Kun kaikki on niin uutta ja ihmeellistä

Keskikesän virstanpylväs ohitettu, vaikka tuntuu, ettei kesä ole vielä alkanutkaan. Ainakaan ilmojen puolesta. Heinäkuussa alkavaa lomaa odotellessa on käyty töissä ja odoteltu lämpimiä kesäkelejä. Onneksi juhannuksena oli pari lämmintä päivää ja kesä alkoi tuntua todelliselta. En tiedä onko viileät ja sateiset kelit syynä vai oma laiskuus, mutta alkoi tuntua, että pennun kanssa ei ole muuta tehty kuin hölmötetty kotona. Marttakin on vetänyt lonkkaa sm-kisojen jälkeen. Lenkkeilyt lähimetsässä aamuin ja illoin on ollut ainoa aktiviteetti koirien kanssa. Tai Martan kanssa. Silke on päässyt mukaan silloin tällöin.

Mutta heti kun aurinko alkoi lämmittämään, niin aloin itsekin aktivoitua. Nyt viikon aikana pentua on alettu kuljettelemaan eri paikoissa. Ensinnäkin pentu on nyt saanut kulkea autossa eri paikkoihin. Viikon päästä matkataan Agirotuun Nastolaan, joten olisihan se hyvä, että pentu olisi autokyytiin tottunut ennen sitä. 

Juhannuksen aikaan tehtiin ensin muutaman kilometrin mittainen autoilu järven rantaan. Martta kävi innolla uimassa käsipohjaa, mutta pentu ei veteen asti uskaltautunut. Se tyytyi kaivamaan rantahiekkaa ja etsimään jotakin syötäväksi kelpaavaa (ja tuolle pennulle kelpaa kaikki). Sitten pidennettiin autoiluja ja käytiin kesämökillä ja hevostallilla. Vaan eipä ole ongelmaa pennun automatkailussa, ainakaan tällaisilla pikkumatkoilla. Pentu on joka paikassa kuin kotonaan. Kaikki ihmiset ovat ihania ja maailma on ihana ja ihmeellinen.

Pentua on opetettu myös polkupyörämatkustukseen. Kotipihassa sille on pyöränkori tehty tutuksi ja viime viikolla uskaltauduin ensimmäiselle pyöräajelulle. Siinä se pyöränkorissa lötköttää rennosti. Ainoastaan kovat liikenteen äänet, kuten moottoripyörät ja linja-autot, jännittää, mutta jo toisella pyörälenkillä alkoi tottua niihinkin.

Hevostallilla oli pennun mielestä erityisen jännittävää. Paljon mielenkiintoisia hajuja ja paljon hevosen kakkaa. "Nam" , sanoi pentu. Tallilla nähtiin ponien lisäksi lehmiä.

Yhtenä iltana käytiin tutustumassa lapsiin. Kummityttö oli mukana pienellä iltakävelyllä.

Silke suhtautuu kaikkiin ja kaikkeen ihanan avoimen iloisesti. Häntä heiluu ja kieli lipoo jatkuvasti. Ainoa asia mitä Silke pelkää on kovaääniset härvelit, kuten imuri, ruohonleikkuri ja moottoripyörät. Täytyy varmaan alkaa imuroida useammin, niin pikku tyyppi tottuu.

Auringosta pentu tykkää ihan niin kuin Marttakin. Lämpimät päivät ollaan oltukin aamusta iltaan ulkona ja Silke tottui nopeasti myös nukkumaan ulkona. Parina päivänä se on jopa itse mennyt ulos aurinkoon nukkumaan, vaikka me kaikki muut oltaisiin sisällä.

Agilityn sm-kisat koettu

 Kukapa olisi uskonut, että toista kertaa osallistutaan Martan kanssa agilityn sm-kisoihin. Yksilökisoista voidaan vain haaveilla, mutta siihen mahtavaan arvokisatunnelmaan päästään myös olemalla joukkueessa mukana.

Pohjois-Karjalan Seurakoirista lähti sm-kisoihin joukkueet kaikkiin kokoluokkiin, eli yhteensä 12 koiraa ja 11 ihmistä. Kun joukkueet oli nimetty, alkoi kyytien setviminen ja majapaikkojen etsiminen. Olimme sen verran myöhässä majoitusten suhteen, että edulliset hotellihuoneet oli jo myyty loppuun. Onneksi osalla oli Oulussa tuttuja tai majoitus järjestyi kohtuullisen matkan päästä leirintäalueilta. Minä voin kiittää majoituksen järjestymisestä "vanhoja" ystäviäni Heliä ja Mirjaa Oulusta. Niinpä minun lisäksi majoitus järjestyi medi-joukkueen Tiinalle ja Bellalle Mirjan asunnosta, jossa majailimme yhden yön verran. Tiina toimi kuskina, kun perjantaina lähdimme liikenteeseen puolen päivän jälkeen. Parin pysähdyksen taktiikalla ajettiin suoraan kisapaikalle. Seurattiin perjantain kisoja ja tutustuttiin kisa-alueeseen. Kahdeksan jälkeen illalla siirryttiin majapaikkaan. Tehtiin koirien kanssa mukava iltalenkki lähialueella ja sen jälkeen oltiin valmiita nukkumaan.

Yllättävän hyvin sain nukuttua yön eikä mitään kamalaa kisajännitystä tullut missään vaiheessa. Mentiin kisapaikalle ennen kahdeksaa, että nähtiin kaikkien joukkuidemme ensimmäiset lähtijät. Minun ja Martan vuoro oli lähteä minijoukkueen kakkosina. Rataantutustuminen oli vaille kymmenen, ja niihin aikoihin taivas tummeni ja alkoi vesisade. Martta oli ollut koko aamun häkissä teltta-alueella, joten ajattelin lämmitellä sen kunnolla ennen rataa. Sellaista hirmuista tsemppiä en saanut päälle koko aikana, sillä siitä hetkestä, kun huomasin, että miniradan rimat olivat 35 cm:ssä, rata melko haastava ja koukeroinen ja lisäksi ihanneaika täysin saavuttamattomissa, tiesin, että puhtaaseen nollarataan meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Meidän vuoron koittaessa vesisadekin oli yltynyt melkoiseksi, joten omat odotukset eivät olleet korkealla. Mutta jostakin syystä radantekeminen tuntui suht helpolta, vaikka pidin huolen, että kannustan Marttaa korkeissa rimoissa enkä jätä sitä yksin suorittamaan. Puomin kontaktin päätin ottaa täysin riskillä stressaamatta yhtään, että pysähtyykö vai ei. 

