Loman ja mahtavan lomasään kunniaksi ajattelin kokeilla, miten onnistuu hiihtäminen Martan kanssa. Edellinen kerta taisi olla kolme vuotta sitten Vuokatin jääladuilla. Silloin Martta pelkäsi suksia, eikä hommasta tahtonut tulla mitään. Nyt pakkasin mukaan parit erilaiset hihnaviritelmät, jotka ajattelin testata, mikä sopii parhaiten. Tiesin, että näin kauniilla säällä saattaa jäällä olla muutama muukin. Siksi Martta piti pitää hihnassa, kunnes päästiin kauemmaksi laduista. Ja kun ei vielä lähtiessä ollut selvyyttä miten hyvin hanki kantaa ja onko jäällä vettä, piti varustautua monen asian varalle.
Meidän hiihtolenkin tarkoituksena ei ollut, että Martta toimisi vetokoirana, vaan kunhan osaisi nätisti jolkotella suksien edessä tai vierellä jonkun matkaa. Meillähän on vetovyö, jota ollaan normilenkeillä käytetty jonkin verran. Se on näppärä reippaalla lenkillä, kun kädet jää vapaaksi hihnan roikottamiselta, ainakin alkumatkan ajaksi, kun Martta kiskoo innoissaan. Loppumatkasta veto yleensä hiipuu ja koira hiippailee perässä. Vetovyön hihnaosa on vaan liian lyhyt hiitämiseen. Niinpä lainasin fleksin, kun ajattelin sen olevan näppärä hiihdettäessä. Eipä jää naru suksien alle, jos veto hiipuu.
Alkumatkalla vetohalut oli kovat.
Fleksi ei kestänyt enempää vetokilpailua, mutta Kääppänen odottaa, milloin jatketaan matkaa.
Lähdettiin menemään jäälle moottorikelkkauraa pitkin. Kiinnitin fleksin vetovyöhön, mutta otin varalta mukaan joustavan mutta lyhyen vetovyön. Onneksi otin, sillä alkumatkan Martta kiskoi hullun lailla. (Harmi vaan, kun minun hiihtotaito ei riitä mokomaan touhuun. Martta oli kyllä innoissaan eikä sukset pelottanut juurikaan.) Mäyriäisen kiskonta oli vaan liian kovaa fleksille ja puolen kilometrin jälkeen naru ei enää kelautunut koteloon. Siinä vaiheessa oltiin tultu hiihtoladulle, joten ajattelin kokeilla ladulla hiihtämistä. Niinpä laitoin Martan vetovyön päähän.
Melkoisen kauaksi se lähti jäniksen jäljille, mutta vauhdilla tuli takaisinkin.
Välillä pieni huilihetki, jonka Martta käytti kuoppien kaivamiseen.
Ladulla on paljon kulkijoita, joten siellä hiihtäminen ei tuntunut rennolta, kun piti varoa muita suksijoita ja sauvoilla sohijoita. Enimmät vetoinnot olivat Martalta jo karisseet alkumatkan aikana. Nopeasti oppi Martta kulkemaan ladun vieressä siinä sauvakaistaleella. Mutta huomasin, että latu-uralla kulkeminen ei ollut Martasta niin hauskaa. Valkea hanki houkutti kokeilemaan, miten se kantaa suksia ja tappijalkaa. Ja hyvinhän se kantoi. Tosin lunta oli jonkin verran eli meno oli meillä molemmilla raskaampaa. Mutta kun laskin Kääppäsen vapaaksi, niin eipä haitannut hangessa kahlaaminen menoa. Minun menoa ei voi hiihtämiseksi sanoa, se oli lähinnä kävelemistä sukset jalassa. Melkein kaksi tuntia me siellä tarvottiin. Välillä pysähdeltiin ja Martta kaivoi hankeen isoja koloja. Välillä jäältä löytyi jäniksen jälkiä, jolloin Martta pinkoi jälkien perässä pitkät matkat. Paluumatkalla ei tarvinnut Kääppästä ottaa hihnaan. Sen verran väsyneenä tuli suksien perässä, että ei ollut vaarana, että olisi mennyt muita suksijoita häiritsemään.
Juoksemisesta alkoi tulla kuuma, joten pieni vilvoittautuminen hangessa teki terää.
Ja jos pilkkireikien vieressä oli kalan hajua, niin se hierottiin turkkiin. Aah, mitkä ihanat aromit, ainakin Martan mielestä.
Illalla oli talossa onnellisen näköinen koira, joka grillasi itseään takkatulen ääressä. Sen verran kivaa meillä oli, että mikäli huomenna on samanlainen sää, niin eiköhän oteta uusiksi.
Kuinka paljon mahtuu lunta ja jäätä yhteen mäyriäiseen?
Uskottava se on. Vaikka muutama kanssatreenaaja on sen jo sanonut, niin uskottava se on itsekin: Mäyriäisen vauhti agilityradalla on lisääntynyt. Ehkä en voi enää tuudittautua ajatukseen, että kakkosluokan radat olisivat hitaan vauhdin vuoksi meille mahdottomia. Kyllä tuo maastonakki viilettää radalla hyvää vauhtia, jos minun ohjauskuviot vain pysyvät kasassa.
Viime viikonloppuna oltiin taas ACE:lla treenaamassa. Tällä kertaa rata tuntui turhan helpolta. Toki siellä oli pari hankalaa kohtaa Martalle, ainakin aluksi.
Suurpiirteinen ratapiirros treeneistä.
Irtoaminen tuottaa ongelmia, edelleen, vaikka sitä ollaan treenattu. Näköjään, kun mennään uuteen paikkaan, niin Martta irtoaa entistäkin huonommin. Kotihallilla irtoaminen on onnistunut viime aikoina, mutta samaa kun tehtiin ACE:lla, niin irtoaminen onnistui vasta parin yrittämisen ja palkkaamisen jälkeen. Sain Tiialta ohjeen, että kotitreeneissä koiralle laitetaan palkka jo heti ensimmäiselle yrittämälle niihin kohtiin, missä irtoaminen saattaa olla hankalaa. Eli ei jankata samaa kohtaa, vaan ennakoidaan irtoamisen vaikeus ja palkataan jo ensimmäisestä yrittämisestä.
Toinen ongelma ACE-treenissä oli rengas. Martta on ruennut oikomaan rengasta omissa treeneissäkin. Jos renkaalle tullaan vähänkin vinosta kulmasta, niin Martta vilahtaa mieluumin renkaan alta tai jostakin välistä. ACE:lla renkaalle tulo oli suorassa linjassa, mutta kun vauhtia oli paljon, niin Martan mielestä on aivan turha hidastaa hyvää vauhtia, kun nopeammin eteenpäin pääsee renkaan alta. Mutta kun renkaan kohdalla käskytän renkaan kuin kirosanan, painokkaasti ja kolmella ärrällä "RRRENGAS!", niin johan onnistuu. Tarkoittaa vaan sitä, että en saa olla yhtään edellä. Täytynee alkaa naksutella rengasta ja palkatakin enemmän, niin jospa se sitten muuttuisi kivemmaksi ja varmemmaksi esteeksi.
