Ja niin me vaan noustiin kakkosiin

Kukapa olisi uskonut, että neljät agilitykisat mäyriäisen kanssa ja sitten ollaankin jo kakkosluokassa. En minä ainakaan vielä lauantaiaamuna, kun kisoihin lähdettiin. Vaikka kaksi LUVAa jo olikin taskussa, niin jostakin syystä kakkosluokka on tuntunut kaukaiselta.

Olin ilmoittanut meidät Joensuun Agilityurheilijoiden kisoihin kahdelle radalle. Tuomarina oli Minna Räsänen. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, joten olin niin iloinen, kun ykköluokka aloitti klo 9. Laskeskelin, että yhteentoista mennessä me päästään jo kotiin pihakukkien istutukseen.

A-rata oli mukavan helppo, sellainen kuin ykkösluokan radan kuuluu ollakin. Ei mitään turhia koukeroita, mutta melkoista juoksemista kuitenkin. Martta teki radan täydellä innolla. Oikeastaan intoa oli alussa taas niin paljon, että jouduttiin tekemään lentävä lähtö. Meidän lähdöt on vain huonontuneet entisestään. Viime kisoissa sentään pysyi paikallaan ensimmäisen radan lähdössä, mutta nyt ei kummallakaan. Onneksi molemmat radat olivat helppoja lentäväänkin lähtöön. Ja niin siinä sitten kävi, että heti A-radalla tehtiin nollatulos ja saatiin serti. Jouduttiin siis starttaamaan B-rata kakkosluokassa. Minä suuri jännittäjä en päässyt helpolla, kun kakkosluokan B-rata alkoi vasta puoli kahdelta.

Kakkosluokan radalle lähdin melkoisen jännityksen vallassa. Ajattelin etukäteen, että kuuma ja pitkä päivä on vienyt Martalta terävimmän innon, joka toisi myös lähtöön rauhallisuutta. Olin väärässä: lentävä lähtö jouduttiin taas tekemään. Radassa oli myös pari ansaa, joista etenkin toinen toi melkoisen lisäjännityksen: putki ja A-este olivat vierekkäin, joista piti sitten valita putki. Viime aikoina ollaan melkoisesti treenattu kontakteja, joten arvelin Martan imevän A:lle turhan kevyesti. Toisaalta ajattelin, että kun tämä on meidän ensimmäinen kakkosluokan rata, niin suuria odotuksia ei voi olla. Loppujen lopuksi me molemmat tehtiin parhaamme, ja täytyy sanoa, että se oli kenties meidän paras rata ikinä, vaikka yksi rima radalla tippuikin. Me tehtiin rata juuri niin kuin olin se suunnitellutkin ja se tuntui niin helpolta. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Maria oli taas niin ihana, että videoi meidän radan:

Inka oli saanut otettua Martasta hyviä vauhtikuvia:

Mäykkyläinen pötkeltää menemään.

Ja kepit haukutaan.

Ykkösluokan radalla sijoituttiin toiseksi ja kakkosluokan radalla kolmanneksi. Meillä oli kerrassaan loistava päivä, joka vietettiin mukavassa porukassa. Ja kun vielä menestystäkin tuli, niin mikäs sen hauskempaa. Ei mennyt päivä hukkaan, vaikka kesäkukkien istutus jäikin toiseen kertaan.

On tuo mäyriäinen vaan niin hauska otus, ja se osaa yllättää. Nopeutta sille on tullut melkoisesti agiradalla. Enää ei olekaan mikään pikkuköntys, vaikka eihän me tulla monelle ns. agilityrodulle ajalla pärjäämään. Mutta siinä mielessä mäyräkoiran kanssa harrastaminen on mukavaa, että kukaan ei aseta meille mitään odotuksia. Se on vaan sellainen hassu pikku otus, ja kaikki onnistuminen on vaan plussaa.

Tässä sitten virallinen pönötyskuva ruusukkeen kanssa:

Tänään annoin Martalle palkinnoksi saadun siankorvan. Vinkuen kantoi sitä huoneesta toiseen. Piilotti sen ensin sohvan taakse, kunnes tajusi, että ulkona sille löytyisi parempi paikka. Niinpä siankorva on pahojen päivien varalta meidän rapunpielessä soraröykkiön alla. Sieltä se sitten kaivetaan, kun on tarpeeksi pehmennyt.

Kesän kynnyksellä

Lieksan kisojen suunnitellaan tulevia kisoja ja oikeastaan katsastellaan koko kesän kisoja sillä silmällä, että mihinköhän sitä mentäisiin. Ollaan treenailtu agilityä ja ollaanpa itsenäisesti tehty tokoakin. Kunhan vain saisin tuon paikallamakuun kuntoon, niin eiköhän sitä syksyllä uskalleta mennä kokeeseenkin. Alokasluokan liikkeet alkaa olla hanskassa muilta osin. Martalle tuo paikallamakuu vieraiden koirien kanssa on vielä toistaiseksi liian jännittävää. Nyt tarvitaan vaan tehotreeniä tässä asiassa, niin eiköhän saada sekin liike kisakuntoon.

Lämpimät ilmat ovat houkutelleet meitä pitkille lenkeille. Viime aikona olemme hakeneet lenkkikaveriksi naapurin Lempin. Lempi on 7 kuukauden ikäinen huippusuloinen sekarotuinen, jossa rotujen kirjo on melkoinen (ainakin shelttiä, villakoiraa, tiibetinspanielia ja kymmentä muuta rotua). Martta ja Lempi on hyvä parivaljakko. Martta suhtautuu Lempiin yllättävän tyynesti, mutta suostuu jopa leikkimäänkin Lempin kanssa, ainakin ajoittain. Tai liekö se Martan mielestä leikkiä: Lempi saa Martan juoksemaan, kun leikkii olevansa jänis. Martta aloittaa ajohaukun ja jahtaa Lempiä ihan tosissaan hullun kiilto silmissä. Onneksi ajojahti päättyy yleensä rauhallisesti: kun Lempi pysähtyy, niin Martta palaa tyyneen olotilaan.

Tänään tein parin tunnin lenkin koirakaksikon kanssa. Kahden koiran taluttaminen on helppoa, kun on kaksi hienosti käyttäytyvää otusta hihnojen päässä. Rauhallisimmilla alueilla pystyy molempia koiria pitämään irti, mutta tänään oli niin paljon kulkijoita ja etenkin pyöräilijöitä, että tehtiin suurimmaksi osaksi hihnalenkki. Loppumatkasta, kun tultiin "kotimetsään" laskin piskit irti ja samantien alkoi takaa-ajoleikki. Vielä ne vaan jaksoivat puolentoista tunnin lenkin jälkeen riehua metsässä.

Tässä muutama kuva näistä kaveruksista.



Lempi the Karvakasa



Lempi ja Martta, edes hetken aikaa paikallaan.



Kaksi nenää haistaa paremmin kuin yksi: namujen etsimistä ruohikosta lenkin päätteeksi.



"Lisää namuja!"

Toinen LUVA

Kannattipa lähteä Lieksan kisoihin, vaikka eilen hermostuksissani kaduin koko ilmoittautumista. Nämä olivat meille ensimmäiset ulkokenttäkisat, mikä aiheutti lisäjännitystä. Kaikki kauhukuvat olin jo mielessäni pyöritellyt eilisiltaan mennessä. Mutta kisapäivä oli kerrassaan onnistunut.

Aamulla startattiin ennen puolta seitsemää, haettiin Maria ja Beijo kyytiin ja lähdettiin kohti Lieksaa. Tälle päivälle oli Itä-Suomeen luvattu hellettä, mutta onneksi ainakaan aamupäivällä ei liikakuumuus yltänyt Lieksan korkeudelle asti. Menomatkalla sateli vettä, mutta perillä oli kerrassaan paras mahdollinen sää: puoli pilvistä ja sopivan lämmintä. Tuomarina oli Elina Hannikainen, jonka ykkösluokan ratoja en löytänyt netistä etukäteen, joten en pystynyt ennakoimaan, minkälaisia kiemuroita olisi luvassa. Pelkäsin etukäteen vaikeita ratoja, mutta täytyy myöntää, että molemmat radat olivat oikein mukavat, juuri sopivat ykkösluokan radoiksi. Ensimmäisessä radassa oli ehkä hivenen enemmän pyöritystä, kun taas toinen rata oli pelkkää juoksua.

Martta kävi aamusta asti ihan ylikierroksilla, joten ensimmäisenä tehtävänä oli koiran rauhoittaminen. Jotkut joutuvat ennen kisaa virittämään koiriinsa kierroksia, mutta minun pitää rauhoitella ylijännittynyttä tappijalkaa. Muuten radalla olosta ei tule mitään, kun koira alkaa sählätä omiaan eikä malta kuunnella. Martta on muutenkin kisapaikalla todella jännittynyt, eikä osaa rentoutua ollenkaan, paitsi autossa. Etenkään muiden suorituksia ei kannata Martan kanssa katsoa ennen omaa starttia, kun pikku otus kuumuu ihan hurjasti: riuhtoo hihnassa, vinkuu ja haukkuu.

Meillä oli kilpailunumero 2, mutta jouduttiin starttaamaan ensimmäisenä, kun meitä edeltävä koira ei tullut paikalle. Ensimmäisenä starttaaminen on kaikin puolin hankala paikka. Se, että palaan koiran luo rataantutustumisen jälkeen, vaatisi taas hetkisen aikaa koiran rauhoittamiseen. Martta on niin innoissaan siitä, että häntä ei olekaan hyljätty, joten kierrokset käy korkealla. Kun mennään radalle, niin koira ei halua irrota minusta ollenkaan, joten aloittaminen menee mönkään. Ensimmäisellä radalla en saanut Marttaa edes istumaan aloituksessa, vaan jäi seisomaan ensimmäisen esteen taakse. Pääsin kuitenkin irtautumaan ensimmäisen hypyn toiselle puolelle ja lähti vasta käskystä liikkeelle. Onneksi molemmilla radoilla oli helpot aloitukset, joissa lentävät lähdötkin oli mahdollista toteuttaa. Ensimmäinen rata oli minun osalta melkoista sähläystä. Jotenkin eteneminen ei ollut sujuvaa, ja parissa kohdassa pyörin ihan turhaa ja sotkin koiran menoa. Martta pelasti tilanteen ja tehtiin nollarata. Vaikka meno oli hidasta, niin selvittiin kuitenkin niukin naukin ihanneajassa. Niinpä saatiin meidän toinen LUVA.

Ennen toista rataa Martta tuntui jo vähän väsyneeltä. Ilmakin oli hieman lämmennyt ja rataantutustumisen ajan Martta haukkui minun perään eikä osannut rauhoittua. Niinpä kierrokset oli korkeat, kun lähdettiin starttiin. Ja lähtö olikin sitten sitäkin huonompi. Kun irrotin kaulapannan, niin Martta meinasi jo ampaista ensimmäiselle hypylle, mutta onneksi sain niskavilloista kiinni. Niinpä otin varman päälle ja tehtiin lentävä lähtö. Toinen rata oli meiltä sitten sujuvaa menoa. Martta kulki kuin ajatus ja itsekin jo hetkittäin nautin hommasta. Liekö sitten väsymys painanut pikku jalkoja, kun toiseksi viimeisellä hypyllä tuli rima alas. Niinpä saatiin 5 virhepistettä, vaikka lähellä oli se kolmaskin LUVA. Ensimmäisellä radalla sijoituttiin toiseksi ja toisella radalla ensimmäiseksi. Lahjakorttien lisäksi kotiinviemisinä oli ruisleipä, eli Martta toi meille tänään leivän pöytään.

Jos meillä oli onnistunut kisapäivä niin sitä se oli myös meidän reissukavereillakin: Maria ja Beijo saivat ensimmäisellä radalla kolmannen LUVAn ja tekivät sitten toisen radan kakkosluokassa.

Maria ystävällisesti kuvasi meidän kisaradat. Tässä nollarata. Melkoista sähläämistähän tuo on ja törmäilyä, joten ihme, että se nollana suoritettiin. Mutta tuosta näkee, miten mäyriäinen painaa innolla menemään.

Kevät saa meidät tokoilemaan

Tämä kevät on niin ihanaa aikaa! Jo tietoisuus siitä, että taas on kylmästä talvesta selvitty hengissä ja kesä on edessä, antaa niin paljon virtaa ja innostusta kaikkeen tekemiseen. Marttakin nauttii auringon lämmöstä ihan täysillä. Minne vaan auringonsäde ikkunasta paistaa, niin jo vain Martta sen löytää ja auringon lämmössä rötköttää. Ja kun ulkona on tarpeeksi lämmintä, niin koira kyllä löytää sen kaikkein lämpimimmän paikan ja nauttii silmin nähden.

Nyt kun maa on sula ja suht' kuivakin, niin tokoilu on taas voitolla meidän treenaamisessa. Miten mukavaa, kun kesken iltalenkin voi poiketa matkan varrella oleville hiekkakentille tekemään jotakin pientä. Siis kunhan vain on muistanut varata kourallisen lihapullapaloja taskuun. Vaan ollaanpa treenattu tokoa porukassakin. Kääpiöryhmä kokoontui taas pitkän ajan jälkeen Kanervalan koulun pihalla. Tehtiin Martan kanssa sellaiset kokeenomaiset treenit. Ainoastaan paikkamakuu jäi seuraavaan kertaan. Riikka toimi liikkurina ja Susanna häiriövalokuvaajana. Martta teki alokasluokan liikkeet tosi nätisti. Etenkin seuraaminen ollaan saatu sellaiseen kuosiin, että sitä kehtaisi jo kokeeseen mennä esittämään. Sen sijaan ohjaaja joutuu vielä opettelemaan koekäyttäymistä, sillä homma kun ei ole minulle mitenkään tuttua, niin nuo liikkurin ohjeet ei oikein mennyt perille. Senpä takia olikin käytävä ihan vain turistina katsomassa lauantaisen tokokokeen alokasluokan suoritukset.

Tässä Susanna ottamia kuvia meidän tokotreenistä:



Yhtä jalkaa alkaa seuraaminen..


















.. Ja hienossa kontaktissa mennään.



Liikkeestä maahan, ja siellä se nätistä nököttää.


















Luoksetulo :)

Tänään sitten käytiin tokoilemassa uudessa ryhmässä. Koiria oli paikalla lähemmäs kymmenen ja jokainen teki omia juttujaan itsenäisesti, mutta apua kyllä sai tarvittaessa. Paikallamakuu tehtiin tietysti porukalla. No, nyt sitten tuli selville Martan paineensietokyky, kun ympärillä on paljon muita koiria ja ihmisiä. Eli sitä paineensietoa ei sitten ollutkaan. Paikallamakuu ei onnistunut sitten ollenkaan. Martta nousi pari kertaa seisomaan, ja sen ajan kun oli paikallaan, niin alkoi vinkuminen. Olin tyhmä, kun laitoin koiran heti sellaiseen testiin. Olisin voinut aloittaa homman paljon pienemmillä askeleilla, eli ensimmäinen kerta ihan vain sivusta seurattu touhua ja myöhemmin vasta paikallamakuu porukassa. Ja sekin vähitellen. No, tehty mikä tehty. Tulipahan testattua, mitä pitää nyt treenata ahkerasti. Muutenkin maahanmeno onnistui huonosti, kun ympärillä on muita koiria. Painetta oli selvästi liikaa. Tehtiin jonkin verran seuraamista, luoksetuloa, ja hyppyä. Loppuaika oltiin tekemättä mitään, eli yritin saada Martan rentoutumaan, vaikka ympärillä tapahtui. Nyt tarvitaan vain mahdottomasti tällaista treeniä lisää.

Viime torstaina käytin Martan ensimmäistä kertaa hieronnassa Jokisen Siljalla. Sanoin Siljalle jo aikaa varatessa, että kyseessä on pidättyväinen koira, joka ei uusista ihmistuttavuuksista juuri perusta. Siksipä olin hämmästynyt, miten hyvin Martta antoi Siljan käsitellä. Välillä suorastaan silmät kiinni urvotti ja rentoutui, mutta välillä kyllä kiemurteli ja piti ihmeellistä örinää. Kaiken kaikkiaan Martta sai hierojalta puhtaat paperit: ei mitään pahoja jumeja missään ja mahtavat lihakset. Lanteen alueelta ja lonkasta löytyi hieman jäykkyyttä, mutta ei niinkään paljon, että olisi tarvinnut toisen hieronta-ajan. Eli nyt voin ilmoittaa Martan Lieksan agiltykisoihin, jotka on helatorstaina. Olin nimittän etukäteen ajatellut, että odotan hierojan "tuomion" ennen kuin ilmoitan seuraaviin kisoihin.

Kieltämättä Lieksan kisat kyllä jännittää, sillä ne ovat meidän ensimmäiset ulkokenttäkisat. Täytyisi saada edes yhdet ulkotreenit ennen kisoja. Ja sitten on treenattava lentävää lähtöä. Luulen, että lähtö tulee onnistumaan huonosti, sillä treeneissäkin nimenomaan sen ensimmäisen radan lähtö on ollut ihan mahdoton. Kun ei malta pysyä paikallaan, niin siihen ei tunnu auttavan mikään. Eikä auta yhtään, että agilitytreenit on jääneet nyt vähemmälle, kun tokoiluinnostus on ollut pinnalla. Ne on sitten ne kuuluisat viime hetken treenit edessä, kunhan helatorstai lähestyy.




Kontakteja ex tempore

Kurakelit ovat saapuneet. Melkoisen laiska on mäyriäinen kulkemaan kurassa ja hiekoitushiekan kuorruttamilla asfalttiteillä. Ja kun olen minäkin laiska pesemään kuratassuja ja rapamahaa, niin ollaan kuin yhteisestä sopimuksesta tehty Martan kanssa vain pari lenkkiä päivässä. Etenkin nyt viikonloppuna tehdään pitkät aamu- ja iltalenkit. Päivällä Martta käy omassa pihassa pikaisesti pissillä. Toistaiseksi piha on vielä lumen peitossa, joten kuraongelmaa ei pihapissityksessä ole. Vaan kyllä harmittaa Marttaa vietävästi, kun hanki ei enää kannakaan. Pyörii tuolla pihassa valmiita polkuja pitkin, mutta kun mieli tekisi päästä kulkemaan pihaa ristiin rastiin. Omenapuiden ympärillä on paljon jäniksen jälkiä (mokomat rusakot söivät omenapuun taimet verkoista huolimatta), ja ne kiehtoisi Marttaa kovasti. Ottaa aina askeleen hangelle, mutta humpsahtaa kevyesti hangen syvyyksiin. Mäyriäinen on silmin nähden närkästynyt kun joutuu pyristelemään hangen keskeltä takaisin polulle.

Tänä iltana suunnittelin pitkää lenkkiä halki kuran ja lammikoiden, kunnes matkamme kulki hallin ohi. Ketään ei ollut treenaamassa, joten tyhjän hallin houkutus oli suuri. Onneksi minulla oli taskut täynnä namuja, sillä jalan juuressa oli intoa puhkuva koira, jolle oli keksittävä tekemistä. Molemmissa agilitykisoissa, joissa olemme käyneet on tullut virheitä puomin alastulon kontakteilla, joten treenin aihetta ei tarvinnut kauan miettiä. Olen viime viikkoina opettanut Martalle kotona kosketusalustan kontakteille. Olohuoneeseen on kyhätty matalasta pahvilaatikosta ja hyllylevystä alastulokontaktiharjoitus. Kotona kaikki onnistuu kuin leikki, joten nyt sitä oli aika kokeilla hallilla. Kyhäsin loivan puomiharjoituksen pöydästä, jota vasten laitoin puomin ylösmenon ja alastulon, ja molempiin päihin kosketusalustat. Kosketusalustana on hiirimatosta leikatut ympyrät, joiden halkaisija on noin 10 cm. Tarkoitus on pienentää alustoja pikkuhiljaa, kunnes ne muuttuvat näkymättömiksi :)

Martta hoksasi kosketusalusojen idean todella nopeasti. Yksittäisenä esteenä puomi ei tuota ongelmia. Mutta kun siihen lisätään hyppy ennen ja jälkeen, niin maastonakki innostuu hommasta niin paljon, että kosketusalustat unohtuu. Muutaman muistuttelukerran jälkeen homma meni kuin oppikirjoissa. Voin kyllä kuvitella, että kisoissa on taas eri meininki. Siellä Martta on kerännyt energiaa odotellessa omaa vuoroa, joten siinä innossa ei pysähtymiset vaan mitenkään muistu mieleen. Etenkään, jos ohjaajakin intoutuu juoksemaan eikä muista käskyttää koiraa, kuten näissä meidän kisoissa on tupannut käymään.

Kontaktiharjoituksen lisäksi tehtiin hieman tokoa: seuraamista, liikkeestä maahan, liikkeestä seisomaan sekä luoksetuloa. Seuraamisessa meidän pitää ottaa työn alle juokseminen ja seuraaminen. Minä kun lähden juoksemaan, niin Martta jättäytyy taakse. Vaan eihän me tätä juuri ollakaan treenattu, joten harjoituksen puutetta ihan täysin. Lisäksi minun pitää miettiä, mitä käskyä käytän, kun koira jää liikkeestä seisomaan. Tällä hetkellä käytän käskyä "Odota", mutta tänään Martta meni pari kertaa maahan sillä käskyllä. Kokeilin käskyä "Seiso", mutta silloin otti useita askeleita. Hmm, laitetaan mietintään. Pitäisi muutenkin miettiä noita käskyjä, sillä huomaan käyttäväni joitakin käskyjä hieman epämääräisesti.

Vaikka oltiin melkein tunti treenaamassa,  Martan mielestä se ei ollut tarpeeksi. Katseli minua ihmeissään, kun sammuttelin hallista valoja ja aloin tehdä lähtöä. Piti lahjoa namuilla, että suostui lähtemään ulos minun mukaan. Ulkona oli aivan eri koira kuin hallissa: liikkuminen oli kerrassaan vastentahtoista. Ja ulkona se "mitä sitten tehtäis" -katse muuttui "onko ihan pakko" -katseeksi.

Pala puuttuu!

Kuinkahan monta kertaa olen kertonut ihmisille, että meidän Puttis ei ole edes pentuna olleessaan tehnyt meillä mitään tuhoja. Ei ole purtu kenkiä eikä huonekaluja, ei mattoja eikä ovenpieliä. Ei mitään. Tänään se sitten tuhosi: yhden palapelin palan. Ollaan tällä viikolla väsätty iltaisin palapeliä. Puttista on harmittanut, kun ei ole nähnyt mitä me oikein puuhataan. On pyörinyt jaloissa ja marmattanut. Niinpä parina iltana nostin sen syliin ja siitä sitten pöydälle palapeliä ihmettelemään. Ja kun pöytä on iso, niin onpa Puttikselle otettu oma viltti pöydän toiselle laidalle, jossa se on tyytyväisenä nukkunut, kun me  olemme tehneet palapeliä. Niin, siis koira pöydällä. Kun se on niin mahdottoman pieni ja sievä, ja kun se haluaa olla siellä missä mekin. Ja kun se osaa olla pöydällä niin nätisti..

Tänä iltana palapeli oli ihan loppusuoralla. Kovasti olisi karvainen perheenjäsen halunnut taas osallistua palapelin rakentamiseen, mutta ajattelin, että kohta tämä on valmis, joten pysyköön lattialla. Siellä se pöydän alla jaloissa pyöri. Kantoi milloin mitäkin lelua tai luuta ja narisi, kun kukaan ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Jotakin se siellä pöydän alla touhusi, kunnes kamala katastrofi paljastui: pöydältä oli pudonnut lattialle yksi palapelin pala, joka nyt lötkötti matolla märkänä, turvonneena ja muotonsa menettäneenä. Ja palan vieressä silmiin napitti onnellisen näköinen pieni häntäänsä viputtava otus. Otus oli niin onnellinen, kun hänet taas huomioitiin. Ja näin oli sitten hetkessä tuhottu koko palapeli, sillä mitä tehdään palapelillä, josta puuttuu yksi pala. Ensi viikolla aloitamme uuden palapelin kokoamisen. Opittiinpa tästä, että palat pysyy pöydällä. Tai sitten koira.

Pyöräilykausi on avattu!

Voiko olla enää täydellisempää talvisäätä! Aurinko paistaa, lämpötila plussan puolella, täysin tyyntä, hanki kantaa. Voiko olla enää parempaa keliä lähteä jäälle. Ihana aurinkoinen sää ja sulat pyörätiet houkuttelivat meidät pyörälenkille. Eipä olla ennen tehtykään Martan kanssa pyörälenkkiä lumien aikaan. Laitoin koiruudelle takin päälle, ettei huimassa vauhdissa viima käy ja tule kylmä, ja suunnattiin pyörällä kaupungin halki rantaa kohti.

Martta oli innoissaan pyöräilystä. Alkumatkan vinkui ja ulisi; olisikohan syynä ollut liian hiljainen vauhti. Mutta kilometrin jälkeen keskittyi ylpeänä katselemaan maisemia. Parkkeerattiin pyörä rantaan ja lähdettiin katsomaan, minkälainen keli mahtaa jäällä olla. Ja hitsi, sehän oli ihan täydellinen. Hiihtäjiä oli jäällä ruuhkaksi asti, ja myös kävelijöitä oli paljon. Martta kiskoi hihnassa kuin heikkopäinen. Ihan kun ei olisi saanut ulkoilua moneen päivään eikä minkäänlaisia käytöstapoja hihnassa kulkemiseen. Kun päästiin hiihtobaanojen toiselle puolelle, niin pystyin laskemaan Martan irti. Voi taivas sitä energian määrää, kun tappijalka lähti pinkomaan. Martta laukkasi ristiin rastiin, eikä tarvinnut kulkea rajoittavia polkuja pitkin, kun hanki kantoi. Tuollaista juoksemisen intoa ei Martalla ole kuin jäällä. Välillä juoksi todella kauaksikin, mutta kun huomasin, että piti minua kuitenkin koko ajan silmällä, niin annoin koiran juosta. Ihmettelin kyllä, miten paljon pikku koira jaksoi. Kieli roikkuen se vaan hupelsi pitkin jäätä. Välillä innostui kaivamaan ja pyörimään hangessa, ja sitten taas matka jatkui täyttä laukkaa.

Päivän luontokysymys: Mitkä jäljet?

Vastaus: No ilmiselvät mäyräkoiran jäljethän ne :)

Käveltiin jäällä puolitoista tuntia. Luulin, että Martta olisi jo ihan naatti, kun tultiin takaisin päin. Mutta mitä vielä: lähempänä rantaa jäällä näkyi jäniksen ja jonkun muun elukan jälkiä. Kun Martta huomasi ne, niin vimmattuna lähti laukkaamaan jälkeä pitkin. Olin jo varma, että loppuilta menee mokoman otuksen etsimiseen metsästä, mutta aikansa kohkattuaan ja melkoisen lenkin juostuaan sille onneksi tuli äitiä ikävä.

Pieni koira, suuri varjo

Mäyräkoira noutajana

Martta ennätti hätäisesti toipua eilisistä agilitykisoista, kun tänään oli sitten uusien haasteiden vuoro. Onneksi "Puttis" ei ollut ollenkaan niin väsynyt kuin Varkauden kisojen jälkeen. Aamulenkillä säntäili niin terhakkaasti, että hyvällä omallatunnolla lähdettiin sitten noutajien noutokoulutukseen. Oltiin siis siellä harjoituskoirakkona, kun kouluttajat opettelivat kouluttamaan noutoa. Meidät oli jaettu kolmeen ryhmään ja me kuuluimme vasta-alkajiin. Itse en oikein tiennyt mitä päivältä olisin odottanut. Olenhan yrittänyt opettaa Martalle kapulan noutoa, mutta alusta asti on tuntunut, että se ei oikein toimi. Martalla ei ole synnynnäistä innostusta noutamiseen eikä millään tavalla tavaroiden kantamiseen. Noutamista olin tähän mennessä opettanut sheippaamalla, mutta olin tullut umpikujaan: periaatteessa koira kyllä noutaa, mutta innostusta asiaan ei ole ja kapulaa kannetaan vain se mikä on pakko ja pudotetaan nopeasti. Näihin asioihin toivoin saavani apua. Koulutukseen pyydettiin tuomaan mukana lelu, josta koira pitää. Heti tuli ongelma eteen. Martta ei ole leikkisää tyyppiä. Kodin ulkopuolella sitä ei juuri lelut kiinnosta. Ja kotonakin ainoat lelut jotka kiinnostaa, ovat pehmoleluja. Eilen kisojen jälkeen kävin shoppailemassa Mustista ja Mirristä sellaisen lampaannahkaa olevan pikkupikku patukan, jonka sitten otin tämän päivän koulutukseen mukaan.

Melkoista houkuttelua, mutta pientä kiinnostusta oli ajoittain havaittavissa..
(Kuva Sonja Pelkonen)

Ja noutaahan se lopulta! (Kuva: Sonja Pelkonen)

Kylläpä meillä olikin antoisa päivä tänään! Sain paljon uutta näkökulmaa koko hommaan. Ja mäyriäinen yllätti minut taas, positiivisesti. Päivän tulos oli se, että Martta innostui uudesta lelusta ja jopa muutaman kerran kantoi sitä ylpeänä. Eli minun pitää unohtaa noutokapula joksikin aikaa kokonaan ja keskitytään siihen, että Martta oppii kantamaan lelujaan. Ylipäätään tuosta kantamisesta pitää tehdä koiralle mukavaa ja sellaista, mitä se haluaa tehdä mielellään. Ja vasta sen jälkeen otetaan noutokapula työn alle, ja sekin tehdään leikkimällä. Ja mikä tärkeintä: minun pitää unohtaa namilla palkkaaminen jokaisen noudon jälkeen. Nythän Martta odottaa namia ihan vaikka pelkästään noutokapulan koskemisesta tai jo pelkästään noutokapulaan vilkaisemisesta. Jatkossa tehdään noutamista lelulla leikkien ja namupalkka vasta ihan lopuksi. Ja sitten se voikin olla joku superpalkka, ainakin aluksi.

Tehtiin siellä sitten omaa vuoroa odotellessa kontaktiharjoituksia ja paikalla makuuta. Martta toimi kaikin tavoin hienosti. Eipä ollakaan tokoiltu ulkona pitkiin aikoihin. Olikin ihanan aurinkoinen kevätpäivä tänään, joten mikäs sen parempaa kuin viettää koiran kanssa reilu kolme tuntia ulkona. Onkin uni maittanut koiralle tänä iltana. Meillä on vielä iltalenkki tekemättä, kun en ole raaskinut herättää tuota raatona makaava otusta.

Ja se ensimmäinen LUVA!

Tänään matkattiin Kuopion agilitykisoihin. Matkaseurana meillä oli tällä kertaa Tiina ja Ukko. Kerrassaan mukava matka oli meillä. Loistava ajokeli ja hyvää seuraa, niin matkakin meni nopeasti ja mukasti. Martta oli ilmoitettu kahdelle radalla ja Ukko kolmelle. Varkauden kisojen kokemuksesta tiesin, ettei Martta jaksa kolmea rataa, joten jätin ilmoittamatta Marttaa hyppyradalle.

Tuomarina oli Risto Ojanperä, joka oli tehnyt erittäin kivat radat. Ainakin 1-luokan radat oli mielestäni juuri sellaiset kuin pitääkin: selkeät linjat ja ilman turhia koukeroita ja kikkailua. Molemmat radat olivatkin melkoista juoksemista. Eniten epäilin taas Martan pysymistä lähdössä. Kun A-rata alkoi juoksusuoralla, niin olisi ollut tärkeää päästä lähdössä tarpeeksi kauas. Martta näytti pysyvän hyvin, mutta en uskaltanut ottaa riskiä ja etenin ainoastaan ensimmäisen esteen taakse. A-rata menikin ihan suunnitelmien mukaisesti. Kepeillä hieman varmistelin, mutta Martta teki ne huolellisesti. Tein takaleikkauksen A:lle ja persjätön toisen putken jälkeiselle hypylle. Ainoastaan puomilla Martta ihmeellisesti hiippaili. Ensimmäinen rata oli nollarata ja aikakin riitti, joten LUVAhan sieltä sitten tuli.

B-radalla oli alussa kinkkinen kohta, joka sai minut hermoilemaan. Toiselle hypylle tuli takaakierto. Rataan tutustumisessa suurin osa ajasta meni nimenomaan tuohon kakkosesteen ohjaskuvion pähkäämiseen. Tein muutaman suunnitelman ja onneksi tein suunnitelman myös Martan varaslähtöä varten, sillä niinhän siinä sitten kävi. Minulla oli tarkoitus päästä toisen esteen viereen tekemään sylkkäri kakkosesteelle, mutta kas kummaa, kun olin juuri ja juuri ensimmäisen esteen kohdalla, niin Martta lähti liikkeelle. Siinä piti sitten soveltaa, ja sain kuin sainkin koiran käännettyä oikein kakkosesteelle, vaikka hieman tuli kiire jatkaa siitä kolmoselle. Loppurata menikin sitten suunnitelmien mukaan. Pelkkää suoraan juoksua viimeisille hypyille asti. Ennen viimeisiä hyppyjä oli puomi. Minulla oli jo ajaukset viimeisillä hypyillä ja unohdin varmistaa Martan puomin alastulon kontaktin. Mokoma teki saman kuin Varkaudessa, eli hyppäsi alas puomin alastulolta. Se olikin ainoa virhe B-radalla, eli oli se nolla siinäkin lähellä.

Olinpa minä taas tuohon maastonakkiin kovin tyytyväinen. Kunhan saan siltä tuon lähtömerkin odottamisen varmaksi, niin hitsi, sehän on ihan pitelemätön. Ja tartteis varmaan tehdä jotain puomin alastulolle. Olen vaan ollut niin laiska, että olen luottanut, että noilla tappijaloilla se ei harpo kontaktien ohi. Tähän asti niin on ollutkin, mutta täytyykö minun luovuttaa ja opettaa sille kontaktit.

Ratojen välissä Martta odotti autossa. Oli minulla myös kevythäkki mukana, mutta en uskaltanut ottaa sitä sisälle, ennen kuin meidän radat oli ohi. Hallilla Martta on nimittäin jättänyt radan kesken ja syöksynyt vahtimaan häkkiänsä, joten nyt en uskaltanut sitä riskiä ottaa. Mutta kun omat radat oli suoritettu ja odottelimme Ukon C-rataa, otin kevythäkin sisälle. Martta oli niin tyytyväinen kun sai olla häkissään ja pystyi rentoutumaan siellä paremmin kuin aikaisemmin. Muutenkin otti tuon kisatilanteen ja hälinän todella rauhallisesti. Täytyisi varmaan taas joku kerta kokeilla häkin mukanaoloa treeneissä. Olisi niin näppärää, kun voisi pitää odotteluajat häkissä. Viihtyy vaan häkissä turhan hyvin. Nytkin se piti namuilla houkutella ulos sieltä.

Nyt ei auta kuin alkaa selaamaan kisakalenteria. Tottahan sitä kiinnostaa kokeilla, miten pitkälle mäyräkoiran kanssa päästään.

Tokotokotokotoko

Tänään osallistuttiin Joensuun Agilityurheilijoiden järjestämään toko-koulutukseen. Kouluttajana toimi tokotuomari Riikka Pulliainen. Ryhmässämme oli neljä koiraa ja aikaa oli kaksi tuntia. Yksi koirakko vuorollaan sai apua harjoittelun ongelmakohtiin. Meidän ongelmakohdiksi valitsin seuraamisen sekä liikkestä maahan menon. Vaikka seuraaminen onkin meillä talven aikana korjaantunut kaikkein eniten tokoliikkeistä, niin aina siinä on parannettavaa. Martan kontakti on kyllä hyvä ja seuraamisen paikkakin alkaa olla kohdillaan. Mutta suurin ongelma olenkin minä itse. On se kumma, kun en pysty kulkemaan suorassa. Johan Susanna on minulle siitä jo pitkään antanut minulle piiskaa, mutta niin se vaan on, että kierossa ja kumarassa kuljen edelleen. Tänään myös Riikka-kouluttaja antoi minulle välittömästi palautetta ja ohjeen kulkea suorassa ja katsoa metrin päähän maahan eteenpäin. Onhan se hankalaa, kun koira on pieni, mutta sitä ei tarvitse koko aikaa kuikuilla ja kurkkia. Minun täytyy luottaa koiraan ja siihen, että se kyllä osaa seurata. Ja itse asiassa seuraakin paremmin, kun minä kuljen suorassa.

Liikkeestä maahan menoon saatiin hyviä vinkkejä. Ensin kysyin neuvoa Martan vinosta maahanmenosta. Tässä kuukauden aikana olen huomannut, että maahan menossa Martta laskeutuu alas niin, että kiertyy hieman vasemmalle puolelle. Kouluttaja epäili, että mikäli kyseessä on uusi ilmiö, niin Martalla on lihasjumi lapojen seudulla. Suositteli viemään koiran hierottavaksi. Hitsi, johan minä viime viikolla taas mietin, että onkohan koiralla lihakset jumissa. Viime syksystä alkaen olen sitä hierojaa Martalle ollut tilaamassa. Jokohan nyt saisin aikaiseksi.

Liikkeestä maahanmeno on Martalla hidas ja usein Martalla jää kyynärvarret ilmaan. Tähän saatiin uutuusvinkki kouluttamiseen. Suositteli opettamaan Martalle maahanmenon syöksymällä eli sukeltamalla. Parhaiten onnistuisi lelun kanssa, mutta kun Martta ei palkkaudu leikkimisestä, niin onnistuuhan se myös namipalkalla. Tarkoittaa vaan notkeita polvia minulle, kun aluksi konttailen maassa ja namin avulla saan Martan "sukeltamaan". Mietin, että pitäisikö opettaa Martalle ryömimistemppu, jos siitä olisi apua saada koira kulkemaan matalana. (Hahaa, kuullostipa hauskalta, mäyräkoira kulkee liian korkeana.)  Martan olisi siis mentävä maahan etuosa edellä. Ja minun pitää jatkossa palkata Marttaa alas eteen, sillä koira on oppinut odottamaan namua ylhäältä. Eipä siis tarvitse ihmetellä, miksi välillä istuu perusasennossakin vinossa ja pää luonnottomassa kenotuksessa.

Sain tästä päivästä todella paljon irti. Paljon vinkkejä, joista suurin osa kyllä ärsyttävän pieniä juttuja, jotka olisi kyllä pitänyt hoksata ihan itsekin. Oli todella mielenkiintoista ja antoisaa seurata myös toisten koirien koulutusta. Näitä oppeja pystyy hyödyntämään omissa treeneissäkin todella paljon. Etenkin koiran paikalla olon ns. joutohetkinä siten, että koira tuijottaa herkeämättä ohjaajaa ja odottaa sivulle-käskyä. Siinä ei koira saa ollenkaan kiinnittää mitään huomiota ympärillä tapahtuvaan toimintaan. Olisi myös hyvää harjoitusta paikallaoloa varten. Hmm, laitetaan treenilistaan tämäkin.

Illalla tehtiin parin tunnin lenkki naapurin Tuisku-cotonin kanssa. Kierrettiin Linnunlahdenlenkki, ja saivatpa koirat juosta vapaana. Välillä Martta intoutuikin juoksemaan Tuiskun kanssa. Aikaisemmin takaa-ajoon kuului Martan ajohaukku, mutta enää sitä ei juurikaan kuule leikkiessä. Ja onneksi muutenkin harvoin. Nyt täällä kotisohvalla makaa tyytyväinen koiran pötkylä, raatona ja onnellisena.

Martta 3 vee

Tänään, Pentin päivänä 21.3., Martta täyttää kolme vuotta. Tokihan meidän piti ottaa poseerauskuva syntymäpäivän kunniaksi.

Reilu viikko sitten nypin Martan, joten koira on pelkkää nahkaa. Mutta nyt tulkoon kevät ja kurakelit. Mieluummin ne, kuin pakkanen ja kylmyys. Onhan meille onneksi kevät ilmoja jo näytettykin. Nuo hankiaiset eivät vaan ole kovin mukavia: pihan aita on hautautunut lumen alle, joten eihän pieni koira voi millään tietää, mistä pihan rajan kulkee, eihän? Sitä ihan kuin huomaamattaan luiskahtaa naapurin puolelle. Mutta kummallisesti sitä luiskahdusta ei tapahdu, jos ylimääräinen silmäpari on koiruuden puuhia tarkkailemassa. Annas olla, kun Martta huomaa olevansa ulkona ilman valvontaa, niin johan askel kummasti vetää hangen pintaa pitkin naapurin puolelle. Niinpä nyt toivotaan, että kevätaurinko lämmittää lumihankia ja kinokset valuvat alemmaksi ja aita tulee taas näkyviin. Vaikka kyllähän se jo syksyllä todettiin, että aita on tänä kesänä uusittava, kun tuntuu olevan liian heiveröistä tekoa tuolle pedolle, metallilangan jyrsijälle.

Viime viikonloppuna vietettiin perheessämme rippijuhlia. Sehän tarkoitti Martan osalta sitä, että talo tupsahti täyteen epäilyttäviä ihmisiä, joista joka ikinen oli räkytettävä. Etenkin miehet ja lapset saivat Martan hyvin epäluuloiseksi, ja silloin sitä räkytystä riitti. Kun vieraat olivat asettuneet antimien ääreen, loppui myös haukkuminen. Ainoastaan lasten liikehdintä sai Martan taas epävarmaksi. Silmä kovana sen piti vahtia lapsia, välillä tuolin alta mulkoillen tai sitten lasten ympärillä pyörien. Huomasi kyllä, että loppuajasta alkoi vahtikin jo herpaantua, eikä enää niin herkästi aloittanut haukkua. Täytyisiköhän sitä pitää tällaiset juhlat joka viikonloppu, niin mäyriäiselle saataisiin tarpeeksi rutiinia vieraista ihmisistä? Ainakin lapsivieraita voisi käydä useammin, niin tottuisi varmasti nopeasti lapsiin. Kun vieraat sitten lähtivät, niin meidän "Puttis" oli kuin maratonin juossut: makasi ihan raatona loppuillan. Harvoin olen nähnyt Marttaa ihan noin väsyneenä. Ei tarvinnut pitkää lenkkiä illalla, vaan ihan pieni pissitys riitti, ja koira oli taas iloinen kun pääsi jatkamaan uniaan.

Juhlien jälkeisen päivän pidin vapaata, joten oli suunnitellut meneväni vapaavuorolla treenamaan agilityä. Se kun on harvinaista herkkua näin työssäkäyvälle harrastaa keskellä päivää. Martta tuntui kuitenkin sen verran väsyneeltä, niin jätettiin treenaaminen väliin. Sen sijaan tehtiin reilu tunnin lenkki Kuhasalossa sekä Pyhäselän jäällä. Metsässä ei hanki kanna, joten Martta sai juosta vapaana. Pitkään ei jaksa tappijalka kahlata upottavassa hangessa, joten pysyy hyvin polulla eikä ole vaarana, että lähtee jänisten jäljille. Jäällä sen sijaan hanki kantoi ja Martta juoksi ihan villinä. Ennen autolle tuloa polku kulki kaislikon ohi. Liekö nuo kaislikot pupujen ja muiden pieneläinten lymyily- ja ruokailupaikkoja, sillä ei ollut ensimmäinen kerta kun Marttaa saa kaislikosta hakea. Alkaa haukkumisella ilmoittaa, että kohta on riistaa tarjolla. Ja kun se haukku alkaa, niin silloin häviää kuuloaisti. Turha on koiraa huudella luokse, vaan silloin on itsekin rämmittävä kaislikkoon ja napattava koira vauhdista kiinni. Siinä oli hyvä muistutus, että kun jäät alkavat sulaa, niin irti ei voi Marttaa laskea rantalenkeillä. Järven jäät ja kaislikot vetävät Marttaa puoleensa turhan voimakkaasti.

Tänään käytiin kuitenkin omalla vuorolla treenaamassa agilityä. Menomatkalla Martta kulki hieman laiskasti, joten mietin, onko sillä lihakset jumissa vai mikä. Mutta treeneissä kuitenkin meni kuten ennenkin.  Hirmuinen into koiralla on radalle ja tekeekin ihan täysillä. Kotimatkalla katsoin taas, että koira jättäytyi jatkuvasti taakse kulkemaan. Täytyy hieman tarkkailla tilannetta ja kenties nyt olisi syytä varata Martalle aika hierontaan. Viime syksystä astihan olen sitä suunnitellut, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. 

 

Ps. Edelliseen blogikirjoitukseen on nyt lisätty Varkauden kisavideot. Voi miten hassunnäköistä on "Puttiksen" (ja minun) meno!

Yksi tavoite saavutettu!

Eli startattiin sitten vihdoinkin virallisissa agilitykisoissa! Olin asettanut sen tämän vuoden tavoitteeksi, ja nyt se on sitten saavutettu.

Olin ajatellut näitä Varkauden kisoja jo aikaisemmin ja sitten ne jo unohtanutkin, kunnes Maria soitti ja kyseli, olisinko lähdössä kisaamaan. Kun kerran mukavaa matkaseuraa oli tarjolla, niin päätös olikin helppo tehdä. Niinpä tänä aikaisin aamuna haettiin Maria ja portugalinvesikoira Beijo kyytiin, ja aloitettiin matka Varkauteen ikävässä lumipyryssä ja jäisellä tiellä. Oltiin varattu reilusti aikaa matkaan, joten ennätettiin tehdä puolen tunnin lenkki koirien kanssa heti kun tultiin perille. Martta oli selvästi vähän täpinöissään uudesta ympäristöstä, joten oli hyvä, että oli aikaa tutustua paikkaan rauhassa.

Koska Beijo kisasi maksiradalla ja Martta mineissä, niin rataantutustuminen oli meillä eri aikaan. Niinpä Maria kävelytti Marttaa minun rataantutustumisen ajan ja minä puolestaan Beijoa, kun oli maksiradan rataantutustuminen. Ja koska meillä molemilla oli lähtönumerona kaksi, niin rataantutustumisen jälkeen piti olla nopeasti starttivalmiina.

Ensimmäinen rata oli helppo ja melko yksinkertainen. Parissa kohdassa mietin vaihtoehdoiksi valssia tai takaleikkausta. Se, kumman sitten loppujen lopuksi missäkin tein, en voi muistaa. Todennäköisesti tein jotakin epämääräisiä kuvioita hermostuksissani. Kuten etukäteen pelkäsinkin, niin ensimmäisellä radalla Martta teki varaslähdön. Olinpa siihen varautunut, ja pääsin nopeasti vauhtiin mukaan. Onneksi alku oli helppo (hyppy+hyppy+putki), joten kilpajuoksua ei tarvinnut tehdä kuin parin hypyn verran. Eka rata olikin melkoista juoksua. Martta meni sen hienosti, kunhan vain olin ajoissa kertomassa mitä seuraavaksi. Vähän ennen keppejä koira kuitenkin kuumui ja alkoi haukkua. Keppien alkuosassa oikoi, joten siinä saimme 5 ratavirhepistettä sekä keppien uusimiseen kuluneesta lisäajasta 7 virhepistettä ihanneajan ylityksestä. Muuten ensimmäinen rata sujui hienosti.

Toinen rata oli jo hiukan hankalampi, mutta se oli kuitenkin minun mieleen. Radassa oli enemmän pyöritystä ja paria kohtaa piti miettiä jonkin aikaa. Rataantutustumisen aika tuntui lyhyeltä, joten hieman epävarmalta tuntui lähteä starttiin. Tällä kertaa Martta pysyi aloituksessa paikoillaan, kun käskin sen napakasti paikoilleen ja sitten vielä itse peruuttamalla menin ensimmäisen esteen taakse hokemalla koko ajan "paikka". Martta oli tällä toisella radalla paremmin kuulolla alusta asti. Ei haukkunut ollenkaan eikä kuumunut liikaa. Kepit otin nyt varman päälle ja ne menikin hienosti. Oikeastaan suoriuduttiin mallikelpoisesti lähes loppuun asti, kunnes sitten loppui Martalta kunto ja minulta kisahermot kolmen viimeisen esteen ajaksi. Martta hyppäsi alas puomin alastulolta sekä pudotti kahden viimeisen hypyn rimat. Martta on treeneissä ollut varma hyppääjä, eikä kontakteillakaan ole ollut ongelmia. Liekö sitten tappijaloissa alkoi väsymys painamaan vai minäkö se innoissani rynnin maalia kohti niin, että unohdin koiraparan oman onnensa nojaan.

Virhepisteistä huolimatta sijoituttiin kummallakin radalla kolmansiksi. Kaiken kaikkiaan olen erittäin ylpeä tuosta minun hassusta pikku otuksesta. Se teki hommat täysillä ja varmasti yritti parhaansa. Mitäpä se sille voi, että ohjaaja säheltää ja hermoilee. Martta käyttäytyi  hienosti myös kisapaikalla, joten jatkossa sitä ei minun tarvitse jännittää. Mutta kylläpä "Puttis" oli väsynyt päivän päätteeksi. Kotona nukkui koko loppuillan. Tehtiin ainoastaan pieni iltapissityslenkki, ja koira on jatkanut nukkumista senkin jälkeen. Tuskinpa kahden radan juokseminen Marttaa näin uuvutti, vaan nimenomaan tuo matkustaminen sekä kisapaikalla kaikenlainen odottaminen. Martta ei pysty kovin hyvin rentoutumaan autossa. Sillä tuntuu olevan jatkuvasti vahti päällä, ettei vaan ketkään ulkopuoliset hiipparit valloita autoa.

Varkauden kisoissa oli rento ja mukava ilmapiiri. Nythän sitä oikeastaan tämä kisainnostus vasta minuun iskikin. Täytynee aloittaa kisakalenterin selaaminen, sillä nollaradan metsästys kiinnostaa. Huomasin, että tarvitaan vaan lisää kisakokemusta (ja parempaa kuntoa meille molemmille), niin nollarata on mahdollinen. On tuo pikkukoira vaan niin taitava!

Loma alkaa treenaten ja laiskotellen

Olipa meillä mukavat treenit eilen ACE:lla Kuopiossa! On tuo minun tappijalka vaan niin taitava! Radassa oli pari hankalaa kohtaa meille: Martta on edelleen liian kiinni minussa, joten irtoaminen esteille ei meinaa onnistua millään. Pikku otus kyttää minua koko ajan ja on turhan halukas pysymään minun lähellä. Sain pari "kotiläksyä", mitä pitää nyt tosissaan alkaa treenata. Minulle kerrottiin, että Martta kulkee kuin ajatus, silloin kun se saa tulla minun perässä. Mutta heti kun pitäisi mennä ohi, niin alkaa ongelmat. Esimerkiksi esteen riman pudotus johtui siitä, että me oltiin esteellä yhtä aikaa. Ja kun Martta sen huomasi, niin hyppy jäi vajaaksi, kun ei halunnut hypätä minun edelle. Minun olisi siis oltava riittävän nopea ja juostava puoli metriä koiran edellä, tai sitten aloitamme treenaamaan irtoamista. Eli siis tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa yritän petrata. Mutta se, mitä pelkäsin eniten etukäteen, eli lähtökäskyn odottamista, niin Martta toimi kerrassaan hienosti. Eilisessä treenissä piti koira jättää melko kauas, mutta Martta kesti paineen. Ajattelin silti, että käyn sitä vielä perjantaina ennen kisoja treenaamassa.

Huomaan, että Martta on vieläkin väsynyt eilisestä. Ei ehkä niinkään treenistä, vaan lähinnä matkustamisesta. Ei kuitenkaan osaa ottaa riittävän lunkisti, etenkään silloin kun ei olla omalla autolla liikenteessä. Tämä päivä ollaan otettu rauhallisesti, eikä koirakaan ole ohjelmaa ollut vailla. Ollaan hiihtolomalla tämä viikko. Vaikka ilma oli tänäänkin aurikoinen ja suht lämmin, niin aika vaatimattomat lenkit kierrettiin. Nyt ei voi Marttaa pihaankaan laskea vapaasti: hankiainen kantaa pötkylää turhan hyvin ja aita on jäänyt lumen alle. Mäyriäinen ei voi millään muistaa, mistä se tontin raja nyt kulkee. Ainakin näyttää juuri siltä, että hiippailee ihan vaivihkaa naapurin puolelle ja leikkii tyhmää. Pyydän: Tule jo kesä ja sulata nämä lumet!

Luunpureskeluvimma on tänään Martalla ollut. Martta tykkää noista kevytrullista. Mutta pitääkö muut koiranomistajat luuta, kun koira sitä järsii? Martan kasvattaja-Liisa piti sitä lähinnä huvittavana, että johan nyt on kaikenlaista kuultu ja että kaikkeen sitä onkin koira opetettu. Mutta meillä on pennusta asti Martta kantanut kaikki purutikut ja -luut meidän luokse ja olettanut, että joku sitä pitää, että pikkukoiran on sitä helpompi jyrsiä. Ja totta kai aina joku heltyy ja pitää luuta. Jos ei kukaan suostu luunpitelijäksi, niin alkaa mahdoton marmatus ja silmiin tuijotus. Niinpä sitä on vähintäänkin aseteltava luu jalkojen tai varpaiden väliin siten, että mäyriäinen saa luusta mukavasti tukevan otteen. Tänäänkin Martta yritti ujuttaa luuta minun käteen, kun lattialla istuin läppäri sylissä. Tässä koneella istuessa on huomattavasti nopeampaa kirjoittaa kahdella kädellä kuin että kirjoittaisi vain yhdellä, kun toisella kädellä on pidettävä koiralle luuta. Kun en sitä luuta koko ajan pitänyt, niin mokoma heitteli sitä tähän näppäimistön päälle, kun ei muuten huomiota saanut. Ja kun en siltikää luunpitelijäksi suostunut, niin närkästyneenä valtasi yhden tyynyistäni ja kävi siihen nukkumaan. Tai ei suinkaan nukkumaan, vaan mulkoili minua alta kulmien mielenosoituksellisesti. Oli erittäin loukkaantunut saamastaan huonosta palvelusta ja lemmikinpidon törkeästä laiminlyönnistä.

Minä tein sen!

Eli Martta on sitten ilmoitettu ensimmäisiin agilitykisoihin! Viikon päästä Varkaudessa koetellaan meidän hermoja. Tai oikeastaan hermojen koettelu alkoi siitä hetkestä lähtien, kun ilmoittautuminen tapahtui. Tämä on vähän ristiriitaista: toisaalta on äärettömän mielenkiintoista katsoa, miten onnistutaan kisatilanteessa, mutta toisaalta taas, kun tuo kilpaileminen ei ole oikein verissä,  niin aiheuttaa vain ylimääräisiä mahanpuruja ja sydämentykytyksiä. Mukavaa on, kun samaan kyytiin lähtee Maria ja Beijo. Myös muita tuttuja on tulossa, joten henkistä tukea on saatavilla kisapaikalla. Huomenna on ACE:n treenit Kuopiossa, joten saadaan juuri sopivasti harjoitusta kisoihin. Keskiviikkona on sitten vielä oman ryhmän treenit ennen kisoja, vähän niin kuin kenraaliharjoitus. Ja kun vielä sattuu olemaan lomaviikko edessä, niin ennätän tarvittaessa käydä tekemässä vielä hetken harjoitukset ennen kisoja. Ainakin pari kertaa täytyy viikolla käydä tekemässä jotain, että koiralle ei ennätä kertyä ylimääräistä energiaa. Se vaan hermostuttaa minua enemmän, jos kisapaikalla tappijalka hötkyilee.

Tänään oltiin tokotreeneissä. Tehtiin paikallamakuuta, hyppyä sekä liikkeestä seisomaan jäämistä.  Ryhmässä oli taas uusia koiratuttavuuksia, mutta Martta toimi yllättävän rauhallisesti. Tänään ei vinkunut juuri ollenkaan ja muutenkin keskittyi todella hyvin. Martta ei malttaisi pitää ollenkaan taukoa välillä, vaan koko ajan odottaa, että mitä tehtäisiin seuraavaksi. Kyllä on mukavaa tehdä hommia innokkaan koiran kanssa! Lopuksi vielä treenattiin luoksepäästävyyttä. Sen verran ollaan edistytty, että Martta ei enää ryntää minun selän taakse haukkumaan lähestyviä ihmisiä, mutta edelleen väistää eikä todellakaan kykene istumaan kuin patsas, jos vieras tulee tekemään tuttavuutta. Nyt vaan täytyisi muistaa tehdä noita harjoituksia todella usein. Ja ehkäpä se kosketuskeppikin on otettava taas aktiivisempaan käyttöön.

Keskiviikkona käytiin treenaamassa ihan itsekseen hieman agilityä ja tokoa. Agilityssa pääpaino oli lähtö. Eli tein erilaisia lähtöharjoituksia ja paikallaanoloharjoituksia. On se kumma, kun treenataan yksin, niin mitään varaslähtöjä ei ota, vaan odottaa ihan nätisti. Yritin treenatessa saada koiran kuumumaan, että lähtökäskyn odottaminen olisi vaikeampaa, mutta ihan nätisti malttoi odottaa. Pari kertaa hätäili lähdössä, joten sain palauttaa ruotuun, mutta muuten meni liiankin hyvin. Luulen, että kisatilanteessa olen ihan pulassa juuri tästä syystä. Tajusin, että yksi syy on varmaan se, että vieraassa ympäristössä Martta ei uskalla jättäytyä minusta kauas. Niinpä huomenna ACE-treeneissä pitää kokeilla tuota paikallaoloa. Ja sitten pitää miettiä kisoihin vaihtoehtoista strategiaa, jos siellä näyttää, että otus ei malta odottaa lupaa ensimmäisen esteen ylittämiseen. Pitääkin käydä treenaamassa vielä erilaisia lentäviä lähtöjä, jos sellainen pakkotilanne tulee kisoissa eteen.

Tällä viikolla ollaan jonkin verran harrastettu aktivointia myös sisällä. Työn alla on Martan opettaminen peruuttamaan laatikon päälle niin, että takajalat on laatikon päällä ja etujalat lattialla. No, peruuttaminen jo onnistuu, mutta heti jos jotakin on takana, vaikkapa vain sanomalehti, niin Martta kääntyy sivuun. Eli ei uskalla peruuttaa, jos takajalka meinaa osua johonkin. Niinpä ollaan aloitettu peruuttamaan sanomalehden päälle. Pari iltaa sitä treenattiin ja on yllättävän vaikeaa. Tällä hetkellä tavoitteena on vain, että edes toinen takatassu osuu sanomalehdelle. Mutta sen sijaan laatikon päälle kiipeäminen etuperin onnistuu. Ja se vielä äärettömän hauskaakin Martan mielestä. Nykyisin saa palkan silloin, kun vain takajalat on laatikolla.

Ensin etujalat. "Mitä eikö tästä vielä palkkaa tipu?"

"Hitsi, kun minä olen taitava!"

Nautitaan treenaamisesta ja ulkoilusta

Pakko se on uskoa, että kevättä kohti mennään, vaikka onkin vasta helmikuu. Täytyy vain toivoa, että tämän talven kovat pakkaset on jo kärsitty ja sää jatkuisi tällaisina mukavina ulkoilukeleinä, kuten  tänään.

Pienen treenitauon jälkeen ollaan taas aktivoiduttu ja käyty treenaamassa sekä agilityä että tokoa. Pienessä koirassa on virtaa ison koiran tarpeeksi. Agilityssä se purkautuu haukkumisena radalla. Sitä ei ole Martta aikaisemmin juurikaan tehnyt, joten olen ollut vähän ihmeissäni, että pitääkö se kieltää vai antaa olla. Laiskuuttani olen antanut koiran haukkua, ja kun vielä kuulin, että ei haittaa, vaikka koira radalla haukkuu, niin katsotaan vielä. Ei se kyllä suoritusta ole haitannut, se haukkuminen. Martta vaan kuumuu nykyisin yhä enemmän ja enemmän tuosta lajista. Olen joutunut nyt ottamaan treenauksen alle paikalla pysymisen lähdössä. Kun se ensimmäinen este on siinä nenän edessä, niin mäyriäisen takapuoli ei millään meinaa pysyä tantereessa, vaan yrittää varaslähtöä heti kun silmä välttää. Hankalinta on se, että silloin kun treenataan yksikseen, niin ongelmaa ei ole. Silloin Martta istuu ihan nätisti paikallaan. Minä saan kiertää vaikka koko hallin, juosta ja hyppiä ja vaikka mitä, niin pikku koira senkun odottaa. Mutta kun on muita koiria hallissa, niin kierrokset lisääntyy ja into radalle on kova. Tokotreenejä ollaan lisätty, joten jospa se auttaisi tuohon paikallapysymiseen myös agilityssä.

Ollaan käyty kerran viikossa Poksin tokoryhmässä. Pari ensimmäistä kertaa Martta häiriintyi ihan liikaa muista koirista. Hälyyttävintä oli minun mielestä se, että Martta vinkui. Heti kun koiralla ei ollut mitään tekemistä, aloitti vinkumisen. Ja ensimmäistä kertaa Martta vinkui paikallamakuussa. Ja että minua ärsyttää, että mokasin itsekin koko homman. Martta teki kuitenkin ensimmäistä kertaa paikallamakuuta noin isossa ryhmässä, joten olisi minulla pitänyt olla älyä tehdä homma helpommaksi koiralle. Mutta jotekin sitä sokeutuu, kun on tehnyt paikallamakuuta yksikseen, niin mitään ongelmia ei ole. Nyt minä menin liian kauaksi, joten Martta hätääntyi ja aloitti vinkumisen. Aivan lopussa Martta nousi vielä istumaan, kun painetta oli selvästi liikaa. Ensi kerralla lupaan olla viisaampi. Viime viikolla käytiin ihan kahdestaan Martan kanssa treenaamassa. Tehtiin seuraamista, paikallamakuuta sekä maahanmenoa liikkeestä. Ei ollut mitään vinkumista tai muutakaan ongelmaa. Hienosti meni paikallamakuukin.

Tänään tokotreeneissä Martta olikin sitten paljon varmempi koira kuin aikaisemmin. Tosin, tänään ei tehty paikallamakuuta, mutta seuraamista sitäkin enemmän. Martta oli superinnokas tekemään juttuja, ja miten hienot kontaktit! Mutta kertaakaan ei vinkunut eikä marmattanut treeneissä. Nyt me tarvitaan vaan paljon tokotreeniä erilaisissa häiriöissä ja ympäristöissä. Tulisipa pian kesä, että päästään tekemään tokoiluja ulkona. Sitten löytyy erilaisia ympäristöjä vaikka kuinka paljon.

Iltapäivällä tehtiin kahden tunnin reipas lenkki: kuljettiin katuja, nautiskeltiin metsäpoluilla, rämmittiin hangessa ja käytiinpä jäälläkin kävelemässä. Jäällä Martta sai hirmuisen juoksuhepulin. Lähti vain juoksemaan eteenpäin eikä taaksen katsonut. Se ei ole ollenkaan Martan tapaista. Ennätin jo hiukan huolestua, kun ei minun huutoihinkaan millään tavalla reagoinut. Kun vaihdoin suuntaa, niin silloin tuli "Puttikselle" hätä ja tuli suorinta reittiä minun luokse. Suorin reitti sattui vaan olemaan sellaista umpihankea, että kyllä siinä riitti tappijaloilla puskemista. Piti ihan hengähtää hetki, ennen kuin pystyttin jatkamaan matkaa. Hassu otus. Täytyy käydäkin useammin jäällä kävelemässä, jos se saa mäyriäisen noin hurjaan kiitoon.

Pieni koira suuressa metsässä.

Pieni koira järven jäällä.

Kiire kiire hangesta pois.

Joku oli tehnyt metsään lumienkelin. Sitä piti vähän muokata toisen näköiseksi..

En tiedä kumpi meistä oli väsyneempi ulkoilun jälkeen. Martta ainakin nukkui koko loppuillan. Iltalenkki tehtiin ainoastaan korttelin ympäri ja se tuntui riittävän Martalle mainiosti. Nämä alle kymmenen asteen pakkaset sopivat meille hyvin. Mitä lämpimämpää, sen parempi. Ihana nähdä, miten koirakin nauttii taas ulkonaolosta. Olin jo melkein unohtanut, miten mukavaa on olla ulkona, kun ei palele.

Ylös, ulos ja lenkille!

Aah, mikä riemun päivä! Pakkasta vain -12 astetta, joten päästiin tänään ulkoilemaan, pitkästä aikaa. Vaikka itse flunssankourissa kärvistelen, niin lähdettiin aamupäivällä tekemään pieni kävely. Kun laskin Martan irti metsän laidassa, niin pieni otus sai mahdottoman hepulin: haukkui ja juoksi edestakaisin polkua pitkin. Viikon pakkasjakso ja sisällä kyhjöttäminen on kerännyt koiraan virtaa ihan mahdottomasti. Nyt olisikin sitten pikku hiljaa alettava purkaa tuota energiaa erilaisiin touhuihin. Tosin, eilen illalla jo aloiteltiin. Opetin Martan nostamaan etujalat laatikon päälle ja sitten siitä siirtymään laatikon yli niin, että takajalat jää laatikon päälle. Yritin opettaa myös peruuttamaan niin, että takajalat nousee puhelinluettelon päälle, mutta se tuntui olevan mahdoton tehtävä. Jonkin aikaa meni, ennen kuin edes peruuttaminen onnistui, mutta heti jos jotakin tuntuu takajaloissa, niin silloin väistää ja istuu. Täytyy siis jatkaa harjoituksia. En tiedä, oliko Martta poikkeuksellisen ahneella tuulella vai onko passiivinen viikko tehnyt tehtävänsä: Puttinen ei olisi millään halunnut lopettaa temppujen tekemistä. Ennen kuin ehdin raivata laatikon pois lattialta, nousi siihen aina vaan uudelleen ja odotti herkkuja. Sen jälkeen kulki minun perässä kuin katsoen, että mitäs sitten tehtäisiin. Pakkohan meidän oli sitten kaikkea pientä vielä puuhailla. Tehtiin istu-seiso-maahan -jumppaa. Ärsyttää vaan, kun olen itse niin löperö, että palkkaan koiran liian usein huonosti tehdystä liikkeestä. Vaikka kuinka katson, että yksittäinen liike menee hyvin, niin kohta huomaan, että koira on 20 cm:ä eri paikassa kuin aloittaessamme.

Ulkona oli kyllä äärettömän mukavaa tänään. Kovin pitkää lenkkiä ei minun flunssan takia pystytty tekemään, mutta sainpa itse haukata happea ja Martta juosta metsässä hajujen perässä. Tottelevaisuus ei ollut tänään huipussaan, vaan pari kertaa kuuloaisti hävisi, kun mehevät oravan tai rusakon hajut vievät muut aistit. Onneksi tuota lunta on metsässä sen verran, ettei tappijaloilla siellä pitkälle pötkitä. Ja kylmäähän hangessa on kahlata, joten pikaisesti pitää tulla tallatulle polulle, ettei tassut palele.

Loppupäivän on pieni onnellinen koira maannut joko takkatulen ääressä tai sohvalla viltin alla. Martta on kyllä mitä parhain sairastelukaveri. Ei ole turhia hötkyilyt eikä vaatinut mitään. Paitsi, että viltin yrittää kyllä valloittaa itselleen.

Vilustunut vai masentunut?

Kun mittari näyttää pakkasta enemmän kuin 20 astetta, niin huumori loppuu koiralta ja emännältä. Ja kun pakkasta alkaa olla lähemmäs 30, silloin masennutaan molemmat. Martta oli muutaman päivän ajan ihan nuhjake. Olin jo huolissani, että koira vain makaa ja nukkuu, eikä touhunnut normaalisti. Ja sitten vasta huolestuinkin, kun ei edes kerjännyt ruokapöydästä. Ajattelin, että liekö raukka vilustunut näissä kammottavissa pakkasissa, vai onko vain kylmyydestä masentunut. Se jäi minulle epäselväksi, sillä parin päivän kuluttua "Puttinen" oli taas ihan normaali.

Aluksi yritettiin käydä pakkasilla ulkona kävelemässä suht normaalisti. Puin Martalle uuden Pompan sekä tossut. Ihmettelin kyllä, kun Martta ei mielellään antanut Pomppaa laittaa. Aikaisemmin ei ollut mitään ongelmia takin pukemisessa, mutta sitten alkoi juosta karkuun, kun näki, että otan Pompan esille. Mietin, että eikö vain halua lähteä ulos näin kylmällä. Ulkona kuitenkin käveli kuten ennenkin, mutta aika rivakkaan tahtiin eteenpäin, eikä juurikaan pakkasella jää nuuhkimaan. Jos tossuja en laita, niin vauhti hiipuu noin 20 metrin päästä, jonka jälkeen Martta on valmis kääntymään kotiin. Ja kun tarpeeksi kylmää, niin koira heittäytyy aivan epätoivoiseksi, kuten viime sunnuntaina tokotreeneistä tullessamme: Ennätimme kävellä hallin pihasta noin 20 metriä kotiin päin, kun Martta heittäytyi selälleen hankeen kaikki jalat ilmassa. Eikä se riittänyt, vaan lisäksi piti huutaa kuin päätä olisi leikattu. Kaikki lähistöllä olevat päät kääntyivät katsomaan, että mikä koiran rääkkäysoperaatio on menossa.  Minun ei auttanut, kuin ottaa Martta syliin ja kantaa kotiin. Onneksi ei kuitenkaan koko matkaa tarvinnut kantaa, kun muistin, että takin taskuun olivat jääneet Martan tossut aamulenkin jäljiltä. Niinpä puin koiralle tossut jalkoihin omat sormet umpikohmeessa, jonka jälkeen koira tepasteli tyytyväisenä kotiin loppumatkan. Ja sunnuntainahan ei pakkasta ollut kuin -18 astetta.

Eräänä iltana, kun tultiin pikaiselta iltalenkiltä, huomasin, että Martan pompan helma oli veressä. Etujalan sisäpuolelle, lähellä kainaloa, on Martalle ilmestynyt luomi, joka on kuukauden aikana kasvanut aika lailla. Huomasin luomen ensimmäisen kerran joulunaikaan ja viime viikolla tajusin, että se on kasvanut. Ja nyt takin reuna oli hiertänyt luomen verille. Siispä selvisi syy, miksi Martta ei ole takista tykännyt. Kyllä minua harmittaa, että en aikaisemmin tuota tajunnut. Niinpä siirryttiin käyttämään Martan vanhaa takkia, vaikka se onkin pari senttiä liian lyhyt eikä suojaa yhtä hyvin kuin pomppa. Sen jälkeen lenkit ovat sitten jääneet kokonaan, vaan Martta lasketaan tuohon pihalle monta kertaa päivässä. Olen yrittänyt aamulenkin kuitenkin tehdä, mutta se on jäänyt noin 5 minuutin mittaiseksi ulkoiluksi, kun Marttaa ei ulkoilu kiinnosta ollenkaan. Juosta kipittää noin sata metriä, sitten kääntyy kotiin. Ei nuuhki mitään, ei tee pissiä, vaan sitten kun pääsee kotipihaan, liruttaa kiireesti pissit ja sitten oven eteen odottamaan sisälle pääsyä.

Eilen käytiin eläinlääkärissä näyttämässä hankautunutta luomea. Koska luomi on nyt puolittain kovettunut verihyhmästä, saatiin Terra-Poly -rasvaa, jolla pehmitetään luomea, niin nähdään, mitä sieltä alta paljastuu. Lisäksi luomea pehmitetään vedellä lutraamalla. Seurataan viikko tai kaksi, miten se muuttuu. Jos luomesta ei ole mitään haittaa, niin antaa olla,  mutta jos se kasvaa tai aiheuttaa haittaa, niin se poistetaan kirurgisesti.

Olemme tehneet jonkin verran kosketuskeppiharjoituksia. Nyt pitäisi pikku hiljaa saada häiriöihmisiä mukaan harjoituksiin, koska homma alkaa käydä pian yksitoikkoisesti. Kaivataan lisää haastetta.  Täytyisi saada liitettyä jokin käskysana tuohon keppiin, koska mielestäni Martta selvästi odottaa, että minä sanon sille jotakin. En ole vielä keksinyt, mikä olisi hyvä sana. Nythän pakkasten aikaan kaikenlainen aktivointi sisätiloissa olisi paikallaan, mutta jotenkin kaikki on jäänyt. Kyllä tuo ulkoilman lämpötila vetää mielet mataliksi ja toimintakyvyn nollaan. Illat me maataan takkatulen ääressä ja unelmoidaan lämpimistä kesäilmoista.

Kosketuskeppiharjoituksia

Ollaan sitten aloitettu kosketuskeppiharjoitukset. Ei mennyt kauan, kun Martta tajusi idean. Oikeastaan tuntuu, että kosketuskeppiä tökkääminen nenällä on Martan mielestä liian helppo homma. Katsoo minua, että "Ai tätäkö vain pitää tökätä, saako tästä tosiaan palkan, tällaisesta pikkujutusta?" Nyt ollaankin siirrytty tekemään keppiharjoituksia kodin ulkopuolelle. Ollaan tehty ulkona, mummolassa, ja hallilla. Keppiä on harjoiteltu erilaisissa häiriöissä ja erilaisten ihmisten kanssa. Toistaiseksi kaikki häiriöhenkilöt ovat olleet jollakin tavalla Martalle tuttuja ja keppiä on pidetty vielä täydessä mitassa. Seuraavaksi on vuorossa enemmän vieraiden henkilöiden ja etenkin miesten saaminen mukaan harjoitteluun. Sen lisäksi alamme lyhentää keppiä, ensin tuttujen henkilöiden kanssa ja sitten vieraampien. Tänään kun tehtiin keppiharjoittelua lenkillä ollessamme, Martta näytti just siltä, että odotti jotakin käskyä, kun otin kepin esille. Katsoi minua, katsoi keppiä, katsoi uudestaan keppiä. Kun en sanonut mitään, niin laiskasti käveli keppiä kohti ja tökkäsi nenällään, ja näytti juuri siltä, että tämä on lapsellista. Mietinkin, että otanko siihen jo tässä vaiheessa jonkun käskyn, vai vasta myöhemmin.

Nyt kun on ilmat alkaneet kylmetä, niin väistämättä lenkitkin ovat lyhentyneet ja ulkonaoloaika vähentynyt. Omasta laiskuudesta johtuen ei olla juurikaan harrastettu mitään sisätilan aktivointeja, joten koira alkaa kerätä virtaa. Huomasin sen tämän viikon agilitytreeneissä. Ensimmäistä kertaa oli aloittaminen ihan tuskallista: Martta ei olisi sitten millään malttanut odottaa paikallaan ennen ensimmäistä hyppyä. Ei uskonut ollenkaan käskyä "paikka", vaan hiipi eteenpäin, heti kun otin askeleenkin eteenpäin. Palautin koiran paikoilleen varmaan kymmenen kertaa. Kun viimein päästiin matkaan, niin koira kulki kuin tuulispää. Eli vauhtia oli kyllä riittävästi, mutta niin oli sitä ylimääräistä kohkaamistakin. Kaiken lisäksi ensimmäistä kertaa Martta aloitti haukkumisen radalla. Juoksi ja haukkui ihan raivon vallassa. Minä jäin pahasti jälkeen ohjauksissa, mutta Martta korjasi minun tekemät virheet. Ensimmäisellä kerralla tehtiin rata pari kertaa ja sen jälkeen muutaman kerran kontakteja (A ja keinu), niin Martta sai purettua enimmät höyryt. Toisella kerralla ei käynyt enää niin kuumana, mutta lähtö oli edelleen vaikea. Nyt täytyisi ryhdistäytyä ja käydä vapaavuoroilla treenaamassa nimenomaan lähtöjä ja paikallaoloa.

Ilmoittauduttiin Poksin tokoryhmään, jos tuota tokoa tulisi nyt sitten enemmän treenattua. Näin talvella en saa tokoiltua sitten sitäkään vertaa. Ulkona ei kerta kaikkiaan tarkene ja yksin ei tule muutenkaan lähdettyä. Nyt olisi sitten sellainen puolipakko. Tai ei sitä pakoksi voi sanoa, koska mukavaahan se on. Huomenna olisi sitten treenit vuorossa. Hyvää tekee tuolle takan ääressä makaavalle otukselle jotakin aktiviteettia tarjota. Johan se muuttuu ihan ameebaksi. Etenkin kun kovia pakkasia on luvattu ensi viikolle. Ei kyllä naurata meitä kylmät ilmat, ei naurata. Tekisi mieli nukkua parin kuukauden talviunet ja herätä huhtikuulle. Ennättäisi sitä talven tuntua nuuhkia vielä sittenkin.

Uusia juttuja tammikuussa: kosketuskeppi ja Lempi

Nyt on Martalle hommattu kosketuskeppi. Sen avulla on tarkoitus kouluttaa Martta tervehtimään vieraita ihmisiä. Ja jos hyvin menee, niin sen avulla on tarkoitus opettaa Martta sietämään myös lapsia ja miehiä. Parin päivän ajan on opetettu Martta tökkäämään kepin päässä olevaa palloa. Koira hoksasi sen alle viidessä minuutissa, ja. nyt on nenällä tökkäämistä tehty kotona, ulkona ja kylässä. Pikku hiljaa otetaan mukaan perheen ulkopuolisia henkilöitä. Saa nähdä, onnituuko tämä jippo ja miten pitkään tässä menee.

Alkuviikosta iski kauan odotettu trimmausinsipiraatio. Oikeastaan se iski iltalenkin jälkeen, kun irrottelin isoja lumisia ja jäisiä paakkuja Martan tassuista. Olipa koira melkoiset tassukarvat jo kasvattanut, joten syytä olikin nyppiä mokomat turatassut siistimmiksi. Maanantai-iltana nypin etutassut ja tiistaina takatassut. Onneksi koiran tarvitsi kulkea vain yhden vuorokauden ajan eripari tassuilla. Tassujen lisäksi siistin pään ja mahanalusen sekä hieman häntää. Loppuosa koirasta jäi vielä trimmaamatta. Martan karva kasvaa niin epätasaisesti, ettei mitenkään voi samalla kertaa nyppiä koko koiraa. Tassujen karvat kasvavat nopeammin kuin muualla. Niskasta häntään menee sellainen viiden sentin kaistale, jossa karva kasvaa. Sen sijaan kyljet on lyhyessä karvassa. Ajattelin, että nypin loput sitten pakkasten jälkeen. Olkoon tuota karvaa pakkasilla lämmittämässä. Eivät nämä minun trimmaukset mitään oppikirja-ainesta ole. Joka paikassa toitotetaan, että koko koira pitää trimmata kerralla. Olisipa nuo tassut melkoisessa karvassa, jo odottelisin, että koko koira olisi trimmausta vailla. Ja olenpa niin onnettoman hidaskin tuossa touhussa, että ei riittäisi yhden päivän tunnit minulle.

Meillä on uusi lenkkikaveri. Sekarotuinen Lempi on vasta14 viikkoinen, joten vielä ei olla päästy kunnon lenkeille, mutta tulevaisuudessa yhteiset ulkoilutukset meitä odottaa. Muutaman kerran on Lempi jo lähtenyt meidän mukaan aamu- tai iltalenkille. Martta ei ole kovin paljon ollut pentujen kanssa tekemisissä, joten en ollut varma, miten sen huumori kestää. Yllättävän hyvin tuo meidän neiti Tosikko on pennun kanssa jaksanut olla. Ei se kyllä mihinkään riekkumisiin tai edes hillittyihin leikkeihin lähde mukaan. Lempi yrittää kaikki konstit, että saisi Martan leikkiin, mutta Martta ei kiinnitä Lempiin mitään huomiota. Jos pennun hyppiminen menee Martan mielestä liiallisuuksiin, niin palauttaa yhdellä haukahduksella pennun ruotuun. Vähäksi aikaa Lempi rauhoittuu, mutta kohta on taas pomppiminen Martan ympärillä täydessä vauhdissa. Lempi on tällä hetkellä vain hieman Marttaa isompi, mutta kunhan pentu kasvaa, niin voi Martan komentaminenkin voimistua.

 Mahdototan saada näistä kahdesta kunnon valokuvaa. Tässä kuvassa kuitenkin näkyy hyvin koirien ilmeet: Martta kiinnostaa Lempiä kovasti, mutta Martan mielestä pennut ovat vähän rasittavia.

Tammikuu eikä pakkasia, ai ihanuutta!

Vuoden ensimmäiselle viikolle sattuikin sitten useammat treenit. Vuoden vaihteessa käytiin hallin vapaavuoroilla treenaamassa agilityä. Välillä treenattiin yksin ja välillä oli treenikavereitakin. Saatiin uusi treenikaveri Eki-chihu, jonka kanssa treenattiin ensin agilitya ja sitten otettiin hieman tokojuttuja. Tarkoitus olisi jatkossakin käydä yhdessä treenaamassa. Yksin kun ei meinaa saada aikaiseksi, ainakaan tokoilua.

Siksipä olikin mukava yllätys, kun Susanna kutsui kääpiöryhmän koolle. Kääpiöryhmään kuuluu Martan lisäksi heeleri Unski ja parsonrusseli Jytinä. Tarkoitus on potkia toisiamme liikkeelle, että tulisi tokoa treenattua säännöllisesti. Pidettiin ensimmäiset kääpiöryhmän treenit Kanervalan koulun pihassa. Laiskuuttani en ole Martan kanssa talvella ulkona treenannut, joten epäilin, että näinköhän mikään onnistuu. Mutta enemmän taisi lumi ja parin asteen pakkanen haitata minua kuin Marttaa. Ei tietenkään mitään paikallamakuuta treenattu, mutta seuraaminen, luoksetulo ja liikkeestä maahanmeno onnistui hyvin. Seuraamisessa alamme harjoitella rytmitystä. Jos malttaisinkin odottaa hieman käskyn antamisen jälkeen, enkä säntäisi itse liikkeelle, ennen kuin seuraa-komento on sanottu loppuun. Ja kunpa nyt muistaisin antaa Martalle maahan-käskyn selkä suorana, ilman, että kumartelen ja heiluttelen käsiäni. Luottaisin vain enemmän koiraan, koira kyllä osaa. Lisäksi sain kamuilta hyviä neuvoja noutamisen harjoitteluun. Toivotaan nyt, että leutoja ilmoja riittäisi ja voisimme jatkaa säännöllistä tokotreenausta kääpiöryhmässä.

Tietysti olemme käyneet agilitytreeneissä myös omassa ryhmässämme kerran viikossa. Kokeilinpa sitäkin, että otin hallille mukaan Martan kevythäkin. Ajattelin kokeilla, miten Martta malttaa pysyä rauhallisena omassa häkissä. Joo, rauhallisesti pysyi. Nätisti kökötti häkissänsä tyytyväisenä ihan hissukseen. Sitten kun lähdettiin tekemään rataa, niin kesken matkan muistui pieneen päähän, että häkki jäi ilman vahtimista. Niinpä tappijalka teki u-käännöksen ja juoksi radalta suoraan häkkiin. Kyllä minua nauratti moinen touhu. Martta taitaa pitää meidän treenikavereita niin epäluotettavina, ettei omia tavaroita voi hetkeksikään jättää silmistään.

Reilu viikko sitten käytiin Kuopiossa ACE:lla treenaamassa. Olipa sitten vauhdikas hyppyrata vuorossa. Siinä sai koira ja ohjaaja pinkoa sen minkä kintuistaan pääsivät. Yksi kinkkinen ohjauskuvio radassa oli, jota sain kuivaharjoitella useaan kertaan, ennen kuin meni jakeluun. Olin erittäin epäileväinen, että näinköhän Harrin kertomalla ohjauksella saan Puppiksen menemään oikein. Mutta niin se mokoma vaan teki useamman kerran nollaradan. Harri sanoi minulle myös, että luota koiraan. Myös etupalkkaamista pitää lisätä treeneissä, sillä Martta on edelleen kiinni minussa eikä meinaa lähteä etenemään itsenäisesti. Taidamme siis molemmat radalla vahtia toisiamme.

Onpa ollut sellainen alkutalvi, että tällaisista talvista minäkin saattaisin pitää. Kovia pakkasia ei ole ollut, olisiko -10 astetta ollut kylmimmillään. Ihanaa, kun olemme voineet harrastaa pitkiä kävelylenkkejä. Pari kertaa viikossa on pyritty tekemään sellainen kahden tunnin kävely. Meillä on ollut myös lenkkiseuraa, sillä olemme hakeneet coton de tulearin, Ellin, mukaan lenkille. Martan ja Ellin kemiat ei sitten millään sovi yhteen. Ensihankaluudet koettiin Ellin kotipihassa, jota Elli puolustaa yllättävän raivoisasti. Sekä lähtö että paluu tarvitsisi ylimääräisen käsiparin sekä silmäparin. Saa vahtia silmä kovana ja hihnat tiukalla, että Elli ei pääse Martan kimppuun. Ja Marttahan ei moista hyvällä katso, vaan antaa mäyriäisen sisulla vastusta lelukoiran näköiselle karvapallolle. Lenkillä sitten koiran kulkevat nätisti. Kumpikaan ei ota mitään kontaktia toiseen, aivan kuin olisivat vain ilmaa toisilleen. Huvittavia otuksia. Mutta taitaapa molemmat olla yhtä väsyneitä lenkin jälkeen. Menipä minullakin ensimmäiset lenkit harjoitellessa kahden koiran taluttamista. Mutta sitten alkoi homma sujua, kun sain koirillekin taottua päähän, että tien toisesta laidasta toiseen poukkoilu ei nyt vaan käy. Haetaan Elli jatkossakin meidän mukaan, niin pitkään, kun Elli vain suostuu lähtemään diktaattorimaisen taluttajan ja epäilyttävän mäyriäisen matkaan. Mutta ikävä totuushan on, että kunhan ne pakkaset alkaa (ja nehän jossakin vaiheessa alkaa, tuskinpa sellaista onnen talvea saadaan, ettei niitä kammottavia pakkasia tulisi), niin sitten jää lenkitkin minimaalisiksi. Vaan on se sitten luksusta, kun on tuo lämmin treenihalli lähellä, jonne voidaan mennä päästelemään höyryjä, sekä koiralta että emännältä.