Näin se rata sitten meni:

Olen niin onnellinen tuosta supermäykkysestä, joka teki taas niin täysillä ja niin hyvin kuin pystyi. Vaikka 35 cm:n rimat on sille liikaa, niin se teki kaikkensa, että pääsi rimojen yli eikä tiputtanut yhtään. Puomin kontaktin juoksi aivan täydellisen hienosti alas asti. Rata sujui juuri niin kuin olin sen suunnitellut. Se oli juuri sellaista menoa, mihin me tällä hetkellä kyetään. Yliaikanolla. Sitä me ollaan.

Oman vuoron jälkeen oli mukava seurata kisoja, kannustaa tuttuja ja tuntemattomia, nähdä tuttuja ja hengailla mitä parhaimmassa seurassa. Teltta-aluella meillä oli neljä telttaa, ja siellä vietettiin porukalla aikaa, turistiin ja evästeltiin,

Poksin mustalaisleiri.

PoKsin mini- ja maksi-joukkueet jäivät ilman tulosta, mutta medi-joukkue sijoittui sijalle 11. Se oli hieno suoritus!

Poksin sm-joukkueet vuosimallia 2015:
Virpi ja Lenni, minä ja Martta, Inka ja Isla, Tiina ja Bella, Laura ja Meela, Maiju ja Rommel,
Jonna ja Kapo, Heli ja Puhi, Erja ja Runo, Veera ja Late,
Taru ja Sirius ja Aurinko.

Poksin mini-joukkue

Kotimatkalle lähdettiin, kun viimeinen oman seuran jäsen oli tehnyt oman ratansa. Kahden pysähdyksen taktiikalla oltiin kotona puolenyön aikaan. Vaikka menomatkalla naureskeltiin, että vajaan minuutin mittaisen suorituksen takia sitä rahtaudutaan yli 800 kilometriä, niin paluumatkalla todettiin sen olevan sen arvoista. Kisoissa oli niin hieno tunnelma ja kun porukka on mukavaa, niin se itse suoritus oli loppujen lopuksi vain pieni osa koko juttua. Ja niinhän sen pitää ollakin.

Silke sai leikkikaverin

Tänään Silke tapasi ensimmäistä kertaa uuden koirakaverin. Colliepentu Yrsa tuli meidän pihalle leikkimään. Näillä kahdella pennullahan on paljon yhteistä: Molemmat ovat syntyneet Mäntsälän seudulla ja molemmat ovat O-pentueesta. Ja molemmat ovat päätyneet Joensuuhun saman kadun varrelle.

Meni noin kaksi minuuttia, kun Silke hieman ujosteli isoa (Silken näkökulmasta isoa) Yrsaa. Mutta sen jälkeen lähti leikit sujumaan. Valokuvien ottaminen oli hiukan haastavaa, mutta pari kuvaa onnistui GoProlla:

Videosta käy paremmin selville, miten hauskaa pennuilla oli:

Tämän leikkituokion jälkeen Silkelle maistui uni. Kaksi ja puoli tuntia tuo pieni vaavi makasi ihan tajuttomana. Mutta jaksoi se kuitenkin pienet iltariekkujaiset riekkua ennen yöunia.

Martan silmäpussit

Ensimmäinen viikko pentuelämää takana. Ja "mammaloma" vietetty ja huomenna alkaa arki ennen varsinaista kesälomaa. Tämä viikko on mennyt nopeasti ja aika vietetty tiiviisti pennun kanssa. Olin tälle viikolle suunnitellut monenmoista kotihommaa, kuten ikkunanpesut, siivoukset, pihahommat, mutta kaikki ne jäi tekemättä. Kun pentu on hereillä, niin sen kanssa touhutaan tai sitä pitää olla kiikuttamassa ulos pissille. Kun pentu nukkuu, niin se joko nukkuu sylissä, jolloin ei voi tehdä mitään muuta kuin ihastella nukkuvaa pentua, tai sitten nukun itsekin päiväunia pennun kanssa.

Martan ja Silken yhteiselo sujuu yllättävän mukavasti. Sisällä Martta vielä vahtii pennun kulkemisia jonkin verran, mutta ulkona antaa pennun touhuta ihan rauhassa. Martta on kyllä ollut väsynyt. Se on todella näyttänyt siltä, että sillä olisi silmäpussit. Martta nukkuu silloin kun pentu nukkuu, mutta pennun olessa hereillä ei Martta pysty nukkumaan, vaan se vahtii. Aika leppeästi Martta on pentua komentanut ja kohdellut. Murisee kyllä, mutta eipä juuri räsähtele. Ja Silke mokoma on sen verran kovahermoinen, ettei Martan murinoista juuri hätkähdä. Kaiken huipuksi Silke keksi, että Martan ruokakupissa on melkoisen hyvää ruokaa. Kun se saa oman ruokansa syötyä, se syöksyy Martan kupille. Martta kyllä murisee, mutta Silke ei siitä välitä, vaan vetäise lihat parempiin suihin, jos en mene väliin. En olisi uskonut, että Martta laskee tuon lilliputin syömään ruokansa, siksipä toissapäivänä yllätyin, kun sain kaivella pennun suusta melkoisen lihamöykyn, kun oli ahneuksissaan vetänyt koko Martan ruokakupin sisällön poskiinsa. Myös luun vei Martan nenän edestä. Martta kyllä murisi, mutta pikku otus vaan otti luun ja vei. Loppuillan se luu olikin sitten suuri saalis, jota piti kaluta ihan tohkeissaan ja ylpeänä.

Perjantaina tein kakun Silken kunniaksi ja meillä kävi muutamia tuttuja koiravauvaa ihmettelemässä. Silke suhtautuu kaikkiin uusiin ihmisiin ihanan avoimesti. Kaikki ovat sen kavereita ja naamat pitää nuolla. On käynyt aikuisia ja lapsia, naisia ja miehiä, kaikki ovat Silken mielestä yhtä ihania. Mutta sitten kun sitä nukuttaa, niin sitten nukutaan. Vaikka ympärillä on kolme lasta  jotka kiljahtelevat ja haluavat silittää pentua, jotka hyppivät ympärillä, niin että tanner tömisee, niin mikään ei Silken unia häiritse. 

Onneksi tällä viikolla ilmat ovat olleet sen verran hyvät, että ollaan voitu olla paljon ulkona. Välillä on ollut sadekuuroja ja tuulista, mutta joka päivälle on riittänyt auringonpaistettakin, vaikkakaan helteistä ei olla saatu nauttia. Martta on ollut Silken tulosta lähtien entistäkin vähemmän leikkisä kuin tavallisesti. Ei ole jyystänyt luita eikä ole ollut muutenkaan mitenkään muuten osallistuva kuin pentua vahtiessa. Niinpä kun Martta pihalla ollessa innostui kaivamaan kuoppaa, niin annoin kaivaa. Yleensä olen kuopan kaivamiset kieltänyt pihassa, mutta en tohtinut kieltää, kun moneen päivään ei mitään aktiivista toimintaa ole omassa pihassa harrastanut. Silke on ollut hyvin kiinnostunut Martan kuopista ja haluaisi kovasti osallistua. Martta ei samalle kuopalle pentua laske, mutta kun Martta poistuu kaivuuhommista, niin Silke tutkii montut ja harjoittelee kaivamista.

Kompostin kääntämiseen sain pari karva korvaa kaveriksi. Liekö kompostin pohjalla niin hyviä tuoksuja, että molempien piti päästä maata kääntämään.

Pihalla touhuaminen on pikkukoiralle rankkaa. Kun se on aikansa veuhtonut pitkin pihaa, niin sitten alkaa väsyttämään. Ja kun Silkeä alkaa väsyttää, se pyrkiytyy sisälle. Mutta kun laitoin nurmikolle Martan vanhan täkin, niin koirat tykkää pötkötellä siinä. Ja Marttakin jopa alkaa sietää pentua ja laskee samalle viltille. Tai ainakin viltin nurkalle.

Muutama päivä sitten tapahtui selkeä käänne Martan käytöksessä. Illalla Martta hyppäsi sohvalle, missä Silke nukkui sikeästi minun vieressä. Martta kävi Silken viereen nukkumaan, mutta piti selvän hajuraon kuitenkin. Silke sitten unissaan hakeutui pikku hiljaa Martan kylkimyyryyn, eikä Martta siitä hermostunut ollenkaan. Oli se vaan niin herttainen näky, että valvottiin pitkälti yli puolen yön, kun ei haluttu rikkoa tuota hetkeä.

Nyt ollaan tämä viikko oltu tiiviisti kotona pennun kanssa, ja todennäköisesti ensi viikkokin. Sen jälkeen aletaan kuljetella pentua eri paikkoihin ja tutustuttaa enemmän ihmisiin, toisiin koiriin ja  uusiin ympäristöihin. Nämä pari ensimmäistä viikkoa se saa elää ihan huoletonta pennun elämää. Ja kyllä toki senkin jälkeen. Mutta kai sille pitää pikku hiljaa näyttää, että elämää on muuallakin kuin vain kotipihassa.

Loppuun videopätkä pennun pihatouhuista. Mitään ihmeellistä tuossa ei ole, mutta pitää ihan itseä varten laittaa videopätkää talteen, että voi sitten myöhemmin ihastella, että onpa se ollut pieni.

Silke Iloinen tuli kotiin

Nähtävästi tämän blogin nimeä pitää hieman muuttaa, sillä tästä eteenpäin blogissa kerrotaan Martta Mäyräkoiran lisäksi myös Silke Mäyräkoirasta. Saanen esitellä: Royal Pepper's OMG eli Silke.

Eilen haettiin Silke kotiin Mäntsälästä, ja viime syksystä alkanut pennun odotus päättyi. Ihastuin tämän pennun isään Wagneriin viime kesänä, kun oltiin samassa Agirotu-joukkueessa. Wagner on niin komea mäyräkoira ja ihanan luonteinen, ettei siihen voi olla ihastumatta. Ja kun viime syksynä huomasin, että suloinen tanskantuontinarttu Fine astutetaan Wagnerilla, niin toive tällaisesta unelmapennusta sai alkunsa. Ja nyt se unelma toteutui.

Pennun nimi Silke tulee saksalaiselta 100 metrin juoksijalta Silke Gladischilta (=iloinen). Koska nimi on enne, niin jospa tästä pennusta tulee minulle iloinen ja reipas harrastuskaveri. Tai sitten iloisesti ja nopeasti karkuun juokseva otus. 

Kotimatka Mäntsälästä Joensuuhun meni paremmin kuin olin ajatellutkaan. Ensimmäisen puolituntia pentu ihmetteli auton ääntä, liikettä ja tärinää, eikä oikein osannut asettua aloilleen. Muutaman kerran uikutti, mutta sitten asettautui kippuralle minun syliin ja nukahti siihen. Pysähdyttiin matkan aikana kolme kertaa ja kahdella kerralla pentu teki pissit nurmikolle heti kun otettiin autosta ulos. Yhden kerran pysähdyttiin kesäkahvilan pihaan jäätelölle ja vieressä oli pieni ranta, missä käveltiin Silken kanssa. Pentu oli kovin ihmeissään vedestä, mutta rohkeasti kävi näykkimässä rantaan ajautuneita kaisloja ja vettä lipaisemassa.

Kotiintulo ja pennun tutustuttaminen Marttaan oli suunniteltu etukäteen. Koska Martalle oma piha ja koti ovat pyhiä asioita, joita tulee puolustaa kaikilta tuntemattomilta, ajattelimme, että ensinäkeminen olisi hyvä suorittaa puolueettomalla maaperällä. Niinpä sovimme, että tapaamme Martan 150 metrin päässä kodista metsässä. Alku sujui käsikirjoituksen mukaan. Martta nuuhki pennun ja totesi sen ällöttäväksi ja käyttäytyi, kuin pentu olisi pelkkää ilmaa. Käveltiin metsästä kotiin ja pihaan tultaessa Martta räsähti pennulle aivan yllättäen. Pienen puhuttelun jälkeen Martta myöntyi ottamaan Silken takapihalle. Martta vaikutti melko räjähdysalttiilta, joten sisällä emme edes yrittäneet pitää koiria samassa tilassa, vaan pentu laitettiin pentuaitaukseen, mutta Martta sai kulkea vapaasti. Näin annettiin Martalle mahdollisuus pikku hiljaa tottua ajatukseen. Martta vahtikin pentua koko illan. Välillä näytti siltä, että aitauksen vieressä huulia lipova metsästäjä luuli, että kotiin oli tullut marsu. Martta, joka ei yleensä ikinä nuku lattialla, vahti nukkuvaa pentua aitauksen vieressä.

Yöksi virittelin patjan lattialle pentuaitauksen viereen. Tarkoitus oli, että voin kädellä silitellä yöllä levotonta ja ikävöivää pentua, joka nukkuu aitauksen puolella. Pentu jäi nukkumaan omalle petilleen kun menin pesemään hampaita. Kun tulin takaisin, niin näky oli tämä: 

Pieni iloinen otus nukkui niin onnellisena minun tyynyllä, eikä ollut ollenkaan valmis parasta paikkaansa luovuttamaan. Enhän minä raaskinut vauvaa siitä mihinkään siirtää. Sen verran vain, että pujottauduin peiton alle ja pentu jäi nukkumaan kaulaani vasten tyytyväisenä tuhisten. Siinäpä se sitten nukkui koko yön, lähes 7 tuntia yhtä soittoa. Aamulla se herätti minut villillä naaman nuolemisella, joka loppui siihen, kun lähdettiin aamupissille ulos.

Lähes koko päivä tänään vietettiin ulkona. Martta alkoi sietää pentua hiukan paremmin, mutta välillä kamelin selkä taittuu ja saattaa räsähtää pienestäkin asiasta. Pari kertaa on onnistunut säikyttämään pennun oikein  kunnolla: toisella kerralla pentu nousi ulkorappusia vasten, jolloin Martta hyökkäsi ylemmältä rappuselta ilmoittaen, ettei ole mitään asiaa mennä sisälle. Toisella kerralla pentu houkutteli Marttaa leikkimään. Aikansa Martan edessä pompittuaan Martalta paloi pinna. Näistä Martan räsähdyksistä pentu palautui hetkessä, kun otettiin lelut esille ja alettiin leikkimään. Eikä pentu näytä Marttaa pelkäävän, mutta älyää kuitenkin kunnioittaa, kun Martta nostaa huultaan. Vuorokauden aikana on kuitenkin edistytty niin paljon, että molemmat koirat voivat oleskella sisällä samoissa tiloissa, mutta keskenään niitä ei uskalla jättää. Eikä ole tarvettakaan, koska elokuun alkuun asti meillä on aina joku kotona.

Monia Martan tuntevia tuntuu kovasti kiinnostavan, mitä Martta sanoo pennusta. Tässä siis pieni videopätkä eilisestä ja tämän päivän kohtaamisista:

Kuopion kisat ja sitten pieni tauko

Viime viikonloppuna kisattiin Kuopiossa kolme rataa Katarina Virkkalan radoilla. Muutaman tunnin yöunien jälkeen kömmittiin aamuvarhaisella Inkan kyytiin, otettiin matkan varrelta kyytiin vielä vähemmän nukkunut Laura ja oltiin Kuopiossa kahdeksan aikaan. Ihme kyllä olo oli yllättävän virkeä ja hyvä kisafiilis saatiin kehiteltyä. Olin ensimmäistä kertaa Katarina Virkkalan radoilla ja tykkäsin kovasti rataprofiileista. Ihanneajat olivat kyllä meille liian kaukana, sillä joka radalta tuli yliaikaa noin 6 sekuntia.

Ensimmäisen radan sössin minä. Olo oli vielä jotenkin kankea ja keskittyminen herpaantui. Martta hyppäsi puomin kontaktin, jota en itse radalla huomannut. Toinen vitonen saatiin radan loppupuolella, kun en ohjannut yhtä estettä kunnolla ja Martta juoksi sen ohi. Siltä radalta jäi vähän sekava fiilis, joten latasin keskittymisen seuraavaan starttiin.

Kuva: Mari Saarelainen

Toinen rata oli hyppyrata. Kun näin, että rimat olivat tapissa, eli 35 cm, niin meinasin jo jättää leikin sikseen. Sitten ajattelin, että itseasiassa olosuhteet olivat kaikin puolin suotuisat, joten miksipä ei kokeilla yhtä rataa tappirimoilla. Minähän en ole Marttaa hyppyyttänyt tällaisilla rimakorkeuksilla olenkaan. Käytännössä kaikki treenit tehdään 25 cm:n rimoilla. Minun supermäykky suoriutui radasta erinomaisesti. Yhtään rimaa ei tullut alas ja se teki työtä ihan täysillä. Hyppytyyli ja nopeus kärsivät rimakorkeuksista, mutta olen niin ylpeä, miten se radan teki. Tehtiin siis yliaikanolla hyppyradalta.

Kolmas rata oli taas agilityrata. Nyt varmistelin  kontaktit, mutta muuten mentiin täysillä. Yliaikanolla tuli siltäkin radalta, vaikka mäykkynen alkoi olla jo väsynyt kisapäivästä. Nytpä pidetäänkin kolmen viikon kisatauko, sillä seuraavat kisat ovat sm-joukkuekisa Oulussa 13.6. Meidät nimettiin tänäkin vuonna PoKsin sm-minijoukkueeseen, joten pakkohan sellaiseen tapahtumaan on lähteä mukaan. Kolmen viikon kisatauko meille tulee siksi, että huomenna haetaan pentu taloon. Rauhoitetaan elämää pariksi viikoksi. 

Eilen käytiin tallilla Martan kanssa. Pieni lenkki ponin perässä kävelyä. Nyt onkin se aika vuodesta, että Marttaa ei voi laskea irti pelloilla, koska lintuja näyttää pesivän pelloilla ja peltojen reunoilla ihan ruuhkaksi asti. Marttaa selvästi harmitti, kun ei päässyt juoksemaan. Tallilla katseltiin ponien lisäksi hiehoja. Tai Marttaa eivät hiehot niin kovasti kiinnostaneet, mutta muuan uteliasta hiehoa kyllä kiinnosti Martta.

Käytiin vielä lopuksi ponia syöttelemässä. Martta sai tonkia tien reunuksien myyrähajuja ja poni nautti silminnähden, kun sai riivittyä alkukesän vihreää heinää posket pullolleen.

Pentujen ihastelua ja kisatunnelmia

Helatorstain neljän päivän vapaat alkaa olla ohi. Sunnuntaina eli viimeisenä lompäivänä kisattiin Savonlinnassa. Alun perin nämä Savonlinnan kisat eivät kuuluneet suunnitelmiin, mutta kun seurakaveri Inka houkutteli mukaan ja tarjoutui toimimaan kuskina, niin tulipa sitten tehtyä kisailmo.

Matkakaverit Isla ja Martta Olavinlinnan maisemissa verryttelylenkillä.

Kolme rataa kisattiin, tuomarina oli Anne Savioja. Koiria oli kisoissa todella vähän, sillä samaan aikaan oli kisat myös Mikkelissä ja Kuopiossa. Ensimmäinen rata oli hyppyrata, jolla tippui yksi rima ja hieman yliaikaakin. Toisella radalla tehtiin yliaikanolla parin sekunnin yliajalla. Kolmannella radalla tuli alas muurin palikka sekä rima, ja vielä hivenen yliaikaakin. Kuitenkin tuolla kolmannella radalla sijoituttiin kolmanneksi. Näistä kolmesta radasta vain viimeinen saatiin videolle:

Oli ehkä hulluutta lähteä kisaamaan, sillä edellisenä päivänä oltiin tultu Helsingistä minilomalta. Tai Martta ei siis lomamatkalla ollut, mutta minä itse olin reissusta sen verran väsynyt, että kisapäivä tuntui todella raskaalta. Viikonloppuna tuli sen verran paljon istuttua autossa, että jalat tuntuivat tönköiltä ja raskailta. Oma väsymys heijastui varmasti Marttaa  ja rimojen tippumiset olivat ihan minun oman keskittymisen puutetta.


Mutta komeat puitteet oli kisata Savonlinnassa, kun kisakentän takana näkyi Olavinlinna ja Saimaa.

Mutta palataanpa minilomaan, joka suuntautui etelä-Suomeen. Menomatkalla Helsinkiin pysähdyimme Mäntsälässä, jossa kävimme ihastelemassa viisiviikkoisia mäyräkoiravauvoja. Viime syksystä asti niitä oli odotettu ja vihdoin näin ne omin silmin. Kerrassaan suloisia ja mahdottoman reippaita tapauksia! Niin siinä sitten kävi, että pari tuntia pentuja ihasteltiin ja sen jälkeen pitikin päättää, että kumpi kahdesta narttupennusta muuttaa meille kahden viikon päästä.

Tässä se sitten on:

Kun sanat ei enää riitä

Voiko vappua viettää muuten kuin agilitykisoissa? En nyt ainakaan heti muista, mikä voisi olla parempi tapa. Oman seuran vappukisat veivät koko vappuviikonlopun, joten ei tarvinnut muuta tekemistä miettiä. Perjantaina talkoilin ykkös-kakkosluokan kisoissa kymmenen tuntia ja lauantaina talkoilin ykkösten radat aamupäivän ajan kolme tuntia. Talkoilun jälkeen kävin hakemassa Martan ja tultiin iltapäivällä kolmosten radoille kisaamaan. Sunnuntaina kisattiin sitten neljän radan verran.

Lauantain radoilla oli tuomarina Salme Mujunen. Ennen en ole ollutkaan Salmen radoilla, joten yllätys oli melkoinen, kun tajusin, että rimat ovat 25cm:ssä ja ihanneaika saavutettavissa. Tykkäsin kovasti myös rataprofiileista. Aivan yksinkertaisen helppoja ne eivät olleet, vaan ratoihin sisältyi joitakin kompastuskiviä, mutta myös hyvää etenemistä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että yksi tavoitteemme ja virstanpylväs on nyt saavutettu: nollatulos kolmosista. Ja kun se tehtiin ensimmäiseltä radalta, niin tehtiin se myös toiseltakin. Eli tuplanollat. Oli kyllä niin hieno fiilis. Ja ne radat: kun koira on kuin ihmisen mieli ja toimii kuin ajatus, niin kyllä radan tekeminen on.. hmm.. se on hienoa, upeaa, mahtavaa. Sitä fiilistä kuvaamaan ei ole suomenkielessä sopivaa sanaa.

Sunnuntaina kolmella ensimmäisellä radalla oli tuomarina Minna Räsänen. Tiesinkin jo, että nyt on edessä paluu todellisuuteen ja mahdollisuus korkeintaan yliaikanolliin. Lähdettiin tekemään ratoja niin, että säilytetään hyvä ja rento fiilis ja nautitaan vaan. Ehkä se on se rentous, mikä vaikuttaa, mutta niinpä vaan tehtiin kolme rataa ilman ratavirheitä, mutta pienillä yliajoilla kylläkin. Yhdellä radalla jopa sijoituttiin kolmanneksi, mitä ei ennen ole kolmosluokassa tapahtunutkaan. Sunnuntain viimeinen rata oli Salme Mujusen tuomaroima. Melkoinen urakka on pieneltä kääppäseltä juosta yhtenä päivänä neljä rataa, mutta kun Salmen radalla rimat oli taas alimmillaan ja ihanneaika ja rataprofiili meille suotuisa, niin tehtiinpä sitten viimeiseltä radalta se oikea nollaa ja sijoituttiin toiseksi.

Viikonlopun saldo siis: kuusi rataa, joista kolme nollaa ja kolme yliaikanollaa. Sijoituksina yksi kakkossija ja yksi kolmossija. Ja se hieno tunne, flow, kaikilla radoilla. Ei yhtään mitään väkisin vääntämistä tai viime hetken pelastuksia. Me vaan juostiin ja meillä oli kivaa. Martta oli ihan liekeissä. Jopa sunnuntain neljännellä radalla se kävi hyvällä moottorilla ja teki täysillä. Videolta tosin huomaa, että töppöjalat alkoivat hyytyä radan lopussa.

Kyllä nämä oman seuran kisat olivat huikeimmat kaikista. Tasaista suorittamista ja meidän parasta tekemistä. Onnistuttiin täydellisesti. Minun agimäykky on super! Se on nyt parhaimmillaan. Sen kanssa kisaaminen on parasta. Se tekee agilityä niin tosissaan ja täysillä. Se ei sikaile eikä ole tuhma, vaan se ottaa tekemisen tosissaan. Se antaa anteeksi minun huonot ohjaukset, sillä se osaa lukea rataa. Se hakee esteet, se lukittaa esteet, se irtoaa. Luultavasti se lukee minun ajatuksia, sillä miten se muuten osaa tuon kaiken.


Laitetaanpa kolmen radan videot esille:

Martta ja palkintokassit.

Ps. Näissä kisoissa oli myös toinen kolmosluokan mäyräkoira, pitkäkarvainen Felix. Olipa hauska yhteensattuma, että tällä hetkellä ainoat kolmosluokan mäyräkoirat koko Suomessa sattuivat samoihin kisoihin. Felix tuli Helsingistä asti Joensuuhun kisaamaan. Oli niin hienoa nähdä toinen taitava agimäykky!

Ihmemäykky kävi Mikkelissä koulutuksessa

Mitä on viikonloppu ilman agilityä tai jotakin muuta koiraharrastusta? Ei mitään. Niinpä sitä oli taas pakattava treenireppu ja treenieväät. Maijun ja Rommelin kanssa suunnattiin Mikkeliin Jenna Caloanderin agilitykoulutukseen. Koko päivähän tuohon reissuun meni, kun pelkkä yhdensuuntainen matka Joensuusta Mikkeliin kestää vajaa kolme tuntia. Mutta kyllä kannatti.

Treenirata sisälsi 20 estettä, joissa oli monenlaista haastetta. Ensinäkemältä rata vaikutti melko simppeliltä, mutta mitään se ei antanut ilmaiseksi. Jenna muisti Martan viime marraskuun koulutuksesta, ja sen, että tällaisista koulutuksista Martalle haetaan nopeutta radalle eli optimaalisia linjoja, joilla vauhti säilyy. Niinpä ihan alkuun hinkattiin neljää ensimmäistä estettä, kun etsittiin sitä oikeaa linjaa ja ohjausta. Kun muut koirakot tekivät alkuun kaksi valssia, niin minäpä juoksinkin kolmoshypyn aivan eri puolelta. Kellotettiin aikoja, ja pelkästään sillä välillä saatiin pudotettua muutama kymmenys pois ajasta. Oma rohkeus ei kisoissa riittäisi valitsemaan täysin erilaista ohjausta kuin mitä kaikki muut tekee. Eikä moinen kuvio olisi edes mieleen pälkähtänyt. Mutta mielenkiintoista nähdä, miten eri ohjaukset ja reittivalinnat vaikuttaa vauhtiin.

Sitten radalla oli poispäinkääntö, joka ainakin edellisen ryhmän koirille tuntui olevan hankala. Minähän en juurikaan minkäänsortin vippauksia tai poispäinkääntöjä harrasta kuin ihan vain pakon edessä. Tällaisiin kuvioihin pyrin aina sullomaan persjätön tai jonkun muun sähellyksen, ettei vaan tarvitse poispäinkääntöjä tai sylkkäreitä tehdä. Olin myös aivan varma, että Martta ei tällaisista ohjauksista mitään ymmärrä. Mutta niinhän siinä kävi, että olin aivan väärässä. Martta teki jokaikinen kerta hienon poispäinkäännön. Luulin, että ensimmäinen onnistuminen oli vain aloittelijan tuuria, mutta mitä vielä. Martta teki sen yhä uudelleen ja uudellen. Ja aina yhtä hienosti. 

Kaiken kaikkiaan Martta teki aivan supertreenin. Voin taas jälleen sanoa, että minun Kääppänen on paras mahdollinen treenikaveri. Sen kanssa harrastaminen on niin helppoa, sillä se tekee täysillä ja parhaansa. Ensimmäisellä kierroksella tehtiin rata pätkissä, kun katsottiin sopivat linjat ja kuviot. Toisella kierroksella vedettiin sitten rata alusta loppuun asti nollaratana. Kun aikaa vielä jäi, niin kokeiltiin loppuun yhtä leijeröintiä. Martan piti lähteä hypyltä putkeen ja vielä toiseen putkeen, kun minä juoksen puomin toiselta puolelta. Sanoin Jennalle, että ei tule ensimmäisellä kerralla onnistumaan, mutta päätettiin kokeilla. Ja taas minun Kääppänen teki sen: osoitti, miten väärässä olinkaan, taas. Martta osoitti, että leijeröinti(kin) on sille tuttua kauraa. Jätettiin treeni sitten siihen, sillä tällaiseen suureen onnistumiseen on niin hyvä lopettaa. 

Kyllähän tämä treeni osoitti sen, että minä aliarvioin Martan taitoja monessa suhteessa. Ja sitä Jennakin sanoi minulle. Martta on ihmemäykky, joka osaa enemmän kuin uskonkaan. eikä Jenna pitänyt ollenkaan ajatuksesta, että Martta olisi jäämässä eläkkeelle. Ihmemäykky on nyt parhaassa iskussa ja sillä olisi pari kisavuotta vielä edessä. En kuitenkaan halua, että minun parhain kisakaveri rikkoo itsensä harrastuskentillä, ja siksi haluan kietoa sen pumpuliin. Tämä vuosi kisataan. Ensi vuodesta en tiedä. Mennään kisa kerrallaan.

Tässä videokuvaa ensimmäisestä treenisessiosta:

Ja toki tänne pitää saada kuva matka- ja treenikaverista Rommelista. Kaksi partanaamaa:

Ihana kevät!

Ihana kevät on taas täällä! Lumikinokset hupenee, valon määrä lisääntyy ja lämpötilat nousee. Jos minä odotan kesää niin kyllä odottaa Marttakin. Se nauttii jokaisesta lämpimästä päivästä ja auringon valosta. Siellä missä aurinkoa, siellä myös Martta.

Nyt kun tiet ovat sulaneet, niin olemme taas päässeet pyörälenkeille. Eilen tehtiin sellainen reilun kymmenen kilometrin pyöräily, johon yhdistettiin tunnin mittainen kävelylenkki metsässä ja joenrannassa. Eipä tarvitse Marttaa pyörälenkille paljoa houkutella. Kun kuulee korin risahduksen, niin heti se hiipii paikalle tarkistamaan tilennetta, että ollaanko sitä lähdössä vai ei. Niinpä tänäänkin pyöräiltiin ja samoiltiin metsäpolkuja.

Jos joku blogin lukija on jaksanut selata kuvia näin pitkälle, niin hänelle voidaan palkkioksi kertoa keväinen paljastus. Toinen näistä pienistä "marsuista" muuttaa meille kesäkuussa:

Pääsiäinen aloitettiin kisaamalla

Kaksi viikkoa sitten kisattiin kaksi rataa Esa Muotkan tuomaroimilla radoilla ja tänään sama juttu. Naapuriseuran kisat on lähes kotinurkilla, joten pakkohan se oli osallistua. Tarjolla oli neljä rataa kolmosille, mutta ilmoitin Martan vain kahdelle radalle ja se oli viisautta. Ulkona oli märkää, loskaa ja koleaa ja hallissa oli kylmää ja kivituhkaa. Voitte kuvitella, minkä näköisiä oli koirat, kun ne vietiin märästä ulkoilmasta kivituhkahalliin. Minun lenkkarit ja sukat olivat läpimärät jo lämmittelylenkin jälkeen, joten kolmetuntinen kisapäivä oli ihan riittävä. Luulen, että en saanut Marttaa tarpeeksi lämpimäksi ennen ratoja, kun keli oli niin märkä ja kylmä. Ei tainnut Martta kulkea niin vetreästi, sillä tänään putoili rimat. Yleensä Martta ei rimoja juurikaan pudottele. Hyvin harvoin treeneissä eikä kyllä kisoissakaan tule rimoja alas.

Ensimmäisellä radalla oli minulla itsellä sellainen hukassa oleva fiilis. Tein valsseja kun piti tehdä persjättöjä ja tuntui, että kädet ja jalat oli eriparia. Martta kyllä teki täysillä, tapansa mukaan. Kontaktit oli tänään karmeita, mutta annoin mennä. Ainoat ratavirheet tuli, kun viimeisen hypyn rima tippui. Lisäksi saatiin yliaikaa jotain päälle 5 sekuntia.

Toisella radalla oli minulla itselläni parempi fiilis. Martta paahtoi samaan tuttuun malliin, mutta tällä radalla tuli kaksi rimaa alas. Molemmat rimat tuli tilanteissa, missä Martta hyppää minusta poispäin. Olisi pitänyt ehkä varmistella näitä hyppyjä, mutta mitäpä sitä jossittelemaan. Hyvä oli rata ja meillä oli hyvä meininki. Yliaikaa vähän yli 4 sekuntia.

Tässä olisi melkein kuukausi aikaa seuraaviin kisoihin, sillä oman seuran kisat on vappuna. Toivotaan siis mukavaa vappusäätä: lämmintä ja kuivaa.

Hyvän mielen treenit

Alkaa Joensuu-Kuopio -väli tuntua niin kotoiselta, kun tämä oli jo kolmas viikonloppu peräkkäin, kun sinne ajettiin. Onneksi ei kuitenkaan tarvinnut itse ajaa, vaan Satu toimi kuskina ja minä ja Heli saatiin nauttia kyydistä. Auto oli lastattu mitä parhaimmilla agilityroduilla: Martta-mäykkysen lisäksi mukana oli Pippa-whippet ja Uljas-springerspanieli. Kohteena Tiian treenit Musti ja Mirri -areenalla.

Tiialla oli taas sellainen "kevyt" 37 esteen rata odottamassa huippusuorituksia. Ensin se näyttikin suht helpolta. Rataan tutustuessa suunnittelin, että tuosta vaan ja sitten tuosta ja noin vaan. Ensi vaikutelma sitten hämäsi, sillä Tiialla oli vähän hankalammat kuviot mielessä kuin minun "tuosta vaan" -ohjaukset. Ensimmäiselle kuudelle esteelle tarvittiin takaakiertovalssi, pakkovalssi-persjättö, pakkovalssi-valssi ja vielä yksi pakkovalssi-persjättö. Siinä oli jo tämän tantan pää niin pyörryksissä, että alkoi epäusko radan suorittamiseen nostaa päätään. Sitten kun radalle vielä lisättiin sellaisia kuvioita, mitä yritän aina vältellä viimeiseen asti, kuten takaleikkaus hypylle, vippaus ja viskileikkaus, niin alkoi oppimiskyky (ja keskittymiskyky) olla äärirajoilla.

Martalla oli ihan supervire päällä. Se teki rataa ihan täysillä ja hurmoksessa. Uskokaa tai älkää, mutta me tehtiin hienot pakkovalssi-persjätöt, vippaukset ja lopulta se viskileikkauskin. Martta teki hienot kontaktit, vaikka pari kertaa pitikin ottaa uudestaan, kun ei jarrut vaan toimineet. Kun vaan jaksaisin olla tarkka, niin sen kontaktit olisi aina ihan parasta laatua, mutta kun en jaksa niuhottaa. Martalla oli sellainen vire päällä, että sen hermot eivät meinanneet kestää muutamaa toistoa, joissa jouduin jotakin ohjusta treenaamaan. Pari kertaa mokoma otus nappasi minua pohkeesta, kun jäi rata kesken ja jouduttiin ottamaan uudestaan. Tunsin nipistyksen lahkeessa, niin eikös tuo raivohullu suorittaja ole sitä mieltä, että minä olen täysi tollo ja hänen suorituksen pilaaja. Ja oikeassahan se onkin. Se tekee niin täysillä, että minä en voi kuin ihmetellä. Se kulkee kuin ajatus ja me ollaan niin samalla radalla. Yhdessä tekeminen on se meidän juttu. Martta ei keljuile tai possuile. Se antaa aina kaikkensa ja tekee parhaansa. Jos meidän rata johonkin kaatuu, niin kyllä se on aina puhtaasti minun syy. Martta ei tee asioita puolivillaisesti.

Tässä meidän rata. Ensimmäisellä kierroksella tehtiin esteet 1-30, vippaukseen asti. Toisella kierroksella aloitettiin alusta, ja ajatuksena mennä niin pitkälle kuin päästään. Päästiin toiseksi viimeiselle esteelle, jossa eteneminen pysähtyi viskileikkaukseen. Sitä ei osattu, koska en käytä sellaista ohjausta koskaan. Normaalisti olisin tuollaisessa paikassa kisaradalla tehnyt saksalaisen, mutta nyt päätin treeneissä tehdä aina ne minulle vieraimmat ohjaukset. Eikä tarvittu kuin pari toistoa, niin sen jälkeen Martta teki viskileikkauksenkin ihan helponnäköisesti. Täytyypä kokeilla seuraavissa treeneissä kotihallilla.

Kotimatkalla pysähdyttiin jo ACE-treenien perinteeksi muodostuneeseen jälkipuintikeskusteluun roskaruuan äärellä. Väsyneenä mutta onnellisina mutustetaan hampurilaisia ja ranskalaisia, ennen vajaan parin tunnin kotimatkaa.

Eilisen agimäykky on tämän päivän sankari

Perjantaina oli jännä päivä: korkattiin tämän vuoden kisakausi ja se on aina jännää. Erityisen jännää se on silloin, kun edellisistä kisoista on viisi kuukautta. Sain houkuteltua mukaan Annin naapurista, joka kartturoi Sylvi-russelia, ja kun mukaan lähti myös Maria ja Miux turisteiksi, niin minullahan oli kaksi "mentaalivalmentajaa" mukana lievittämässä kisajännitystä. ACE:n kisat Kuopiossa olivat iltakisat. Lähdettiin ajamaan iltapäivällä kolmen aikaan, joten jäi hyvin aikaa lämmittelylenkkiin, leiriytymiseen sekä radanrakennuksen seuraamiseen. Kolmosluokan minikoiria oli mukana 20. Aikataulu oli tehty niin, että kisat käytiin kokoluokittain. Ensimmäinen rata klo 18 ja toinen rata klo 18.40. Olipa mukava, että ei tarvinnut koko iltaa roikkua paikalla, vaan päästiin sitten ajoissa kotimatkalle. Tuomarina oli Esa Muotka, jonka radat olivat melkoista pyöritystä, mutta silti selkeitä. Kinkkisiä kohtia riitti, kuten putkiansoja ja takaakiertoja, mutta erityisen iloinen olin rimakorkeudesta, joka oli 30 cm.

Martta oli hyvässä vireessä molemmilla radoilla. Ja kyllähän se kulki kuin ajatus. Me oltiin samalla radalla ja juostiin yhdessä. Molemmat radat. Kerrassaan nautinnollista juosta yhdessä noin pätevän agi-nakin kanssa.

Ensimmäinen rata oli 0 ratavirhettä, mutta yliaikaa 8 sekuntia. Sillä sijoituttiin neljänneksi.

Toinen rata samanlaista flowta kuin ensimmäinenkin. Mutta A-esteellä tapahtui jotakin merkillistä. Martta keksi tehdä hienon pysäytyskontaktin, joita ei tee kisoissa vaan ainoastaan treeneissä. Hetken näytti siltä, että lähtee peruuttamaan takaisin kontaktille, mutta nähtävästi ei kuitenkaan peruuttanut, sillä tuomari oli kuitenkin siinä vieressä eikä hylättyä tullut. Ei vielä siinä vaiheessa. Radan loppupuolella huomasin, että Martta alkoi väsyä, sillä pari rimaa kolahti uhkaavasti, mutta ei kuitenkaan pudonnut. Hylkäys tuli sitten toiseksi viimeisellä esteellä. Puomin jälkeen oli putki. Ensimmäisellä radalla mentiin radan loppu juuri samalla tavalla, paitsi että putken pää oli eri. Marttahan oppii radat tosi nopeasti, joten ei minulla ollut mitään saumaa saada sitä enää putken toiseen päähän, kun se oli sen jo puomin puolessa välissä lukinnut. Sitä paitsi jäin hidastelemaan puomin alastulolle ja varmistelemaan kontaktia, joten putkeen ohjaaminen myöhästyi. Mutta kaikesta huolimatta, se oli hyvä rata ja meillä oli hyvä fiilis.

Lauantaina, Pentin päivänä, Martta täytti kuusi vuotta. Tokihan piti ne pakolliset pönötyskuvat ottaa:

Kulmakarvat alkavat harmaantua tällä 6-vuotiaalla.

Tervetuloa aurinko!

 Sosiaalinen media täyttyy erilaisista ulkoilupostauksista, sillä keli on ollut mitä mainioin jo viikon verran. Ettette vaan luule, että me ollaan löhnötetty sisällä näinä ihanina aurinkoisina päivinä, niin nyt on vuorossa kuvapostausta ulkoiluista.

Tällaisessa spanieliseurassa ollaan samoiltu Jaamankankaan metsiä. Binja, Pyry ja Ainu ovat ottaneet pienen Kääppäsen hyvin laumaansa.

Satuttiinpa kerran nuotiopaikallekin. Muita kiinnostaa nuotion jämä ja mahdolliset makkaranjämät, mutta Martalle mielenkiintoisempaa on jäniksenjäljet.

Martta on sujuvasti soluttautunut myös collieporukkaan. Naapurin Sera ja Nasta ovat pysyneet hyvin mäyräkoiran ojennuksessa ja väistävät erittäin luontevasti, kun Martta tulee paikalle. Pieni koira luulee nähtävästi olevansa isompi kuin colliet. Ja ainakin Sera ja Nasta antavat Kääppäsen pysyä siinä uskossa.

Tänään tehtiin nähtävästi talven ensimmäinen ja viimeinen jäälenkki. Maria, Miux ja Diva lähtivät meidän kanssa ihailemaan auringonlaskua jäälle. Martan reaktio Marian tapaamiseen oli mielenkiintoinen ja liikuttava. Maria on yksi Martan harvoista lempi-ihmisistä, jonka tapaaminen saa pötkökoiran s-kirjaimen muotoon ja hännän villiin vipatukseen. Tällä kertaa Martta ei sännännytkään suoraan Marian luo, vaan pörräsi kyllä siinä ympärillä, mutta vilkuili ympärilleen, kuin etsien jotain. Edes Marian tarjoama kinkku ei ensin kelvannut Martalle, vaan kulki siinä ympärillä kolmen metrin kehää ja kurkisteli autojen välistä ja katseli välillä metsään päin. Emme keksineet moiselle käytökselle muuta syytä kuin että Martta odotti Beijoa. Ei tullut Beijoa, sillä Beijoa ei enää ole kuin meidän muistoissa. Martta oli Beijon narttu, ja niin monien yhteisten kisa- ja treenimatkojen jälkeen niistä oli hitsautunut hyvä parivaljakko. Meillä on Beijoa kova ikävä. Jonkin aikaa ympärille tiirailtuaan hämillään olevan näköisenä Martta kykeni tervehtimään Mariaa ja kinkkukin maistui.

Tehtiin jäällä lähes parin tunnin lenkki. Istahdettiin välillä rantakiville juomaan lämmintä kaakaocappuccinoa ja tuoreita pullia. Beijon muistoksi.

Auringonlasku oli kaunis ja yritettiin ottaa joitakin kuvia.

Päivän kysymys: Mitä ihmettä mäyräkoira voi saada turkkiinsa jäällä? Jotakin väritöntä tai vaaleaa, lähes hajutonta tai ainakin suht' miedon hajuista ei erityisen pahaa, sekä erittäin tahmeaa. Näin kun se piehtaroi autuaasti yhden pilkkireiän luona, joten luulin, että oli löytänyt mehevät kalanhajut, mutta ei. Sen turkissa oli monessa kohtaa jotakin pihkaista, mikä ei kuitenkaan haissut voimakkaasti pihkalle. Kotiin tultua mietin, että pitääkö minun nyt tosiaan pestä mäyriäinen ensimmäistä kertaa vai lähteekö tahma sen niskasta, selästä ja kankusta jollain muulla tavalla. Ensin kampasin sen turkin ja lopulta vedin furminaattorilla. Pari viikoa sitten nypitystä koirasta lähti karvaa ihan mukava kasa. Myös suurin osa tahmasta taisi jäädä kampaan. Hieman nihkeän tuntuinen turkki on selästä, mutta vielä en ottanut shampoota käyttöön. Epäselväksi jäi, että mitä tuo mönjä oikein oli.