Tässä vielä videopätkä radasta.
Kaiken kaikkiaan treenit olivat hyvät. Saatiin Tiialta kommentteja, että meidän lähityöskentely on huippua, mutta irtoaminen takkuaa. Niin pitkään kun rataa mennään rinnakkain, niin Martta toimii kuin ajatus. Saan sen kääntymään pienissäkin kulmissa ja lähietäisyydellä minun ohjauskaan ei tarvitse mennä nappiin, kunhan vaan saan virheet korjattua vaikka viime tipassa, niin Martta toimii. Mutta irtoamisissa pitää olla tarkempi ohjauksessa. Silloin pitää olla selkeä ja varma, että koira uskaltaa irrota. Tämä taitaa olla meidän ikuisuusprojekti, tämä irtoaminen. Treeniä treeniä, eikä aina mennä siitä missä aita on matalin.
Vaikka blogissa on ollut hiljaista, niin hiljaiseloa emme ole viettäneet. Uusi vuosi toi tullessaan uuden treeni-innon. Vuodenvaihteen jälkeen aloitimme agilityn uudessa treeniryhmässä. Vaikka viime vuoden ryhmäkin oli huippuryhmä, niin kyllä on tämä uusikin. Kerrassaan ihanaa treenata mukavien ihmisten ja koirien kanssa. Meillä on ollut loistotuuri treenikavereiden suhteen. Vakiovuoron lisäksi olemme käyneet myös vapaavuoroilla treenaamassa, eli vähintään kaksi treenikertaa viikossa.
Agilityn lisäksi myös tokoiluinto on kasvanut. Treenataan kaksi kertaa viikossa myös tokoa. Eli hallilla tulee vietettyä jonkin verran aikaa. Omien treenien lisäksi olen käynyt ohjaamassa pentuagia sekä russelin pentuja, joten välillä tulee miettineeksi, että onko tässä muuta elämää enää ollenkaan.
Olen huomannut myös Martasta, että hallista on tullut meidän toinen koti. Martta on alkanut pitää hallia omanaan. Sen mielestä muilla koirilla ei ole sinne mitään asiaa. Etenkään vierailla koirilla. Kunhan treenikaverit ovat tuttuja, niin he saavat olla hallissa Hänen armostaan. Siksi on ollutkin hyvää häiriötä, kun treeneissä on ollut myös Martalle tuntemattomia koirakavereita. Mutta näyttää tuo vahtimisvietti vaan voimistuvan vanhemmiten. Mielellään otan vastaan vinkkejä, mitä tuolle voi tehdä. Ehkäpä en alussa ole sitä osannut karsia pois, niin piirre on päässyt vahvistumaan.
Vaikka treenimotivaatio on taas löytynyt, niin kisainto ei. Tällä hetkellä ei ole suunnitelmissa kisoja. Muutenkin talvella kisaaminen ei ole meidän juttu, sillä koiran lämpimänä pitäminen on hankalaa, vaikka kisat olisikin lämpimässä hallissa. Aina joutuu koira olemaan odotusajat autossa, joten mieluummin kisataan sitten kun lämpötila pysyy varmasti plussan puolella. Tietenkin jos tekisi kisasuunnitelman, niin treenitkin muuttuisivat tavoitteellisemmiksi. Meitä on kyllä houkuteltu mukaan tokokokeeseen, joka on toukokuussa. Periaatteessahan alokasluokan liikkeet ovat hallussa, vaativat vain hieman viilausta. Mutta kokeen miestuomari on meille se suurin haaste. Ensinnäkin Martan luoksepäästävyyttä yleensäkin ollaan treenattu tehostetusti nykyään. Mutta nyt tarvittaisiin vielä paljon miestreeniä. Päätin, että kokeeseen ei mennä, jos en voi olla varma Martan luoksepäästävyydestä. Enää sinne ei mennä tuomarille murisemaan. Kyllähän tuo treeneissä antaa kenen tahansa tulla luo. Hieman meinaa väistää, mutta nykyisin istuu kuitenkin paikallaan. Täytyy mennä askel eteenpäin ja aloittaa luoksepäästävyyden treenaaminen muualla kuin hallissa ja ventovieraiden kanssa. Jos ei saada sitä kevään aikana kuntoon, niin siirretään kokeeseen menoa. Kyllähän minä sen yhden ykköstuloksen alokasluokasta haluaisin saada, on se vaan niin pirun lähellä ollut.
Agilitykisoja en ole edes katsonut, mitä olisi tarjolla. Kauemmaksi en lähde, sillä haluan ainakin parit kisat käydä ensin tässä lähellä. Ei se paikalla pysyminen lähdössä ole niin varmaa, että kehtaisi niitä hylättyjä lähteä kauempaa hakemaan. Omien treenien lisäksi ollaan käyty hakemassa oppia ACE:lla Kuopiossa kerran kuukaudessa. Sieltä olen saanut uskoa ja vahvistusta siihen, että kyllä Martan vauhti riittää kakkosissa, kunhan saadaan ohjaus kuntoon. En vain ole osannut ohjata tarpeeksi tiukkoja käännöksiä tai muutenkaan sujuvaa etenemistä. Omalla sähläyksellä pilaan koiran hyvän suorituksen. Treenien alla on ollut erityisesti kontaktit. Niiden opettelu aloitettiin alusta, ja se on tuottanut tulosta, useimmiten. Jos vire on liian korkea, niin silloin ei pysäytyskontakti onnistu, muulloin kyllä. Toinen juttu, mitä ollaan erityisesti treenattu on keppi-putki -erottelu. Se menee suht hyvin parin metrin päästä lähetettäessä, mutta sekin vaatii vielä vaikeusasteen lisäämistä. Siinä samalla on keppivarmuus parantunut ja eri keppikulmat menee hyvin. Myös leijeröinti kepeillä onnistuu jo paremmin. Kontaktiharjoittelun myötä Martasta on tullut kontaktihullu. Täytynee rueta palkkaamaan enemmän myös putkelta ja hypyiltä, niin vaimenisi hiukan tuo kontaktien vetovoima.
