Kisattiinpa sitten agilityä Lieksassa

Olikohan ne tämän syksyn agilitykilpailut sitten siinä. Ainakin ensimmäisen radan jälkeen tuntui siltä, että lopetan koko touhun tähän paikkaan. Viime kisoista asti ollaan treeneissä keskitytty etenkin lähtöihin. Olen treeneissä yrittänyt nostaa Martan virettä niin, että voitaisiin tehdä kisanomaista lähtöä. Minkään sortin varaslähtöä en ole hyväksynyt, vaan siitä on joutunut pois kentältä. Olen palkannut paikalla olosta, ja aina lähdössä palaan palkkaamaan vähintään kaksi kertaa. Ja hienosti on mennyt, treeneissä. Itse asiassa on mennyt ihan loistavasti. "Puttis" istua nakottaa kuin tatti ja odottaa lähtölupaa. Siis treeneissä.

Mutta sitten kun tullaan kisapaikalle, niin joku palikka aivoissa heilahtaa, ja kaikki viime ajan treenit unohtuu ja asiat tehdään vanhaan malliin. Olipa kyse sitten lähdöstä tai kontakteista. Tänään lämmittelylenkin jälkeen tein pariin otteeseen verryttelyesteitä. Nimenomaan niitä lähtöjä. Ja vau, miten hienosti pieni otus siellä istuu ja odottaa. Toivon pilkahdus jo kävi mielessä, kun mentiin ensimmäiseen starttiin. Mutta se oli tosiaan vain pilkahdus. Kun pilli vihelsi ja irrotin kaulapannan, niin Martta säntäsi pystyyn ja siirtyi ensimmäisen hypyn viereen räkyttämään tuomaria. Minä siitä säikähtäneenä säntäsin liikkeelle ja kaikki meni niin pieleen kuin voi vain mennä. Martta räkyttää ja säntäilee sinne tänne ja hyppii ne esteet mitkä eteen sattuu, menee putken väärään päähän jne. Kuudennen esteen jälkeen tajusin, että eihän tässä ole mitään järkeä, otin maastonakin kainaloon ja poistuttiin kentältä. Siinä samalla ajattelin, että nämä oli kyllä viimeiset kisat, nyt riitti tämä tämmöinen säheltäminen.

Toiselle radalle lähdettiin ilman mitään odotuksia. Vettä satoi niskaan kaatamalla, joten se kuvasti hyvin minun mielialaa.  Ajattelin, että jos nyt tekee saman kuin ensimmäisellä radalla, niin nappaan otuksen taas kainaloon, annan sen virua sateessa ja katsella muiden suorituksia. (Autoon vieminen kun on sille jonkinlainen palkkio, kun vähän liian hyvin siellä viihtyy.) Toisen radan lähdössä en saanut sitten Marttaa edes istumaan, sillä maa oli niin märkä. Martta jäi seisomaan, mutta minä en ennättänyt ensimmäistä askelta ottaa, kun syöksyi jo ensimmäiselle hypylle. Minun ei auttanut muu kuin syöksyä perään. Siinäpä menetettiin ne kallisarvoiset sekunnit, että sain koiran taas haltuun, ja päästiin jatkamaan rataa. Loppurata sujuikin sitten suunnitelmien mukaan, tosin rata oli melkoisen liukas ja meinasin itse pyllähtää rapalikkoon. Onneksi tasapaino säilyi, mutta juokseminen meni varovaiseksi köpöttelyksi. Yhtään ratavirhettä ei saatu aikaiseksi, mutta kolme sekunttia yliaikaa kyllä. Ilman alkusählinkiä se olisi ollut täydellistä, mutta silti olin tyytyväinen, että rata meni niinkin hyvin. Ja kisoista jäi jotakuinkin ihan hyvä fiilis. Kakkosradan tulos riitti luokkavoittoon ja kotiinviemisinä oli säkillinen koiranruokaa.

Tuomarina oli Tuomo Pajari ja radat olivat todella mukavat. Paljon oli putkiansoja, joita ei juurikaan olla edes treenattu. Siispä lupaan nyt ottaa putket treenin alle. Kontakteja on hiottu treeneissä paljon ja Martta ne osaa. Mutta kun tullaan kisakentälle, niin kontaktit mennään ihan vaan tuurilla. Koira kun ei ole yhtään kuulolla. Tänään tajusin sen, että Martta ei kisaradalla kuuntele minua ollenkaan, vaan lukee ainoastaan minun kehon viestejä. Tuo pieni otus lukee äärettömän tarkkaan minun eleitä ja kenties ajatuksiakin. Siinä se on turhan taitava. Siksipä tuo kisavirekin nousee ihan toisiin sfääreihin, kun se varmaan siinä lähtöviivalla kuulee minun sydämen sykkeen ja näkee käsien vapinan.

Marialle ja Beijolle kiitoksia kisaseurasta. Beijon radat olivat mukavaa katsottavaa, vaikka sitä luvaa ei tullutkaan. Huomattavasti siistimmän näköistä etenemistä kuin meillä. Maria kuvasi meidän molemmat radat, joten laitanpa ne tähän näytille, vaikka eivät mitään mallisuorituksia olekaan. Ehkäpä niistä voisi oppia jotakin. Molemmat hyviä esimerkkejä huonosta esimerkistä.

Huomenna Martta pääsee taas metsään juoksemaan. Lähdetään Murtojärvelle puutarhahommiin, joten "mehtuukoira" saa juosta sydämensä kyllyydestä pitkin peltoja ja metsiä. Ja siitä se ottaakin kaiken ilon irti.

Toinen ALO2-tulos

Pitihän sitä toistakin tokokoetta jännittää niin, että hermot oli riekaleina koeaamuna. Tällä kertaa hermoilu ei kohdistunut paikalla makuuseen vaan seuraamiseen. Miten se Martta tuntuikin aamulla taas niin nihkeältä ja väsyneeltä. Vai oliko se vain minun oma olotila? Onhan se huomattu, että tuo pieni otus aistii äärettömän tarkasti minun mielialan ja tahattomankin elekielen. Se myös reagoi siihen samalla mitalla. Kun minä hermoilen kehässä, niin Martta muuttuu epävarmaksi ja passiivisemmaksi kuin yleensä. Kunhan saan oman hermoiluni kuriin, niin ehkäpä meidän suorituksetkin paranevat. Joka tapauksessa tässä tokokokeessa itselläni oli hitusen varmempi olo, kuin ensimmäisessä viikko sitten, joten tarvitaan vain kokemuksia koetilanteista, niin kai tämä paremmaksi muuttuu. Ja taas meidän suoritus näytti videolta katsottuna paremmalta kuin miltä se siinä suorittaessa itsestäni tuntui. Luulin, että mäyriäinen laahusti voimattomana minun perässä seuraamiset, mutta videollahan se näyttää niin iloiselta ja reippaalta.

Tässä meidän osasuoritukset:

Luoksepäästävyys 5 p.  Mokoma otus murahti tuomarille, joten rokotti siitä 5 pistettä, kuten kuuluukin. Tätä ruetaan nyt sitten harjoittelemaan ihan urakalla.

Paikalla makaaminen 9 p. Hienosti oli paikallaan tuttujen koirien välissä. Mutta pomppasi perusasentoon heti kun tulin sen vierelle.

Seuraaminen kytkettynä 8 p. Minusta se tuntui hieman tahmealta. Jätti viimeisen perusasennon tekemättä. Välillä hiimaili hivenen liian takana.

Seuraaminen taluttimetta 8,5 p. Samanlaista kuin edellinenkin seuraaminen. Juostessa jäi liikaa.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 8 p. Martta meni hienosti maahan, mutta tuomari rokotti minun käsiliikkeestä, jota en edes itse tajunnut tehneeni.

Luoksetulo 10 p. Ihana Martta, esitti sellaisen luoksetulon, jota en ole nähnyt treeneissäkään pariin kuukauteen! Tuli laukalla luokse, mitä ei tosiaankaan ole harrastanut aikoihin.

Seisominen seuraamisen yhteydessä 0 p.  Miun moka. Ensinnäkin teki saman kuin viime kokeessa, eli seurasi pari metriä ja päätti jäädä siihen seisomaan ihan oma-aloitteisesti. Nyt olin nokkalampi ja annoin heti uuden seuraamiskäskyn. Mutta sitten annoin liian napakan seisomiskäskyn, joten Martta meni maahan.

Estehyppy 9,5 p. Hyvä hyppy, jäi aivan esteen taakse seisomaan. Tepasteli siinä hieman, joten tuomari vähesi puoli pistettä turhasta liikehdinnästä.

Kokonaisvaikutus 10 p. Tuomarin mielestä mäyriäisen tekeminen oli ihanan näköistä ja koira teki töitä innokkaasti ja motivoituneesti. Olemme hyvin hitsautunut parivaljakko ja kannusti meitä jatkamaan.

Tulos: 157 pistettä, ALO2

Tuomarina toimi Riikka Pulliainen, joka olikin todella mukava tokotuomari. Erittäin kannustava ja positiivinen.

Koe oli meidän "oman" hallin pihalla. Se taktiikka, että jätän auton tarpeeksi kauaksi koepaikasta ja että Martta on autossa viime metreille asti osoittautui ainakin tällä kertaa hyväksi taktiikaksi. Sain koiraan paremmin draivia ennen kehään astumista, kun se oli tylsistynyt jonkin aikaa autossa. Martta stressaa melkoisesti kaikessa hälinässä ja etenkin odottaessa. Nyt odotti autossa aivan rauhallisena.

Turha tässä on jossitella, vaikka ykköstulos olikin taas lähellä. Mikä tahansa liike kun olisi onnistunut hitusen paremmin, niin oltaisiin ylitetty tuo 160 pisteen maaginen raja. Mutta me nyt vaan ollaan kakkostuloksen tasolla. Eniten ehkä harmittaa tuo murahdus tuomarille. Se oli kyllä täysin turha juttu. Seuraavaa tokokoetta en käy vielä miettimään. Vaihtoehtoina on lokakuussa oleva koe tai sitten jätetaan suosiolla ensi kevääseen. Jos me ei selvästi petrata tekemistä ennen lokakuuta, niin ei me osallistuta. Tarvittais nyt möllitokoja harjoittelua varten. Siis minun hermojen harjoitusta varten.

Ja tässäpä sitten näette videolta, miltä se sitten näytti:

 

Suunnitellaan taktiikkaa ja valmistaudutaan uuteen kokeeseen

Nyt on edelliseen kirjoitukseen lisätty meidän tokovideo. Sen kun olen pari kertaa katsonut läpi, olen samalla yrittänyt miettiä, miten saan seuraavan tokokokeen menemään paremmin.  Ja se seuraava koehan on siis jo ylihuomenna. Mitään suuria radikaaleja muutoksia eikä treenejä tässä ole ehtinyt tehdä, mutta henkistä valmistautumista sitäkin enemmän. Ensimmäisestä kokeesta opin sen, että Marttaa ei pidä väsyttää edellisenä päivänä eikä koeaamuna. Martta myös kyllästyy nopeasti, joten treenejä ei ole tehty, kuin ainoastaan tänään.

Ajattelin seuraavanlaista taktiikkaa tulevaan tokokokeeseen:

• Pidetään Martalle mahdollisimman "tylsä" viikko. Ei juurikaan treenata, eikä tehdä mitään muutakaan. Martta alkaa loppuviikosta odottaa, että tehtäispä jotakin.
• Koeaamuna lyhyt aamulenkki. Ajan auton hallin läheisyyteen, mutta tarpeeksi kauaksi kuitenkin. Paikalla makuuta varten kävelytän Marttaa hieman hallin pihalla ja teen pari maahan menoa kentän reunalla.
• Paikalla makuun jälkeen vien Martan suoraan autoon. Omaan vuoroon ei ole pitkä aika: ainoastaan toinen paikalla makuu -ryhmä, sekä kolme koirakkoa.
• Kun meitä edeltävä koirakko aloittaa suorituksen, haen Martan autosta, kävellään suoraan hallin nurkalle ja siitä kehään.

Haluaisin, että Martta näyttäisi parastaan tokokehässä, eli haluan siltä intoa ja hännän viputusta, mitä se on treeneissäkin. Ensimmäisessä kokeessa Martta oli selvästi väsynyt. Se väsyi edellisen päivän metsässä juoksemisesta sekä koepaikalla odottamisesta. Myöskään aamut eivät ole Martan juttu. Se on virkeimmillään illalla. No, tuohon viimeiseen me ei voida vaikuttaa. Koe on aamupäivällä ja koiralle on yritettävä saada vire kohdilleen.

Tänään tehtiin porukalla tokotreeniä Kanervalan koulun kentällä. Meillä oli kuusi koiraa treenaamassa, joten saatiin hyvä paikalla makuu -treeni sekä mukavasti häiriötä yleisestikin. Paikalla makuut ovat menneet nyt niin hyvin, että enää minua ei (ehkä) jännitä ihan niin paljon kuin ekassa kokeessa. Tänään testasin erilaisia makupaloja, millä saisin Martan motivoitumaan nimenomaan seuraamiseen. Ehkäpä kana-maksa -patee toimi parhaiten. Mutta silti seuraaminen on edelleen hieman hukassa. Nyt tosin sitä intoa hommaan oli, mutta meni hieman seilaamiseksi, eli otti hieman liikaa etäisyyttä. Käännöksissä pysyi hyvin, mutta jos tulee pitempi suora pätkä, niin meinaa irrota turhan paljon sivusuunnassa. Perusasennot sen sijaan löytyivät tänään hyvin. Luoksetulo on hieman liian löysä, eli töpsyttelee ravilla minun luokse. Haluaisin siihen hieman enemmän ytyä, mutta tänään en alkanut sitä hinkkaamaan. Yritin pitää treenit mahdollisimman kevyenä ja palkkausta tuli paljon.

Treenin lopuksi nautiskeltiin Jytinän 1-tuloskahvit ja mustikkapiirakkaa, nam. Lisää näitä ykköstuloksia, niin saadaan herkutella treeneissä.

Ennen kotiinlähtöä Martta sai tehotreenit miehiin totuttelussa. Treeneissä mukana olleet "koiramiehet" syöttivät Martalle lihapullia ja nakkeja koko viikon edestä. Mutta Martan mielestä miehet olivat edelleen erittäin epäilyttäviä, etenkin kun herkut loppuivat. Haukkua räksytti molempia, ja väisti, kun yrittivät koskettaa.  Kyllä siinä varmaan tunti vierähti, mutta Martta pysyi aika pitkälti omassa kannassaan. Hieman kuitenkin edistyttiin, mutta luulen, että jos huomenna olisi sama treeni edessä, niin aloitettaisiin alusta. Tarvittaisiin vain niin mahdottomasti toistoja tällaisesta "miesharjoittelusta". Paljon vieraita miehiä, joka päivä jotakin harjoitusta, paljon lihapullia ja nakkeja. Tällä hetkellä siihen ei oikein ole ollut mahdollisuuksia, kun ei ole ollut tarpeeksi aikaa eikä tarpeeksi vieraita miehiä. Muutaman treenin jälkeenhän miehet eivät enää ole vieraita, vaan sitten ne alkaa olla jo tuttuja eikä niitä tarvitse haukkua. Ja nimenomaan tarvittaisiin miehiä, joka eivät säpsähdä Martan haukkua ja murinaa.

Huomenna ei sitten treenata mitään. Ja tehdään vain normi iltalenkki. Jos vain olisin lauantaina vähemmän jännittynyt kuin viime viikonloppuna, niin eiköhän se hyvin mene. Ja menee miten menee, niin ei se maailma siihen kaadu. Viime sunnuntaina kokeessa tuntui ihan kamalalta. Just sellaiselta, että ei tästä mitään tule. Mutta kun katsoin sitä videolta, niin ei se niin pahalta näyttänyt miltä se tuntui. Miten hyvä onkin katsoa suoritusta videolta jälkikäteen. Siitä oppii ihan mahdottoman paljon. Tärkeimpänä opin sen, että "älä kävele niin nopesti". Minähän olen kokeessa kävellyt paljon nopeammin kuin ikinä treeneissä. Enkä muista katsoa koiraa. Laitan nuo jännityksen piikkiin, mutta yritän muistaa lauantaina, jännittipä kuinka paljon hyvänsä.

Selvittiin ensimmäisestä tokokokeesta

Koko kääpiöryhmä osallistui tänään ensimmäisiin tokokokeisiin. Minulla se jännittäminen iski täydellä teholla jo pari päivää ennen koetta. Kaikki kauhukuvat kävivät mielessä, ja tietysti eniten jännitti paikalla makuu. Kyllä siinä sydämen tykytys jyskytti korvissa sen kaksi minuuttia, kun vain toivoi, että koira siinä sen aikaa pysyy. Ja pysyihän se. Vaikka vieressä oli sheltti, joka haukahteli useamman kerran, niin hienosti Martta skarppasi, eikä lähtenyt siihen leikkiin mukaan. Melkoinen helpotus, kun paikalla makaaminen onnistui ja päästiin keskittymään yksilöliikkeitä varten. Meitä ennen ei ollut kuin kolme koiraa, joten en vienyt Marttaa autoon siinä välillä. Yritin viritellä koiraa tekemällä sen kanssa pieniä pätkiä seuraamista ja luoksetuloa. Ja tietysti reilua palkkaamista. Mutta kaikesta huolimatta Martta tuntui väsyneeltä ja tahmealta, enkä saanut siihen enää tekemisen intoa luotua. Harmitti kovasti.

Niinpä meidän seuraamiset meni täysin mönkään. Ne kun ovat olleet treeneissä ihan huippua, niin sitä en oikein osannut etukäteen edes pelätä, että juuri se menisi noin pahasti pieleen. Martta ei pysynyt kontaktissa ja hiimaili ajoittain puoli metriä jäljessä. Se oli kerrassaan epätoivoisen tuntuista, kun en pysty koiraa kannustamaan pysymään mukana. Itse olin vielä niin jäykkänä jännityksestä, että kävelin tavallista reippaammin, enkä osannut katsekontaktilla auttaa koiraa.

Kaikki ne liikkeet, joissa oli mukana seuraamista, menivät meillä tänään pieleen. Seisomaan jääminen seuraamisesta meni jopa ihan nollille, kun Martta taisi seurata noin pari metriä ja päätti sitten jäädä siihen seisomaan ihan omatoimisesti. Jos olisin älynnyt/tiennyt, että voin vielä toisella käskyllä pyytää seuraamaan, niin olisin kenties saanut edes joitakin pisteitä. Mutta jännityksen keskellä en tätä yksinkertaisesti älynnyt tehdä. Jotenkin siinä tuntuu, että ei uskalla mitään ylimääräistä lähteä sooloilemaan.

Mutta jos puhutaan sitten onnistuneista suorituksista, niin kyllähän niitäkin löytyi paikalla makuun lisäksi. Luoksetulo meni hienosti pieneltä mäyriäiseltä, samoin estehyppy. Luoksetulossa Martta tuli vähän laiskanoloisesti ravilla, mutta tuomari sanoi, että se on alokasluokassa sallittua.

Tässä pisteet osasuorituksista:
Luoksepäästävyys: 10
Paikalla makaaminen: 10
Seuraaminen kytkettynä: 7
Seuraaminen taluttimetta: 7
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: 9

Luoksetulo: 10
Seisominen seuraamisen yhteydessä: 0
Estehyppy: 10
Kokonaisvaikutus: 9

Suorituksemme jälkeen tuomari (Salme Mujunen) kehui mäyräkoiran suoritusta. Sanoi, että kyseessä on haasteellinen rotu kouluttaa, ja harvemmin niitä näkee tokokokeessa. Tuomari tykkäsi Martan innostuneesta ilmeestä ja selvästä motivaatiosta. Harmi vain, että seuraamiset tänään epäonnistui.

Muut kääpiöryhmäläiset onnistuivat meitä paremmin. Molemmat, Jytinä ja Unski, saivat ykköstuloksen. On meillä vaan taitava treeniryhmä!

Olipa meistä napattu kuvakin. En ole varma, onko tuo hymy vai irvistys. Mutta kun kerran kymppi ollaan jostakin saatu, niin on se varmaan hymyilyttänyt :)

Kuva: Mikko Ahola

Riikka oli ystävällinen ja videokuvasi meidän tokokokeen. Eihän se mitään mairittelevaa katsottavaa ole, mutta on se vaan kuitenkin meidän ensimmäinen koe. Tästä otetaan nyt kaikki oppi seuraavaa koetta varten.

 

Ensi lauantainahan se seuraava tokokoe sitten on, joten nyt se ykköstuloksen metsästäminen sitten alkaa. Tiedän, että koira siihen pystyy, mutta pystynkö minä?

Oisko se jo koevalmis?

Tai oikeastaan se kysymys kuuluu niin, että olenko MIE jo koevalmis? Tänään meillä oli kääpiöryhmän tokotreenit Kulhon kentällä. Häiriökoiraksi tuli Beijo, joka suorittikin erittäin onnistuneesti erilaisia häiriötehtäviä. Kulhon kenttä valittiin treenipaikaksi siksi, että ensi sunnuntaina on siellä tokokoe. Kaksi muuta kääpiöryhmäläistä on sinne menossa ja me Martan kanssa ollaan ensimmäisellä varasijalla. Niinpä tässä ei vielä edes jännitä, koska jotenkin tuntuu epätodennäköiseltä, että meille olisi sieltä koepaikka aukeamassa. Sen sijaan kahden viikon päästä on Poksin eli oman seuran koe, jonne meillä pitäisi olla paikka varmistettu. Tänään tehtiin kokeenomaiset treenit ihan luoksepäästävyydestä lähtien. Martta on nyt viime aikoina ollut yllättävän sosiaalinen vieraita ihmisiä kohtaan, joten enää en ota lisäjännitystä siitä. Menee miten menee. Kunhan ei vain piiloudu minun selän taakse ja ala räkytää tuomaria, kaikki muu on plussaa. Eniten tietysti jännittää paikalla makuu. Tänään se meni hyvin. Edes Beijo-häiriö ei Marttaan vaikuttanut. Tosin, Beijo on Martan kaveri, niin siitä ei Marttakaan paineistu. Täytyisi vielä saada joku treeni ihan umpivieraiden koirien kanssa.

Paikalla makuun jälkeen tehtiin jokainen omat suoritukset yksitellen liikkurin kanssa. Täytyy sanoa, että hienosti nuo meidän kääpiöt tokoa tekee. Jos vain menee kokeessa kaikki nappiin, niin saadaan olla ylpeitä näistä pikkukoirista. Nyt minulla on viikko tai kaksi aikaa korjata muutamat jutut. Ensinnäkin, olen taas palannut huomaamattani vanhoihin pinttyneisiin tapoihini ja palkannut Marttaa oikealla kädellä. Se on tehnyt sen, että Martta kääntyy vinosti minun eteen ja ottaa vinoja perusasentoja. Toinen ongelma on luoksetulo. Jostakin syystä kun kutsun Marttaa, niin se jää nököttämään paikoilleen sen näköisenä, että tarvitsee vielä vahvistusta, mitä pitikään tehdä. Niinpä sain tänään kamuilta ohjeen lisätä Martan nimen käskyn eteen. Sen jälkeen luoksetulokin toimi. Tätä siis myös harjoitellaan tällä viikolla. Sitten täytyy miettiä sitä viretilaa, mikä Martalle olisi sopiva kokeeseen. Ja tietysti se, miten sen viretilan saan päälle. Koepaikalle täytyy mennä ajoissa, jonkin verran pitää tehdä liikkeitä ennen kokeen alkua. Etenkin seuraamista, sillä olen huomannut, että se paranee, kun sitä on tehty jonkin aikaa.

Eniten tässä kuitenkin jännittää omat hermot. Ja kun Martta reagoi niin voimakkaasti minun tunnetiloihin, niin meidän koe voi mennä piloille jo ihan vain minun hermojen takia. Eiliset agikisat sen taas osoitti, miten minulla on kuin eri koira treeneissä ja kisatilanteessa. Ja se varmasti johtuu siitä, miten minä annan Martalle huomaamattani sellaisia sanattomia viestejä, että koiran viretila nousee ihan toisiin sfääreihin. Oletan, että tokossa se ei kuitenkaan nouse ihan niin mahdottomasti, kun ilmapiiri on siellä muutenkin niin rauhallinen. Kiva kuitenkin, kun kokeeseen on tulossa meidän omia treenikavereita. Se helpottaa sekä minua että Marttaa.

Meidän loistava kääpiöryhmä: Unski, Jytinä ja Martta

Illan treenien jälkeen käytiin Marian ja Beijon kanssa tekemässä iltalenkki Kulhon maastoissa. Siellä otettiin Beijon ja Martan kaverikuva:

Sähläystä kisaradalla

Ulkoiset puitteet lupasivat täydellistä agilitypäivää: tyyni pilvinen sää, ei liian kuuma eikä liian kylmä, kisapaikkana "oman" hallin piha, tutut esteet, leppoisa tunnelma, kivat radat. Mutta liekö ulkoiset puitteet liian mukavat, kun omat suoritukset olivatkin sitten kaikkea muuta kuin otteita "Agilityohjauksen kultaisesta kirjasta". Jostakin syystä se kisajännitys sitten iski kisapaikalla ihan kympillä. Taisin unohtaa välillä jopa hengittää, kun oli niin pökkyräinen olo ja aivot taisivat jäädä ajoittain ilman happea.

Radalle lähdettiin kakkosluokan ensimmäisenä, joten pitkään ei tarvinnut omaa suoritustaan hermoilla. Mutta kun sieltä rataantutustumisesta pitää lähteä suoraan radalle, niin siinä ei ehdi itse rauhoittua eikä koira. Kun me molemmat mennään radalle hirmuisella höngällä, niin eihän siitä voi hyvää seurata. Toisella kerralla radalle mennessä tuomarikin sanoi minulle, että ihan rauhassa vain. Näkiköhän se, että olin unohtanut hengittää. No, kun me molemmat käydään ylikierroksilla jo ennen lähtöä, niin voiko mitään muuta odottaa kuin lentävää lähtöä. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia pitää koiraa aloillaan lähdössä. Näin jo sen ilmeestä pantaa irrottaessa, että nyt mennään. Niinpä jouduin molemmilla radoilla tekemään lentävän lähdön. Siitäpä se meidän sähellys heti alkoi. Kun olen jo heti ensimmäisestä esteestä lähtien jäljessä, niin se kiire jatkuu sitten koko radan. Ja kun radalla on takaakiertoja ja tiukkoja käännöksiä, niin radalla eteneminen oli kuin tulipalon sammutusta: sitä vain yritti olla saamatta suurempaa tuhoa aikaiseksi. Ohjaustekniikoista ei voinut puhua, kun meidän ratoja katsoi. Kertakaikkisen kamalaa sähellystä ja pyörimistä se oli. Kun kulkee koko ajan metrin jäljessä koirasta, niin siinä ei onnistu mikään. Ensimmäisellä radalla kuin ihmeen kaupalla saatiin puhdas rata, mutta kaikesta siitä sähellyksestä yliaikaa 0,05 sekuntia! Sijoituttiin tällä tuloksella toiseksi.

Toisella radalla olin jo paremmin valmistautunut lentävään lähtöön ja arvelin sen onnistuvan hyvin. Vaan eipä sittenkään. Ihan samanlaista räpellystä se oli kuin ensimmäinenkin rata. Puoleen väliin asti onnistuin tulipalon sammuttamisessa, mutta sen jälkeen homma levisi. Olin ajautunut hyppyesteen väärälle puolelle jollakin ihmeellisellä tavalla, ja kun hypyn jälkeen oli putki ja A-este vierekkäin, (josta olisi siis pitänyt ohjata putkeen,) niin tottahan toki Martta valitsee kontaktiesteen, jos en ehdi sitä muualle ohjaamaan. Niinpä siis tuloksena oli hylätty. Tämä olikin meidän ensimmäinen hyl, ja kyseessä oli meidän kymmenes rata. Eli yleensä olen kuitenkin onnistunut ohjaamaan koiran maaliin asti, tavalla tai toisella.

Meidän kesätauko on tehnyt hyvää Martalle mutta ei minulle. Martta suoritti esteet hyvin, vaikka kepeille pitäisi saadakin enemmän vauhtia. Minä taas olin radalla kuin puu-ukko. Kaikki se vähäinenkin sujuvuus ohjauksessa oli tiessään. Itselläni oli epätoivo se päällimmäinen tunne, kun rataa suoritettiin. Ihan selvästi kesän vähäiset treenit näkyivät ja tuntuivat. Myös radanlukutaito on rapistunut. Nyt tarvitsisi ehdottomasti kunnon treenejä alle, ennen kuin seuraaviin kisoihin on asiaa.

Vasta kun lähdettiin kisoista kävelemään kotia kohti tajusin, miten väsyneitä me ollaan. Minä laahustin reppuselässä ja raahasin Martan kevyt häkkiä. Lisäksi piti raahata pientä maastonakkia. Vaikka kotimatkaa ei ollut kuin reilu kilometri, niin se tuntui pitemmältä kuin koskaan. Kompasteltiin molemmat puunjuurakoihin, kun ei jalka enää noussut. Ihan kuin takana olisi ollut monen päivän vaellus. Martta saa toipua huomisiltaan asti, kunnes lähdetään tekemään tokotreeniä. Minun pitäisi olla skarppina jo heti aamulla. Agikisat jatkuu huomenna kolmosluokilla, joten talkoita riittää koko päiväksi. Pitää säästää hieman voimia iltaan, etten pilaa Martan tokoilua.

Olikohan se Martan viimeinen näyttely?

Viime sunnuntain näyttelyyn olisi hyvä lopettaa Martan näyttelyura. Eihän Martta mikään näyttelykoira ole, vaikka ihan hyviä arvosteluja on saanutkin. Meillä on muita harrastuksia niin paljon, että oikeastaan näyttelytouhu tuntuu ihan tylsältä niiden rinnalla. Kesällä tuli kuitenkin Marian kanssa puhetta, että jos ilmoittaisin Martan näyttelyyn, niin Maria voisi sen esittää kehässä. Maria kun on kunnostautunut junior handler -kehissä, niin olisipa kiva katsoa kerrankin kehän laidalta, miltä Puttiksen meno siellä näyttää. Niinpä tuli Martta ilmoitettua Kuopion näyttelyyn.

Maria treenasi Martan kanssa näyttelyä muutaman kerran heinäkuun aikana ja hyvin sujui. Minun osaksi jäi huolehtia, että mäykkysen turkki olisi näyttelykunnossa. Turkin olen viimeksi nyppinyt maaliskuussa, jolloin laskin, että en pitäisi olla sopivassa kunnossa kesän näyttelyihin. Martan turkki on mukavan karkea, mutta se ei kasva mahdottomasti. Etenkin kyljissä turkki ei kasva pitkäksi, vaan kasvu keskittyy niskan, kaulan ja selän alueelle. Myös tassut kasvaa karvaa runsaasti, ja niissä karva on ikävän pehmeää nyppiä. Oikeastaan tassuja täytyy nyppiäkin useammin. Taisi olla juhannusviikkoa, kun edellisen kerran nypin turatassut siisteiksi. Heinäkuussa tein sitten viimeistelynyppimisiä. Etenkin pää, korvat ja maha kaipasivat siistimistä. Loppujen lopuksi Martan näyttely meni turkin osalta ihan nappiin. Eli turkin osalta ei koira olisi voinut juuri parempi ollakaan.
Ja oikeastaan näyttelypäivä meni muutenkin ihan nappiin. Keli oli puolipilvinen, vaikka sateeseenkin oltiin varauduttu. Martta käyttäytyi ihan hyvin, vaikka minun perään jonkin verran haikaili. Kehässä meni kuitenkin hienosti. Minun piti kuitenkin lymyillä kehän reunamilla Martan näkymättömissä, varmuuden vuoksi. Olipa se jännittävää katsoa kehän laidalla. Melkein jännittävämpää kuin itse kehässä. Avoimessa luokassa oli viisi narttua. Martta erottui siinä joukossa edukseen, vaikka itse sanonkin. Tuomarikin oli samaa mieltä, kun antoi Martalle ERI:n ja sijoitti sen toiseksi näiden viiden nartun kesken. Lisäksi Martta sai SA:n, mutta ei sitten sijoittunut paras narttu -kisassa. Eli hienosti meni, sillä tavoitteena oli saada vähintään EH.




Maria ja Martta kehässä.



Hienosti Martta seisoi pöydällä ja antoi tuomarin ropeltaa.

Pieni otus, häntä vinossa :)

Vaikka tämä näyttely hyvin meninkin, niin oikeastaan ei mitään hinkua ole enää ilmoittaa Marttaa uusiin näyttelyihin. Martta ei kuitenkaan niin nauti tuosta näyttelytouhusta, että senkään vuoksi sitä tulisi ilmoitettua. Harrastellaan muita juttuja ja keksitään uusia, jos tekemisen puutetta tulee. Kiva kuitenkin, että sai tästä viimeisestä näyttelystä hyvän arvostelun. (Arvostelu luettavissa Näyttely-osiossa.)

Nyt alkaa sitten agilityn ja tokon treenaaminen. Agilitykisat on ensi lauantaina, ja täytyy sanoa, että aika heikolla treenaamisella me mennään nyt kisaamaan. Marttahan osaa, mutta oma kisavire tuntuu alhaiselta. Tai siis puuttuu sellainen skarppius. Eikä sellaista kisajännitystäkään ole, niin kuin aikaisemmin. Ehkä olen hokenut itselleni jo tarpeeksi, että me mennään vain pitämään hauskaa sinne radalle. Tämän viikon agitreeneissä Martta keksi livahtaa renkaan alta. Se nyt saattaa aiheuttaa hieman ylimääräistä jännitystä. Etenkin, jos keinulle tullaan vinosti, niin silloin on vaarana, että mäyriäinen livahtaa renkaan ali. Noh, enää ei ehditä sille asialle mitään tekemään. Eiköhän se kisajännityskin kasva, viimeistään lauantaiaamuna.

Verta mustikkametsässä

Täytyisi tosiaan ryhdistäytyä verijälkiharjoitteluun. Sen verran hauskaa puuhaa se on, että voisi harrastaa enemmänkin. Etenkin kun Martta on selvästi hoksannut humpan juonen, niin voisihan sitä mejä-koetta ensi kesänä kokeilla.

Tänään Martan jälkiseurana oli Beijo ja Diva. Maria oli koiriensa kanssa verijäljellä ihan ensimmäistä kertaa, joten tehtiin kaikille kolmelle koiralle lyhyet jäljet, sellaiset harjoitusjäljet, että nähdään, miten Beijo ja Diva veren hajuun reagoivat. Mustikka- ja kanttarellikausi on nyt parhaimmillaan, joten on hankala löytää sellaista metsää, missä ei marjastajat ja sienestäjät sotke jälkiä. Niinpä päädyttiin ajamaan jäljet tuoreina. Eli ensin veretettiin jäljet, sitten tehtiin koirien kanssa sellainen vajaan tunnin lenkki, ja sen jälkeen aloitettiin jälkien ajaminen koira kerrallaan.

Diva oli aluksi hieman hämillään tilanteesta, mutta ymmärsi nopeasti mistä oli kyse. Kulki hienosti jälkeä pitkin, vaikka lopussa tuuli selvästi sotki jälkeä ja Diva sai ilmavainun ja oikasi loppumakaukselle. Tuli ehkä tehtyä liian jyrkkä kaarros veretyksessä, mutta hienosti Diva sen suoritti. Lopussa oli kyllä selvästi hieman pettyneen oloinen koira, kun jäljen päässä ei ollutkaan riistaa.

Beijo oli aivan uskomaton: jätkä meni jäljen kuin vanha tekijä. Todella reipasta vauhtia ja todella  varmasti. Välillä kävi meitä perässä hiihtäjiä moikkaamassa, mutta etsi nopeasti jäljen uudelleen ja jatkoi loppuun asti. Seuraavalla kerralla Beijolle pitää tehdä makauksetkin, sen verran helposti tämän jäljen meni.

Martan jälki tehtiin korkeampaan varvikkoon. Meinasi maastonakki hävitä sinne kokonaan.

Siellä se "Puttis" tarpoo varvikossa hienosti jäljellä . 

Kuva: Maria Hirvonen

 Maastonakki elementissään.

Kuva: Maria Hirvonen

Martta teki jäljen rauhallisella vauhdilla mutta varmasti. Taisi olla tuore jälki liian helppo, kun näytti siltä, ettei edes nenäänsä käyttänyt, sen kun vain hyppelehti mustikanvarpujen keskellä. Mutta kulki aivan jäljellä eikä hötkeltänyt mitään muuta. Vähän ennen loppumakausta lähti vetämään voimakkaasti pari metriä jäljen sivuun. Voi olla, että kova tuuli vaikutti hajuihin, ja se, että loppumakaus piti tehdä jyrkähköön alamäkeen. Mutta pakko se on uskoa, että kyllä se Martta tämän(kin) homman osaa. Siksipä ensi kerralla tehdään kunnon jälki makauksineen kaikkineen. Nythän nämä meidän jäljet tänä kesänä ovat olleet sellaisia u:n muotoisia helppoja jälkiä ilman makauksia.

Mariakin innostui verijäljestä sen verran, että yritetään saada jälkitreenit aikaiseksi ainakin muutaman kerran ennen lumien tuloa. Jospa vaikka parin viikon päästä tehdään seuraavat jäljet, kunhan löydetään sopiva metsäkaistale jälkien tekoon. Onkohan silloin jo puolukka-aika? Tänään oli ainakin sormet ja suupielet sinisinä, kun kotiin päästiin.

Kun sitä mielensä pahoittaa jo aamulenkillä

Ei taas voi kun ihmetellä ihmisten käyttäytymistä.

Tehtiin Martan kanssa sama aamulenkki,  mikä me tehdään lähes joka aamu. Lyhyt pissityslenkki korttelin ympäri, mikä on näppärää etenkin arkiaamuina, kun edessä on töihin lähtö. Samaa rutiinia ollaan jatkettu kesälläkin. Lenkin puolessa välissä tavattiin meidän koirakaveri Manu, joten pysähdyttiin hetkiseksi, ehkä noin viideksi minuutiksi vaihtamaan kuulumisia. Tiemme sattui risteämään kotikadullamme sellaisessa kohdassa, jossa parin talon päässä asuu kaksi palveluskoiriin kuuluvaa yksilöä. Heidän pihansa on hyvin aidattu ja portissa ilmoitettu selvästi, että koirat pihaa vahtivat. Sattui sitten niin, että koirat olivat pihassa, kun me jäimme seisomaan pyörätielle parin talon päähän niistä. Nämä palveluskoirat kuitenkin haukkuivat portin takana jonkin verran, mutta Martta ja Manu eivät niistä välittäneet. Koirien haukku ei suinkaan ollut kovin häiritsevää eikä edes mitenkään raivokasta.

Olimme jo siinä aikeissa jatkaa matkaa, kun vahtikoirien pihasta pyyhältää nuori nainen postilaatikolle ja samalla alkaa huuto: "Tulipahan teidänkin tyhmyys nyt todistettua..." ja jotakin muuta sinne päin. Olin tosi yllättynyt tilanteesta, joten kysyin, että anteeksi mitä, jolloin sama huuto alkoi uudestaan ja nainen luikki takaisin kotipihaan. Taidan tosiaan olla tyhmä, kun en vieläkään ymmärrä, mitä tyhmää minun tuli tehtyä? Onko se minun tyhmyyttä, jos he eivät saa koiriaan hiljenemään kotipihassa? Olisiko hän ehkä voinut tulla kertomaan ystävällisesti sen matkan, kuinka kaukana heidän pihastaan me saamme yleisellä tiellä seisoskella? Kenties sellaisen viivan voisi piirtää siihen asvalttiin ja laittaa kyltin. Sillä emme todellakaan seisoneet heidän portin kohdalla, emmekä edes heidän rajanaapurinsakaan kohdalla.

Miksi ihmisten pitää yleensäkin suhtautua niin kärkevästi ja hyökkäävästi toisia kohtaan, eikö asioita pystytä sanomaan asiallisesti ja ystävällisesti? Jos tämä nainen olisi edes kuunnellut meitä, niin olisin voinut samalla kertoa, että viime keväänä olin saada p*kahalvauksen, kun heidän porttinsa ei ollutkaan kiinni eräänä aamuna ja yksi vahdeista alkoi hiipiä meidän perään. En tiedä, kumpi siinä tilanteessa huusi enemmän, minä vai Martta, sillä me oltiin molemmat varmoja, että nyt me kuollaan kumpikin. Tilanne onneksi raukesi, kun jatkoimme hitaasti matkaa kotiin päin ja vahti palasi omaan pihaan, mutta se ei yhtään lieventänyt Martan pelkoa isoihin koiriin.

Juuri tällaiset tapahtumat leimaavat koko rodun maineen, kun heidän omistajansa käyttäytyvät epäasiallisesti. Koirissahan ei tälläkään kertaa ollut mitään vikaa. Joka tapauksessa emme aio vaihtaa aamulenkkireittiä tämän takia. Olemme kyllä jatkossa entistäkin varautuneempia kyseisen talon kohdalla.

Kesä loppusuoralla

Niin se vain kesä meni. Viimeinen lomaviikko menossa, joten käytännössä se on niin, että kun työt alkaa, niin alkaa syksy. Turhan nopeasti meni tämä kesä, eikä näillä korkeuksilla nähty yhtään hellepäivää, mikä myös harmittaa suunnattomasti. Nautitaan Martan kanssa lämpimistä keleistä, ja ollaan yritetty ottaa ilo irti niistä kaikista auringonsäteistä, mitä on tänä kesänä näkynyt. Perhe on reissannut jonkin verran, ja Martalla on silloin ollut luottohoitaja kotona. Onkin ollut helppoa jättää koira Emman hyvään hoitoon. Kun Martta on saanut olla kotona ja arkirutiinit ovat säilyneet, niin eipä se juuri ole meitä ikävöinyt.


Kaikki treenaaminen jäänyt lähes kokonaan kesän aikana. Agilityä ei olla tehty juuri ollenkaan, kun meidän reissut ovat sattuneet aina treenivuoron kanssa samaan aikaan. Tokoa ollaan tehty hieman. Kääpiöryhmä on treenannut pari kertaa ja etenkin paikalla makuuta on harjoiteltu. Kääpiöryhmän on tarkoitus osallistua ensimmäiseen tokokokeeseen elokuun loppupuolella, joten tässä on kuukausi aikaa päästä koekuntoon. Elokuulle on tehty jo muitakin suunnitelmia. Ennen tokokoetta olisi oman seuran agilitykisat, joten niihin varmaan osallistutaan. Vaikka agilityn treenaaminen on jäänyt vähälle, niin mennään elokuun kisat ns. vanhoilla taidoilla. Jos yrittäisi vaan olla hermoilematta liikaa ennen kisoja ja pyrkisi rentoon rataan, sen kummempia tavoitteita ei agilityyn aseteta.


Kahden viikon päästä sunnuntaina on Kuopion koiranäyttely, johon Martta on ilmoitettu italialaiselle tuomarille. Siitä on puolitoista vuotta aikaa, kun Martta on ollut viimeksi näyttelyssä, ja paljon on koira siinä ajassa muuttunut, joten mielenkiintoista nähdä, millaisen arvostelun tuo pötkylä saa. Martan esittää näyttelykehässä meidän agilitykaveri Maria, joka on kisannut myös junior handlereissa. Maria on parin viikon aikana tehnyt Martan kanssa näyttelytreeniä ja viime viikolla osallistuivat harjoitusmielessä mätsäriin. Oli kerrassaan mukavaa seurata kehän laidalla mäyriäisen viipotusta kehässä. Kulki niin hienosti ja iloisesti Marian kanssa, että eivätpä turhaan tulleet punaisten kakkosiksi.

On se niin nätti :)

Ja tässä se on naamioitunut possuksi :)

Hieman ollaan ennätetty myös mökkeilemään loman aikana. Martta nauttii mökillä olosta, mutta sitä joutuu pitämään silmällä, ettei metsän houkutukset vie pientä koiraa. Naapurimökkien vahtiminen kuuluu Martan tärkeimpiin tehtäviin. Etenkin niitä, joilla on koiria. Martta pysyy hyvin omalla tontilla, sillä on saanut pari kertaa naapurikoirilta lähdöt niiden pihasta. Mutta siinä tontin rajalla räkytetään puolin ja toisin. Laituri on Martan lempipaikkoja. Laiturinnokassa se jaksaisi päivystää vaikka kuinka kauan. Siitä näkee hyvin naapurien tekemiset, vesilinnut ja ohi ajavat veneet.

Metsälenkeillä on Martta pidettävä hihnassa. Sen verran makoisat riistan hajut siellä tuntuu olevan, että kun on kerran tai pari odottanut koiraa keskellä metsää tai tien varressa puoli tuntia ja kuunnellut kun haukku loittonee, niin ei tee toista kertaa mieli lähteä ilman hihnaa lenkkeilemään mökkimaisemissa. Viikonloppuna löydettiin märkään maahan painautuneita hirvensorkan jälkiä, jotka kiinnostivat pientä tappijalkaa kovasti. Kova olisi ollut hinku seurata jälkiä rytelikköön, jonne taas minua ei kiinnostanut lähteä ollenkaan. Kyllä varmasti sapetti koiraa kovasti, kun piti palata takaisin tylsälle soratielle, kun mielenkiintoisempaakin olisi ollut tarjolla. Onneksi mökin pihassa voi tonkia metsähiirien ja -myyrien hajujen perässä.

Mökillä ei Martta juurikaan nuku päiväsaikaan. Kun on koko päivän vahtinut naapureita ja ollut valppaana jokaiseen risaukseen, niin illalla saattaa hieman torkkua. Ja aamulla alkaa jo seitsemän aikaan heräillä, vaikka kotona nukkuu kevyesti kymmeneenkin asti. Mökillä ei malta nukkua, ettei vaan mistään hauskasta jää paitsi. Siksipä mökkireissujen jälkeen Martta tarvitsee pari päivää aikaa toipua kotona. Yleensä nukkuu ainakin päivän tai kaksi, ennen kuin on taas normaali oma itsensä.

Vaikka koira on tämän päivän toipunut mökkelilystä,  niin käytiin kuitenkin tekemässä hieman tokoa hallin pihassa. Ajattelin, että tehdään märän kelin harjoitus, sillä tänään on ollut melkoisia sadekuuroja ja ajattelin pihan olevan sopivan märkä sadekelin treeniin. Mutta yllätys oli suuri, kun kivituhkakenttä oli imenyt kaiken veden, eikä kosteus haitannut ollenkaan treeniä. Paikalla makuuseen saatiin hyvää treeniä, kun hallissa treenaajia kulki pihalla moneen otteeseen antamassa hyvää häiriötä. Hienosti tuo Puttis kesti häiriöt. Tehtiin pari pitkäkestoista paikkamakuuta, eikä niissä ollut mitään vaikeuksia. Tehtiin myös seuraamista. Aluksi olin todella huolissani, sillä jo viime treeneissä seuraamisesta ei tullut mitään, mutta laitoin sen silloin sadekelin piikkiin. Nyt oli aluksi sama juttu: Martta kulki jäljessä, eikä mitään iloisuutta ollut nähtävissä. Niinpä vaihdoin taktiikkaa. Aloin palkkaamaan parin askeleen välein ja tein paljon käännöksiä. Heti alkoi sujua paremmin. Lisäksi tajusin innostaa koiraa ennen seuraamista. Miten olinkaan unohtanut kaikki nämä jutut, kun seuraaminen alkoi kevään aikana sujua mallikkaasti. Itse asiassa se on ollut meidän vahvinta aluetta. Olen tehnyt sen virheen, että olen nykyisin vaatinut pitkiä seuraamispätkiä ja palkannut liian harvoin. Lisäksi olen unohtanut innostaa koiraa, eli seuramisesta on tullut tylsää. Martta palautti minut maan pinnalle ja hyvä niin. Etenkin, kun kokeeseen on kuitenkin vielä aikaa, niin ennätetään saada seuraaminen kuntoon.

Kesän ensimmäinen verijälki

Meillä on jäljenteko jäänyt muiden harrastusten jalkoihin. Viime kesänä tuli tehtyä jälki vain pari kertaa. Silloinkin Martta tuntui kiinnostuvan enemmän metsän muista hajuista kuin verijäljestä, niin jäi sitten jälkiharjoittelu síihen. Tarkoitus on kuitenkin ollut tehdä jälkeä edes silloin tällöin koiran virkistykseksi. Jäljentekoon ottaisin mieluusti jonkun kaveriksi. Huomattavasti mukavampaa jakaa jäljen tekemisen riemu ja vaiva jonkun toisen kanssa kuin kulkea yksikseen verisen sienen kanssa. Myös treenin jälkipuinti on tärkeä osa, ja sekin on yksikseen aika tylsää. Kenties jälkeä tulisi tehtyä useamminkin, jos siihen löytyisi tsemppari.

Eilen laittoi sitten Susanna viestiä ja kyseli jäljentekokaveriksi. Tähän tilaisuuteenhan oli tartuttava heti. Hieman erilaiset lähtökohdat meillä oli jäljentekoon: Jytinä on menossa muutaman viikon päästä mejäkokeeseen ja Martalle jälki on vain suurta hupia. Olin muutenkin epäilevällä kannalla Martan jäljestysmotivaatiosta. Edellistä jäljestä oli kulunut jo vuosi, ja silloin ei sujunut kovin hyvin. Mietin, että pitäisikö minun osata motivoida koiraa jäljelle jotenkin erityisesti, vai pitääkö homman sujua siltä luonnostaan. Eli joko siitä on tai sitten ei ole jäljestykseen. Ajattelin tehdä Martalle helpon ja lyhyen jäljen. Jos sitä jäljestysintoa ei löydy, niin eipä turhauduta kaikki siihen metsässä rämpimiseen, ajattelin.

Tehtiin molemmille koirille noin sata metriä pitkät jäljet. Jytinälle tehtiin kangasmetsään jälki yhdellä makauksella kun taas Martan jälki tehtiin hakkuuaukion heinikkoon kaaren muotoiseksi ilman makausta. Hauskaa oli jälkeä tehdessä ja hauskaa niitä oli mennä koirien kanssa seuraavana päivänä. Jytinä teki jälkeä nuoren parsonin innolla: tosissaan ja täysillä. Jälki tuli vedettyä hieman liian lähelle yhtä polkua, joten polulta tulevat hajut toivat turhaa häiriötä Jytinälle. Mutta hienosti se ajoi jäljen häiriöhajuista huolimatta. Mukavaa oli seurata, miten täpinöissään Jytinä oli jälkihommissa.

Martan jäljen ajoon minulla ei ollut mitään odotuksia, mutta pikku mäykkyläinen yllätti minut, taas kerran. Kun se alkuun pääsi, niin tasaisella tahdilla ajoi jäljen loppuun asti. Yhdessä vaiheessa joutui hieman etsimään jälkeä, mutta sehän johtuikin siitä, kun jälkeä tehdessämme hortoilin itse pois reitiltä. Siinä samassa kohdassa Martta joutui sitten hakemaan jälkeä, mutta hienosti löysi ja jatkoi tasasista menoa. Tämä oli varmasti paras jälki, minkä Martta on tehnyt. Muutaman kerran Martta pysähtyi jäljellä, katsoi minuun ja haki vahvistusta tekemiselleen. Onneksi maltoin itse pitää suuni kiinni ja annoin koiran tehdä työn itsenäisesti. Nyt kun meidän verijälki onnistui näin hyvin, niin tähän hommaanhan saattaa innostua. Seuraavan kerran voisi tehdä hieman pitemmän jäljen ja toki se makauskin on tehtävä. Eipä tämä ollut ensimmäinen kerta kun aliarvioin Martan suorituksen.

Kesän ensimmäinen verijälki oli siis kerrassaan onnistunut. Ihana oli katsoa kahden kääpiön menoa. On ne molemmat vaan niin taitavia.

Kesä aloitettu, lomaa odotellessa

Kauan odotettu kesä on vihdoin koittanut. Ja vaikka ei vielä kesälomalla ollakaan, niin ollaan osattu nauttia alkukesästä: pitkiä kävelylenkkejä, pihalla oleilua ja mökkeilyä. Kaikenlainen treenaaminen on edellisten agilitykisojen jälkeen jäänyt vähälle, ihan tarkoituksella. Nyt me huilataan hetki ennen kuin aloitetaan tokon treenaaminen oikein tosissaan. Tai, miten tosissaan sitä nyt mäyriäisen kanssa voi tehdä, mutta jos tavoitteena on syksyllä mennä kokeeseen, niin kai sitä olisi nyt sitten jossakin välissä treenattava.

Nyt kesäkuussa meidän suosittu iltalenkki kulkee joen rantaa pitkin. Martta on tohkeissaan, kun saa kaivaa joen pientareella olevia myyrän koloja. Se voisi tehdä kaivamishommaa tuntikausia, mutta minä joudun olemaan ilonpilaaja ja nyhtämään koiran mielipuuhastaan. Kuljetaan mateluvauhtia joen rantaa pitkin: minä nautiskelen veden äärellä olemisesta ja kesän tuoksuista, Martta nauttii kaivamisesta ja joessa kahlaamisesta. Rantaheinikko vain viuhuu, kun mäyräkoira niin kovin tosissaan etsii vesirottia. Eräs ohikulkija huikkasi, että "Onko sulla siellä fretti?" Nauratti molempia, kun totesin, arvauksen olevan aika lähellä, mäykkyläinenhän se siellä, jota ei tosin heinikon keskeltä juurikaan erota.



"Lapiokäsillä kaivaa vaan, ei tarvitse lapiota laisinkaan.."



Kaivaja kaipaa välillä viilennystä, että jaksaa taas kaivaa.



Viime viikonloppuna oltiin Martan kanssa kesämökillä. Siellä ei pieni koira osaa rentoutua, vaan koko ajan valmiina osallistumaan mihin tahansa puuhaan. Martan mielestä tärkein tehtävä mökillä on vahtia naapureita. Etenkin niitä naapureita, joilla on koiria. Kun sieltä mökiltä liikettä näkyy, niin tappijalka säntää oitis räkyttämään tontin rajalle. Tällä kertaa ei naapurin koiria näkynyt, joten saimme nauttia luonnon äänistä ilman taustaräkytystä. Mökkiranta ja laituri on Martan lempipaikkoja. Saattaa viettää yksikseenkin laiturilla pitkiä aikoja. Nimenomaan niitä koirallisia naapureita ja ohi ajavia veneitä vahtien. "Puttis" pysyy mökkitontilla hyvin. Ei ole vielä keksinyt lähteä riistan ajoon, mutta luulenpa, että jos hirvi tai muu mielenkiintoinen otus näköetäisyydelle ilmestyisi, niin tonttirajat unohtuisi siihen paikkaan. Mökillä ei ole paljon mahdollisuuksia tehdä kävelylenkkiä. Samaa tietä on sahattava edestakaisin, tai sitten kuljettava jonkin matkaa pöpelikössä ja kivikossa, mikäli haluaa tehdä oikean lenkin. Silti Martta on aina innokas lähtemään kävelylle. Ja lenkit on tehtävä hihnassa, sillä muuten mäyräkoira häviää metsään. Muutaman kerran sitä on kokeiltu ja jouduttu sitten puolisen tuntia odottamaan itikoiden syötävänä, kunnes suuri metsästäjä suvaitsee saapua takaisin. Haukku vaan raikaa metsässä, kun Martta ilmoittaa mielenkiintoisesta hajulöydöksestä. Martan mielestähän se on ihan parasta, mutta meistä muista tosi rasittavaa.

Ja jos ei sitten olla lenkillä, eikä tarvitse naapureita vahtia, niin sitten vahditaan kassia. Viime kesänä kassin vahtiminen meni jo älyttömyyksiin, joten tällä kerralla en ottanut Martalle varsinaista omaa kassia ollenkaan. Mutta kuinkas ollakaan. Se minun kassi sitten joutui vahtimisen kohteeksi.
 Ei se kasseja vahdi ihmisiltä vaan toisilta koirilta. Ja mökillä on tasan yksi toinen koira, ranskanbulldoggi Remu, jota ei Martan kassi voisi vähempää kiinnostaa. Remu-raukka on aivan hoo moilasena, kun aivan yllättäen joutuu kipakan nartun hyökkäyksen kohteeksi. Kassi kun sattui olemaan siinä oven vieressä, joten väkisin joutui siitä kulkemaan, mikäli mieli ulos tai sisään. Ja siinä kassin päällä sitten kökötetään koko se aika, kun ollaan mökissä. Välillä tekee mieli tulla nukkumaan sohvalle, mutta kun Remu ottaa askeleenkin kohti ulko-ovea tai keittiötä (joiden matkan varrella kassi on), niin Martta syöksyy salamana puolustusasemiin kassin luokse. Joo, todella rentouttavaa mökkeilyä.

Kassivahti.
Tärkeimmät vahdittavat koottu yhteen paikkaan: kassi ja luu.

Mökillä meitä nukuttaa niin mahdottoman hyvin. Tai minua ainakin, Martasta en tiedä, onko se koko yönkin valppaana. Viikonloppuna yö oli sen verran viileä ja kostea, että Martta nukkui koko yön minun peiton alla. Mutta jostakin syystä se aina mökillä herää aikaisin ja haluaa ulos. Mutta kun ilma oli sateinen, niin pienen pihakierroksen jälkeen tuli pian takaisin aittaan jatkamaan unia.

Yksi vuorokausi mökkielämää vaatii kahden vuorokauden levon. Kun tullaan mökiltä kotiin, niin Martta vain nukkuu ja nukkuu. Kai se raittiissa ilmassa oleminen vaatii veronsa tuolta hassulta otukseltakin. Tai me ei ehkä ymmärretä, miten rankkaa puuhaa on se jatkuva vahtiminen.

Ja niin me vaan noustiin kakkosiin

Kukapa olisi uskonut, että neljät agilitykisat mäyriäisen kanssa ja sitten ollaankin jo kakkosluokassa. En minä ainakaan vielä lauantaiaamuna, kun kisoihin lähdettiin. Vaikka kaksi LUVAa jo olikin taskussa, niin jostakin syystä kakkosluokka on tuntunut kaukaiselta.

Olin ilmoittanut meidät Joensuun Agilityurheilijoiden kisoihin kahdelle radalle. Tuomarina oli Minna Räsänen. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, joten olin niin iloinen, kun ykköluokka aloitti klo 9. Laskeskelin, että yhteentoista mennessä me päästään jo kotiin pihakukkien istutukseen.

A-rata oli mukavan helppo, sellainen kuin ykkösluokan radan kuuluu ollakin. Ei mitään turhia koukeroita, mutta melkoista juoksemista kuitenkin. Martta teki radan täydellä innolla. Oikeastaan intoa oli alussa taas niin paljon, että jouduttiin tekemään lentävä lähtö. Meidän lähdöt on vain huonontuneet entisestään. Viime kisoissa sentään pysyi paikallaan ensimmäisen radan lähdössä, mutta nyt ei kummallakaan. Onneksi molemmat radat olivat helppoja lentäväänkin lähtöön. Ja niin siinä sitten kävi, että heti A-radalla tehtiin nollatulos ja saatiin serti. Jouduttiin siis starttaamaan B-rata kakkosluokassa. Minä suuri jännittäjä en päässyt helpolla, kun kakkosluokan B-rata alkoi vasta puoli kahdelta.

Kakkosluokan radalle lähdin melkoisen jännityksen vallassa. Ajattelin etukäteen, että kuuma ja pitkä päivä on vienyt Martalta terävimmän innon, joka toisi myös lähtöön rauhallisuutta. Olin väärässä: lentävä lähtö jouduttiin taas tekemään. Radassa oli myös pari ansaa, joista etenkin toinen toi melkoisen lisäjännityksen: putki ja A-este olivat vierekkäin, joista piti sitten valita putki. Viime aikoina ollaan melkoisesti treenattu kontakteja, joten arvelin Martan imevän A:lle turhan kevyesti. Toisaalta ajattelin, että kun tämä on meidän ensimmäinen kakkosluokan rata, niin suuria odotuksia ei voi olla. Loppujen lopuksi me molemmat tehtiin parhaamme, ja täytyy sanoa, että se oli kenties meidän paras rata ikinä, vaikka yksi rima radalla tippuikin. Me tehtiin rata juuri niin kuin olin se suunnitellutkin ja se tuntui niin helpolta. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Maria oli taas niin ihana, että videoi meidän radan:

Inka oli saanut otettua Martasta hyviä vauhtikuvia:

Mäykkyläinen pötkeltää menemään.

Ja kepit haukutaan.

Ykkösluokan radalla sijoituttiin toiseksi ja kakkosluokan radalla kolmanneksi. Meillä oli kerrassaan loistava päivä, joka vietettiin mukavassa porukassa. Ja kun vielä menestystäkin tuli, niin mikäs sen hauskempaa. Ei mennyt päivä hukkaan, vaikka kesäkukkien istutus jäikin toiseen kertaan.

On tuo mäyriäinen vaan niin hauska otus, ja se osaa yllättää. Nopeutta sille on tullut melkoisesti agiradalla. Enää ei olekaan mikään pikkuköntys, vaikka eihän me tulla monelle ns. agilityrodulle ajalla pärjäämään. Mutta siinä mielessä mäyräkoiran kanssa harrastaminen on mukavaa, että kukaan ei aseta meille mitään odotuksia. Se on vaan sellainen hassu pikku otus, ja kaikki onnistuminen on vaan plussaa.

Tässä sitten virallinen pönötyskuva ruusukkeen kanssa:

Tänään annoin Martalle palkinnoksi saadun siankorvan. Vinkuen kantoi sitä huoneesta toiseen. Piilotti sen ensin sohvan taakse, kunnes tajusi, että ulkona sille löytyisi parempi paikka. Niinpä siankorva on pahojen päivien varalta meidän rapunpielessä soraröykkiön alla. Sieltä se sitten kaivetaan, kun on tarpeeksi pehmennyt.

Kesän kynnyksellä

Lieksan kisojen suunnitellaan tulevia kisoja ja oikeastaan katsastellaan koko kesän kisoja sillä silmällä, että mihinköhän sitä mentäisiin. Ollaan treenailtu agilityä ja ollaanpa itsenäisesti tehty tokoakin. Kunhan vain saisin tuon paikallamakuun kuntoon, niin eiköhän sitä syksyllä uskalleta mennä kokeeseenkin. Alokasluokan liikkeet alkaa olla hanskassa muilta osin. Martalle tuo paikallamakuu vieraiden koirien kanssa on vielä toistaiseksi liian jännittävää. Nyt tarvitaan vaan tehotreeniä tässä asiassa, niin eiköhän saada sekin liike kisakuntoon.

Lämpimät ilmat ovat houkutelleet meitä pitkille lenkeille. Viime aikona olemme hakeneet lenkkikaveriksi naapurin Lempin. Lempi on 7 kuukauden ikäinen huippusuloinen sekarotuinen, jossa rotujen kirjo on melkoinen (ainakin shelttiä, villakoiraa, tiibetinspanielia ja kymmentä muuta rotua). Martta ja Lempi on hyvä parivaljakko. Martta suhtautuu Lempiin yllättävän tyynesti, mutta suostuu jopa leikkimäänkin Lempin kanssa, ainakin ajoittain. Tai liekö se Martan mielestä leikkiä: Lempi saa Martan juoksemaan, kun leikkii olevansa jänis. Martta aloittaa ajohaukun ja jahtaa Lempiä ihan tosissaan hullun kiilto silmissä. Onneksi ajojahti päättyy yleensä rauhallisesti: kun Lempi pysähtyy, niin Martta palaa tyyneen olotilaan.

Tänään tein parin tunnin lenkin koirakaksikon kanssa. Kahden koiran taluttaminen on helppoa, kun on kaksi hienosti käyttäytyvää otusta hihnojen päässä. Rauhallisimmilla alueilla pystyy molempia koiria pitämään irti, mutta tänään oli niin paljon kulkijoita ja etenkin pyöräilijöitä, että tehtiin suurimmaksi osaksi hihnalenkki. Loppumatkasta, kun tultiin "kotimetsään" laskin piskit irti ja samantien alkoi takaa-ajoleikki. Vielä ne vaan jaksoivat puolentoista tunnin lenkin jälkeen riehua metsässä.

Tässä muutama kuva näistä kaveruksista.



Lempi the Karvakasa



Lempi ja Martta, edes hetken aikaa paikallaan.



Kaksi nenää haistaa paremmin kuin yksi: namujen etsimistä ruohikosta lenkin päätteeksi.



"Lisää namuja!"

Toinen LUVA

Kannattipa lähteä Lieksan kisoihin, vaikka eilen hermostuksissani kaduin koko ilmoittautumista. Nämä olivat meille ensimmäiset ulkokenttäkisat, mikä aiheutti lisäjännitystä. Kaikki kauhukuvat olin jo mielessäni pyöritellyt eilisiltaan mennessä. Mutta kisapäivä oli kerrassaan onnistunut.

Aamulla startattiin ennen puolta seitsemää, haettiin Maria ja Beijo kyytiin ja lähdettiin kohti Lieksaa. Tälle päivälle oli Itä-Suomeen luvattu hellettä, mutta onneksi ainakaan aamupäivällä ei liikakuumuus yltänyt Lieksan korkeudelle asti. Menomatkalla sateli vettä, mutta perillä oli kerrassaan paras mahdollinen sää: puoli pilvistä ja sopivan lämmintä. Tuomarina oli Elina Hannikainen, jonka ykkösluokan ratoja en löytänyt netistä etukäteen, joten en pystynyt ennakoimaan, minkälaisia kiemuroita olisi luvassa. Pelkäsin etukäteen vaikeita ratoja, mutta täytyy myöntää, että molemmat radat olivat oikein mukavat, juuri sopivat ykkösluokan radoiksi. Ensimmäisessä radassa oli ehkä hivenen enemmän pyöritystä, kun taas toinen rata oli pelkkää juoksua.

Martta kävi aamusta asti ihan ylikierroksilla, joten ensimmäisenä tehtävänä oli koiran rauhoittaminen. Jotkut joutuvat ennen kisaa virittämään koiriinsa kierroksia, mutta minun pitää rauhoitella ylijännittynyttä tappijalkaa. Muuten radalla olosta ei tule mitään, kun koira alkaa sählätä omiaan eikä malta kuunnella. Martta on muutenkin kisapaikalla todella jännittynyt, eikä osaa rentoutua ollenkaan, paitsi autossa. Etenkään muiden suorituksia ei kannata Martan kanssa katsoa ennen omaa starttia, kun pikku otus kuumuu ihan hurjasti: riuhtoo hihnassa, vinkuu ja haukkuu.

Meillä oli kilpailunumero 2, mutta jouduttiin starttaamaan ensimmäisenä, kun meitä edeltävä koira ei tullut paikalle. Ensimmäisenä starttaaminen on kaikin puolin hankala paikka. Se, että palaan koiran luo rataantutustumisen jälkeen, vaatisi taas hetkisen aikaa koiran rauhoittamiseen. Martta on niin innoissaan siitä, että häntä ei olekaan hyljätty, joten kierrokset käy korkealla. Kun mennään radalle, niin koira ei halua irrota minusta ollenkaan, joten aloittaminen menee mönkään. Ensimmäisellä radalla en saanut Marttaa edes istumaan aloituksessa, vaan jäi seisomaan ensimmäisen esteen taakse. Pääsin kuitenkin irtautumaan ensimmäisen hypyn toiselle puolelle ja lähti vasta käskystä liikkeelle. Onneksi molemmilla radoilla oli helpot aloitukset, joissa lentävät lähdötkin oli mahdollista toteuttaa. Ensimmäinen rata oli minun osalta melkoista sähläystä. Jotenkin eteneminen ei ollut sujuvaa, ja parissa kohdassa pyörin ihan turhaa ja sotkin koiran menoa. Martta pelasti tilanteen ja tehtiin nollarata. Vaikka meno oli hidasta, niin selvittiin kuitenkin niukin naukin ihanneajassa. Niinpä saatiin meidän toinen LUVA.

Ennen toista rataa Martta tuntui jo vähän väsyneeltä. Ilmakin oli hieman lämmennyt ja rataantutustumisen ajan Martta haukkui minun perään eikä osannut rauhoittua. Niinpä kierrokset oli korkeat, kun lähdettiin starttiin. Ja lähtö olikin sitten sitäkin huonompi. Kun irrotin kaulapannan, niin Martta meinasi jo ampaista ensimmäiselle hypylle, mutta onneksi sain niskavilloista kiinni. Niinpä otin varman päälle ja tehtiin lentävä lähtö. Toinen rata oli meiltä sitten sujuvaa menoa. Martta kulki kuin ajatus ja itsekin jo hetkittäin nautin hommasta. Liekö sitten väsymys painanut pikku jalkoja, kun toiseksi viimeisellä hypyllä tuli rima alas. Niinpä saatiin 5 virhepistettä, vaikka lähellä oli se kolmaskin LUVA. Ensimmäisellä radalla sijoituttiin toiseksi ja toisella radalla ensimmäiseksi. Lahjakorttien lisäksi kotiinviemisinä oli ruisleipä, eli Martta toi meille tänään leivän pöytään.

Jos meillä oli onnistunut kisapäivä niin sitä se oli myös meidän reissukavereillakin: Maria ja Beijo saivat ensimmäisellä radalla kolmannen LUVAn ja tekivät sitten toisen radan kakkosluokassa.

Maria ystävällisesti kuvasi meidän kisaradat. Tässä nollarata. Melkoista sähläämistähän tuo on ja törmäilyä, joten ihme, että se nollana suoritettiin. Mutta tuosta näkee, miten mäyriäinen painaa innolla menemään.

Kevät saa meidät tokoilemaan

Tämä kevät on niin ihanaa aikaa! Jo tietoisuus siitä, että taas on kylmästä talvesta selvitty hengissä ja kesä on edessä, antaa niin paljon virtaa ja innostusta kaikkeen tekemiseen. Marttakin nauttii auringon lämmöstä ihan täysillä. Minne vaan auringonsäde ikkunasta paistaa, niin jo vain Martta sen löytää ja auringon lämmössä rötköttää. Ja kun ulkona on tarpeeksi lämmintä, niin koira kyllä löytää sen kaikkein lämpimimmän paikan ja nauttii silmin nähden.

Nyt kun maa on sula ja suht' kuivakin, niin tokoilu on taas voitolla meidän treenaamisessa. Miten mukavaa, kun kesken iltalenkin voi poiketa matkan varrella oleville hiekkakentille tekemään jotakin pientä. Siis kunhan vain on muistanut varata kourallisen lihapullapaloja taskuun. Vaan ollaanpa treenattu tokoa porukassakin. Kääpiöryhmä kokoontui taas pitkän ajan jälkeen Kanervalan koulun pihalla. Tehtiin Martan kanssa sellaiset kokeenomaiset treenit. Ainoastaan paikkamakuu jäi seuraavaan kertaan. Riikka toimi liikkurina ja Susanna häiriövalokuvaajana. Martta teki alokasluokan liikkeet tosi nätisti. Etenkin seuraaminen ollaan saatu sellaiseen kuosiin, että sitä kehtaisi jo kokeeseen mennä esittämään. Sen sijaan ohjaaja joutuu vielä opettelemaan koekäyttäymistä, sillä homma kun ei ole minulle mitenkään tuttua, niin nuo liikkurin ohjeet ei oikein mennyt perille. Senpä takia olikin käytävä ihan vain turistina katsomassa lauantaisen tokokokeen alokasluokan suoritukset.

Tässä Susanna ottamia kuvia meidän tokotreenistä:



Yhtä jalkaa alkaa seuraaminen..


















.. Ja hienossa kontaktissa mennään.



Liikkeestä maahan, ja siellä se nätistä nököttää.


















Luoksetulo :)

Tänään sitten käytiin tokoilemassa uudessa ryhmässä. Koiria oli paikalla lähemmäs kymmenen ja jokainen teki omia juttujaan itsenäisesti, mutta apua kyllä sai tarvittaessa. Paikallamakuu tehtiin tietysti porukalla. No, nyt sitten tuli selville Martan paineensietokyky, kun ympärillä on paljon muita koiria ja ihmisiä. Eli sitä paineensietoa ei sitten ollutkaan. Paikallamakuu ei onnistunut sitten ollenkaan. Martta nousi pari kertaa seisomaan, ja sen ajan kun oli paikallaan, niin alkoi vinkuminen. Olin tyhmä, kun laitoin koiran heti sellaiseen testiin. Olisin voinut aloittaa homman paljon pienemmillä askeleilla, eli ensimmäinen kerta ihan vain sivusta seurattu touhua ja myöhemmin vasta paikallamakuu porukassa. Ja sekin vähitellen. No, tehty mikä tehty. Tulipahan testattua, mitä pitää nyt treenata ahkerasti. Muutenkin maahanmeno onnistui huonosti, kun ympärillä on muita koiria. Painetta oli selvästi liikaa. Tehtiin jonkin verran seuraamista, luoksetuloa, ja hyppyä. Loppuaika oltiin tekemättä mitään, eli yritin saada Martan rentoutumaan, vaikka ympärillä tapahtui. Nyt tarvitaan vain mahdottomasti tällaista treeniä lisää.

Viime torstaina käytin Martan ensimmäistä kertaa hieronnassa Jokisen Siljalla. Sanoin Siljalle jo aikaa varatessa, että kyseessä on pidättyväinen koira, joka ei uusista ihmistuttavuuksista juuri perusta. Siksipä olin hämmästynyt, miten hyvin Martta antoi Siljan käsitellä. Välillä suorastaan silmät kiinni urvotti ja rentoutui, mutta välillä kyllä kiemurteli ja piti ihmeellistä örinää. Kaiken kaikkiaan Martta sai hierojalta puhtaat paperit: ei mitään pahoja jumeja missään ja mahtavat lihakset. Lanteen alueelta ja lonkasta löytyi hieman jäykkyyttä, mutta ei niinkään paljon, että olisi tarvinnut toisen hieronta-ajan. Eli nyt voin ilmoittaa Martan Lieksan agiltykisoihin, jotka on helatorstaina. Olin nimittän etukäteen ajatellut, että odotan hierojan "tuomion" ennen kuin ilmoitan seuraaviin kisoihin.

Kieltämättä Lieksan kisat kyllä jännittää, sillä ne ovat meidän ensimmäiset ulkokenttäkisat. Täytyisi saada edes yhdet ulkotreenit ennen kisoja. Ja sitten on treenattava lentävää lähtöä. Luulen, että lähtö tulee onnistumaan huonosti, sillä treeneissäkin nimenomaan sen ensimmäisen radan lähtö on ollut ihan mahdoton. Kun ei malta pysyä paikallaan, niin siihen ei tunnu auttavan mikään. Eikä auta yhtään, että agilitytreenit on jääneet nyt vähemmälle, kun tokoiluinnostus on ollut pinnalla. Ne on sitten ne kuuluisat viime hetken treenit edessä, kunhan helatorstai lähestyy.




Kontakteja ex tempore

Kurakelit ovat saapuneet. Melkoisen laiska on mäyriäinen kulkemaan kurassa ja hiekoitushiekan kuorruttamilla asfalttiteillä. Ja kun olen minäkin laiska pesemään kuratassuja ja rapamahaa, niin ollaan kuin yhteisestä sopimuksesta tehty Martan kanssa vain pari lenkkiä päivässä. Etenkin nyt viikonloppuna tehdään pitkät aamu- ja iltalenkit. Päivällä Martta käy omassa pihassa pikaisesti pissillä. Toistaiseksi piha on vielä lumen peitossa, joten kuraongelmaa ei pihapissityksessä ole. Vaan kyllä harmittaa Marttaa vietävästi, kun hanki ei enää kannakaan. Pyörii tuolla pihassa valmiita polkuja pitkin, mutta kun mieli tekisi päästä kulkemaan pihaa ristiin rastiin. Omenapuiden ympärillä on paljon jäniksen jälkiä (mokomat rusakot söivät omenapuun taimet verkoista huolimatta), ja ne kiehtoisi Marttaa kovasti. Ottaa aina askeleen hangelle, mutta humpsahtaa kevyesti hangen syvyyksiin. Mäyriäinen on silmin nähden närkästynyt kun joutuu pyristelemään hangen keskeltä takaisin polulle.

Tänä iltana suunnittelin pitkää lenkkiä halki kuran ja lammikoiden, kunnes matkamme kulki hallin ohi. Ketään ei ollut treenaamassa, joten tyhjän hallin houkutus oli suuri. Onneksi minulla oli taskut täynnä namuja, sillä jalan juuressa oli intoa puhkuva koira, jolle oli keksittävä tekemistä. Molemmissa agilitykisoissa, joissa olemme käyneet on tullut virheitä puomin alastulon kontakteilla, joten treenin aihetta ei tarvinnut kauan miettiä. Olen viime viikkoina opettanut Martalle kotona kosketusalustan kontakteille. Olohuoneeseen on kyhätty matalasta pahvilaatikosta ja hyllylevystä alastulokontaktiharjoitus. Kotona kaikki onnistuu kuin leikki, joten nyt sitä oli aika kokeilla hallilla. Kyhäsin loivan puomiharjoituksen pöydästä, jota vasten laitoin puomin ylösmenon ja alastulon, ja molempiin päihin kosketusalustat. Kosketusalustana on hiirimatosta leikatut ympyrät, joiden halkaisija on noin 10 cm. Tarkoitus on pienentää alustoja pikkuhiljaa, kunnes ne muuttuvat näkymättömiksi :)

Martta hoksasi kosketusalusojen idean todella nopeasti. Yksittäisenä esteenä puomi ei tuota ongelmia. Mutta kun siihen lisätään hyppy ennen ja jälkeen, niin maastonakki innostuu hommasta niin paljon, että kosketusalustat unohtuu. Muutaman muistuttelukerran jälkeen homma meni kuin oppikirjoissa. Voin kyllä kuvitella, että kisoissa on taas eri meininki. Siellä Martta on kerännyt energiaa odotellessa omaa vuoroa, joten siinä innossa ei pysähtymiset vaan mitenkään muistu mieleen. Etenkään, jos ohjaajakin intoutuu juoksemaan eikä muista käskyttää koiraa, kuten näissä meidän kisoissa on tupannut käymään.

Kontaktiharjoituksen lisäksi tehtiin hieman tokoa: seuraamista, liikkeestä maahan, liikkeestä seisomaan sekä luoksetuloa. Seuraamisessa meidän pitää ottaa työn alle juokseminen ja seuraaminen. Minä kun lähden juoksemaan, niin Martta jättäytyy taakse. Vaan eihän me tätä juuri ollakaan treenattu, joten harjoituksen puutetta ihan täysin. Lisäksi minun pitää miettiä, mitä käskyä käytän, kun koira jää liikkeestä seisomaan. Tällä hetkellä käytän käskyä "Odota", mutta tänään Martta meni pari kertaa maahan sillä käskyllä. Kokeilin käskyä "Seiso", mutta silloin otti useita askeleita. Hmm, laitetaan mietintään. Pitäisi muutenkin miettiä noita käskyjä, sillä huomaan käyttäväni joitakin käskyjä hieman epämääräisesti.

Vaikka oltiin melkein tunti treenaamassa,  Martan mielestä se ei ollut tarpeeksi. Katseli minua ihmeissään, kun sammuttelin hallista valoja ja aloin tehdä lähtöä. Piti lahjoa namuilla, että suostui lähtemään ulos minun mukaan. Ulkona oli aivan eri koira kuin hallissa: liikkuminen oli kerrassaan vastentahtoista. Ja ulkona se "mitä sitten tehtäis" -katse muuttui "onko ihan pakko" -katseeksi.

Pala puuttuu!

Kuinkahan monta kertaa olen kertonut ihmisille, että meidän Puttis ei ole edes pentuna olleessaan tehnyt meillä mitään tuhoja. Ei ole purtu kenkiä eikä huonekaluja, ei mattoja eikä ovenpieliä. Ei mitään. Tänään se sitten tuhosi: yhden palapelin palan. Ollaan tällä viikolla väsätty iltaisin palapeliä. Puttista on harmittanut, kun ei ole nähnyt mitä me oikein puuhataan. On pyörinyt jaloissa ja marmattanut. Niinpä parina iltana nostin sen syliin ja siitä sitten pöydälle palapeliä ihmettelemään. Ja kun pöytä on iso, niin onpa Puttikselle otettu oma viltti pöydän toiselle laidalle, jossa se on tyytyväisenä nukkunut, kun me  olemme tehneet palapeliä. Niin, siis koira pöydällä. Kun se on niin mahdottoman pieni ja sievä, ja kun se haluaa olla siellä missä mekin. Ja kun se osaa olla pöydällä niin nätisti..

Tänä iltana palapeli oli ihan loppusuoralla. Kovasti olisi karvainen perheenjäsen halunnut taas osallistua palapelin rakentamiseen, mutta ajattelin, että kohta tämä on valmis, joten pysyköön lattialla. Siellä se pöydän alla jaloissa pyöri. Kantoi milloin mitäkin lelua tai luuta ja narisi, kun kukaan ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Jotakin se siellä pöydän alla touhusi, kunnes kamala katastrofi paljastui: pöydältä oli pudonnut lattialle yksi palapelin pala, joka nyt lötkötti matolla märkänä, turvonneena ja muotonsa menettäneenä. Ja palan vieressä silmiin napitti onnellisen näköinen pieni häntäänsä viputtava otus. Otus oli niin onnellinen, kun hänet taas huomioitiin. Ja näin oli sitten hetkessä tuhottu koko palapeli, sillä mitä tehdään palapelillä, josta puuttuu yksi pala. Ensi viikolla aloitamme uuden palapelin kokoamisen. Opittiinpa tästä, että palat pysyy pöydällä. Tai sitten koira.

Pyöräilykausi on avattu!

Voiko olla enää täydellisempää talvisäätä! Aurinko paistaa, lämpötila plussan puolella, täysin tyyntä, hanki kantaa. Voiko olla enää parempaa keliä lähteä jäälle. Ihana aurinkoinen sää ja sulat pyörätiet houkuttelivat meidät pyörälenkille. Eipä olla ennen tehtykään Martan kanssa pyörälenkkiä lumien aikaan. Laitoin koiruudelle takin päälle, ettei huimassa vauhdissa viima käy ja tule kylmä, ja suunnattiin pyörällä kaupungin halki rantaa kohti.

Martta oli innoissaan pyöräilystä. Alkumatkan vinkui ja ulisi; olisikohan syynä ollut liian hiljainen vauhti. Mutta kilometrin jälkeen keskittyi ylpeänä katselemaan maisemia. Parkkeerattiin pyörä rantaan ja lähdettiin katsomaan, minkälainen keli mahtaa jäällä olla. Ja hitsi, sehän oli ihan täydellinen. Hiihtäjiä oli jäällä ruuhkaksi asti, ja myös kävelijöitä oli paljon. Martta kiskoi hihnassa kuin heikkopäinen. Ihan kun ei olisi saanut ulkoilua moneen päivään eikä minkäänlaisia käytöstapoja hihnassa kulkemiseen. Kun päästiin hiihtobaanojen toiselle puolelle, niin pystyin laskemaan Martan irti. Voi taivas sitä energian määrää, kun tappijalka lähti pinkomaan. Martta laukkasi ristiin rastiin, eikä tarvinnut kulkea rajoittavia polkuja pitkin, kun hanki kantoi. Tuollaista juoksemisen intoa ei Martalla ole kuin jäällä. Välillä juoksi todella kauaksikin, mutta kun huomasin, että piti minua kuitenkin koko ajan silmällä, niin annoin koiran juosta. Ihmettelin kyllä, miten paljon pikku koira jaksoi. Kieli roikkuen se vaan hupelsi pitkin jäätä. Välillä innostui kaivamaan ja pyörimään hangessa, ja sitten taas matka jatkui täyttä laukkaa.

Päivän luontokysymys: Mitkä jäljet?

Vastaus: No ilmiselvät mäyräkoiran jäljethän ne :)

Käveltiin jäällä puolitoista tuntia. Luulin, että Martta olisi jo ihan naatti, kun tultiin takaisin päin. Mutta mitä vielä: lähempänä rantaa jäällä näkyi jäniksen ja jonkun muun elukan jälkiä. Kun Martta huomasi ne, niin vimmattuna lähti laukkaamaan jälkeä pitkin. Olin jo varma, että loppuilta menee mokoman otuksen etsimiseen metsästä, mutta aikansa kohkattuaan ja melkoisen lenkin juostuaan sille onneksi tuli äitiä ikävä.

Pieni koira, suuri varjo

Mäyräkoira noutajana

Martta ennätti hätäisesti toipua eilisistä agilitykisoista, kun tänään oli sitten uusien haasteiden vuoro. Onneksi "Puttis" ei ollut ollenkaan niin väsynyt kuin Varkauden kisojen jälkeen. Aamulenkillä säntäili niin terhakkaasti, että hyvällä omallatunnolla lähdettiin sitten noutajien noutokoulutukseen. Oltiin siis siellä harjoituskoirakkona, kun kouluttajat opettelivat kouluttamaan noutoa. Meidät oli jaettu kolmeen ryhmään ja me kuuluimme vasta-alkajiin. Itse en oikein tiennyt mitä päivältä olisin odottanut. Olenhan yrittänyt opettaa Martalle kapulan noutoa, mutta alusta asti on tuntunut, että se ei oikein toimi. Martalla ei ole synnynnäistä innostusta noutamiseen eikä millään tavalla tavaroiden kantamiseen. Noutamista olin tähän mennessä opettanut sheippaamalla, mutta olin tullut umpikujaan: periaatteessa koira kyllä noutaa, mutta innostusta asiaan ei ole ja kapulaa kannetaan vain se mikä on pakko ja pudotetaan nopeasti. Näihin asioihin toivoin saavani apua. Koulutukseen pyydettiin tuomaan mukana lelu, josta koira pitää. Heti tuli ongelma eteen. Martta ei ole leikkisää tyyppiä. Kodin ulkopuolella sitä ei juuri lelut kiinnosta. Ja kotonakin ainoat lelut jotka kiinnostaa, ovat pehmoleluja. Eilen kisojen jälkeen kävin shoppailemassa Mustista ja Mirristä sellaisen lampaannahkaa olevan pikkupikku patukan, jonka sitten otin tämän päivän koulutukseen mukaan.

Melkoista houkuttelua, mutta pientä kiinnostusta oli ajoittain havaittavissa..
(Kuva Sonja Pelkonen)

Ja noutaahan se lopulta! (Kuva: Sonja Pelkonen)

Kylläpä meillä olikin antoisa päivä tänään! Sain paljon uutta näkökulmaa koko hommaan. Ja mäyriäinen yllätti minut taas, positiivisesti. Päivän tulos oli se, että Martta innostui uudesta lelusta ja jopa muutaman kerran kantoi sitä ylpeänä. Eli minun pitää unohtaa noutokapula joksikin aikaa kokonaan ja keskitytään siihen, että Martta oppii kantamaan lelujaan. Ylipäätään tuosta kantamisesta pitää tehdä koiralle mukavaa ja sellaista, mitä se haluaa tehdä mielellään. Ja vasta sen jälkeen otetaan noutokapula työn alle, ja sekin tehdään leikkimällä. Ja mikä tärkeintä: minun pitää unohtaa namilla palkkaaminen jokaisen noudon jälkeen. Nythän Martta odottaa namia ihan vaikka pelkästään noutokapulan koskemisesta tai jo pelkästään noutokapulaan vilkaisemisesta. Jatkossa tehdään noutamista lelulla leikkien ja namupalkka vasta ihan lopuksi. Ja sitten se voikin olla joku superpalkka, ainakin aluksi.

Tehtiin siellä sitten omaa vuoroa odotellessa kontaktiharjoituksia ja paikalla makuuta. Martta toimi kaikin tavoin hienosti. Eipä ollakaan tokoiltu ulkona pitkiin aikoihin. Olikin ihanan aurinkoinen kevätpäivä tänään, joten mikäs sen parempaa kuin viettää koiran kanssa reilu kolme tuntia ulkona. Onkin uni maittanut koiralle tänä iltana. Meillä on vielä iltalenkki tekemättä, kun en ole raaskinut herättää tuota raatona makaava otusta.