Motivaatiota etsimässä

Tässä on koko kesä kärsitty treenimotivaation puutteesta. Laitoin sen kesän ja loman syyksi, mutta kun se motivaatio ei loman jälkeen tullutkaan takaisin, niin aloin jo huolestua. Pahiten motivaation puute on iskenyt agilityyn, mutta nyt syksyllä se on iskenyt kunnolla myös tokoon. Kahden tokokoeen ja kakkostuloksen jälkeen treenaaminen jäi kokonaan. Vaikka tarkoitus oli nyt syksyllä osallistua vielä yhteen tokokokeeseen, niin sen voi unohtaa, koska ollaan unohdettu treenata. Tokomotivaation odotetaan ilmestyvän meille taas ensi keväänä.

Sen jälkeen kun Martta nousi agilityssa kakkosluokkaan, ei olla kunnon agitreenejä tehty. Ensin ei treenattu juuri ollenkaan, ja vaikka syksyn tullen ollaan taas käyty treeneissä, niin niistä on puuttunut sellainen todellinen treenimeininki. Ollaan vaan humputeltu ja pelleilty. Hypitty esteitä, tehty kontakteja ja rymistelty putkia, mutta kaikki vain hauskanpidon merkeissä. Mitään varsinaista ohjauskuvioihin liittyvää treeniä ei olla tehty, kunhan vain on juostu ja pyöritty radalla. Jotenkin turhauttaa tuo omaehtoinen treenaaminen, kun se ei nyt vain tunnu antavan onnistumisen elämyksiä. Oma osaaminen junnaa paikallaan eikä edistystä tapahdu. Tällä osaamisella emme selviä kakkosluokan radoista ja se turhauttaa. Totuushan on, että tarvitsen agilityyn ohjausta, että pystyn etenemään lajissa. Kaipaisin koutsia tavoitteelliseen treenaamiseen, kaipaisin takapuoleen potkijaa, joka näyttäisi valon tunnelin päässä. Kaipaisin edes muutaman kerran vuodessa ammattitaitoisia kouluttajia, joilta saisi uutta näkemystä ja intoa treenaamiseen.

Tänään saatiin ensiapua motivaatiopulaan. Tälle syksylle on sovittu kolme treenikertaa Kuopioon ACE:lle ja tänään oli niistä se ensimmäinen kerta. Hieman epätoivoisin ajatuksin lähdin aamulla matkaan. Ajattelin, että mahtaako tästä tulla mitään, kun selkeä taantuminen on meidän agilityosaamisessa tapahtunut. (Tai siis minun. Marttahan osaa, kun vain ohjaus pysyy kasassa.) ACE:lla meidät otti vastaan Tiia, joka oli laatinut 20:n esteen radan. Rata oli kerrassaan sopiva meille. Ohjauskuvioissa vilisi pakkovalssit, niistot, sokkarit, ja monet muut termit, joita en muista, ja jotka kaikki olen unohtanut kesän aikana. Mutta ei rata aivan mahdoton ollut. Sopivasti muutama hankala kohta, joihin tarvitsin rautalankaa, mutta ei liian vaikea eikä lannistava. Nautin joka hetkestä, kun sain treenata tiukassa syynissä. Se, että joku kertoo askel askeleelta, miten jokin este suoritetaan, ja muutaman harjoittelun jälkeen nähdä, miten koira sen esimerkillisesti suorittaa oman onnistuneen ohjauksen seurauksena. Jihuu, tätä haluaa lisää! Ja hitsi, mulla oli siellä koira, jolla oli hirmuinen draivi päällä. Se ei meinannut pysyä nahoissaan ja se teki agilityä täysillä. Kyllä, me nautittiin siitä molemmat. Joku pitää meitä hulluina: koko päivä menee reissuun: ollaan autossa viisi tuntia, lämmitellään koiria puoli tuntia ja jäähdytellään toiset puoli tuntia, siinä välissä varsinainen treeni, joka kestää 2 x 5 minuuttia. Tuon kymmenen minuutin takia maksetaan treenikerta ja bensat, ja käytetään koko päivä aikaa. Mutta ainakin tänään se oli sen arvoista.


Suuntaa-antava piirros tämän päivän treeniradasta:

 

Kisattiinpa sitten agilityä Lieksassa

Olikohan ne tämän syksyn agilitykilpailut sitten siinä. Ainakin ensimmäisen radan jälkeen tuntui siltä, että lopetan koko touhun tähän paikkaan. Viime kisoista asti ollaan treeneissä keskitytty etenkin lähtöihin. Olen treeneissä yrittänyt nostaa Martan virettä niin, että voitaisiin tehdä kisanomaista lähtöä. Minkään sortin varaslähtöä en ole hyväksynyt, vaan siitä on joutunut pois kentältä. Olen palkannut paikalla olosta, ja aina lähdössä palaan palkkaamaan vähintään kaksi kertaa. Ja hienosti on mennyt, treeneissä. Itse asiassa on mennyt ihan loistavasti. "Puttis" istua nakottaa kuin tatti ja odottaa lähtölupaa. Siis treeneissä.

Mutta sitten kun tullaan kisapaikalle, niin joku palikka aivoissa heilahtaa, ja kaikki viime ajan treenit unohtuu ja asiat tehdään vanhaan malliin. Olipa kyse sitten lähdöstä tai kontakteista. Tänään lämmittelylenkin jälkeen tein pariin otteeseen verryttelyesteitä. Nimenomaan niitä lähtöjä. Ja vau, miten hienosti pieni otus siellä istuu ja odottaa. Toivon pilkahdus jo kävi mielessä, kun mentiin ensimmäiseen starttiin. Mutta se oli tosiaan vain pilkahdus. Kun pilli vihelsi ja irrotin kaulapannan, niin Martta säntäsi pystyyn ja siirtyi ensimmäisen hypyn viereen räkyttämään tuomaria. Minä siitä säikähtäneenä säntäsin liikkeelle ja kaikki meni niin pieleen kuin voi vain mennä. Martta räkyttää ja säntäilee sinne tänne ja hyppii ne esteet mitkä eteen sattuu, menee putken väärään päähän jne. Kuudennen esteen jälkeen tajusin, että eihän tässä ole mitään järkeä, otin maastonakin kainaloon ja poistuttiin kentältä. Siinä samalla ajattelin, että nämä oli kyllä viimeiset kisat, nyt riitti tämä tämmöinen säheltäminen.

Toiselle radalle lähdettiin ilman mitään odotuksia. Vettä satoi niskaan kaatamalla, joten se kuvasti hyvin minun mielialaa.  Ajattelin, että jos nyt tekee saman kuin ensimmäisellä radalla, niin nappaan otuksen taas kainaloon, annan sen virua sateessa ja katsella muiden suorituksia. (Autoon vieminen kun on sille jonkinlainen palkkio, kun vähän liian hyvin siellä viihtyy.) Toisen radan lähdössä en saanut sitten Marttaa edes istumaan, sillä maa oli niin märkä. Martta jäi seisomaan, mutta minä en ennättänyt ensimmäistä askelta ottaa, kun syöksyi jo ensimmäiselle hypylle. Minun ei auttanut muu kuin syöksyä perään. Siinäpä menetettiin ne kallisarvoiset sekunnit, että sain koiran taas haltuun, ja päästiin jatkamaan rataa. Loppurata sujuikin sitten suunnitelmien mukaan, tosin rata oli melkoisen liukas ja meinasin itse pyllähtää rapalikkoon. Onneksi tasapaino säilyi, mutta juokseminen meni varovaiseksi köpöttelyksi. Yhtään ratavirhettä ei saatu aikaiseksi, mutta kolme sekunttia yliaikaa kyllä. Ilman alkusählinkiä se olisi ollut täydellistä, mutta silti olin tyytyväinen, että rata meni niinkin hyvin. Ja kisoista jäi jotakuinkin ihan hyvä fiilis. Kakkosradan tulos riitti luokkavoittoon ja kotiinviemisinä oli säkillinen koiranruokaa.

Tuomarina oli Tuomo Pajari ja radat olivat todella mukavat. Paljon oli putkiansoja, joita ei juurikaan olla edes treenattu. Siispä lupaan nyt ottaa putket treenin alle. Kontakteja on hiottu treeneissä paljon ja Martta ne osaa. Mutta kun tullaan kisakentälle, niin kontaktit mennään ihan vaan tuurilla. Koira kun ei ole yhtään kuulolla. Tänään tajusin sen, että Martta ei kisaradalla kuuntele minua ollenkaan, vaan lukee ainoastaan minun kehon viestejä. Tuo pieni otus lukee äärettömän tarkkaan minun eleitä ja kenties ajatuksiakin. Siinä se on turhan taitava. Siksipä tuo kisavirekin nousee ihan toisiin sfääreihin, kun se varmaan siinä lähtöviivalla kuulee minun sydämen sykkeen ja näkee käsien vapinan.

Marialle ja Beijolle kiitoksia kisaseurasta. Beijon radat olivat mukavaa katsottavaa, vaikka sitä luvaa ei tullutkaan. Huomattavasti siistimmän näköistä etenemistä kuin meillä. Maria kuvasi meidän molemmat radat, joten laitanpa ne tähän näytille, vaikka eivät mitään mallisuorituksia olekaan. Ehkäpä niistä voisi oppia jotakin. Molemmat hyviä esimerkkejä huonosta esimerkistä.

Huomenna Martta pääsee taas metsään juoksemaan. Lähdetään Murtojärvelle puutarhahommiin, joten "mehtuukoira" saa juosta sydämensä kyllyydestä pitkin peltoja ja metsiä. Ja siitä se ottaakin kaiken ilon irti.

Toinen ALO2-tulos

Pitihän sitä toistakin tokokoetta jännittää niin, että hermot oli riekaleina koeaamuna. Tällä kertaa hermoilu ei kohdistunut paikalla makuuseen vaan seuraamiseen. Miten se Martta tuntuikin aamulla taas niin nihkeältä ja väsyneeltä. Vai oliko se vain minun oma olotila? Onhan se huomattu, että tuo pieni otus aistii äärettömän tarkasti minun mielialan ja tahattomankin elekielen. Se myös reagoi siihen samalla mitalla. Kun minä hermoilen kehässä, niin Martta muuttuu epävarmaksi ja passiivisemmaksi kuin yleensä. Kunhan saan oman hermoiluni kuriin, niin ehkäpä meidän suorituksetkin paranevat. Joka tapauksessa tässä tokokokeessa itselläni oli hitusen varmempi olo, kuin ensimmäisessä viikko sitten, joten tarvitaan vain kokemuksia koetilanteista, niin kai tämä paremmaksi muuttuu. Ja taas meidän suoritus näytti videolta katsottuna paremmalta kuin miltä se siinä suorittaessa itsestäni tuntui. Luulin, että mäyriäinen laahusti voimattomana minun perässä seuraamiset, mutta videollahan se näyttää niin iloiselta ja reippaalta.

Tässä meidän osasuoritukset:

Luoksepäästävyys 5 p.  Mokoma otus murahti tuomarille, joten rokotti siitä 5 pistettä, kuten kuuluukin. Tätä ruetaan nyt sitten harjoittelemaan ihan urakalla.

Paikalla makaaminen 9 p. Hienosti oli paikallaan tuttujen koirien välissä. Mutta pomppasi perusasentoon heti kun tulin sen vierelle.

Seuraaminen kytkettynä 8 p. Minusta se tuntui hieman tahmealta. Jätti viimeisen perusasennon tekemättä. Välillä hiimaili hivenen liian takana.

Seuraaminen taluttimetta 8,5 p. Samanlaista kuin edellinenkin seuraaminen. Juostessa jäi liikaa.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 8 p. Martta meni hienosti maahan, mutta tuomari rokotti minun käsiliikkeestä, jota en edes itse tajunnut tehneeni.

Luoksetulo 10 p. Ihana Martta, esitti sellaisen luoksetulon, jota en ole nähnyt treeneissäkään pariin kuukauteen! Tuli laukalla luokse, mitä ei tosiaankaan ole harrastanut aikoihin.

Seisominen seuraamisen yhteydessä 0 p.  Miun moka. Ensinnäkin teki saman kuin viime kokeessa, eli seurasi pari metriä ja päätti jäädä siihen seisomaan ihan oma-aloitteisesti. Nyt olin nokkalampi ja annoin heti uuden seuraamiskäskyn. Mutta sitten annoin liian napakan seisomiskäskyn, joten Martta meni maahan.

Estehyppy 9,5 p. Hyvä hyppy, jäi aivan esteen taakse seisomaan. Tepasteli siinä hieman, joten tuomari vähesi puoli pistettä turhasta liikehdinnästä.

Kokonaisvaikutus 10 p. Tuomarin mielestä mäyriäisen tekeminen oli ihanan näköistä ja koira teki töitä innokkaasti ja motivoituneesti. Olemme hyvin hitsautunut parivaljakko ja kannusti meitä jatkamaan.

Tulos: 157 pistettä, ALO2

Tuomarina toimi Riikka Pulliainen, joka olikin todella mukava tokotuomari. Erittäin kannustava ja positiivinen.

Koe oli meidän "oman" hallin pihalla. Se taktiikka, että jätän auton tarpeeksi kauaksi koepaikasta ja että Martta on autossa viime metreille asti osoittautui ainakin tällä kertaa hyväksi taktiikaksi. Sain koiraan paremmin draivia ennen kehään astumista, kun se oli tylsistynyt jonkin aikaa autossa. Martta stressaa melkoisesti kaikessa hälinässä ja etenkin odottaessa. Nyt odotti autossa aivan rauhallisena.

Turha tässä on jossitella, vaikka ykköstulos olikin taas lähellä. Mikä tahansa liike kun olisi onnistunut hitusen paremmin, niin oltaisiin ylitetty tuo 160 pisteen maaginen raja. Mutta me nyt vaan ollaan kakkostuloksen tasolla. Eniten ehkä harmittaa tuo murahdus tuomarille. Se oli kyllä täysin turha juttu. Seuraavaa tokokoetta en käy vielä miettimään. Vaihtoehtoina on lokakuussa oleva koe tai sitten jätetaan suosiolla ensi kevääseen. Jos me ei selvästi petrata tekemistä ennen lokakuuta, niin ei me osallistuta. Tarvittais nyt möllitokoja harjoittelua varten. Siis minun hermojen harjoitusta varten.

Ja tässäpä sitten näette videolta, miltä se sitten näytti:

 

Suunnitellaan taktiikkaa ja valmistaudutaan uuteen kokeeseen

Nyt on edelliseen kirjoitukseen lisätty meidän tokovideo. Sen kun olen pari kertaa katsonut läpi, olen samalla yrittänyt miettiä, miten saan seuraavan tokokokeen menemään paremmin.  Ja se seuraava koehan on siis jo ylihuomenna. Mitään suuria radikaaleja muutoksia eikä treenejä tässä ole ehtinyt tehdä, mutta henkistä valmistautumista sitäkin enemmän. Ensimmäisestä kokeesta opin sen, että Marttaa ei pidä väsyttää edellisenä päivänä eikä koeaamuna. Martta myös kyllästyy nopeasti, joten treenejä ei ole tehty, kuin ainoastaan tänään.

Ajattelin seuraavanlaista taktiikkaa tulevaan tokokokeeseen:

• Pidetään Martalle mahdollisimman "tylsä" viikko. Ei juurikaan treenata, eikä tehdä mitään muutakaan. Martta alkaa loppuviikosta odottaa, että tehtäispä jotakin.
• Koeaamuna lyhyt aamulenkki. Ajan auton hallin läheisyyteen, mutta tarpeeksi kauaksi kuitenkin. Paikalla makuuta varten kävelytän Marttaa hieman hallin pihalla ja teen pari maahan menoa kentän reunalla.
• Paikalla makuun jälkeen vien Martan suoraan autoon. Omaan vuoroon ei ole pitkä aika: ainoastaan toinen paikalla makuu -ryhmä, sekä kolme koirakkoa.
• Kun meitä edeltävä koirakko aloittaa suorituksen, haen Martan autosta, kävellään suoraan hallin nurkalle ja siitä kehään.

Haluaisin, että Martta näyttäisi parastaan tokokehässä, eli haluan siltä intoa ja hännän viputusta, mitä se on treeneissäkin. Ensimmäisessä kokeessa Martta oli selvästi väsynyt. Se väsyi edellisen päivän metsässä juoksemisesta sekä koepaikalla odottamisesta. Myöskään aamut eivät ole Martan juttu. Se on virkeimmillään illalla. No, tuohon viimeiseen me ei voida vaikuttaa. Koe on aamupäivällä ja koiralle on yritettävä saada vire kohdilleen.

Tänään tehtiin porukalla tokotreeniä Kanervalan koulun kentällä. Meillä oli kuusi koiraa treenaamassa, joten saatiin hyvä paikalla makuu -treeni sekä mukavasti häiriötä yleisestikin. Paikalla makuut ovat menneet nyt niin hyvin, että enää minua ei (ehkä) jännitä ihan niin paljon kuin ekassa kokeessa. Tänään testasin erilaisia makupaloja, millä saisin Martan motivoitumaan nimenomaan seuraamiseen. Ehkäpä kana-maksa -patee toimi parhaiten. Mutta silti seuraaminen on edelleen hieman hukassa. Nyt tosin sitä intoa hommaan oli, mutta meni hieman seilaamiseksi, eli otti hieman liikaa etäisyyttä. Käännöksissä pysyi hyvin, mutta jos tulee pitempi suora pätkä, niin meinaa irrota turhan paljon sivusuunnassa. Perusasennot sen sijaan löytyivät tänään hyvin. Luoksetulo on hieman liian löysä, eli töpsyttelee ravilla minun luokse. Haluaisin siihen hieman enemmän ytyä, mutta tänään en alkanut sitä hinkkaamaan. Yritin pitää treenit mahdollisimman kevyenä ja palkkausta tuli paljon.

Treenin lopuksi nautiskeltiin Jytinän 1-tuloskahvit ja mustikkapiirakkaa, nam. Lisää näitä ykköstuloksia, niin saadaan herkutella treeneissä.

Ennen kotiinlähtöä Martta sai tehotreenit miehiin totuttelussa. Treeneissä mukana olleet "koiramiehet" syöttivät Martalle lihapullia ja nakkeja koko viikon edestä. Mutta Martan mielestä miehet olivat edelleen erittäin epäilyttäviä, etenkin kun herkut loppuivat. Haukkua räksytti molempia, ja väisti, kun yrittivät koskettaa.  Kyllä siinä varmaan tunti vierähti, mutta Martta pysyi aika pitkälti omassa kannassaan. Hieman kuitenkin edistyttiin, mutta luulen, että jos huomenna olisi sama treeni edessä, niin aloitettaisiin alusta. Tarvittaisiin vain niin mahdottomasti toistoja tällaisesta "miesharjoittelusta". Paljon vieraita miehiä, joka päivä jotakin harjoitusta, paljon lihapullia ja nakkeja. Tällä hetkellä siihen ei oikein ole ollut mahdollisuuksia, kun ei ole ollut tarpeeksi aikaa eikä tarpeeksi vieraita miehiä. Muutaman treenin jälkeenhän miehet eivät enää ole vieraita, vaan sitten ne alkaa olla jo tuttuja eikä niitä tarvitse haukkua. Ja nimenomaan tarvittaisiin miehiä, joka eivät säpsähdä Martan haukkua ja murinaa.

Huomenna ei sitten treenata mitään. Ja tehdään vain normi iltalenkki. Jos vain olisin lauantaina vähemmän jännittynyt kuin viime viikonloppuna, niin eiköhän se hyvin mene. Ja menee miten menee, niin ei se maailma siihen kaadu. Viime sunnuntaina kokeessa tuntui ihan kamalalta. Just sellaiselta, että ei tästä mitään tule. Mutta kun katsoin sitä videolta, niin ei se niin pahalta näyttänyt miltä se tuntui. Miten hyvä onkin katsoa suoritusta videolta jälkikäteen. Siitä oppii ihan mahdottoman paljon. Tärkeimpänä opin sen, että "älä kävele niin nopesti". Minähän olen kokeessa kävellyt paljon nopeammin kuin ikinä treeneissä. Enkä muista katsoa koiraa. Laitan nuo jännityksen piikkiin, mutta yritän muistaa lauantaina, jännittipä kuinka paljon hyvänsä.

Selvittiin ensimmäisestä tokokokeesta

Koko kääpiöryhmä osallistui tänään ensimmäisiin tokokokeisiin. Minulla se jännittäminen iski täydellä teholla jo pari päivää ennen koetta. Kaikki kauhukuvat kävivät mielessä, ja tietysti eniten jännitti paikalla makuu. Kyllä siinä sydämen tykytys jyskytti korvissa sen kaksi minuuttia, kun vain toivoi, että koira siinä sen aikaa pysyy. Ja pysyihän se. Vaikka vieressä oli sheltti, joka haukahteli useamman kerran, niin hienosti Martta skarppasi, eikä lähtenyt siihen leikkiin mukaan. Melkoinen helpotus, kun paikalla makaaminen onnistui ja päästiin keskittymään yksilöliikkeitä varten. Meitä ennen ei ollut kuin kolme koiraa, joten en vienyt Marttaa autoon siinä välillä. Yritin viritellä koiraa tekemällä sen kanssa pieniä pätkiä seuraamista ja luoksetuloa. Ja tietysti reilua palkkaamista. Mutta kaikesta huolimatta Martta tuntui väsyneeltä ja tahmealta, enkä saanut siihen enää tekemisen intoa luotua. Harmitti kovasti.

Niinpä meidän seuraamiset meni täysin mönkään. Ne kun ovat olleet treeneissä ihan huippua, niin sitä en oikein osannut etukäteen edes pelätä, että juuri se menisi noin pahasti pieleen. Martta ei pysynyt kontaktissa ja hiimaili ajoittain puoli metriä jäljessä. Se oli kerrassaan epätoivoisen tuntuista, kun en pysty koiraa kannustamaan pysymään mukana. Itse olin vielä niin jäykkänä jännityksestä, että kävelin tavallista reippaammin, enkä osannut katsekontaktilla auttaa koiraa.

Kaikki ne liikkeet, joissa oli mukana seuraamista, menivät meillä tänään pieleen. Seisomaan jääminen seuraamisesta meni jopa ihan nollille, kun Martta taisi seurata noin pari metriä ja päätti sitten jäädä siihen seisomaan ihan omatoimisesti. Jos olisin älynnyt/tiennyt, että voin vielä toisella käskyllä pyytää seuraamaan, niin olisin kenties saanut edes joitakin pisteitä. Mutta jännityksen keskellä en tätä yksinkertaisesti älynnyt tehdä. Jotenkin siinä tuntuu, että ei uskalla mitään ylimääräistä lähteä sooloilemaan.

Mutta jos puhutaan sitten onnistuneista suorituksista, niin kyllähän niitäkin löytyi paikalla makuun lisäksi. Luoksetulo meni hienosti pieneltä mäyriäiseltä, samoin estehyppy. Luoksetulossa Martta tuli vähän laiskanoloisesti ravilla, mutta tuomari sanoi, että se on alokasluokassa sallittua.

Tässä pisteet osasuorituksista:
Luoksepäästävyys: 10
Paikalla makaaminen: 10
Seuraaminen kytkettynä: 7
Seuraaminen taluttimetta: 7
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: 9

Luoksetulo: 10
Seisominen seuraamisen yhteydessä: 0
Estehyppy: 10
Kokonaisvaikutus: 9

Suorituksemme jälkeen tuomari (Salme Mujunen) kehui mäyräkoiran suoritusta. Sanoi, että kyseessä on haasteellinen rotu kouluttaa, ja harvemmin niitä näkee tokokokeessa. Tuomari tykkäsi Martan innostuneesta ilmeestä ja selvästä motivaatiosta. Harmi vain, että seuraamiset tänään epäonnistui.

Muut kääpiöryhmäläiset onnistuivat meitä paremmin. Molemmat, Jytinä ja Unski, saivat ykköstuloksen. On meillä vaan taitava treeniryhmä!

Olipa meistä napattu kuvakin. En ole varma, onko tuo hymy vai irvistys. Mutta kun kerran kymppi ollaan jostakin saatu, niin on se varmaan hymyilyttänyt :)

Kuva: Mikko Ahola

Riikka oli ystävällinen ja videokuvasi meidän tokokokeen. Eihän se mitään mairittelevaa katsottavaa ole, mutta on se vaan kuitenkin meidän ensimmäinen koe. Tästä otetaan nyt kaikki oppi seuraavaa koetta varten.

 

Ensi lauantainahan se seuraava tokokoe sitten on, joten nyt se ykköstuloksen metsästäminen sitten alkaa. Tiedän, että koira siihen pystyy, mutta pystynkö minä?

Oisko se jo koevalmis?

Tai oikeastaan se kysymys kuuluu niin, että olenko MIE jo koevalmis? Tänään meillä oli kääpiöryhmän tokotreenit Kulhon kentällä. Häiriökoiraksi tuli Beijo, joka suorittikin erittäin onnistuneesti erilaisia häiriötehtäviä. Kulhon kenttä valittiin treenipaikaksi siksi, että ensi sunnuntaina on siellä tokokoe. Kaksi muuta kääpiöryhmäläistä on sinne menossa ja me Martan kanssa ollaan ensimmäisellä varasijalla. Niinpä tässä ei vielä edes jännitä, koska jotenkin tuntuu epätodennäköiseltä, että meille olisi sieltä koepaikka aukeamassa. Sen sijaan kahden viikon päästä on Poksin eli oman seuran koe, jonne meillä pitäisi olla paikka varmistettu. Tänään tehtiin kokeenomaiset treenit ihan luoksepäästävyydestä lähtien. Martta on nyt viime aikoina ollut yllättävän sosiaalinen vieraita ihmisiä kohtaan, joten enää en ota lisäjännitystä siitä. Menee miten menee. Kunhan ei vain piiloudu minun selän taakse ja ala räkytää tuomaria, kaikki muu on plussaa. Eniten tietysti jännittää paikalla makuu. Tänään se meni hyvin. Edes Beijo-häiriö ei Marttaan vaikuttanut. Tosin, Beijo on Martan kaveri, niin siitä ei Marttakaan paineistu. Täytyisi vielä saada joku treeni ihan umpivieraiden koirien kanssa.

Paikalla makuun jälkeen tehtiin jokainen omat suoritukset yksitellen liikkurin kanssa. Täytyy sanoa, että hienosti nuo meidän kääpiöt tokoa tekee. Jos vain menee kokeessa kaikki nappiin, niin saadaan olla ylpeitä näistä pikkukoirista. Nyt minulla on viikko tai kaksi aikaa korjata muutamat jutut. Ensinnäkin, olen taas palannut huomaamattani vanhoihin pinttyneisiin tapoihini ja palkannut Marttaa oikealla kädellä. Se on tehnyt sen, että Martta kääntyy vinosti minun eteen ja ottaa vinoja perusasentoja. Toinen ongelma on luoksetulo. Jostakin syystä kun kutsun Marttaa, niin se jää nököttämään paikoilleen sen näköisenä, että tarvitsee vielä vahvistusta, mitä pitikään tehdä. Niinpä sain tänään kamuilta ohjeen lisätä Martan nimen käskyn eteen. Sen jälkeen luoksetulokin toimi. Tätä siis myös harjoitellaan tällä viikolla. Sitten täytyy miettiä sitä viretilaa, mikä Martalle olisi sopiva kokeeseen. Ja tietysti se, miten sen viretilan saan päälle. Koepaikalle täytyy mennä ajoissa, jonkin verran pitää tehdä liikkeitä ennen kokeen alkua. Etenkin seuraamista, sillä olen huomannut, että se paranee, kun sitä on tehty jonkin aikaa.

Eniten tässä kuitenkin jännittää omat hermot. Ja kun Martta reagoi niin voimakkaasti minun tunnetiloihin, niin meidän koe voi mennä piloille jo ihan vain minun hermojen takia. Eiliset agikisat sen taas osoitti, miten minulla on kuin eri koira treeneissä ja kisatilanteessa. Ja se varmasti johtuu siitä, miten minä annan Martalle huomaamattani sellaisia sanattomia viestejä, että koiran viretila nousee ihan toisiin sfääreihin. Oletan, että tokossa se ei kuitenkaan nouse ihan niin mahdottomasti, kun ilmapiiri on siellä muutenkin niin rauhallinen. Kiva kuitenkin, kun kokeeseen on tulossa meidän omia treenikavereita. Se helpottaa sekä minua että Marttaa.

Meidän loistava kääpiöryhmä: Unski, Jytinä ja Martta

Illan treenien jälkeen käytiin Marian ja Beijon kanssa tekemässä iltalenkki Kulhon maastoissa. Siellä otettiin Beijon ja Martan kaverikuva:

Sähläystä kisaradalla

Ulkoiset puitteet lupasivat täydellistä agilitypäivää: tyyni pilvinen sää, ei liian kuuma eikä liian kylmä, kisapaikkana "oman" hallin piha, tutut esteet, leppoisa tunnelma, kivat radat. Mutta liekö ulkoiset puitteet liian mukavat, kun omat suoritukset olivatkin sitten kaikkea muuta kuin otteita "Agilityohjauksen kultaisesta kirjasta". Jostakin syystä se kisajännitys sitten iski kisapaikalla ihan kympillä. Taisin unohtaa välillä jopa hengittää, kun oli niin pökkyräinen olo ja aivot taisivat jäädä ajoittain ilman happea.

Radalle lähdettiin kakkosluokan ensimmäisenä, joten pitkään ei tarvinnut omaa suoritustaan hermoilla. Mutta kun sieltä rataantutustumisesta pitää lähteä suoraan radalle, niin siinä ei ehdi itse rauhoittua eikä koira. Kun me molemmat mennään radalle hirmuisella höngällä, niin eihän siitä voi hyvää seurata. Toisella kerralla radalle mennessä tuomarikin sanoi minulle, että ihan rauhassa vain. Näkiköhän se, että olin unohtanut hengittää. No, kun me molemmat käydään ylikierroksilla jo ennen lähtöä, niin voiko mitään muuta odottaa kuin lentävää lähtöä. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia pitää koiraa aloillaan lähdössä. Näin jo sen ilmeestä pantaa irrottaessa, että nyt mennään. Niinpä jouduin molemmilla radoilla tekemään lentävän lähdön. Siitäpä se meidän sähellys heti alkoi. Kun olen jo heti ensimmäisestä esteestä lähtien jäljessä, niin se kiire jatkuu sitten koko radan. Ja kun radalla on takaakiertoja ja tiukkoja käännöksiä, niin radalla eteneminen oli kuin tulipalon sammutusta: sitä vain yritti olla saamatta suurempaa tuhoa aikaiseksi. Ohjaustekniikoista ei voinut puhua, kun meidän ratoja katsoi. Kertakaikkisen kamalaa sähellystä ja pyörimistä se oli. Kun kulkee koko ajan metrin jäljessä koirasta, niin siinä ei onnistu mikään. Ensimmäisellä radalla kuin ihmeen kaupalla saatiin puhdas rata, mutta kaikesta siitä sähellyksestä yliaikaa 0,05 sekuntia! Sijoituttiin tällä tuloksella toiseksi.

Toisella radalla olin jo paremmin valmistautunut lentävään lähtöön ja arvelin sen onnistuvan hyvin. Vaan eipä sittenkään. Ihan samanlaista räpellystä se oli kuin ensimmäinenkin rata. Puoleen väliin asti onnistuin tulipalon sammuttamisessa, mutta sen jälkeen homma levisi. Olin ajautunut hyppyesteen väärälle puolelle jollakin ihmeellisellä tavalla, ja kun hypyn jälkeen oli putki ja A-este vierekkäin, (josta olisi siis pitänyt ohjata putkeen,) niin tottahan toki Martta valitsee kontaktiesteen, jos en ehdi sitä muualle ohjaamaan. Niinpä siis tuloksena oli hylätty. Tämä olikin meidän ensimmäinen hyl, ja kyseessä oli meidän kymmenes rata. Eli yleensä olen kuitenkin onnistunut ohjaamaan koiran maaliin asti, tavalla tai toisella.

Meidän kesätauko on tehnyt hyvää Martalle mutta ei minulle. Martta suoritti esteet hyvin, vaikka kepeille pitäisi saadakin enemmän vauhtia. Minä taas olin radalla kuin puu-ukko. Kaikki se vähäinenkin sujuvuus ohjauksessa oli tiessään. Itselläni oli epätoivo se päällimmäinen tunne, kun rataa suoritettiin. Ihan selvästi kesän vähäiset treenit näkyivät ja tuntuivat. Myös radanlukutaito on rapistunut. Nyt tarvitsisi ehdottomasti kunnon treenejä alle, ennen kuin seuraaviin kisoihin on asiaa.

Vasta kun lähdettiin kisoista kävelemään kotia kohti tajusin, miten väsyneitä me ollaan. Minä laahustin reppuselässä ja raahasin Martan kevyt häkkiä. Lisäksi piti raahata pientä maastonakkia. Vaikka kotimatkaa ei ollut kuin reilu kilometri, niin se tuntui pitemmältä kuin koskaan. Kompasteltiin molemmat puunjuurakoihin, kun ei jalka enää noussut. Ihan kuin takana olisi ollut monen päivän vaellus. Martta saa toipua huomisiltaan asti, kunnes lähdetään tekemään tokotreeniä. Minun pitäisi olla skarppina jo heti aamulla. Agikisat jatkuu huomenna kolmosluokilla, joten talkoita riittää koko päiväksi. Pitää säästää hieman voimia iltaan, etten pilaa Martan tokoilua.

Olikohan se Martan viimeinen näyttely?

Viime sunnuntain näyttelyyn olisi hyvä lopettaa Martan näyttelyura. Eihän Martta mikään näyttelykoira ole, vaikka ihan hyviä arvosteluja on saanutkin. Meillä on muita harrastuksia niin paljon, että oikeastaan näyttelytouhu tuntuu ihan tylsältä niiden rinnalla. Kesällä tuli kuitenkin Marian kanssa puhetta, että jos ilmoittaisin Martan näyttelyyn, niin Maria voisi sen esittää kehässä. Maria kun on kunnostautunut junior handler -kehissä, niin olisipa kiva katsoa kerrankin kehän laidalta, miltä Puttiksen meno siellä näyttää. Niinpä tuli Martta ilmoitettua Kuopion näyttelyyn.

Maria treenasi Martan kanssa näyttelyä muutaman kerran heinäkuun aikana ja hyvin sujui. Minun osaksi jäi huolehtia, että mäykkysen turkki olisi näyttelykunnossa. Turkin olen viimeksi nyppinyt maaliskuussa, jolloin laskin, että en pitäisi olla sopivassa kunnossa kesän näyttelyihin. Martan turkki on mukavan karkea, mutta se ei kasva mahdottomasti. Etenkin kyljissä turkki ei kasva pitkäksi, vaan kasvu keskittyy niskan, kaulan ja selän alueelle. Myös tassut kasvaa karvaa runsaasti, ja niissä karva on ikävän pehmeää nyppiä. Oikeastaan tassuja täytyy nyppiäkin useammin. Taisi olla juhannusviikkoa, kun edellisen kerran nypin turatassut siisteiksi. Heinäkuussa tein sitten viimeistelynyppimisiä. Etenkin pää, korvat ja maha kaipasivat siistimistä. Loppujen lopuksi Martan näyttely meni turkin osalta ihan nappiin. Eli turkin osalta ei koira olisi voinut juuri parempi ollakaan.
Ja oikeastaan näyttelypäivä meni muutenkin ihan nappiin. Keli oli puolipilvinen, vaikka sateeseenkin oltiin varauduttu. Martta käyttäytyi ihan hyvin, vaikka minun perään jonkin verran haikaili. Kehässä meni kuitenkin hienosti. Minun piti kuitenkin lymyillä kehän reunamilla Martan näkymättömissä, varmuuden vuoksi. Olipa se jännittävää katsoa kehän laidalla. Melkein jännittävämpää kuin itse kehässä. Avoimessa luokassa oli viisi narttua. Martta erottui siinä joukossa edukseen, vaikka itse sanonkin. Tuomarikin oli samaa mieltä, kun antoi Martalle ERI:n ja sijoitti sen toiseksi näiden viiden nartun kesken. Lisäksi Martta sai SA:n, mutta ei sitten sijoittunut paras narttu -kisassa. Eli hienosti meni, sillä tavoitteena oli saada vähintään EH.




Maria ja Martta kehässä.



Hienosti Martta seisoi pöydällä ja antoi tuomarin ropeltaa.

Pieni otus, häntä vinossa :)

Vaikka tämä näyttely hyvin meninkin, niin oikeastaan ei mitään hinkua ole enää ilmoittaa Marttaa uusiin näyttelyihin. Martta ei kuitenkaan niin nauti tuosta näyttelytouhusta, että senkään vuoksi sitä tulisi ilmoitettua. Harrastellaan muita juttuja ja keksitään uusia, jos tekemisen puutetta tulee. Kiva kuitenkin, että sai tästä viimeisestä näyttelystä hyvän arvostelun. (Arvostelu luettavissa Näyttely-osiossa.)

Nyt alkaa sitten agilityn ja tokon treenaaminen. Agilitykisat on ensi lauantaina, ja täytyy sanoa, että aika heikolla treenaamisella me mennään nyt kisaamaan. Marttahan osaa, mutta oma kisavire tuntuu alhaiselta. Tai siis puuttuu sellainen skarppius. Eikä sellaista kisajännitystäkään ole, niin kuin aikaisemmin. Ehkä olen hokenut itselleni jo tarpeeksi, että me mennään vain pitämään hauskaa sinne radalle. Tämän viikon agitreeneissä Martta keksi livahtaa renkaan alta. Se nyt saattaa aiheuttaa hieman ylimääräistä jännitystä. Etenkin, jos keinulle tullaan vinosti, niin silloin on vaarana, että mäyriäinen livahtaa renkaan ali. Noh, enää ei ehditä sille asialle mitään tekemään. Eiköhän se kisajännityskin kasva, viimeistään lauantaiaamuna.

Verta mustikkametsässä

Täytyisi tosiaan ryhdistäytyä verijälkiharjoitteluun. Sen verran hauskaa puuhaa se on, että voisi harrastaa enemmänkin. Etenkin kun Martta on selvästi hoksannut humpan juonen, niin voisihan sitä mejä-koetta ensi kesänä kokeilla.

Tänään Martan jälkiseurana oli Beijo ja Diva. Maria oli koiriensa kanssa verijäljellä ihan ensimmäistä kertaa, joten tehtiin kaikille kolmelle koiralle lyhyet jäljet, sellaiset harjoitusjäljet, että nähdään, miten Beijo ja Diva veren hajuun reagoivat. Mustikka- ja kanttarellikausi on nyt parhaimmillaan, joten on hankala löytää sellaista metsää, missä ei marjastajat ja sienestäjät sotke jälkiä. Niinpä päädyttiin ajamaan jäljet tuoreina. Eli ensin veretettiin jäljet, sitten tehtiin koirien kanssa sellainen vajaan tunnin lenkki, ja sen jälkeen aloitettiin jälkien ajaminen koira kerrallaan.

Diva oli aluksi hieman hämillään tilanteesta, mutta ymmärsi nopeasti mistä oli kyse. Kulki hienosti jälkeä pitkin, vaikka lopussa tuuli selvästi sotki jälkeä ja Diva sai ilmavainun ja oikasi loppumakaukselle. Tuli ehkä tehtyä liian jyrkkä kaarros veretyksessä, mutta hienosti Diva sen suoritti. Lopussa oli kyllä selvästi hieman pettyneen oloinen koira, kun jäljen päässä ei ollutkaan riistaa.

Beijo oli aivan uskomaton: jätkä meni jäljen kuin vanha tekijä. Todella reipasta vauhtia ja todella  varmasti. Välillä kävi meitä perässä hiihtäjiä moikkaamassa, mutta etsi nopeasti jäljen uudelleen ja jatkoi loppuun asti. Seuraavalla kerralla Beijolle pitää tehdä makauksetkin, sen verran helposti tämän jäljen meni.

Martan jälki tehtiin korkeampaan varvikkoon. Meinasi maastonakki hävitä sinne kokonaan.

Siellä se "Puttis" tarpoo varvikossa hienosti jäljellä . 

Kuva: Maria Hirvonen

 Maastonakki elementissään.

Kuva: Maria Hirvonen

Martta teki jäljen rauhallisella vauhdilla mutta varmasti. Taisi olla tuore jälki liian helppo, kun näytti siltä, ettei edes nenäänsä käyttänyt, sen kun vain hyppelehti mustikanvarpujen keskellä. Mutta kulki aivan jäljellä eikä hötkeltänyt mitään muuta. Vähän ennen loppumakausta lähti vetämään voimakkaasti pari metriä jäljen sivuun. Voi olla, että kova tuuli vaikutti hajuihin, ja se, että loppumakaus piti tehdä jyrkähköön alamäkeen. Mutta pakko se on uskoa, että kyllä se Martta tämän(kin) homman osaa. Siksipä ensi kerralla tehdään kunnon jälki makauksineen kaikkineen. Nythän nämä meidän jäljet tänä kesänä ovat olleet sellaisia u:n muotoisia helppoja jälkiä ilman makauksia.

Mariakin innostui verijäljestä sen verran, että yritetään saada jälkitreenit aikaiseksi ainakin muutaman kerran ennen lumien tuloa. Jospa vaikka parin viikon päästä tehdään seuraavat jäljet, kunhan löydetään sopiva metsäkaistale jälkien tekoon. Onkohan silloin jo puolukka-aika? Tänään oli ainakin sormet ja suupielet sinisinä, kun kotiin päästiin.

Kun sitä mielensä pahoittaa jo aamulenkillä

Ei taas voi kun ihmetellä ihmisten käyttäytymistä.

Tehtiin Martan kanssa sama aamulenkki,  mikä me tehdään lähes joka aamu. Lyhyt pissityslenkki korttelin ympäri, mikä on näppärää etenkin arkiaamuina, kun edessä on töihin lähtö. Samaa rutiinia ollaan jatkettu kesälläkin. Lenkin puolessa välissä tavattiin meidän koirakaveri Manu, joten pysähdyttiin hetkiseksi, ehkä noin viideksi minuutiksi vaihtamaan kuulumisia. Tiemme sattui risteämään kotikadullamme sellaisessa kohdassa, jossa parin talon päässä asuu kaksi palveluskoiriin kuuluvaa yksilöä. Heidän pihansa on hyvin aidattu ja portissa ilmoitettu selvästi, että koirat pihaa vahtivat. Sattui sitten niin, että koirat olivat pihassa, kun me jäimme seisomaan pyörätielle parin talon päähän niistä. Nämä palveluskoirat kuitenkin haukkuivat portin takana jonkin verran, mutta Martta ja Manu eivät niistä välittäneet. Koirien haukku ei suinkaan ollut kovin häiritsevää eikä edes mitenkään raivokasta.

Olimme jo siinä aikeissa jatkaa matkaa, kun vahtikoirien pihasta pyyhältää nuori nainen postilaatikolle ja samalla alkaa huuto: "Tulipahan teidänkin tyhmyys nyt todistettua..." ja jotakin muuta sinne päin. Olin tosi yllättynyt tilanteesta, joten kysyin, että anteeksi mitä, jolloin sama huuto alkoi uudestaan ja nainen luikki takaisin kotipihaan. Taidan tosiaan olla tyhmä, kun en vieläkään ymmärrä, mitä tyhmää minun tuli tehtyä? Onko se minun tyhmyyttä, jos he eivät saa koiriaan hiljenemään kotipihassa? Olisiko hän ehkä voinut tulla kertomaan ystävällisesti sen matkan, kuinka kaukana heidän pihastaan me saamme yleisellä tiellä seisoskella? Kenties sellaisen viivan voisi piirtää siihen asvalttiin ja laittaa kyltin. Sillä emme todellakaan seisoneet heidän portin kohdalla, emmekä edes heidän rajanaapurinsakaan kohdalla.

Miksi ihmisten pitää yleensäkin suhtautua niin kärkevästi ja hyökkäävästi toisia kohtaan, eikö asioita pystytä sanomaan asiallisesti ja ystävällisesti? Jos tämä nainen olisi edes kuunnellut meitä, niin olisin voinut samalla kertoa, että viime keväänä olin saada p*kahalvauksen, kun heidän porttinsa ei ollutkaan kiinni eräänä aamuna ja yksi vahdeista alkoi hiipiä meidän perään. En tiedä, kumpi siinä tilanteessa huusi enemmän, minä vai Martta, sillä me oltiin molemmat varmoja, että nyt me kuollaan kumpikin. Tilanne onneksi raukesi, kun jatkoimme hitaasti matkaa kotiin päin ja vahti palasi omaan pihaan, mutta se ei yhtään lieventänyt Martan pelkoa isoihin koiriin.

Juuri tällaiset tapahtumat leimaavat koko rodun maineen, kun heidän omistajansa käyttäytyvät epäasiallisesti. Koirissahan ei tälläkään kertaa ollut mitään vikaa. Joka tapauksessa emme aio vaihtaa aamulenkkireittiä tämän takia. Olemme kyllä jatkossa entistäkin varautuneempia kyseisen talon kohdalla.

Kesä loppusuoralla

Niin se vain kesä meni. Viimeinen lomaviikko menossa, joten käytännössä se on niin, että kun työt alkaa, niin alkaa syksy. Turhan nopeasti meni tämä kesä, eikä näillä korkeuksilla nähty yhtään hellepäivää, mikä myös harmittaa suunnattomasti. Nautitaan Martan kanssa lämpimistä keleistä, ja ollaan yritetty ottaa ilo irti niistä kaikista auringonsäteistä, mitä on tänä kesänä näkynyt. Perhe on reissannut jonkin verran, ja Martalla on silloin ollut luottohoitaja kotona. Onkin ollut helppoa jättää koira Emman hyvään hoitoon. Kun Martta on saanut olla kotona ja arkirutiinit ovat säilyneet, niin eipä se juuri ole meitä ikävöinyt.


Kaikki treenaaminen jäänyt lähes kokonaan kesän aikana. Agilityä ei olla tehty juuri ollenkaan, kun meidän reissut ovat sattuneet aina treenivuoron kanssa samaan aikaan. Tokoa ollaan tehty hieman. Kääpiöryhmä on treenannut pari kertaa ja etenkin paikalla makuuta on harjoiteltu. Kääpiöryhmän on tarkoitus osallistua ensimmäiseen tokokokeeseen elokuun loppupuolella, joten tässä on kuukausi aikaa päästä koekuntoon. Elokuulle on tehty jo muitakin suunnitelmia. Ennen tokokoetta olisi oman seuran agilitykisat, joten niihin varmaan osallistutaan. Vaikka agilityn treenaaminen on jäänyt vähälle, niin mennään elokuun kisat ns. vanhoilla taidoilla. Jos yrittäisi vaan olla hermoilematta liikaa ennen kisoja ja pyrkisi rentoon rataan, sen kummempia tavoitteita ei agilityyn aseteta.


Kahden viikon päästä sunnuntaina on Kuopion koiranäyttely, johon Martta on ilmoitettu italialaiselle tuomarille. Siitä on puolitoista vuotta aikaa, kun Martta on ollut viimeksi näyttelyssä, ja paljon on koira siinä ajassa muuttunut, joten mielenkiintoista nähdä, millaisen arvostelun tuo pötkylä saa. Martan esittää näyttelykehässä meidän agilitykaveri Maria, joka on kisannut myös junior handlereissa. Maria on parin viikon aikana tehnyt Martan kanssa näyttelytreeniä ja viime viikolla osallistuivat harjoitusmielessä mätsäriin. Oli kerrassaan mukavaa seurata kehän laidalla mäyriäisen viipotusta kehässä. Kulki niin hienosti ja iloisesti Marian kanssa, että eivätpä turhaan tulleet punaisten kakkosiksi.

On se niin nätti :)

Ja tässä se on naamioitunut possuksi :)

Hieman ollaan ennätetty myös mökkeilemään loman aikana. Martta nauttii mökillä olosta, mutta sitä joutuu pitämään silmällä, ettei metsän houkutukset vie pientä koiraa. Naapurimökkien vahtiminen kuuluu Martan tärkeimpiin tehtäviin. Etenkin niitä, joilla on koiria. Martta pysyy hyvin omalla tontilla, sillä on saanut pari kertaa naapurikoirilta lähdöt niiden pihasta. Mutta siinä tontin rajalla räkytetään puolin ja toisin. Laituri on Martan lempipaikkoja. Laiturinnokassa se jaksaisi päivystää vaikka kuinka kauan. Siitä näkee hyvin naapurien tekemiset, vesilinnut ja ohi ajavat veneet.

Metsälenkeillä on Martta pidettävä hihnassa. Sen verran makoisat riistan hajut siellä tuntuu olevan, että kun on kerran tai pari odottanut koiraa keskellä metsää tai tien varressa puoli tuntia ja kuunnellut kun haukku loittonee, niin ei tee toista kertaa mieli lähteä ilman hihnaa lenkkeilemään mökkimaisemissa. Viikonloppuna löydettiin märkään maahan painautuneita hirvensorkan jälkiä, jotka kiinnostivat pientä tappijalkaa kovasti. Kova olisi ollut hinku seurata jälkiä rytelikköön, jonne taas minua ei kiinnostanut lähteä ollenkaan. Kyllä varmasti sapetti koiraa kovasti, kun piti palata takaisin tylsälle soratielle, kun mielenkiintoisempaakin olisi ollut tarjolla. Onneksi mökin pihassa voi tonkia metsähiirien ja -myyrien hajujen perässä.

Mökillä ei Martta juurikaan nuku päiväsaikaan. Kun on koko päivän vahtinut naapureita ja ollut valppaana jokaiseen risaukseen, niin illalla saattaa hieman torkkua. Ja aamulla alkaa jo seitsemän aikaan heräillä, vaikka kotona nukkuu kevyesti kymmeneenkin asti. Mökillä ei malta nukkua, ettei vaan mistään hauskasta jää paitsi. Siksipä mökkireissujen jälkeen Martta tarvitsee pari päivää aikaa toipua kotona. Yleensä nukkuu ainakin päivän tai kaksi, ennen kuin on taas normaali oma itsensä.

Vaikka koira on tämän päivän toipunut mökkelilystä,  niin käytiin kuitenkin tekemässä hieman tokoa hallin pihassa. Ajattelin, että tehdään märän kelin harjoitus, sillä tänään on ollut melkoisia sadekuuroja ja ajattelin pihan olevan sopivan märkä sadekelin treeniin. Mutta yllätys oli suuri, kun kivituhkakenttä oli imenyt kaiken veden, eikä kosteus haitannut ollenkaan treeniä. Paikalla makuuseen saatiin hyvää treeniä, kun hallissa treenaajia kulki pihalla moneen otteeseen antamassa hyvää häiriötä. Hienosti tuo Puttis kesti häiriöt. Tehtiin pari pitkäkestoista paikkamakuuta, eikä niissä ollut mitään vaikeuksia. Tehtiin myös seuraamista. Aluksi olin todella huolissani, sillä jo viime treeneissä seuraamisesta ei tullut mitään, mutta laitoin sen silloin sadekelin piikkiin. Nyt oli aluksi sama juttu: Martta kulki jäljessä, eikä mitään iloisuutta ollut nähtävissä. Niinpä vaihdoin taktiikkaa. Aloin palkkaamaan parin askeleen välein ja tein paljon käännöksiä. Heti alkoi sujua paremmin. Lisäksi tajusin innostaa koiraa ennen seuraamista. Miten olinkaan unohtanut kaikki nämä jutut, kun seuraaminen alkoi kevään aikana sujua mallikkaasti. Itse asiassa se on ollut meidän vahvinta aluetta. Olen tehnyt sen virheen, että olen nykyisin vaatinut pitkiä seuraamispätkiä ja palkannut liian harvoin. Lisäksi olen unohtanut innostaa koiraa, eli seuramisesta on tullut tylsää. Martta palautti minut maan pinnalle ja hyvä niin. Etenkin, kun kokeeseen on kuitenkin vielä aikaa, niin ennätetään saada seuraaminen kuntoon.

Kesän ensimmäinen verijälki

Meillä on jäljenteko jäänyt muiden harrastusten jalkoihin. Viime kesänä tuli tehtyä jälki vain pari kertaa. Silloinkin Martta tuntui kiinnostuvan enemmän metsän muista hajuista kuin verijäljestä, niin jäi sitten jälkiharjoittelu síihen. Tarkoitus on kuitenkin ollut tehdä jälkeä edes silloin tällöin koiran virkistykseksi. Jäljentekoon ottaisin mieluusti jonkun kaveriksi. Huomattavasti mukavampaa jakaa jäljen tekemisen riemu ja vaiva jonkun toisen kanssa kuin kulkea yksikseen verisen sienen kanssa. Myös treenin jälkipuinti on tärkeä osa, ja sekin on yksikseen aika tylsää. Kenties jälkeä tulisi tehtyä useamminkin, jos siihen löytyisi tsemppari.

Eilen laittoi sitten Susanna viestiä ja kyseli jäljentekokaveriksi. Tähän tilaisuuteenhan oli tartuttava heti. Hieman erilaiset lähtökohdat meillä oli jäljentekoon: Jytinä on menossa muutaman viikon päästä mejäkokeeseen ja Martalle jälki on vain suurta hupia. Olin muutenkin epäilevällä kannalla Martan jäljestysmotivaatiosta. Edellistä jäljestä oli kulunut jo vuosi, ja silloin ei sujunut kovin hyvin. Mietin, että pitäisikö minun osata motivoida koiraa jäljelle jotenkin erityisesti, vai pitääkö homman sujua siltä luonnostaan. Eli joko siitä on tai sitten ei ole jäljestykseen. Ajattelin tehdä Martalle helpon ja lyhyen jäljen. Jos sitä jäljestysintoa ei löydy, niin eipä turhauduta kaikki siihen metsässä rämpimiseen, ajattelin.

Tehtiin molemmille koirille noin sata metriä pitkät jäljet. Jytinälle tehtiin kangasmetsään jälki yhdellä makauksella kun taas Martan jälki tehtiin hakkuuaukion heinikkoon kaaren muotoiseksi ilman makausta. Hauskaa oli jälkeä tehdessä ja hauskaa niitä oli mennä koirien kanssa seuraavana päivänä. Jytinä teki jälkeä nuoren parsonin innolla: tosissaan ja täysillä. Jälki tuli vedettyä hieman liian lähelle yhtä polkua, joten polulta tulevat hajut toivat turhaa häiriötä Jytinälle. Mutta hienosti se ajoi jäljen häiriöhajuista huolimatta. Mukavaa oli seurata, miten täpinöissään Jytinä oli jälkihommissa.

Martan jäljen ajoon minulla ei ollut mitään odotuksia, mutta pikku mäykkyläinen yllätti minut, taas kerran. Kun se alkuun pääsi, niin tasaisella tahdilla ajoi jäljen loppuun asti. Yhdessä vaiheessa joutui hieman etsimään jälkeä, mutta sehän johtuikin siitä, kun jälkeä tehdessämme hortoilin itse pois reitiltä. Siinä samassa kohdassa Martta joutui sitten hakemaan jälkeä, mutta hienosti löysi ja jatkoi tasasista menoa. Tämä oli varmasti paras jälki, minkä Martta on tehnyt. Muutaman kerran Martta pysähtyi jäljellä, katsoi minuun ja haki vahvistusta tekemiselleen. Onneksi maltoin itse pitää suuni kiinni ja annoin koiran tehdä työn itsenäisesti. Nyt kun meidän verijälki onnistui näin hyvin, niin tähän hommaanhan saattaa innostua. Seuraavan kerran voisi tehdä hieman pitemmän jäljen ja toki se makauskin on tehtävä. Eipä tämä ollut ensimmäinen kerta kun aliarvioin Martan suorituksen.

Kesän ensimmäinen verijälki oli siis kerrassaan onnistunut. Ihana oli katsoa kahden kääpiön menoa. On ne molemmat vaan niin taitavia.