Vuokatin vaaroilla oli kävelypolut loistokunnossa. Kiivettiin rinteiden huipulle ja samoiltiin metsässä. Martta oli metsäreissuista innoissaan. Hankiainen kyllä olisi kantanut Marttaa joka puolella metsää, mutta minun piti pysytellä poluilla tai lumikenkäilyreiteillä. Niissä käveleminen oli vaivatonta. Marttaa en uskaltanut irti laskea, sillä se oli aivan tohkeissaan runsaista riistan hajuista. Minulla oli Martalle valjaat ja joustava hihna, jonka kiinnitin vetovyöhön. Näin kuljettiin ne pätkät, joissa oli mahdollista tavata muita ihmisiä, että koira pysyi hyvin hallinnassa. Mutta metsässä vaihdoin joustavan hihnan flexiin, jonka kiinnitin vyöhön. Olipa näppärä kulkea, kun omat kädet saivat heilua vapaana rinteitä kivutessa ja laskeutuessa. Martallahan ei flexiä käytetä ollenkaan. Vain tällaisilla vaelluslenkeillä flexi on osoittautunut erinomaiseksi välineeksi.
Kuvat kertokoon tärkeimmät asiat reissusta:
Kiipeämistä ylämäkeen:
Huipulla ei tuullut. Käytiin katselemassa laskettelijoita.
Laskettelurinteen laella oli Kahvila Ripas, jossa pidettiin huilitauko. Saatiin erinomaista palvelua ja koiratkin tervetulleita terassille.
Matka jatkui pitkin metsiä. Eikä tavattu ristinsieluakaan. Mikä ihana rauha ja vapauden tunne.
Tokihan välillä pysähdeltiin ja Martta sai tonkia lumessa.
Martta oli mökissä kuin kotonaan. Myös monet rutiinit piti säilyttää, kuten keittiön pöydällä ohikulkijoiden vahtaaminen. Tällä kertaa ei ikkunasta näkynyt kuin metsää, joten ei ollut ohikulkijoitakaan.
Metsälenkin jälkeen väsymys voitti. Martta ei ole tottunut nojatuoleihin, joissa ei ole sivuja. Hiukan pelottavan ja huteran näköistä oli tuo rentoutuminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti