Erinomainen Silke

Uups, kaksi viikkoa jo kulunut Silken ensimmäisistä näyttelyistä, enkä ole muistanut tänne kirjoittaa. Joensuussa järjestettiin toukokuun viimeisenä viikonloppuna Suvi-Karelia, jossa lauantaina oli kv-näyttely ja sunnuntaina kansallinen. Näyttelyihin treenattiin muutaman kerran omalla huippuporukalla ja sain hyvät ohjeet ja neuvot Silken esittämiseen. Nauroinkin, että Silke on luotu seisomaan, niin helppoa sen kanssa treenaaminen oli. Sain asetella sen jalat ihan vaikka miten, niin pikkutyyppi seisoi kiltisti. Se ei vierastanut pöydällä seisomistreeniä eikä erilaisten ihmisten kopelointitreenejä eikä mitään muutakaan. 

Lauantaina meillä oli näyttelyseuraa Lumo-westiestä, joka oli myös ensikertalainen, pentuluokassa tosin. Kehä oli kaksi tuntia myöhässä, joten odottelua riitiikin, kun karkeakarvaisten mäyräkoirien arvostelu alkoi iltapäivällä. Tuomarina oli Marjo Nygård ja hänellä harjoittelijatuomari myös kehässä. Juniorinarttuja oli viisi, ja Silke oli arvosteltavana ensimmäisenä. En osannut jännittää Silken näyttelykäyttäytymistä, sillä tiesin, että tuo minun Pikkutyyppi hoitaa kyllä hommat. Ja niinhän se tekikin. Siksi minua harmitti ja harmittaa edelleenkin suunnattomasti, miten huonon ensimmäisen tuomarin käsittelyn kokemuksen se joutui kokemaan. Silke, joka on luonteeltaan niin kultainen ja luottanut ihmisiin, että pitikin tällaista sattua. Silke seisoi hienosti pöydällä, kun tuomari tuli luokse. Tuomari tarttui suoraan koiran päähän ja katsoi hampaat. Ei ollut mitään ongelmaa, Silke seisoi kuin tatti. Sitten tuomari väänsi koiran suupielet auki, aivan yllättäen. Kitarisatko piti tarkistaa?! Ja suu väännettiin ihan ammolleen auki, niin että kuulin sellaisen säikähtäneen kurnausäänen Silken kurkusta. Samalla harjoittelijatuomari lähestyi Silkeä ja Silke alkoi rimpuilla, sillä yhdisti selvästikin sen ikävän kokemuksen uuden ihmisen lähestymiseen. Rauhoittui kuitenkin, kun pelkkä tuomari oli pöydän luona ja sen jälkeen kaikki sujui hyvin. Silke liikkui ja esiintyi hienosti ja tuomari antoi Silkelle sileän ERI:n ja hyvän arvostelun:

"Mittasuhteiltaan oikea, tasapainoisesti rakentunut junnu-narttu, kaunislinjainen nartun pää, hieman kevyt kuono-osa, oikea purenta & hampaat, hyvä kaula & eturinta & rintakehä, hivenen lyhyt olkavarsi, tasapainoiset kulmaukset, hyvä karva. Takapotku saisi olla tehokkaampi ja ylälinja liikkeessä hieman parempi. Ujostelee tänään hieman." ERI, JUK4

Ennen kuin lähdettiin kotiin, pyysin muutamia Silkelle tuntemattomia ihmisiä katsomaan Silken hampaat pöydällä. Samalla Silkelle syötettiin lihapullaa eikä mitään ongelmia pöydällä olemisessa ollut.

Sunnuntaina kehät olivatkin ihan ensimmäisenä, joten montaa tuntia ei tarvinnut näyttelyalueella odotella. Pyysin ennen kehän alkua taas muutamia Silkelle tuntemattomia ihmisiä kopeloimaan Silkeä ja katsomaan hampaita. Edelleenkään ei mitään ongelmaa ollut, joten huokasin jo helpotuksesta.

Sunnuntaina tuomarina oli Hannele Jokisilta. Kun laitoin Silken pöydälle ja tuomari alkoi lähestyä, niin Silkelle tuli mahdoton paniikki ja alkoi kiivaasti kiivetä minun syliin. Tuomari kysyi, että minkä ikäinen koira on, ja kun vastasin, että vuoden, niin puuskahti: " Vuoden ikäinen eikä osaa olla pöydällä!" Kyllä siinä sain purra hammasta, etten sanonut, että eilisestä tuomarikäsittelystä johtuen. Mutta hymyilin vaan, ja yritin rauhoitella minun pientä pelokasta koiraa, jolloin tuomari puuskahti uudelleen: "Ja kylläpä on laihdutuskuurin tarpeessa!" Siinä vaiheessa minun hymy alkoi hyytyä, kun en meinannut uskoa korviani. Silkessä ei kyllä ylimääräistä ole, joten taisi tuomari patistella minua laihdutuskuurille ja siinä olikin ihan oikeassa. Tämä tuomari ei kuitenkaan kitarisoja katsonut, kuten eilinen arvostelija, joten loppuesiintyminen meni Silkeltä taas mahdottoman hienosti. Saatiin taas sileä ERI ja hyvä arvostelu (paitsi, että en kykene ymmärtämään tuota pulskassa kunnossa -kohtaa):

"Vankkarunkoinen narttu, joka tänään turhan pulskassa kunnossa. Hyvät pään linjat. Pyöreät silmät. Sopiva luusto. Hyvä eturinta. Hieman jyrkkä lapa. Hyvät takakulmaukset. Selkälinja tulisi olla suorempi liikkeessä. Hyvä karva. Liikkuu riittävän pitkällä askeella." ERI JUK3

Ehkäpä tässä tarvitaan ennen seuraavia näytelmiä Silkelle pöytätreeniä ja kitarisojen katsomistreeniä ja minulle laihdutuskuuri.

