaessa, että nyt mennään. Niinpä jouduin molemmilla radoilla tekemään lentävän lähdön. Siitäpä se meidän sähellys heti alkoi. Kun olen jo heti ensimmäisestä esteestä lähtien jäljessä, niin se kiire jatkuu sitten koko radan. Ja kun radalla on takaakiertoja ja tiukkoja käännöksiä, niin radalla eteneminen oli kuin tulipalon sammutusta: sitä vain yritti olla saamatta suurempaa tuhoa aikaiseksi. Ohjaustekniikoista ei voinut puhua, kun meidän ratoja katsoi. Kertakaikkisen kamalaa sähellystä ja pyörimistä se oli. Kun kulkee koko ajan metrin jäljessä koirasta, niin siinä ei onnistu mikään. Ensimmäisellä radalla kuin ihmeen kaupalla saatiin puhdas rata, mutta kaikesta siitä sähellyksestä yliaikaa 0,05 sekuntia! Sijoituttiin tällä tuloksella toiseksi.

Toisella radalla olin jo paremmin valmistautunut lentävään lähtöön ja arvelin sen onnistuvan hyvin. Vaan eipä sittenkään. Ihan samanlaista räpellystä se oli kuin ensimmäinenkin rata. Puoleen väliin asti onnistuin tulipalon sammuttamisessa, mutta sen jälkeen homma levisi. Olin ajautunut hyppyesteen väärälle puolelle jollakin ihmeellisellä tavalla, ja kun hypyn jälkeen oli putki ja A-este vierekkäin, (josta olisi siis pitänyt ohjata putkeen,) niin tottahan toki Martta valitsee kontaktiesteen, jos en ehdi sitä muualle ohjaamaan. Niinpä siis tuloksena oli hylätty. Tämä olikin meidän ensimmäinen hyl, ja kyseessä oli meidän kymmenes rata. Eli yleensä olen kuitenkin onnistunut ohjaamaan koiran maaliin asti, tavalla tai toisella.

Meidän kesätauko on tehnyt hyvää Martalle mutta ei minulle. Martta suoritti esteet hyvin, vaikka kepeille pitäisi saadakin enemmän vauhtia. Minä taas olin radalla kuin puu-ukko. Kaikki se vähäinenkin sujuvuus ohjauksessa oli tiessään. Itselläni oli epätoivo se päällimmäinen tunne, kun rataa suoritettiin. Ihan selvästi kesän vähäiset treenit näkyivät ja tuntuivat. Myös radanlukutaito on rapistunut. Nyt tarvitsisi ehdottomasti kunnon treenejä alle, ennen kuin seuraaviin kisoihin on asiaa.

Vasta kun lähdettiin kisoista kävelemään kotia kohti tajusin, miten väsyneitä me ollaan. Minä laahustin reppuselässä ja raahasin Martan kevyt häkkiä. Lisäksi piti raahata pientä maastonakkia. Vaikka kotimatkaa ei ollut kuin reilu kilometri, niin se tuntui pitemmältä kuin koskaan. Kompasteltiin molemmat puunjuurakoihin, kun ei jalka enää noussut. Ihan kuin takana olisi ollut monen päivän vaellus. Martta saa toipua huomisiltaan asti, kunnes lähdetään tekemään tokotreeniä. Minun pitäisi olla skarppina jo heti aamulla. Agikisat jatkuu huomenna kolmosluokilla, joten talkoita riittää koko päiväksi. Pitää säästää hieman voimia iltaan, etten pilaa Martan tokoilua.