Loman alkajaiset jäällä

Loman ja mahtavan lomasään kunniaksi ajattelin kokeilla, miten onnistuu hiihtäminen Martan kanssa. Edellinen kerta taisi olla kolme vuotta sitten Vuokatin jääladuilla. Silloin Martta pelkäsi suksia, eikä hommasta tahtonut tulla mitään. Nyt pakkasin mukaan parit erilaiset hihnaviritelmät, jotka ajattelin testata, mikä sopii parhaiten. Tiesin, että näin kauniilla säällä saattaa jäällä olla muutama muukin. Siksi Martta piti pitää hihnassa, kunnes päästiin kauemmaksi laduista. Ja kun ei vielä lähtiessä ollut selvyyttä miten hyvin hanki kantaa ja onko jäällä vettä, piti varustautua monen asian varalle.

Meidän hiihtolenkin tarkoituksena ei ollut, että Martta toimisi vetokoirana, vaan kunhan osaisi nätisti jolkotella suksien edessä tai vierellä jonkun matkaa. Meillähän on vetovyö, jota ollaan normilenkeillä käytetty jonkin verran. Se on näppärä reippaalla lenkillä, kun kädet jää vapaaksi hihnan roikottamiselta, ainakin alkumatkan ajaksi, kun Martta kiskoo innoissaan. Loppumatkasta veto yleensä hiipuu ja koira hiippailee perässä. Vetovyön hihnaosa on vaan liian lyhyt hiitämiseen. Niinpä lainasin fleksin, kun ajattelin sen olevan näppärä hiihdettäessä. Eipä jää naru suksien alle, jos veto hiipuu.

Alkumatkalla vetohalut oli kovat.

Fleksi ei kestänyt enempää vetokilpailua, mutta Kääppänen odottaa, milloin jatketaan matkaa.

Lähdettiin menemään jäälle moottorikelkkauraa pitkin. Kiinnitin fleksin vetovyöhön, mutta otin varalta mukaan joustavan mutta lyhyen vetovyön. Onneksi otin, sillä alkumatkan Martta kiskoi hullun lailla. (Harmi vaan, kun minun hiihtotaito ei riitä mokomaan touhuun. Martta oli kyllä innoissaan eikä sukset pelottanut juurikaan.) Mäyriäisen kiskonta oli vaan liian kovaa fleksille ja puolen kilometrin jälkeen naru ei enää kelautunut koteloon. Siinä vaiheessa oltiin tultu hiihtoladulle, joten ajattelin kokeilla ladulla hiihtämistä. Niinpä laitoin Martan vetovyön päähän.

Melkoisen kauaksi se lähti jäniksen jäljille, mutta vauhdilla tuli takaisinkin.

Välillä pieni huilihetki, jonka Martta käytti kuoppien kaivamiseen.

Ladulla on paljon kulkijoita, joten siellä hiihtäminen ei tuntunut rennolta, kun piti varoa muita suksijoita ja sauvoilla sohijoita. Enimmät vetoinnot olivat Martalta jo karisseet alkumatkan aikana. Nopeasti oppi Martta kulkemaan ladun vieressä siinä sauvakaistaleella. Mutta huomasin, että latu-uralla kulkeminen ei ollut Martasta niin hauskaa. Valkea hanki houkutti kokeilemaan, miten se kantaa suksia ja tappijalkaa. Ja hyvinhän se kantoi. Tosin lunta oli jonkin verran eli meno oli meillä molemmilla raskaampaa. Mutta kun laskin Kääppäsen vapaaksi, niin eipä haitannut hangessa kahlaaminen menoa. Minun menoa ei voi hiihtämiseksi sanoa, se oli lähinnä kävelemistä sukset jalassa. Melkein kaksi tuntia me siellä tarvottiin. Välillä pysähdeltiin ja Martta kaivoi hankeen isoja koloja. Välillä jäältä löytyi jäniksen jälkiä, jolloin Martta pinkoi jälkien perässä pitkät matkat. Paluumatkalla ei tarvinnut Kääppästä ottaa hihnaan. Sen verran väsyneenä tuli suksien perässä, että ei ollut vaarana, että olisi mennyt muita suksijoita häiritsemään.

Juoksemisesta alkoi tulla kuuma, joten pieni vilvoittautuminen hangessa teki terää.

 

 

Ja jos pilkkireikien vieressä oli kalan hajua, niin se hierottiin turkkiin. Aah, mitkä ihanat aromit, ainakin Martan mielestä.

 

 

Illalla oli talossa onnellisen näköinen koira, joka grillasi itseään takkatulen ääressä. Sen verran kivaa meillä oli, että mikäli huomenna on samanlainen sää, niin eiköhän oteta uusiksi.






Kuinka paljon mahtuu lunta ja jäätä yhteen mäyriäiseen?