Mäykkyset ja vene

Meillä on ollut ihana toukokuu: aurinkoa ja lämpöä on ollut riittävästi ja siitä ne mäyräkoiratkin tykkää. Ensi kesää odotellaan ihan eritavalla, sillä tulossa on veneilykesä. Toukokuun alku on mennyt veneen kevättöitä opetellessa. Koirat ovat olleet meidän mukana venerannassa. Autossa ovat loikoilleet ja räkyttäneet jokaista rannan kulkijaa. Välillä ovat päässeet tonkimaan rantatöyrästä, mutta muun ajan ovat yllättävän hyvin viihtyneet autossa.

Viikko sitten vene laskettiin vesille ja heti seuraavana päivänä mäyrinkäiset pääsivät kokeilemaan venekyytiä. Tulipahan todettua, että koirat tulevat todennnäköisesti matkustamaan liikkeelläoloajan sisällä. Hienosti viihtyivät veneessä pöydän alla olevassa tilassa. Sehän ei oikeastaan paljoa eroa auton kyydissä olemisesta. Veneen kansi tuntui ainakin näin äkkiseltään liian liukkaalta etenkin Martan tassujen alla. Silke kyllä asteli luontevasti oudolla pinnalla.

Kun rantaudutiin pitämään kahvitaukoa, niin koirat saivat juoksennella rannassa. Vaan ainakin Martalla meni enemmän seisoskeluksi veneen liepeillä. Pelkäsi kai jäävänsä kyydistä, kun vinkui takaisin veneeseen.

Mutta ollaan me muutakin tehty kuin puuhasteltu veneellä. Ulkona ollaan oltu niin paljon kuin vaan mahdollista. Ja Silke on käynyt agilitytreeneissä heti kun juoksut loppuivat. Viime kerralla Silke teki ensimmäistä kertaa hypyt rimojen kanssa. Rimakorkeus on niin matala kuin se saadaan viritettyä eli 15 cm.

Martta pääsi viime viikolla osteopaatin käsittelyyn. Neljä viikkoa sitten käytin Marttaa Kuopiossa osteopaatti Jerry Ketolalla. Silloin oli puhetta, että Martalle pitäisi saada toinen kerta pian. Onneksi Jerry oli tulossa Joensuuhun nyt toukokuussa, niin Martta sai toisen käsittelyn. Ja se olikin tarpeen. Martan oikea takajalka oli ekalla kerralla mahdottoman jäykkä. Toisella kerralla oli edelleen jäykkä, mutta nyt antoi paremmin käsitellä.

Ensimmäinen kurssi suoritettu

Tänään on Silke suorittanut hyväksytysti Suomen etsijäkoirat ry:n hajuntunnistuksen alkeiskurssin. Viimeisenä kurssijälkenä tehtiin 300 metrin mittainen metsäjälki, joka oli vanhentunut tunnin ajan. Hienosti pieni nenäkoira toimii jäljellä. Se etenee nenä maassa täysin jäljen päällä ja tekee tarkkaa työtä. Aluksi etenee rauhallisesti, mutta välillä lisää vauhtia. Tänään jäljesti lähes loppuun asti täysillä. Sitten viime metreillä taisi riistan haju tulla nenään, tai sitten maalikoira oli jo niin lähellä, että Silke ajatteli tehtävän olleen suoritettu. Joka tapauksessa mäyräkoira teki hienoa työtä ja nyt voimme jatkaa treenaamista treeniryhmässä. Tarkoitus olisi ainakin silloin tällöin käydä jäljellä, ettei homma ihan täysin unohdu. Ja nyt kiinnostaa kovasti kokeilla, miten Silke toimii verijäljellä. Hyvät pohjat nenätyöskentelyyn on saatu.

Tänään olen myös ilmoittanut Silken ensimmäisiin näyttelyihin. Reilun kuukauden päästä Joensuussa on koiranäyttelyt, joten Pikkutyyppi saa astua estraadille. Ollaan seisomista treenailtu ja miten se voikaan tuntua niin helpolta Silken kanssa. Martta aina laittoi moiset missihömpötykset pelleilyksi eikä voinut mokomaa touhua oikein ymmärtää. Vieläkin, jos yritän saada Martan hienoihin seisomiskuviin, niin Kääppä muuttuu kovin happamaksi. Silke on luotu seisomaan. Saan vääntää jalat vaikka mihin asentoon, niin se on Silken mielestä ihan ok. Ainakin jos siitä saa lihapullaa palkinnoksi. Sain myös vihdoin trimmattua Silken pään, että se alkaa näyttääkin mäyräkoiralta eikä enää hassulta turottajalta.

Silken juoksut alkavat olla loppusuoralla. Tällä viikolla jää agilitytreenit vielä väliin, mutta ensi viikolla päästään taas treenaamaan. Paljon on kaikkea treenattavaa, kun on agilityt, tokot, verijäljet ja muut. Mitenköhän sitä ennättääkään. Katsotaan, mihin tuo Pikkutyyppi syttyy eniten ja harrastetaan sitten sitä. Martta pääsee parin päivän päästä osteopaatin käsittelyyn ja sitten pitäisi Martankin kanssa aloittaa treenaaminen. Se selvästikin kaipaa tekemistä.

Kevään hajut nenässä

Ihana aurinkoinen viikonloppu on takana. Pyörän peräkärrillä on ollut taas käyttöä, kun eilen huristeltiin joenrantaan ja tehtiin pitkä lenkki rantoja pitkin. Eihän meiltä mikään pitkä matka joenrantaan edes ole, mutta Martan selkää ja niveliä säästäen mennään pyörällä, niin jää asfalttiosuudet lyhyemmiksi. Välillä eteneminen joenrannassa on todella hidasta, kun nuo karvaiset kaverit innostuu tonkimaan joenpenkkaa vesimyyräsaaliin toivossa. Mutta kiirettä ei pidetä, vaan nyt nautiskellaan näistä kauniista kevätpäivistä. Pari tuntia ulkoilua meni eilenkin ihan huomaamatta. Joki oli viikossa sulanut ja Martta halusi käydä kahlaamassa, vaikka vesi oli jäätävän kylmää. Silkekin uskalsi laittaa varpaan kynnet veteen.

Mattolaiturilla pidettiin seisomispönötystreenit. 

Löytyipä reitin varrelta tällainen mielenkiintoinen kolokin, johon en olisi itse kiinnittänyt mitään huomiota, mutta mäyriäiset bongasivat sen heti:

Eihän tuolla kolossa tainnut mitään sen kummempaa olla, mutta nyt se on tutkittu.

Lenkki vei meidät Jokiaseman terassille kahville, ja hienosti osaavat otukset käyttäytyä siellä.

Tänään oli toiseksi viimeinen hajuntunnistuksen kurssikerta Silken kanssa. Nyt oli vuorossa metsäjälki ja täytyy sanoa, että nyt nähtiin sellaista Silkeä, miksi minä alun perin sen kurssille ilmoitin. Aikaisemmilla kerroilla on jäljet olleet taajamassa, sillä metsät olivat pitkään lumen vallassa. Teiden varret ja etenkin autotiet ovat Silkelle vaikeita paikkoja. Mutta tänään metsässä se oli niin rento ja normaali. Aiemmilla kerroilla Silke on lähinnä ollut sunnuntaikävelyllä, enkä ole ollut ollenkaan vakuuttunut sen jäljestämisestä. Mutta tänään olin siitä niin mahdottoman ylpeä. Tänään se jäljesti itsevarmasti ja reippaasti. Se etenee tarkasti jälkeä pitkin ja etenkin alussa nuuhkii jokaisen tassun painalluksen, mitä maalikoira on jälkeensä jättänyt. Hienosti se siirtyi hiekkatieltä metsään hajun perässä ja kulki tarkasti jälkeä pitkin. Oli ihana nähdä sen toimivan niin hienosti. Ensi viikolla on viimeinen kurssi kerta ja sen jälkeen katsellaan, jos aika riittää treenaamaan edes silloin tällöin. Ja itseasiassa ensimmäiset verijäljet pitää Silkelle väsätä nyt toukokuun aikana. Tämä hajukurssi on antanut hyvät pohjat siihenkin hommaan.

Oman jäljestämisen jälkeen Silke toimi maalikoirana. Valittiin aurinkoinen paikka metsässä seisoskeluun ja odotteluun. Silke päätti irvistää kameralle: 

Pikkutyyppi on jo yksi vuotta

Ajatelkaa, minun Pikkutyyppi on jo yksi vuotta! Minulle se on vieläkin Pentu. Ja tulee varmaan olemaan jonkin aikaa. Käyttäytyy ihan pentumaisesti edelleen ja etenkin Martan rinnalla se on ihan hömppä otus. Otin siitä tietysti sellaisen yksivuotispönötyskuvan:

Tuossa se näyttää ihan koiralta, mutta otin sitten toisenkin, jossa se näyttää enemmän omalta hömpältä itseltään:

Silken syntymäpäivä sattui torstaille, jolloin meillä oli agilitytreenit. Vietettiin mukavat kaverisynttärit treenien lomassa. Röijäsin hallille vohveliraudan ja -taikinan, joten herkuteltiin vohveleilla, mansikoilla ja kermavaahdolla. Toki saivat koiratkin omat vohveliannoksensa. Olipa meillä hauskaa! 

Ollaan Silken kanssa aloitettu uusi harrastus. Täällä alkoi Etsijäkoiraliiton hajuntunnistuksen alkeiskurssi, ja kolme ensimmäistä kertaa ollaan jo oltu mukana. Silke on todellinen nenäkoira, joten ajattelin, että kenties tuota nenänkäyttöä voisi valjastaa hyötykäyttöön. Kolme kerran jälkeen en vielä ole vakuuttunut, että se olisi hoksannut juttua, mutta katsotaan miten käy. Tämän päivän kurssikerta jäi väliin, sillä olin ilmoittautunut Juha Kareksen handlerikurssille. Olin odottanut suurella innolla tuota handlerikurssia, mutta sehän karahti kiville heti alkuunsa. Eilen illalla lenkiltä tultuamme huomasin, että Silke oli aloittanut  toiset juoksunsa. Kylläpä pettymys valtasi mielen, kun tajusin, että handlerikurssi jää väliin. Eipä olisi Pikkutyyppi voinut enää paskempaa ajoitusta juoksuilleen kehittää. Meillä kun ei halliin pääse juoksunartut. Mutta minun osallistuminen handlerikurssille onnistui, kun sain lainamäyräkoiran. Kääpiömäyräkoira Robi pääsi Kareksen kurssille minun kanssa. En ole Robia nähnyt aikaisemmin kuin muutaman kerran, mutta hienosti se kulki meikäläisen matkassa. Ihana koira kaiken kaikkiaan! Niin iloinen ja avoin luonne, että muistutti jollain tavalla Silkeä. Ja sain siitä heti kaverin, kun taskusta löytyi lihapullaa.

Silke on ollut nyt juoksujen alkaessa hieman vaisu ja läheisyyden kaipuu on suuri. Sitä on nyt hemmoteltu ja paijailtu kainalossa. Meille tulikin tässä kolmen viikon agilitytauko, joten jotakin muuta tekemistä pitää varmaan keksiä. Ehkä nyt ehditään treenata näyttelyseisomista ja jospa ehdittäisiin tokoillakin, kun ulkokentät alkaa pikkuhiljaa paljastua lumen alta ja kuivua. Kevätaurinko saa molemmat koirat nauttimaan lämmöstä.

Pihassa on vielä lunta, kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Mutta jos aurinkoiset päivät jatkuu, niin nopeasti alkaa nurmikko paljastua lumen alta. Sitä odottaa varmasti koiratkin.

Tämän viikon tuplasankari

Martta, minun Mökö, Kääppä, Puttis ja Kääpätti Pättinen, täytti maanantaina 7 vuotta. Selkäleikkauksesta on kulunut vajaa viisi kuukautta, mutta Martta mennä porskuttaa entiseen malliin. Onhan se vuoden aikana harmaantunut, mutta kaikin puolin hyvässä kunnossa. Onneksi mäyräkoirat ovat pitkäikäisiä, joten seitsemän vuoden ikä ei vielä ole vanha. Toivotaan monia monia vuosia  terveitä vuosia tuolle minun super-mäykylle. 

Pakkohan tähän on vielä se pakollinen synttäripönötys laittaa:

Keskiviikkona oli Pohjois-Karjalan Seurakoirien vuosikokous. Olin jo aiemmin saanut viestin, että tervetuloa kokoukseen vastaanottamaan koiran palkinto. Arvelin, että kenties Martta on sijoittunut seuramestaripisteissä kolmanneksi. Yllätys olikin melkoinen, kun kuulin, että Martta oli minien seuramestari ykkönen. Olisiko Martan agilityura enää parempaa loppuhuipennusta voinut saada! Kyllä siinä tippa tuli linssiin, kun kävin kiertopalkintopystin hakemassa. 

Ja pitihän Martasta ja pystistä ottaa pönötyskuva:

Miten huikea harrastuskoira tuo pieni mäykkynen onkaan ollut! Monenlaista ollaan yhdessä koettu ja toivottavasti tullaan vielä kokemaan. Nyt leikkauksen jälkeen Marttaa on pidetty pumpulissa, mutta alkaa olla selvää, että pikkukoira kaipaa jo tekemistä. Uskoisin, että tokoilu alkaa nostaa päätään, kunhan lumet sulaa ja ulkokentät kuivuu. 

Aurinkoa, jäätä ja vähän pidempi lenkki

Ensimmäinen täydellinen päivä tänä vuonna: aurinkoa, tyyntä, lämmintä, ihanaa. Viimeisen lomapäivän kunniaksi ajattelin tehdä koirien kanssa sellaisen parin tunnin kävelyn. Ensin käveltiin tunnin verran joenrantaa pitkin Jokiasemalle. Siellä pidettiin tauko, johon kuului kaakaot ja munkit. Jäällä näytti olevan kansaa kuin pipoa, ja kun lähellä olevien tekosaarten geokätköt olivat vielä etsimättä, niin jäällehän mekin suuntasimme. Puolet joensuulaisista oli jäällä kulkemassa, joten alkumatkan ajan piti koiria pitää hihnassa, kun Martta innostuu jäällä juoksemisesta sen verran, että välimatka on enemmän kuin huutoetäisyys. Mutta kun pääsimme saarten luo ja kätköjen etsintään, niin mäyräkoirat laskettiin irti. kätköt löytyi ja kuin huomaamatta jäällä vierähti reilu kaksi tuntia aikaa.

Kotimatkaan meni vielä yksi tunti, sillä Martta sai määrätä vauhdin. Aika verkkaista oli viimeiset kilometrit ja mietin jo, että pitääkö Martalle soittaa autokyyti kotiin. Hitaasti mutta varmasti selvittiin lopulta kotipihaan kun koko lenkkiin vierähti aikaa 4,5 tuntia. Vaan saatiinpa nauttia auringosta.

Miten ne mäyräkoirat ui?

Loma jatkui pienellä Kuopion reissulla. Keskiviikkoiltana ajettiin Kuopioon sukulaisten nurkkiin yöpymään ja torstaiaamuksi oli varattu koirille aika koirakylpylä Aaltotassuun. Täällä Itä-Suomessa tällainen koirauimala on harvinaisuus ja kun tällainen viime vuonna Kuopioon avattiin, on ollut monta kertaa mielessä lähteä sitä koettamaan. Etenkin Martan leikkauksen jälkeen on ollut suunnitelmissa kokeilla uintia Martalle ihan kuntoutusmielessä. Silkehän ei viime kesänä veteen kastanut edes varpaankynttäkään. Martta sentään on kesäisin tykännyt uida käsipohjaa, mutta Silke ei edes Martan perässä mennyt veteen. Niinpä oli arvoitus, että miten mäyriäiset suhtautuvat tällaiseen uimiseen. Ensimmäisellä kerralla on aina uittaja mukana ja pelastusliivit takaavat koiralle oikean uima-asennon.

Kumpikaan koirista ei suostunut menemään vapaaehtoisesti altaaseen, vaan uittajan sylikyydissä pääsivät aina aloittamaan uintikierrosta. Ensimmäisillä kierroksilla kumpikin pyrki määrätietoisesti kohti altaan reunoja, jos vaikka sieltä löytyisi ulospääsy. Mutta muutaman uintikerran jälkeen alkoi sujua niin, ettei reunoille ollut enää pyrkimystä, vaan uivat rauhalliset kierrokset ja suuntasivat kohti ramppia. Martan uinti petraantui paljon joka kierroksen jälkeen. Ensimmäisellä kerralla Martta tuntui hieman hätääntyvän koko uimisjutusta sen verran, että meni pari kertaa altaassa kyljelleen. Takajalkojen liikkeet ovat sen verran epäsymmetriset, että kesti vähän aikaa, ennenkuin tasapaino uimiseen löytyi. Silke räpisteli oikein pätevästi. Tarvitaan varmaan muutama kerta lisää, että saa itseluottamusta ja varmuutta.

Kaiken kaikkiaan tämä oli erittäin positiivinen kokemus. Aaltotassussa sai hyvää palvelua ja kaikki sujui oikein mallikkaasti. Kannatti lähteä Joensuusta asti ajelemaan. Tekisi mieli saada ainakin yksi  uintikerta koirille vielä tälle keväälle. Martalle uimisesta olisi selvästi hyötyä. Ja tuskinpa siitä Silkellekään olisi mitään haittaa.

Pikkutyyppi tekee agilityä

Loma alkoi agilityllä. PoKSin hallilla oli Sanna Kataisen agilitykoulutus, jonne osallistuin Silken kanssa. Torstaisin meillä on omat viikkotreenit Silken kanssa ja viime treeneissä tuskailin sitä, miten Silke ei enää irtoa putkeen. Ja muutenkin meno oli viime treeneissä vähän tahmeaa. Niinpä odotukset eivät olleen korkealla, kun Sannan koulutukseen mentiin. Vaan niinpä se pikkutyyppi yllätti minut taas. Tietysti rata alkoi putkilla, joista ensimmäiseen piti irrota kaukaa ja toinen piti osata hakea itse. Sanoin aluksi Sannalle, että nyt on sellainen pentu, joka ei irtoa eikä hae. Mutta miten kävikään: se mokoma irtosi ja haki. Irtosi hienosti joka kerta, mutta pari kertaa ohitti toisen putken, kunnes muutaman kerran otettiin putki itsenäisenä ja palkattiin loppuun, niin sen jälkeen ei ollut mitään ongelmaa.

Takaakierrot Silke teki kerrassaan mallikkaasti. Ja miten hienosti tuli ohjauksiin, joita en ole ikinä ennen tehnyt: persjätöt ja japsit, nehän meni kuin vanhalta tekijältä. Minä olin se jarru, kun en uskaltanut tehdä kunnollisia persjättöjä, kun ajattelin, ettei niistä mitään tule. Mutta kun uskalsin, niin hienosti pikkutyyppi sieltä kipitti.

Sannalta tuli pari vinkkiä palkkaamiseen. Pääasiassa Silke palkkautuu leluilla (vetolelut ja pallot), mutta välillä myös nameilla. Sannan mielestä namipalkkaa voisi käyttää enemmänkin, sillä oppiminen on silloin parempaa. Eli väliin namipalkat ja loppuun lelut.


Tässä videokooste koulutuksesta:

Geokoirat vauhdissa

Nyt kun pakkaset hellitti, niin me ollaan sitten ulkoiltu. Ja tosiaan ollaan ulkoiltu ihan urakalla. Koirat ovat  saaneet nauttia (tai kärsiä) meikäläisen uudesta harrastuksesta eli geokätköilystä. Nyt kun pakkaset ei enää estä ulkona liikkumista eikä jäädytä sormia, niin geokätköily on päässyt täyteen vauhtiin. Harva se ilta ja etenkin viikonloput tämän perheen äiti ja tytär pakkautuu koirien kanssa autoon ja huristelee muutamien kilometrien päähän kätköjen etsintään. Sellainen kaksi tuntia vierähtää ihan kevyesti eikä kolmituntinen kätköilykään mikään ihmeellisyys ole. Ajankulua ei juuri huomaa, kun rämmitään pitkin metsiä otsalamppujen kanssa. Itseasiassa geokätköilyn ja koirien lenkittämisen yhdistäminen on erittäin järkevää. Koirat toimivat hyvänä rekvisiittana, kun kätköjä etsitään ryteliköistä tai ojien pohjista. Eipä monikaan kiinnitä huomiota, kun koirien kanssa kuljetaan epämääräisissä paikoissa. Eri asia, jos siellä yksinään kuljeskelisin, niin näyttäisihän se vähintään epäilyttävältä. Ja samalla koirat saavat pitkiä lenkkejä erilaisissa paikoissa ja maastoissa. Kätevää.