Tänään meillä oli taas odotettu ACE-treeni. Ja kylläpä hyvät treenit olikin.Välillä tulee aina mieleen, että onko mitään järkeä ajaa Kuopioon treenaamaan muutaman minuutin takia, mutta kyllä se vaan kannattaa. Vaikka siihen koko päivä tärvääntyy, niin aina sieltä tullaan takaisin suu messingillä. Niin myös tänään. Tämän päivän treeninä oli jonkinsortin ärsyketreeni. Ideana oli, että kehonkieli ei välttämättä kerro koiralle minne mennään, vaan koiran pitää ymmärtää myös käsky. Vaikka koira saa radalla suoran ärsykkeen mennä esim. putkeen, niin käskyllä sen pitää mennä ihan toiselle esteelle, mihin se on saanut ensin ärsykkeen. Kehonkieltä ei kuitenkaan unohdeta, vaan nämä kaksi taitoa yhdessä tekevät meistä huippuja. Toinen, mitä harjoiteltiin, oli takaleikkaukset. Jos takaleikkaus kontaktille hidastaa koiraa, niin sitä treenataan, että eipä sitten hidasta. Myös leijeröintiä oli radalla. Lupaan harjoitella sitä enemmän, kun ei vaan meinannut meiltä onnistua. Etenkin radalla ollut keppileijeröinti oli meille mahdoton tehtävä. Kun hämäykseksi oli laitettu putki, niin kumman luolakoira valitsee, putken vai kepit, ei liene epäselvää.
Tässä tämän päivän ACE-rata. Eihän tuo taaskaan kovin kummoinen piirros ole eikä aivan mittakaavassakaan, mutta sinne päin. Toivottavasti saatte siitä jotain tolkkua. Laitoinpa tuohon ohjaajan tavoiteltavan reitin, niin ehkä treeni avautuu paremmin.
Tältä radalta saatiin kotiläksyksi keppien leijeröinti sekä keinun opettaminen nopeammaksi ja itsenäisemmäksi. Mutta niiden lisäksi täytyy meidän treenata esteet 1-3, sekä lopun putkihässäkkä. Muutenkin pitäisi treenata enemmän kontaktien ja putkien erottelua sekä takaleikkauksia. Eli melkoisesti olisi treenattavaa ja seuraava ACE-treeni on jo kahden viikon päästä.
Martta teki ACE-treeniä ihan täysillä. Vaikka jouduttiin keppileijeröintiä hinkkaamaan moneen kertaan, niin vire ei laskenut. Aivan selvästi sen kestävyys toistojen tekemiseen on kasvanut. Vielä vuosi sitten sen into romahti ihan täysin, jos jotakin kohtaa piti jäädä jankkaamaan. Tänään meiltä ei keppileijeröinti onnistunut kertaakaan. Martta meni joka kerta tuohon hämäysputkeen. Vaikka namialusta oli keppien alussa, niin kävi vain syömässä lihapullat ja tuli saman tien putkeen. Tai jätti jopa namit väliin, sillä palkkautui paremmin putkesta. Niinpä todettiin, että treenataan tuota kotona, sillä motivoitui enemmän esteistä kuin herkuista. Merkillistä. Ahneen otuksen mielestä radan tekeminen on kivempaa kuin lihapullat. Kukapa sitä uskoisi mäyriäisestä.
Joulu meni ja uutta vuotta odotellaan. Aika laiska joulu meillä olikin. Senkun vaan kotona köllöteltiin, kun pakkasten takia lenkitkin jäivät melko vähäisiksi. Vasta tänään tehtiin sellainen hieman pidempi lenkki.
Tässä kuvakooste Martan joulusta.
Joulun odotus alkoi lahjojen paketoinnilla. Nenä oli työnnettävä jokaiseen pakettiin.
Ja sitten niitä paketteja vahdittiin.
Pakkasta tarkkailtiin ikkunasta.
Pakkohan siellä pakkasessa oli välillä pikaisesti käydä.
Suurin osa ajasta kuitenkin köllöteltiin takkatulen ääressä...
... ja käännettiin vain välillä kylkeä.
Vihdoin koitti se hetki, että kukin sai etsiä lahjansa kuusen alta.
Martan paketeista löytyi korppi ja peli.
Peli ei ollutkaan kovin haastava, vaan sen kaikki luukut keksittiin noin kolmessa minuutissa. Silti sitä on ollut hauska pelata. Etenkin jos luukusta löytyy edes pieni murunen joulukinkkua.
Hmm. Mahtoiko pikkukoira jäädä vaille huomiota, kun palapeli otettiin esille. Pikkuhiljaa se hivuttautui pelin päälle, joka oli olohuoneen pöydällä. Ei jäänyt keneltäkään huomioimatta. Mutta eihän jouluna voi olla kellekään vihainen.
Meidän joulun odotuksessa ei häärää pikkulapsia, mutta sen sijaan pikkukoira häärää senkin edestä. Eihän se varsinaisesti joulua osaa odottaa, mutta on aktiivisesti mukana kaikessa touhuamisessa. Aistiiko se innostuneen ja odottavan tunnelman meistä ihmisistä vai mikä ihme sen tekee niin hassuksi. Etenkin lahjojen paketointi tekee tuon pikku "kääpän" ihan höpelöksi. Kun se kuuleekin lahjapaperin kahahduksen, niin se on kuin ammuttuna paikalla. Yleensä paketoin lahjat lattialla, joten voitte arvata, millainen pikkuapulainen minulla on siinä touhussa. Kun lahjapaperit otetaan esille, alkaa hirmuinen touhuaminen papereiden ja tavaroiden ympärillä. Se tarkastaa jokaisen lahjan ennen kuin alan kääriä sitä paperiin. Paketoinnin välilläkin sen pitää työntää parrakas kuononsa jostakin teippien välistä ja tarkastaa, että onhan se lahja edelleen se sama. Kun paketti on saatu valmiiksi, sen pitää tökkiä sitä nenällä ja tarkoin vahtia, että mikä on paketin jatkosijoituspaikka. Laitetaanko se kenties johonkin säkkiin vai nostetaanko pianon päälle vai mitä ihmettä sille tehdään. Jos lahja laitetaan johonkin kassiin, niin sitä käydään illan aikana nenällä tökkimässä ja varmistamassa, että lahja on tallella.
Mutta entäs kun aletaan paketoida eläinystävien lahjoja, siinä menee pikkukoira aivan sekaisin. Kissanmintulle tuoksuvat pikkuhiiret ovat vastustamattomia. Ennen kuin ne on saatu pakettiin, on niitä koetettava vaivihkaa varastaa, niitä imeskellään ja niiden paketointia seurataan yli-innokkaasti. Tai ylipäätänsä kaikki kissojen lelut ja namit on Martan mielestä vastustamattomia.
Tänään kävin sitten ostamassa lahjoja meidän koirakavereille ja toki myös Martalle. Pussissa oli erilaisia luita, namuja sekä yksi pehmolelu, ja jätin muovipussin roikkumaan keittiön tuolin selkänojalle. Siinä se sai rauhassa roikkua muutaman tunnin, kunnes pikkukoira tajusi, että pussissa on kenties jotakin hänelle kuuluvaa. Nakersi vaivihka pussin kulmaan reiän, josta sai revittyä ulos.. yllätys yllätys, ei niitä kaikkia herkkuja ja namuja vaan ainoastaan sen pehmolelun. No vaikka se olikin Martalle tarjoitettu lahja, niin eihän lahjoja noin vain oteta käyttöön ennen aattoa. Niinpä pelastin pehmolelun pedon hampaista paketointia varten. Tästä se harmitus sitten alkoi. Martta ei tyytynyt näin epäoikeudenmukaiseen kohteluun: vaivalla saatu saalis oli niin mieluinen, että siitä ei suostuttu luopumaan niin helposti. Sanoisin, että joululahjojen piilottaminen lapsilta on helpompaa, kuin hajumaailmassa elävältä otukselta. Laitoinpa sen pehmolelun pöydälle, pianon päälle tai kaapin hyllylle, niin tuo pikkukoira kulki nenä pitkällä ja paikallisti piilopaikan nopeasti. Ja kun tuota korkeutta ei ole enempää luotu, niin sinnikkyyttä kyllä senkin edestä. Se osaa itkeä niin sydäntäsärkevästi, kun haluaa jotakin oikein kovasti. Ja pehmolelun se halusi enemmän kuin mitään muuta. Ei sille kelvannut mitkään herkut eikä tekemiset vaihtoehdoksi. Se halusi sen lelun! Marmatusta ja harmitusta riitti moneksi tunniksi. Ei voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin lelun vaatimiseen. Eikä voinut millään käsittää, miksi me ei sitä sille anneta.
Iltalenkin aikana lelu oli sitten viety yläkerran perimmäiseen hyllyyn paketoituna, joten nyt toivotaan, että se pysyy siellä rauhassa aattoon asti. Lenkin jälkeen Martta kävi useaan kertaan tarkastamassa ne paikat, joissa lelu oli ollut. Ja vaikka ne pöytien ja kaappien päälliset sille näytettiin, niin ei meinannut uskoa, että lelu olisi hävinnyt. Mutta tiedetäänpä ainakin se, että yksi meistä saa erityisen mieluisan joululahjan.
Joulun odotusintoa lieventää tämä karmea pakkanen. Kun mittari näyttää -20 tai enemmän pakkasta, niin eipä meidän ulkoilusta juuri mitään tule. Aamulla mentiin korttelin ympäri, ja sekin oli jo liian pitkä matka. Päivällä Martta on vain laskettu tuohon pihalle, mutta enimmäkseen jo kääntyy kynnyksellä takaisin, kun kylmä hönkä iskee vasten kuonoa. Illalla oli kuitenkin pakko lähteä edes pieni lenkki tekemään. Mutta eihän tuonne kylmään lähdetä ilman kunnon varusteita. Martalle laitoin takin lisäksi tossut joka jalkaan sekä säärystimen kauluriksi. Arvelin, että jos koiran korvat alkavat paleltua, niin saan käärittyä ne mukavasti kaulurin sisään. Hyvin tehtiin sellainen vajaan puolen tunnin lenkki, vaikka pakkasta oli 24 astetta. Ei siellä tosin juurikaan pysähdelty, vaan pikkukoira tepsutteli tasaista ravia koko matkan eikä ulkoilusta hirmuisesti nautittu. Mutta kylmästä ei kärsitty.
Ihanaa, kun oli tämmöinen neljän päivän pikkuloma, niin johan ennätti koiran kanssa treenaamaankin. Normaalit viikonloput menee yleensä arkiaskareissa, joten vapaavuoroillekaan en usein ole ennättänyt. Tänään sitten hyödynsin vapaavuorot täydellä teholla: aamulla tokoiltiin ja illalla aksailtiin.
Aamulenkki tehtiin hallille tekemään tokotreeniä Maijun, Rommelin ja Montyn kanssa. Tehtiin paikallamakuuta, seuraamista, ja tokihan piti ottaa Martan kanssa merkkiä ja suuntia, koska se vaan on niin kivaa. Ehkä hieman löysää tuo meidän tokon treenaaminen nyt on. Ei ole kisoja eli tavoitteita näköpiirissä, joten sen huomaa myös treenaamisessa. Ei jaksa skarpata eikä hioa. Mutta kiva on silti treenata. Pidetään nyt treeneissä hauskaa. Kunhan kesä alkaa lähestyä, niin siten aloitetaan hiominen.
Tehtiinpä sitten iltalenkkikin hallille, mutta nyt oli vuorossa agilityä Marian ja Beijon kanssa. Löysät oli aksatreenikin tänään. Tehtiin pieni pätkä edellisestä ACE-treenien radasta: kontaktia ja putkia ja keppejä. Hyppyjä ei otettu tänään ollenkaan. Viime keskiviikon omista agilitytreeneistä Martta oli oppinut hyvät kontaktit. Eli jää A-esteen kontaktille hienosti, vaikka minä juoksen eteenpäin. Olin yllättynyt, että palaset ovat näin helposti loksahtaneet kohdilleen.
Kokeilin Martan kanssa myös noutokapulaa ja putkia. Meillähän on projekti koettaa saada mäyräkoirasta noutaja. Kun tuo noutokapulan pitäminen ei vaan ole Martasta mitenkään kivaa. Kantaa sitä hyvin löysästi, kalisuttelee hampaissa ja pudottelee. Sain vinkin kokeilla kapulaa agiradalla. Ideana siis se, että joutuu pitämään kapulasta tiukasti kiinni, kun juoksee putken läpi. Ensin joutui hieman houkuttelemaan, että suostui ottamaan kapulan suuhunsa, mutta olin yllättynyt, miten innokkaasti juoksi putkessa kapula suussa. Kapulan luovuttaminen ei vielä onnistunut. Tai siis kapulan luovuttaminen on tällä hetkellä kapulan sylkemistä suusta heti kun vain mahdollista. Mutta keskitytään ensin kapulan pitämiseen ja harjoitellaan kapulan luovuttamista vielä kotona. Taitaa olla iäisyysprojekti tuo noutaminen.
Kun nyt oli sellaisten löysien treenin päivä, niin otettiin Martasta ja Beijosta valokuvia hallilla. Onhan se kaverikuva aina silloin tällöin otettava.
Vihdoin koitti odotettu ACE-treeni. Viime kerrasta olikin kulunut kaksi kuukautta, joten tarpeeseen tuli taas saada oppia ja motivaatiota. Onhan se tietysti rankka päivä, kun aamu yhdeksältä pakataan koira ja kamat autoon ja suunnataan auton nokka kohti Kuopiota. Ensin haalitaan kyytiläiset mukaan ja sitten hurutetaan kaksi tuntia ACE:lle. Siellä kävellään lämmittelylenkki, jonka jälkeen koira odottaa autossa. Sitten me kaksijalkaiset tutustumme rataan, pähkäilemme uusia ohjauskuvioita, yritämme sisäistää uusia oppeja. Ja kun koiran kanssa tullaan radalle, niin huomaa, että hei, tämähän toimii. Tai sitten, että hei, miten tämä voikin olla näin hankalaa.
Nuo molemmat hetket tuli koettua tänään. Martalla ei ehkä ollut ihan niin kovaa intoa kuin edellisellä ACE-kerralla. Mutta hienosti se teki silti. Rata oli todella mukava juoksurata, tosin oli siinä muutama kinkkinen kohta, jota joutui hiomaan kotvasen, ennen kuin alkoi sujua. Mutta kymmenen minuutin treenin aikana päästiin rata jopa loppuun asti. Treenin yhtenä aiheena oli esteiden lukitseminen. Pakko myöntää, että kovin paljoa en sitä ole ajatellut normitreeneissä. Silloin tällöin ehkä, mutta tämän treenin aikana selvisi monta asiaa ja virisi monta ajatusta. Ja tulipa opittua monta sellaista ohjauskuviota, mitä en kyllä olisi ikipäivänä älynnyt käyttää. Ja mikä ilo huomata koira toimivan täydellisesti, kun vaan itse sain asetettua jalat ja kädet oikeille sijoille.
Tässä suuntaa-antava ratapiirros tämän päivän treenistä. Mittasuhteet ei ole ihan oikein, mutta sinne päin kuitenkin.
Jostakin syystä esteet 13, 14 ja 15 olivat minulle radan hankalimmat. Merkkaus - vastakäännös - ennakoiva valssi - pakkovalssi -kuvio piti hinkata moneen kertaan, ennen kuin sain askeleet menemään oikein. Yllättävintä kuitenkin oli, miten pienillä jutuilla koira sujahti juuri oikeaan päähän putkia (6 ja 28). Se, että A:lle (5) piti tehdä persjättö, että koira ymmärtää lukita putken oikean suun jo ollessaan A:lla, tuntui aluksi ihan mahdottomalta. Mietin, että mahtaako Martta älytä lukituksista mitään, kun ei sellaista olla varsinaisesti juurikaan treenattu. Sehän on vain "runnottu" menemään putkiin ja esteille. Siksipä yllätyinkin kovasti, kun Martta meni heti ensi yrittämällä oikein. Yllätyin myös siitä, kun Tiia sanoi Martan lukitsevan esteitä todella hyvin. Minun pitää vaan antaa sille mahdollisuus ja osata omat ohjauskuviot, niin Martta kyllä hoitaa omansa.
Tänään treeniaikaa oli 10 min./koira ja me tehtiin se kerralla. Huomasin, että kymmenen minuutin intensiivinen treeni oli Martalle hieman liikaa. Ei jaksanut ihan täysillä, etenkin niissä kohdissa, missä jouduttiin tekemään toistoja. Edellisellä kerralla jaettiin treeni 2 x 5 min. ja se toimi Martalle paremmin. Sekä minulle. Jäi hieman aikaa pohtia oppimaansa, joten toisella kerralla homma alkoi jo toimia paremmin. Huomaan kyllä, että minun skarppaaminen vaikuttaa positiivisesti myös koiraan. Toistoista huolimatta teki tänään hienosti. Jos normitreeneissä joudun tekemään useita toistoja, niin kyllästyy nopeasti. Martta tykkää tehdä pitkää rataa. Palkkautuu siitä, että saa juosta ja tehdä. Jos hinkataan jotakin ohjauskuviota tai yksittäisiä esteitä, niin Martan into sammuu nopeasti.
Treenin jälkeen jäähdyttelylenkki ennen kotimatkaa. Autolla ajaminen marraskuun hämärässä ei ole mikään nautinto. Lämpötila on reilusti plussan puolella, välillä pientä tihkua, hämärää jopa keskellä päivää ja paljon liikennettä. Kotona oltiin puoli viideltä, joten tähän se päivä sitten menikin. Mutta mikäs sen mukavampaa kuin viettää päivä mukavassa seurassa ja tuntea todella oppineensa jotakin uutta.
On se vaan niiiiiin luksusta, kun lämmin ja keinonurminen treenihalli on kilometrin päässä kotoa. Ja mikä sen mukavampaa, kuin käydä treenaamassa vaikkapa ohikulkumatkalla tai muuten ex tempore, jos halli vaan on tyhjillään.
Niinpä tänä iltanakin tuumin, että koiralle pitäisi saada aktiviteettia tälle illalle. Yleensä se tarkoittaa pitempää lenkkiä, mutta sen verran ikävä tuuli tuolla ulkona oli, että lähdettiin sitten hallille treenailemaan. Hieman kiertoteitä kulkien saadaan mukava alkulämmittely ja kun kierretään vielä pitemmän matkan kautta, saadaan sopiva iltalenkki ja loppuverryttely.
Parin viikon päästä olisi seuraava ACE-treeni, enkä ole vielä treenannut edellisenkään ACE-treenin oppeja. Niinpä tämän illan ohjelmassa oli viime kertaisen ACE-treenin radan alkupätkä sekä putki-keppi -erottelua. Laitoin vain puolikkaat kepit sekä putken vierekkäin ja sitten alettiin juosta niitä edestakaisin. Irtoaminen on Martalle äärettömän hankalaa. Se niin haluaisi, että esteet suoritetaan yhdessä. Etenkin kepeillä eteneminen on vaikeaa, jos minä en juokse vierellä. Ja kun kepit on suoritettu, niin se kääntyy heti minuun päin. Täytyisi vissiin ihan oikeasti lopettaa tuo kädestä palkkaaminen. Nyt kun heitin palkan aina kepeiltä ja putkelta eteenpäin maahan, niin nopeasti tajusi, että suoraan mennään, eikä jäädä minua kyttäämään. Lopulta meni aika hienosti itsenäisestikin, etenkin putkeen. Keppejä on vielä harjoiteltava.
Agilityn jälkeen tehtiin hieman tokoa. Martalla oli vielä kovasti intoa jäljellä, enkä halunnut sitä intoa sammuttaa seuraamispätkiin tai paikkamakuuseen. Niinpä treenattiin merkkiä. Viimeksi kun ollaan merkkiä treenattu, niin siitä ei meinannut tulla mitään. Martta on oppinut, että sitä tötteröä on tökättävä nenällä tai jopa kaadettava, että saisi palkan. Nyt sen tökkimisen ja muunkin tötterön sorkkimisen on loputtava. Viime kerralla ei meinannut millään käsittää, että miksi tötteröä ei saa liikuttaa. Niinpä tänään aloitin merkille menon ihan alusta. Muutaman kerran vein Martan merkille ja sitten hirmuinen palkkaus. Hieman sellainen "ylipalkkaus" onnistuneesta merkillä seisomisesta. Sitten kun pidensin matkaa pikku hiljaa, niin mäyriäinen teki merkkiä mielettömän hienosti. Ja se merkille menokin oli innokasta ja ripeää, eikä enää niin epäröivää kuin aikaisemmin. Eikä tänään tökkinyt sitä merkkiä kertaakaan. Huikeaa edistystä siis.