Kätköjen etsintään koirat suhtautuvat eri tavalla. Innokkaastihan ne metsässä juoksevat, kun saavat vapaana viilettää. Molemmat pysyvät todella nätisti lähietäisyydellä. Mutta sitten kun alkaa tarkempi kätkön tiirailu, niin Martta alkaa etsiä jäniksen jälkiä, joiden verukkeella voi lähteä humputtelemaan kauemmaksikin. Ja sitten kun sitä huudellaan takaisin päin, niin se alkaa pyörimään jaloissa ja marmattaa, miten on tylsää. Silke taas pysyttelee lähettyvillä ja keskittyy kaivamispuuhiin. Se jaksaa puuhailla itsekseen vaikka kuinka kauan, eikä sitä haittaa, vaikka matkanteossa on pitempikin tauko, koska me puusilmät emme kätköä ihan heti löydäkään. Mutta sitten kun matka jatkuu, niin Silke jättää samantien kaivamispuuhansa ja liittyy joukkoon.

Marttaa ei metsässä lumihanki haittaa ollenkaan.

Pikku-Silke kaivamisurakoiden jälkeen.

Silken viikottaiset agilitytreenit alkoivat tammikuussa ja meitä onkin ihan huippu porukka treenaamassa. Pikkutyypistä alkaa kuoriutua oiva agilitykoira. Tykkään kovasti sen innokkuudesta ja keskittymisestä. Ja miten se onkin nyt lyhyessä ajassa hoksannut monia asioita. Suurin opettelu on minulla oppia palkkaamaan leikkivää koiraa. Martta ei ole koskaan leikkimisestä perustanut, mutta Pikkutyyppi taistelee lelusta raivonvallassa. Onneksi olen löytänyt sille kolme lelua, jotka ovat sille erittäin mieluisia. Mutta palkkautuu se toki myös ruualla, eli nyt huomaan, miten kätevää on, kun käytössä on palkkausarsenaali, jota voi hyödyntää tilanteen mukaan. Pääasiassa meidän treenit ovat lyhyitä pätkiä hyppyjä rimat maassa sekä putkia. Olemme  aloittaneet myös pysäytyskontaktien treenaamisen. Silke oppi nopeasti pysähtymään laatikolle, kun sitä kotona leikittiin. Niinpä eräissä treeneissä en malttanut olla kokeilematta puomin alastuloa ja kas, Pikkutyyppi hoksasi parin toiston jälkeen, mitä siinä on tarkoitus tehdä. Nyt ollaan tehty puomin alastuloa neljä kertaa, mutta kiirettä emme pidä, koska mitään kiirettä ei ole.

Tältä näytti Silken treenit viime viikolla:

Martta on kuntoutumassa hyvää vauhtia. Satunnaiset ohikulkijat tuskin huomaavat Martan askelluksessa mitään vikaa, mutta minä en voi olla tarkkailematta Martan askeleita ja selän asentoa. Tasaisessa liikkeessä Martta kulkee hienosti, mutta mikäli vauhti tai alusta on epätasainen, niin takajalkojen liikkeessä voi havaita kompurointia ja kömpelyyttä. Selän asento ei kaikilta osin ole palautunut ennalleen, vaan jonkun verran seisoo selkä köyryssä. Voi johtua heikoista takajaloista, jolloin mielellään hivuttaa takajalat mahan alle seisoessaan. Martta on käynyt muutaman kerran fyssarilla ja tänään mennään taas. Hieronnan lisäksi viime viikolla Martta pääsi vesialtaaseen kävelemään. Nopeasti hoksasi, mitä altaassa piti tehdä, vaikka tilanne oli sille melkoisen jännittävä. Tänään on vuorossa toinen vesiallaskävely.

Martta vesiallasta ihmettelemässä.

Pelkkää pakkasta

Tammikuu on kärvistelty pakkasissa. Jo kolmatta viikkoa kestäneet -25 - -30 asteen pakkaset eivät ole naurattaneet ja huumori on loppunut myös mäyräkoirilta. Vaikka koirille on puettu fleeceä ja toppatakkia päällekkäin ja tassut sullottu tossuihin, niin eipä noita ulkonakäyntejä juurikaan lenkkeilyksi voi kutsua. Etenkin Martta on niin kylmän arka, että se ei ole nauttinut millään tavalla näistä keleistä. Silkeä selvästi kiinnostaisi ulkona ja lumessa touhuaminen, mutta kun ei tarkene niin ei tarkene. Aluksi Silkellä oli hieman vaikeuksia ymmärtää, että jos menee pikaiselle pihapissille, niin ei ehkä kannata juosta pihan kauimmaiseen nurkkaan ja seisoskella siellä. Sieltä on nimittäin pitkä matka nilkuttaa sisälle kylmettyneillä tassuilla. Eräänä iltana -30 asteen pakkasessa Silkelle kävi niin, että kun se huomasi pihalla ollessaan, että tassut jäätyvät, niin se jäi paikalleen seisomaan ja nosti ensin yhden tassun ilmaan. Sitten alkoi nipistellä toistakin tassua, joten toinenkin tassu piti nostaa ilmaan ja pentu joutui tasapainoilemaan kahden tassun varassa. Mutta kylmyys ei jäänytkään siihen, vaan kolmattakin tassua alkoi pakkanen puremaan, jolloin Silke nosti kolmannenkin tassun ilmaan. Ihan ei tasapaino enää riittänyt, vaan raukkaparka kaatui kyljelleen lumeen kaikki tassut ilmassa. Siinä se kyljelleen köllötti maassa ja loi anovia katseita ulko-ovelle päin. Pikkukoira taisi luulla jo loppunsa tulleen, mutta onneksi sain pelastettua mäykkysen varmalta paleltumiskuolemalta.

Takan edusta on ollut iltaisin suosittu paikka. Siinä ne molemmat makaavat ja grillaavat itseään:

Sisällä ollaan yritetty touhuilla temppuja ja etsimistehtäviä, mutta ei sellainen näköjään korvaa ulkoilua, sen huomaa tuosta pikkutyypistä, miten se on alkanut kerätä energiaa. Onneksi ollaan pari kertaa päästy Silken kanssa hallille treenaamaan pakkasista huolimatta. Ja voi, miten hieno harrastuskoira siitä on kuoriutumassa! Edellisen ACE-treenin jälkeen palasia on loksahdellut paikoilleen ja olenkin ollut aivan yllättynyt, miten hyvin se tekee ja oppii.

Silke on nyt 9 kuukautta vanha ja pitihän siitä se pönötyskuva ottaa:

Nyt on pakkaset hellittämässä ja tuskin maltan odottaa, että päästään ulkoilemaan kunnolla. Nyt viikonloppuna koirat pääsee metsään juoksemaan, jos pakkanen lauhtuu lähelle kymmentä astetta. Hankirallatuksissa ei tossut pysy jalassa, joten kovilla pakkasilla on turha lähteä kauemmaksi. Kahden mäyräkoiran kantaminen ja hangessa kahlaaminen menee jo liialliseksi urheilusuoritukseksi. 

Silken agilitytreenit ACE:lla

Silkellä oli eilen eli lauantaina agilitypäivä. Pakkaspäivän aamuna pakkauduttiin Annin ja Yrsan sekä Marian ja Miuxin kanssa Annin autoon ja suunnattiin kohti Kuopiota. Silke pääsi ihan oikeisiin agilitytreeneihin oikeiden aksakoirien joukkoon. Etukäteen ajattelin, että mitenköhän mahtaa Silken agilityt onnistua, koska ollaan niin vähän tehty mitään kunnollista. Eikä tuollaisen pennun keskittymiskyky riitä kovin kummoiseen treeniin. Silke on melkoinen nenäkoira, eli kaikki hallissa olevat hajut kiinnostaa sitä aivan valtavasti. Niinpä aluksi näytti ACE:llakin, että hajujen maailma taitaa viedä pikkukoiran mukanaan. Mutta sitten kun treenit aloitettiin, niin Silke keskittyikin hienosti olennaiseen eli agilityyn. Täytyy vain olla tarkkana, että mitään ylimääräistä huuhailuaikaa ei jää treenien välille. Tehtävät suoritetaan nopealla tempolla ja jos ns. luppoaikaa on tehtävien välillä, niin otan koiran vaikka syliin siksi aikaa, ettei se ala itse keksiä tekemistä ja väsytä itseään turhaan.

Nyt yllätyin siitä, miten hyvin Silke jaksoi keskittyä, vaikka samaa tehtävää toistettiin moneen kertaan. Hyvin innokkaasti se teki ja hyvällä vireellä. Ja näissä treeneissä Silke esitteli "loistavaa" irtoamista. Putki oli kerrassaan vastustamaton, joten saatiinpa siitä hyvät treenit ja kotitehtävät, kuinka Silkelle aletaan opettaa ohjauksiin tulemista. Tähän astihan se on saanut hömpötellä vähän sitä mikä on hyvältä tuntunut, mutta kai sille nyt pitäisi pikku hiljaa alkaa opettaa ihan oikeitakin juttuja.

Tältä näytti Silken agility:

Me ei tykätä pakkasista

Uusi vuosi toi mukanaan roimat pakkaset. Me ei tykätä kylmistä ilmoista eikä todellakaan tykätä tällaisesta epäinhimillisestä kylmyydestä. Mäykkyset valitsee mieluummin takan edessä makoilun kuin ulkoilun pakkasessa.

Mutta kerronpa ensin meidän uudesta vuodesta. Sitä vartenhan koko syksy on treenattu ja uuden vuoden paukkeeseen valmistauduttu. Meidän uusi vuosi meni jotakuinkin näin:

Päivällä koiria juoksutettiin metsässä kolmisen tuntia. Tarkoitus oli pari tuntia metsässä viettää, mutta kun perheessä on hurahdettu geokätköilyyn, niin kätköjen etsintä venytti retkeä kolmeen tuntiin. Koirat eivät siitä olleen lainkaan pahoillaan, vaan hyvin innokkaasti touhusivat metsässä. Kotiin tultaessa koirat olivat melkoisen väsyneitä, mutta eivät onneksi malttaneet juuri nukkua, koska itsekin puuhasteltiin kaikenlaista. Viiden jälkeen käytin koirat vielä sellaisella korttelin ympäri lenkillä, kun ajattelin, että siten pärjäävät sitten yli puolen yön.

Ennen kuutta eli ennen h-hetkeä suljettiin kaihtimet, vedettiin verhot ikkunoiden eteen, laitettiin tuli takkaan, olohuoneessa televisio oli reilulla äänellä ja keittiössä pauhasi radio. Lisäksi aloin tekemään ruokaa, jolloin liedellä tirisi jauhelihat ja broilerisuikaleet. Kun ensimmäiset paukkeet alkoivat, niin talossa oli sen verran ääntä ja herkullisia tuoksuja pikkukoiran nenään, että sen kaikki energia meni keittiössä ruuan kerjäämiseen eikä se huomannut ollenkaan ulkona olevaa pauketta.

Jossain vaiheessa Silke tajusi, että jotakin ääntä ulkoa kuuluu, mutta enemmän se kuunteli sitä kiinnostuneena ja hämmästyneenä kuin pelokkaana. Kun itse asetuimme sohvalle asemiin telkkarin ääreen, niin koirat asettuivat takkatulen ääreen ja siinäpä ne makoilivatkin loppuillan. Martalla on iltaisin omat rutiinit ja niihin kuuluu yleensä pihalla ravaaminen useaan kertaan. Ei auttanut, vaikka oli päivällä miten juoksutettu, vaan Martta sitten päätti jossakin vaiheessa iltaa haluta pihapissille. Minä varustauduin täydellä arsenaalilla koirien pihaulkoiluun: taskut täyteen namuja ja toiseen taskuun maksapasteijatuubi, pennulle panta kaulaan ja hihnan toinen pää visusti minun kädessä. Niin uskaltauduttiin ulos. Vaan mitä tekee Silke: ulos päästyään pysähtyy ihmettelmään pauketta ja katsoo minun reaktiota. Sanoin vain että "jes!" ja otin esille maksamakkaratuubin. Silke lipoo huuliaan ja tuumii, että tämäpä mainiota. Aina kun kuului paukahdus, niin Silke kääntyi minuun päin ja lipoi huuliaan. Enemmän se tuntui ihmettelevän sitä, että omassa pihassa pitää kulkea hihnassa. Niinpä uskaltauduin irroittamaan hihnan ja molemmat koirat käyskentelivät pihassa paukkeen keskellä rauhallisesti. Pitkään ei pihalla kuitenkaan oltu, sillä ajattelin, ettei oteta mitään ylimääräisiä riskejä. Sisällä loikoilu takkatulen ääressä jatkui. Pari kertaa Silke keksi haluta pihalle, kun tajusi sen tarkoittavan paljon maksamakkaraa. Eli ei voi olla kuin tyytyväinen pikkutyyppiin. Marttahan makaa uuden vuoden paukkeet aivan kuin se olisi kuuro ja sokea kaikelle ylimääräiselle. Marttaa ei voisi vähempää kiinnostaa moinen älytön mekastaminen. Silke kyllä välillä kuunteli pauketta, mutta ei ollut missään vaiheessa pelokas tai jännittynyt. Ennemminkin se oli ihmettelyä ja hämmästelyä, ei sen kummempaa.

Martta oli niin skarppina koko uuden vuoden :)

Uuden vuoden jälkeen alkoi ilman kylmetä. Harmillista, sillä olin edelleen lomalla, mutta ilmojen puolesta ei enää parin-kolmen tunnin lenkkejä pystytty tekemään. Silloin kun lämpötila alkaa olla kylmempää kuin -15, niin ulkoilusta nauttiminen loppuu. Martta muuttuu jatkuvasti yhä enemmän kylmänaraksi eikä tuo pentu siitä paljoa jää jälkeen. Reilun kymmenen asteen pakkasessa molemmilla on toppaloimet päällä, mutta sen 15 asteen pakkasessa puen molemmille tossut. Sitten kun pakkanen kiristyy kahteenkymppiin tai enemmänkin, niin toppaloimien alle puetaan banaanipuku tai BOT verkkoloimi.

Pakkasta reilu 15 astetta, kun käytiin lenkillä. Puolen tunnin jälkeen  alkoi Martta hyytyä ja se jouduttiin kantamaan autolle viimeiset 500 metriä. Hyvin pysyi tossut tuossa menossa, kun ei lunta ja hankea ole enempää:

Tytöt reippaina lähdössä pakkaslenkille.

Kyllähän pakkassäässä kaunista on. Mäyriäisetkin viihtyy jonkin aikaa, kun saa tonkia rantapientareella.

Tänään, kun pakkasta on -26 astetta, ollaan kyetty ulkoilemaan 10-15 minuuttia kerrallaan. Mutta koirat sitten käyvät sitäkin useammin pihalla parin minuutin pyrähdyksillä. Toivon totisesti, että nämä pakkaset eivät enää kestä kauaa. Huomaa, että aktiiviset koirat kaipaavat paljon ulkonaoloa. Vaikka nyt on iltaisin niiden kanssa pelattu, niille on naksuteltu ja opetettu temppuja sun muuta, niin silti tuntuu virtaa riittävän. Etenkin Silkellä. Martta rauhoittuu nopeasti pienenkin aktiviteetin jälkeen nukkumaan, mutta Silkellä jää helposti kierrokset päälle. Se kantaa lelujaan ja vaatii leikkimään. Jos sitä ei muuten huomaa, niin viimeistään silloin, kun se vimmatusta kuoputtaa tassullaan pohkeeseen tai käsivarteen. Vaativa otus siitäkin on tullut.

Tammikuun puolella ollaan ehditty käydä hallillakin treenaamassa pari kertaa. Silken kanssa tekeminen on todellakin sellaista hömpöttelyä. Martan kanssa on alettu tekemään takajalkoja vahvistavaa jumppaa. Vihdoin sain sitä myös videollekin. Vasen takajalka on se Martan heikoin lenkki. Tällaista rimajumppaa tehtiin nyt toista kertaa. Ensimmäiset kerrat menee hieman hyppien, kunnes pikkuhiljaa löytää rytmin.

Silke täyttää tänään 9 kuukautta. Miten se voikaan olla jo juniori, vaikka ihan vasta oli pieni pentu. Mutta on se vaan niin suloinen, kiltti ja kultainen.

Silke 9 kk