Kun se merkille meno meni niin hienosti, niin enpä malttanut olla lisäämättä siihen suuntaa, eli merkiltä vasemmalle menoa. Laitoin namialustan vasemmalle kartiolle. Ja hitsi, sehän teki sitä kuin vanha tekijä. Ja vielä niin innokkaasti, kuin se olisi maailman hauskin juttu. Välillä lähetin sen pelkästään merkille ja välillä siitä eteenpäin vasemmalle. Ja Martalla oli hauskaa. Välillä karkasi merkille, mutta annoin sen tehdä sitä, koska ensimmäistä kertaa teki merkkiä ilman epäröintiä. Voi olla, että agitreenit ennen tokoa antoi mukavasti sykettä.
Se on hassu pieni koira, joka tekee innokkaasti asioita. Kunhan vaan treenit pysyy hauskoina eikä toistoja tule liikaa. Ja haluan, että sillä tuo into säilyy.
Tänään tuli taas muistutettua itselle, miten ennaltasuunnittelemattomat tempaukset ovat elämän suola. Elämä on nykyisin niin aikataulutettua ja suunnitelmia täynnä, että yhä vähemmän jää aikaa ex tempore -tapahtumiin. Tänä iltana iltalenkkiä miettiessä välähti ajatuksiin, että voisihan sitä koirakaverukset pakata autoon ja lähteä johonkin muualle kuin tuohon lähimetsään. Tosin, nythän on marraskuu, mikä tarkoittaa pimeyttää ja märkää, joten ulkoilukohteet ovat nyt hieman rajalliset. Toisaalta taas se antaa mahdollisuuksia: tuolla pimeydessä ei välttämättä muita kulkijoita ole.
Kun sain meidän "kusetuskaverit" Marin ja Lempin houkuteltua osallistumaan vaihtoehtoiseen iltalenkkiin, niin samantien alkoi pakkaaminen. Reppuun kuumaa kaakaota, eväsleipiä, polttopuita, sytykkeitä, tulitikut, otsalamppu, taskulamppu ja istuinalunen. Koirat autoon ja suunta kohti Kuhasaloa. Voi olla varma, että metsän synkässä pimeydessä marraskuisena arki-iltana räntäsateessa siellä ei ole muita kulkijoita. Koirat voivat juoksennella irti ja voimme itsekin rennosti keskittyä nauttimaan pimeydestä, hiljaisuudesta, laineiden liplatuksesta ja nuotiosta.
Otsalamput ja taskulamput olivat tarpeeseen, kun se muutama sata metriä hoipuimme polkua pitkin autolta nuotiopaikalle. Koiristakin oli jännittävää kulkea pilkkopimeässä metsässä. Martta ei kovin kauas lähde pimeällä. Itse asiassa pysyi ihan muutaman metrin säteellä koko ajan, vaikka varmasti jänisten ja muun riistan haju on tuntunut nenään.
Räntäsateesta huolimatta nuotio syttyi heti ja paloi iloisesti. Oltiin ajateltu, että koirat saavat juoksennella mielin määrin, kun me nautiskellaan nuotiosta. Mutta koiria ei juoksentelu kiinnostanut. Olivat hieman ihmeissään, että mitä tässä nyt tapahtuu. Martan piti ottaa vahtijan rooli. Otti elämäntehtäväkseen vahtia minun reppua ja meidän runsaita eväitä. Lempin ei tarvinnut kuin katsoa reppua kohti, niin johan alkoi Martalla irvistely ja murina. Jouduin komentamaan tiukasti, että vahtiminen pysyi joissakin rajoissa.
Siinä me sitten istuttiin: marraskuisessa pimeydessä ja räntäsateessa katsellen tulta ja hörppien kuumaa kaakaota. Tätä voisi tehdä useamminkin. Tätä pitäisi tehdä useammin.
Tämänkertainen postaus onkin kuvapainotteinen. (Ja psttt: edelliseen kirjoitukseen on lisätty video agikisoista.)
Tänä syksynä ollaan vietetty paljon aikaa Kiihtelysvaarassa puuhommissa. Martta on päässyt nauttimaan vapaudesta ja metsäkoiran elämästä täysillä. Yleensä se juoksee ensimmäisen tunnin pitkin peltoja ja metsiä. Haukku vaan kuuluu, kun mäyriäinen ilmoittaa meille löytäneensä mielenkiintoista riistaa, nähtävästi jäniksen. Ollaan ikäviä ihmisiä, kun meitä se riista ei juurikaan kiinnosta. Joutuu metsäkoira ihan itsekseen jänistä etsimään, kun me keskitytään Martan mielestä kerrassan tylsään hommaan: puupöllien raahaamiseen metsästä pellon reunaan.
Kun se on sitten juossut itsensä väsyksiin, niin alkaa pörräämään siinä meidän lähettyvillä enemmän. Käy välillä kerjäämässä minun taskussa olevia namuja ja jatkaa sitten näköetäisyydellä pörräämistä. Lopulta päätyy tonkimaan ja kaivamaan myyrän koloja, jota saattaa sitten tehdäkin ihan loputtomiin. Huomioliivi on näissä metsä- ja peltomaisemissa ihan ehdoton. Martta sulautuu maastoon turhankin hyvin, joten nyt pystyy edes jonkin verran pitämään silmällä, että missä se mäyriäinen luuraa.
Tästä se vapaus alkaa: hillitön hupeltaminen pitkin peltoja ja metsiä.
Sitten alkaa se hillitön tonkiminen ja kaivaminen.
Tätä voisi kai sanoa mutakuonoksi?
Pellolta löytyykin sitten sellainen haju, että mäyriäinen voisi kaivaa vaikka Kiinaan asti.
Tältä se meidän "rinsessa" sitten näyttää kolmen tunnin vapauden jälkeen.
Ja kun päästään kotiin, niin kylläpä uni maittaa. Uni maittaa Martalle vielä seuraavana päivänä. Aamu-uninenhan se on muutenkin, mutta tällaisten päivien jälkeen vieläkin enemmän.
Häntä paljastaa.
Tämmöinen otus löytyy peiton alta. Ja sitä nukuttaa vielä ihan mahdottomasti.
Tämän vuoden viimeiset kisat takana. Nyt keskitytään treenaamaan ja seuraavat kisat on vasta ensi vuoden puolella. Tämän päivän kisatkin oli tarkoitus ottaa treenin kannalta, joten tulostavoitteita ei ollut. Johtuukohan siitä, että itse osasin olla rennompi radalla, niin meidän maksetut treenit meni tänään paremmin kuin osasin kuvitellakaan. Olin jo mielikuvaharjoitteluna käynyt läpi kaikki mahdolliset keinot keskeyttää rata jo ennen lähtöviivaa, kun koira tekee omavaltaisia ratkaisuja lähdön hetkellä. Olin miettinyt eri keinoja: koira kainaloon ja pois, koira hihnaan ja pois, koira jätetään radalle ja juoksen pois sen minkä kintuista pääsen, koira myydään mustalaisille tai jollekin muulle eniten tarjoavalle. Vaan eipä tarvinnut mitään näistä vaihtoehdoista toteuttaa tänään.
Eihän ne lähdöt vielä mitään mallisuorituksia ollut. Jouduin lähdössä odottamaan ja käskemään monta kertaa, että sain Martan ensin edes istumaan. Sitten jouduin käskemään uudestaan. Sitten jouduin karjumaan sen takaisin, kun meinasi jo hypätä ensimmäisen esteen, jouduin palaamaan koiran luo, kun jo nousi pylly maasta, kun otin kolme askelta eteenpäin. Joka kerta jouduin tekemään näin. Mutta itsellä oli rento olo, en kiirehtinyt lähtöä. Ajattelin, että tätä me tehdään niin pitkään, kunnes lähtö onnistuu ja ennen kuin tuomari viheltää toisen kerran. Yhden kerran jouduin palaamaan koiran luo, kun olin jo ylittänyt ensimmäisen esteen, mutta joko tuomari ei sitä nähnyt tai sitten antoi anteeksi. Olin varma, että meidät oli jo hylätty siinä vaiheessa, mutta kun lähtö sitten lopulta onnistui, niin ajattelin juosta maaliin asti, kävi miten kävi.
Olin ilmoittanut Martan kolmelle radalle, koska ajattelin, että ei me kolmea rataa päästä kuitenkaan lähtemään. Mutta kuinkas sitten kävikään: juostiin kaikki kolme rataa. Ensimmäinen rata meni tuloksellisesti parhaiten, ja taisi se lähtökin onnistua ekalla radalla vähimmillä käskytyksillä. Ja aah, nautin joka sekunnista. Rata meni juuri niin kuin olin sen suunnitellut. Mäykkynen kulki kuin ajatus. Ainoa harmittava asia oli, kun toiseksi viimeisenä esteenä olleen okserin rima tuli alas. Alkoi jo jalkoja painamaan ja melkoisen loikan olisi okserin ylitys vaatinut. Mutta voi miten meillä oli kivaa! Yliaikaakin tuli 2 sekuntia, vaikka Martta juoksi ihan rivakasti koko radan eikä mitään turhia kiemuroita tehnyt matkan varrella.
Toinen ja kolmas rata olivat sitten hylsyjä. Toiselta radalta hylsy tuli kepeiltä. Luulin, että meidät oli hyllytetty alkusählinkien takia, mutta kuulin vasta maalissa, että Martta oli aloittanut kepit väärin. Enkä minä puusilmä sitä edes huomannut! Kepit ovat olleet meillä niin varmat, että en odottanut sellaista virhettä. Tosin, tiputti se riman just ennen keppejä, eli ei me sitä nollaa oltaisi saatu kepeistä huolimatta.
Kolmas rata vaikutti mukavan simppeliltä. Mutta ne kepit, taas! Keppien jälkeen seuraava este oli suoraan vasemmalla ja keppien edessä oli ansaeste. Minä ehkä liian aikaisin lähdin etenemään vasemmalle, joten Martta jätti kepit kesken ennen viimeistä väliä ja salmannopeasti hyppäsi väärän esteen. Tehtiin siitä kuitenkin rata loppuun.
Mutta kylläpä jäi mahtifiilis kaikkien ratojen jälkeen. Ei haitannut hylsyt, riman pudotus eikä yliajat. Pitkästä aikaa tuntui siltä, että minulla oli tilanne hallinnassa koko radan ajan, tehtiin radat, niin kuin olin ne suunnitellut ja mäyriäinen kulki kuin ajatus. Ei mitään turhaa sähläystä, pyörimistä, ei ex tempore -ohjausta. Kaikki meni suunnitelmien mukaan ja sujui kuin tanssi.
Ainoa asia mikä jäi kaihertamaan oli ihanneajat. En tiedä oliko tämän päivän tuomarilla (Allan Mattsson) tiukemmat ihanneajat kuin muilla, mutta ne tuntuivat meille saavuttamattomilta. Vaikka tehtiin sujuvat radat, niin silti kaikki menivät pari sekunttia liian hitaasti. Vaikka olisi vältytty ratavirheiltä, niin ihanneaikoihin ei oltaisi tänään päästy. Tuntuu hieman kummalliselta, että mineillä ja makseilla on sama ihanneaika. Onhan se kuitenkin ihan eri asia, kun tuollainen tappijalka juoksee tuulispäänä kun vertaa mihin tahansa maksikoiraan. Siksi mietinkin, että saavutetaanko me koskaan noita kakkosluokan ihanneaikoja. Jos koira kuitenkin painaa laukalla koko radan, niin eikö sen pitäisi riittää? Keinu meni meillä ehkä kaikkein hitaimmin, mutta ei sekään selitä kahta sekuntia. Vai oliko Martta vaan niin väsynyt, ettei puhtia riittänyt kovempaan vauhtiin. Pitäisi varmaan rueta treeneissä silloin tällöin kellottamaan ratoja, niin näkisi vähän, missä mennään.
Tämän päivän kisat antoi rutkasti motivaatiota treenaamiseen. Näin, mihin mäyriäinen pystyy parhaimmillaan. Nyt aletaan treenata keppejä, keinua ja vauhtia. Niin ja niitä lähtöjä treenataan edelleen. Jotenkin tuntuu, että pari viikkoa sitten olleet ACE-treenit antoivat pontta tämän päivän kisoihin. Sain taas hieman itseluottamusta ja varmuutta ohjaamiseen. Tästä on hyvä jatkaa.
Tässäpä sitten Marian kuvaama video, jossa on kisojen kolmas rata. Kuten näkyy, niin alkusählingit vievät aikaa, mutta lopulta Martta malttaa olla edes hetken aikaa paikallaan, että päästään lähtemään. Kolmannella radalla alkaa pikku koiralta puhti hieman loppua, mutta innokkaasti se jaksaa loppuun asti. Tulokseksi tuli hylätty, kun mokoma jätti kepeistä viimeisen välin tekemättä ja ennen kuin ehdin sitä korjata, niin hyppäsi vielä väärän hypyn. Siksi en enää pyytänyt tekemään keppejä uudestaan, vaan tehtiin rata loppuun asti hyvällä fiiliksellä, kun ei ollut enää kuin kolme estettä jäljellä.
Pitkän harkinnan jälkeen ilmoitin Martan JoA:n agilitykisoihin, jotka on viikon päästä lauantaina. Tässä motivaatiopulan keskellä olin ajatellut osallistua kisoihin seuraavan kerran vasta ensi vuoden puolella, mutta kun eihän näitä kisoja niin usein omalla paikkakunnalla ole, niin tulipa sitten ilmoitettua. Mutta: kun näissä kisoissa meidän tavoitteena onkin treenata lähtöä. Olen aina ollut sitä mieltä, että harjoittelut tehdään kotona ja kisoissa taistellaan täysillä. Ja nyt minun pitäisi lähteä kisoihin treenaamaan. Ei vaan meinaa istua minun ajatusmaailmaan tuollainen. Mutta tosiasiahan on se, että Martan varaslähdöt on saatava loppumaan. Jostakin tuo otus on keksinyt sen, että kisoissa on eri säännöt kuin treeneissä, joten vaihtoehtona ei kai ole muuta, kuin lähteä näyttämään sille kaapin paikka myös kisoissa. Tylsää. Olin niin toivonut, että tuohon ongelmaan olisi joku muu ratkaisu. Koko ajan olin "pelännyt", että näin tässä joudutaan toimimaan. Toivoin vain, että jostakin olisi ilmestynyt vaikkapa joku taikanappi, joka olisi kaikki ongelmat ja murheet poistanut. Viime viikonloppuna sitten ACE-treeneissä Tiia sanoi, että muuta tietä tämän ongelman ratkaisuun ei ole, kun lähteä ne hylätty-tulokset kisoista hakemaan, niin pakko kai se on uskoa. Ilmoitinpa sitten Martan kaikille kolmelle radalle ja luulen, että tuloksena tulee olemaan kolme hylättyä rataa.
Mitenhän sitä saisi itsensä asennoitua siihen, että lähtee kisoihin treenaamaan ja ottamaan sieltä "hyllyt"? Pahoin pelkään, että juuri sillä starttihetkellä iskee minuun sellainen kilpailuvietti, että en vain pysty sitä hylättyä ottamaan ja rämmin radan läpi huonosta startista huolimatta. Tai pystynkö edes ottamaan rataan tutustumista tosissaan, jos todennäköisintä on keskeyttää rata ennen ensimmäistä hyppyä? Ja sitten jos lähtö onnistuukin, niin en osaa rataa. Näitä kun päässään pyörittelee, niin alkaa jännittämään enemmän kuin ihan tavallisesti kisaan osallistuminen. Tässä on nyt liian paljon liikkuvia osia ja ratkaisu pitää osata tehdä startissa murto-osasekunnissa. Ei vaan ole minun vahvuutta nuo nopeat päätökset.
Huomenaamulla mennään tekemään kisanomaiset treenit. Toivottavasti saadaan porukkaa paikalle sen verran, että kisavire nousee ainakin koiralla. ja toivottavasti vähän itselläkin. Olisipa huippua saada onnistuneet treenit alle ennen ensi viikon kisoja. Ja nyt tarkoitan onnistuneilla treeneillä sitä, että se kävisi ihan ylikierroksilla ja oikein kunnolla varastaisi lähdössä eli saisin kiinni itse teosta.
Ei tämä kyllä minun aksamotivaatiota nosta yhtään, jos joudun useat kisat treenaamaan. Syö niin paljon hermoja, että ei minun hermot kyllä sitä kestä. Toinen vaihtoehto on rueta treenaamaan hallittuja lentäviä lähtöjä. Mutta kokeillaan nyt ensin nämä yhdet kisat.
Tässä on koko kesä kärsitty treenimotivaation puutteesta. Laitoin sen kesän
ja loman syyksi, mutta kun se motivaatio ei loman jälkeen tullutkaan takaisin,
niin aloin jo huolestua. Pahiten motivaation puute on iskenyt agilityyn, mutta
nyt syksyllä se on iskenyt kunnolla myös tokoon. Kahden tokokoeen ja
kakkostuloksen jälkeen treenaaminen jäi kokonaan. Vaikka tarkoitus oli nyt
syksyllä osallistua vielä yhteen tokokokeeseen, niin sen voi unohtaa, koska
ollaan unohdettu treenata. Tokomotivaation odotetaan ilmestyvän meille taas ensi
keväänä.
Sen jälkeen kun Martta nousi agilityssa kakkosluokkaan, ei olla kunnon agitreenejä
tehty. Ensin ei treenattu juuri ollenkaan, ja vaikka syksyn tullen ollaan taas
käyty treeneissä, niin niistä on puuttunut sellainen todellinen treenimeininki.
Ollaan vaan humputeltu ja pelleilty. Hypitty esteitä, tehty kontakteja ja
rymistelty putkia, mutta kaikki vain hauskanpidon merkeissä. Mitään varsinaista
ohjauskuvioihin liittyvää treeniä ei olla tehty, kunhan vain on juostu ja
pyöritty radalla. Jotenkin turhauttaa tuo omaehtoinen treenaaminen, kun se ei
nyt vain tunnu antavan onnistumisen elämyksiä. Oma osaaminen junnaa paikallaan
eikä edistystä tapahdu. Tällä osaamisella emme selviä kakkosluokan radoista ja se
turhauttaa. Totuushan on, että tarvitsen agilityyn ohjausta, että pystyn
etenemään lajissa. Kaipaisin koutsia tavoitteelliseen treenaamiseen, kaipaisin takapuoleen
potkijaa, joka näyttäisi valon tunnelin päässä. Kaipaisin edes muutaman kerran
vuodessa ammattitaitoisia kouluttajia, joilta saisi uutta näkemystä ja intoa
treenaamiseen.
Tänään saatiin ensiapua motivaatiopulaan. Tälle syksylle on sovittu kolme
treenikertaa Kuopioon ACE:lle ja tänään oli niistä se ensimmäinen kerta. Hieman
epätoivoisin ajatuksin lähdin aamulla matkaan. Ajattelin, että mahtaako tästä
tulla mitään, kun selkeä taantuminen on meidän agilityosaamisessa tapahtunut. (Tai
siis minun. Marttahan osaa, kun vain ohjaus pysyy kasassa.) ACE:lla meidät otti
vastaan Tiia, joka oli laatinut 20:n esteen radan. Rata oli kerrassaan sopiva meille.
Ohjauskuvioissa vilisi pakkovalssit, niistot, sokkarit, ja monet muut termit,
joita en muista, ja jotka kaikki olen unohtanut kesän aikana. Mutta ei rata
aivan mahdoton ollut. Sopivasti muutama hankala kohta, joihin tarvitsin
rautalankaa, mutta ei liian vaikea eikä lannistava. Nautin joka hetkestä, kun
sain treenata tiukassa syynissä. Se, että joku kertoo askel askeleelta, miten
jokin este suoritetaan, ja muutaman harjoittelun jälkeen nähdä, miten koira sen
esimerkillisesti suorittaa oman onnistuneen ohjauksen seurauksena. Jihuu, tätä
haluaa lisää! Ja hitsi, mulla oli siellä koira, jolla oli hirmuinen draivi
päällä. Se ei meinannut pysyä nahoissaan ja se teki agilityä täysillä. Kyllä,
me nautittiin siitä molemmat. Joku pitää meitä hulluina: koko päivä menee
reissuun: ollaan autossa viisi tuntia, lämmitellään koiria puoli tuntia ja
jäähdytellään toiset puoli tuntia, siinä välissä varsinainen treeni, joka
kestää 2 x 5 minuuttia. Tuon kymmenen minuutin takia maksetaan treenikerta ja bensat,
ja käytetään koko päivä aikaa. Mutta ainakin tänään se oli sen arvoista.
Suuntaa-antava piirros tämän päivän treeniradasta:
