Lentävät lähdöt vaihtuivat yliaikanolliin

Viikko sitten lopetettiin lomailu myös agilityntiimoilta ja tehtiin kaksi rataa Joensuun agilityurheilijoiden kisoissa. Tai tarkoitus oli tehdä kaksi. Ensimmäinen rata tyssäsi puomin kontaktiin ja siitä sukellus putken väärään päähän. Niinpä tehtiin puomi uusiksi hienolla kontaktilla ja tultiin pois. Toinen rata päästiin maaliin asti. Hyvä rata ja hyvät kontaktit, mutta keinun alastulolta päätti Martta hypätä sivuun. Molemmat radat pilasi Martan varastaminen lähdössä. Kun sujautan kaulapannan pois, niin Martta ampaisee kuin tykinsuusta ensimmäiselle esteelle. Se saattaa jäädä haukkua räkyttämään minun eteen poikittain, ja kun siitä otan pienenkin askeleen johonkin suuntaan, niin Martta syöksyy radalle. Niinpä olen auttamatta myöhässä jo ensimmäisellä esteellä ja hätäinen tekeminen jatkuu läpi radan. Ajattelin jo, että tätä se taas on, lentäviä lähtöjä ja karmeita ratoja koko syksy edessä.

Eilen käytiin Kuopiossa ACE:lla treenaamassa. Tiia oli viritellyt hankalan radan, jossa oli tuliaisina ulkomaiisten tuomarien radoilta hankalia keppikulmia, putkiansoja, keppi-putki -erottelua. Sain Martalle hyvät kierrokset treeneihin, kun toin sen katsomaan edellistä koiraa treenaamassa. Martta kun kiihtyy nollasta sataan, kun näkee jonkun toisen koiran tekevän aksaa ja etenkin jos se toinen koira haukkuu tehdessään. Niinpä saatiin heti treenin alkuun kisanomaiset lähdöt. Eli varastamiset. Hinkattiin aluksi niitä. Tiia palautti minut ruotuun ja sai uskomaan, että varaslähtöjä ei pidä hyväksyä. Nyt loppuu löperyydet ja varastamiset. Ja kun lähdöt onnistuivat, niin alkoi sujua myös radan tekeminen. Martta teki loistavat kontaktit, haki hyvin keppikulmat ja teki muutenkin rataa hyvällä draivilla. 

Tänään ajettiin uudelleen Kuopioon. Nyt oli vuorossa Hukka-Putken kisat. Lähdin sillä asenteella, että nyt treenataan lähtöjä. Eli jos varastaa, niin tullaan pois. Tällainen asennoituminen vaatii minulta paljon. On niin helppoa vaan antaa periksi. Eikä meillä tällaista ongelmaa olisikaan, jos olisin siihen heti alusta asti puuttunut. Alkuverryttelyn jälkeen kävin verryttelyesteillä treenaamassa paikalla oloa. Samalla kun irrotin pantaa, niin syötin namuja. Sitten kun ennen rataa odotettiin omaa vuoroa, niin tehtiin odottamisharjoituksia. Ehkäpä näillä oli jotakin vaikutusta tai sitten omalla käytökselläni. Menin lähtöihin rauhallisena ja valmiina tulemaan pois, jos ei onnistu. Martta kyllä räkytti, mutta pysyi sen verran nahoissaan, että pystyin siirtymään ensimmäisen esteen toiselle puolelle ja lähti liikkeelle vasta minun käskystä. Kaikkien kolmen radan lähdöt onnistuivat. Liekö siitä johtuen, ratojen tekeminen tuntui helpolta tänään. Kolme hienoa lähtöä, kolme hienoa nollaa, yliaikaisia tosin. Rataprofiilit olivat niin sopivia meille: sujuvaa etenemistä, takakiertoja ja "vääriä" putkenpäitä. Harmi, kun tämän päivän radoista ei ole videoita. Tässä kuitenkin tuloslistoja: 

Ensimmäiseltä radalta siis yliaikaa 0,32 sekuntia. Ei ollut enää paljosta kiinni. Nyt kun sitä kuvamateriaalia ei ole, niin ei pysty sanomaan, että missä kohtaa ollaan se vajaa sekuntti menetetty. 

Toinen rata oli hyppyrata:

Hyppyradalla yliaikaa oli 2,51 sekuntia. Osa rimoista oli 35 cm:n korkeudessa. Tällaisia rimoja ei olla ennen kisattukaan, mutta onneksi niitä oli vain muutama. Ihme kyllä, yksikään rima ei pudonnut, enkä huomannut, että vauhti olisi selkeästi hidastunut korkeiden hyppyjen kohdalla. 

Kolmas rata oli taas agilityrata:

Taisi jo väsymys painaa tappijalkoja, sillä viimeisellä radalla yliaikaa oli 4 sekuntia. Molemmilla agilityradoilla oli okserit ja niissäkin rimat pysyivät paikoillaan. Ei olisi Martta voinut enää paremmin tehdä ratoja. Kaikki sujui suunnitelmien mukaan, kuin tanssi. Mikä ilo oli olla tuon pienen Kääppäsen kanssa radoilla tänään. Se antaa kaikkensa ja tekee niin innolla, että yliajat ei meitä haittaa.

Nyt selataan kisakalenteria ja suunnitellaan syksyn kisat. Eihän näin hyvin menneiden ratojen jälkeen voi jäädä laakereille lepäämään. Sitten kun pakkaset alkaa, niin meidän kisakausi päättyy. Muutamat lähikisat on syksyn aikana tarjolla. Niihinkin lähdetään samalla asenteella kuin tänään: treenataan lähtöjä. Ja mennään rennolla meiningillä, kuten Pauli Hanhiniemi laulaa: " Tää ei oo ihan haudanvakavaa, muutkin mokaa."

Loma alkoi Agirodusta

Oho, tässä ollaan oltu niin lomatunnelmissa, ettei ole muistanut edes blogia päivittää. Nyt kun loman viimeinen viikko on menossa, niin täytyy korjata tämä epäkohta. Heinäkuun ensimmäisen viikonloppuna nimittäin loman alkamisen kunniaksi suunnattiin Janakkalaan Agirotuun. En ole varma, että onko Agirodussa aikaisemmin ollut karkeakarvaisten mäyräkoirien joukkuetta, mutta tänä vuonna sellainen saatiin kasaan. Piti kyllä viikon verran pohtia, että viitsiikö täältä itärajalta lähteä niin kauas ajelemaan, mutta onneksi lähdettiin. Mukava reissu se oli kaikenkaikkiaan.

AgiNakkien joukkue oli seuraavanlainen:
 - karkeakarvainen kääpiömäyräkoira Hodja's Kozzakk "Maxim" ja Mari Lahtinen
 - karkeakarvainen kääpiömäyräkoira Freckle-Face Just For You "Outi" ja Tiina Vuorio
 - karkeakarvainen mäyräkoira Royal Pepper's Caruso "Wagner" ja Emmi Id
 - karkeakarvainen mäyräkoira Cacciare Tittle-Tattle "Martta" ja Kati Jönhede

AgiNakit: Maxim ja Mari, Outi ja Tiina, Wagner ja Emmi, Martta ja minä

Maxim ja Outi kisaavat agilityn 1. luokassa, Wagner 2. luokassa ja Martta 3. luokassa. Oli todella mukava nähdä toisia agilitymäykkyjä, sillä koskaan ei samoissa kisoissa meidän kanssa ole mäyräkoiria ollut. Ja mukava oli tutustua uusiin mäykkyihmisiin.

Päivä oli todella helteinen ja hiekkakentällä kuumuus tuntui entistäkin pahemmalta. Onneksi teltan varjossa kävi vielä mukava tuulen henkäys, joten Martta viihtyi siellä häkissä oikein mainiosti eikä tarvinnut kuluttaa voimia paahteessa. Joukkuekisassa oli mukana 49 minijoukkuetta ja meidän loppusijoitus oli 42. Eli ei ihan viimeisiä oltu kuitenkaan. Martan kanssa tehtiin hyvä nollarata ja vauhtiakin oli helteestä huolimatta ihan mukavasti.Wagnerille ja Maximille sattui samassa kohdassa rataa putken ohi juokseminen, eli heille  molemmille 5 virhepistettä. Outi sitten otti yleisönhauskuttamisen roolin: poistui pari kertaa radalta yleisön joukkoon ja päätti viettää putken varjossa hieman enemmän aikaa kuin olisi ollut tarpeellista. Outi keräsikin radalta 65 virhepistettä.

Tässä AgiNakkien suoritus:

Kyllä meillä sen verran mukavaa oli, että päätettiin osallistua taas ensi vuonna. Kiitokset joukkuekavereille! Ihania mäykkyjä koko joukkue täynnä.

Osallistuttiin Martan kanssa myös yhdelle yksilöradalle. Se ei mennyt oikein nappiin, kun jotenkin aika kului kuin siivillä ja meinasin myöhästyä radalta. Mentiin juoksemalla lähtöön ja niinpä lähtemisestä ei meinannut tulla mitään. Kävin itse kierroksilla ja samoin koira. Meidät hylättiin jo ensimmäiselle esteelle, kun Martta karkasi lähdöstä, juoksi ensimmäisen esteen ohi ja päätti sitten hypätä sen väärältä puolelta takaisin lähtöön.
Mutta sitten kun päästiin alkusählinkien jälkeen matkaan, niin tehtiin hyvä ja puhdas rata. Mutta oikeastaan tuo yksilöradan epäonnistuminen ei niin haitannut, sillä joukkuekisa oli meille kuitenkin se ykkösjuttu ja siinä onnistuttiin täydellisesti.

Tässä vielä muutamia kuvia Martasta Agirodussa:

Agirotuviikonlopun jälkeen aloitettiin loma sitten todenteolla. Ei olla treenattu juurikaan, vaan ollaan pidetty lomaa kaikista harrastuksistakin. Mutta seuraavassa postauksessa sitten lomatunnelmista enemmän.

Oli kunnia olla mukana sm-kisojen 4. parhaassa minijoukkueessa

Viikko on jo vierähtänyt tämän kesän huippuhetkistä. Eli agilityn SM-kisoista, jotka pidettiin Tampereella 14.-15.6. Niitä kohti kuljettiin koko kevät ja nyt voidaan rentoutua loppukesäksi. Kokemuksena kisat olivat kerrassaan mahtavat. Kun mäyriäinen tuli meille taloon viisi vuotta sitten, enpä olisi arvannut, että meidän yhteinen taival vie agilityn sm-kisoihin. Yksilökisathan ovat meidän saavuttamattomissa, joten pääseminen mukaan joukkueeseen oli meille saavutus.

Pohjois-Karjalan Seurakoirat eli PoKs ry osallistui sm-kisoihin kahdella joukkueella: minit ja maksit. Kahdeksasta koirakosta vain yksi oli aikaisemmin osallistunut sm-kisoihin, joten melkoisen keltanokkia oltiin kaikki. Joukkueeseen kuuluu neljä koiraa, ja tuloksiin lasketaan kolmen parhaan koiran tulos. Jos kaksi koiraa tekee hylätyn radan, niin koko joukkue hylätään. Meidän joukkueella ei ainakaan ääneen sanottuja tulostavoitteita ollut. Totta kai oli selvää, että jokainen tekee parhaansa, mutta voittomielellä ei kisaan lähdetty. Minä ja Martta startattiin meidän joukkueen kolmansina. Aamusta asti sai jännittää, kun oma vuoro oli vasta puolen päivän jälkeen. Toisaalta oli mukavaa katsella toisten suorituksia. Tulipa kerrankin opeteltua rata kunnolla jo ennen rataantutustumista. Siinä ehti nähdä monet kompastuskivet ja suunnitella omat ohjauskuviot moneen kertaan. Kun tuli meidän vuoro startata, oli tilanne se, että joukkueemme kaksi edellistä koiraa oli tehnyt hienot nollaradat. Sain siis lähteä radalle ilman turhia paineta, mutta toisaalta toisten hyvät suoritukset antoivat uskoa, että radasta on mahdollista selviytyä kunnialla.

Martta vaikutti jo ennen radalle menoa väsyneeltä ja epävarmalta. Toisaalta oma kisajännityksenikin vaikuttaa Marttaan, mutta matkustaminen ja etenkin kaikki se odottaminen väsyttää Marttaa todella paljon. Rata oli kiva ja rimatkin vain 30 sentissä, joten hyvillä mielin startattiin. Valitettavasti ei kuitenkaan pystytty tekemään sitä parhainta suoritustamme tässä uramme huipennuskisassa. Ensin Martta tiputti toisen hypyn riman, mutta suurin söhläys tuli kepeillä. En oikein vieläkään tiedä, mitä siinä tapahtui. Martta ei ole ikinä sotkeentunut kepeillä, ainakaan kisoissa. Keppikulma oli hankala, mutta siitä suoriuduttiin hyvin. Sen sijaan Martta oikaisi keppien lopussa, mitä se ei ole ikinä aikaisemmin tehnyt. Ja kun sellaista ei ole aikaisemmin tapahtunut, niin minä en ollut ollenkaan osannut varautua moiseen. En osannut jatkaa keppejä keskeltä loppuun asti. Hämmenyksestä toivuttani sekunnin murto-osassa ajattelin, että otetaan virhepisteet, mutta aloitetaan kepit uudestaan alusta. Martta oli nähtävästi yhtä hämmentynyt kuin minäkin ja niinpä se lähti pujottelemaan keppejä takaisin päin eli väärään suuntaan. Siitä se hylkäys sitten napsahti. Tehtiin kuitenkin rata loppuun ja se sujui kuin tanssi. Erityisen iloinen olen hyvistä kontakteista. Toki harmitus oli suuri joukkuuen puolesta, että tällä kertaa parempaan ei pystytty. Mutta ainakin saatiin kokemusta, jos joskus vastaavanlaiseen tilanteeseen joudun.

Martan sm-joukkuerata, vaikka se ei kovin mairitteleva olekaan:

Tässä viiletetään loppusuoraa.

Kääppä kiipeää.

 Kun joukkueemme ankkuri lähti matkaan, oli sijoituksemme 6. Jo sen tuntui voitolta. Vaikea on sanoin kuvata niitä tunnelmia, mitä koimme, kun ankkurit eli Maiju ja Rommel lähtivät matkaan. Meidän hyl-rata pakotti Maijun ottamaan oman ratansa varmistellen. Sitä ei olisi minun hermot kestäneet, mutta Maijun kesti. Kyllä siinä oli itku meillä kaikilla silmässä ja iho kananlihalla, kun Maiju ja Rommel tulivat maaliin. Ja kun joukkueemme sijoittui 4. sijalle, meillä oli ilo ylimmillään. Emme olisi ikinä osannut kuvitella näin hienoa sijoitusta meidän joukkueelle. Ja joukkueitahan oli kaikkiaan 76, joten kyllä neljättä sijaa voi pitää melkoisena saavutuksena. Ja olihan meidän joukkueessa koko sm-kisojen ainoa mäyräkoira.

PoKsin maksijoukkuekin teki hienoa työtä sijoittuen sijalle 32, kun joukkueita oli 79. Ei ollenkaan hullumpi suoritus ensikertalaisilta. Sunnuntaina seurattiin yksilökisoja ja nähtiin Suomen huippukoirakoiden työskentelyä. Istuskeltiin teltoissa, syötiin eväitä, rupateltiin ihmisten kanssa ja katseltiin ratoja. Olipa meillä mukava viikonloppu. Matkat sujui mukavasti Veeran ja Laten kanssa. Tai hmm, Late ei ehkä ole sitä mieltä. Collie-uros taisi olla viikonlopun reissaamisesta niin väsynyt, että Martan murinat ja raivoamiset oli sille liikaa kotimatkalla.  Martta the Sitruuna teki hyvin selväksi sen, että Late ei ole hänelle toivottua matkaseuraa. Laten jokainen liikahdus sai Martan häkissä aikaan raivokkaan murinan ja rähinän. Loppumatkan Late painautui mahdollisimman kauaksi Martan häkistä ja yritti näyttää todella pieneltä. Ja näytti etenkin todella uupuneelta. Toivottavasti Late on jo toipunut rankasta matkasta ja rasittavasta matkaseuralaisesta.

Tämä sm-reissu oli Martalle hyvää harjoitusta parin viikon päästä olevaan agirotuun. Ennen ei olla näin pitkiä kisamatkoja tehtykään, mikä kyllä näkyi koiran vireystilassa. Agirotuun joudutaan taas matkaamaan kisaa edeltävänä päivänä, joten ei ehkä mitään huippusuoritusta ole odotettavissa. Mutta silloin kisataan mäyräkoirien joukkueessa, joten ehkäpä tapahtuma on kokemuksena huikeampi mitä kisasuorituksilta. Parhaammehan me sinnekin lähdetään tekemään, katsotaan minne se sitten riittääkään.

Sm-kisojen ainoat: portugalinvesikoira ja mäyräkoira. Eli kaverukset Martta ja Beijo.

Viimeisen riman kirous

Viisi viikkoa ollaan kisattu joka viikonloppu. Tänään ei tarvinnut lähteä kauaksi, kun osallistuttiin naapuriseuran eli Joensuun agilityurheilijoiden kisoihin. Kolme rataa olisi ollut tarjolla, mutta ilmoitin Martan kahdelle radalle. Tuomarina oli Minna Väyrynen, joka tuomaroi meidän radat kolme viikkoa sitten  Iisalmessa. Silloin ei radat tuntuneet omilta, mutta tänään oli eri meininki. Ensimmäistä kertaa meidän kisauralla oli niin, että kisajärjestys oli maksi-medi-mini. Olipa mukava katsella rauhassa, kun maksit ja medit tekivät rataa. Rata oli jo muistissa ja melkeinpä hallussakin ennen kuin rataantutustumiseen pääsi. Liekö siitä johtuen radantekeminen tuntui niin mukavalta ja helpolta.

Molemmissa radoissa oli hienoa se, että Martta pysyi lähdöissä paikallaan. Vaikka se jääkin lähtöön seisomaan ja räkyttämään, niin minun pitää paremmin luottaa siihen, että kyllä se siellä pysyy. Kontakteille en vaatinut pysähtymistä, eikä se mokoma olisi niitä tehnytkään. Mutta juoksi kontaktit kuitenkin hyvällä vauhdilla alas asti. Molemmilla radoilla taas huonoa oli se, että nollat alla, kunnes viimeiset rimat tippui. Toki yliaikaa tuli molemmilla radoilla 4 sekuntia, eli ei me nollatuloksiin olisi päästy joka tapauksessa. Eikä nup rimojen tippumiset kovin paljoa harmita, sillä radat olivat muuten niin hyvät.

Tässä A-rata:

B-rata tuntui rataantutustuessa kinkkisemmältä kuin edellinen rata, mutta meille se oli se parempi rata. Jos sitä viimeistä rimaa ei lasketa, niin kaikki sujui niin kuin suunnittelin. Sujui kuin tanssi, juuri sellaista kuin agility on parhaimmillaan.

Seuraavat kisat onkin sitten kahden viikon päästä. Silloin ollaan agilityuran huipulla. Siellä, missä en ikinä olisi voinut kuvitella olevani, kun tappijalka muutti meille asumaan: Agilityn SM-kisat Tampereella, johon osallistutaan PoKs:n minien joukkueeseen. Joko saa jännittää?

Kuumat kisat

Meidän piti mennä Marian ja Beijon kanssa kimpassa Kuopion kisoihin, mutta aikataulut olikin tehty niin, että aamulla kisasivat maksit ja medit ja vasta sen jälkeen minit. Niinpä ensimmäistä kertaa jouduin ajelemaan kisareissun ihan yksikseen, kun ei tuttuja minejä ollut kisoihin lähdössä. Oikeastaan yleisesti ottaen parasta antia kisareissuilla on se yhteinen hösöttäminen ja etenkin se jälkipuinti. Niistä kaikesta jäin nyt paitsi, kun kisamatka meni hiljaisuudessa radiota kuunnellen.

Päivä oli helteinen. Auton mittari näytti +27 astetta, kun kisapaikalle kurvattiin. Olin ilmoittanut Martan kaikille kolmelle radalle, mitä oli tarjolla: kahdelle hyppyradalle ja yhdelle agiradalle. Tuomarina oli Allan Mattsson. Olin edellisenä viikolla etsinyt netistä Allanin ratoja ja eksyin yhteen blogiin, missä oli mainittu. että Allanilla on perinteisesti rimat tapissa etenkin hyppyradoilla. Niinpä ei tullut täytenä yllätyksenä, kun kisapaikalla kuulin, että maksien ja medien radalla rimat todellakin olivat tapissa. Kylläpä tunnelma latistui välittömästi. Hirmuinen helle ja sitten pitäisi vaatia koiralta sellaisia hyppyjä, joita ei tehdä edes treeneissä. Ei kiitos.

Menin kuitenkin toiveikkaana ensimmäiseen rataantutustumiseen. Siinä tuomari ilmoitti, että ensimmäisellä radalla rimat on 35 cm ja kahdella seuraavalla 30 cm. Rataan tutustuessa tajusin, etten todellakaan voi vaatia Martalta tuollaisia rimakorkeuksia ja vielä tuossa helteessä. Kävin ilmoittamassa, että me jätetään tuo ensimmäinen rata väliin ja osallistutaan kahdelle seuraavalle. Päätin säästellä Martan voimat niille radoille, jotka se pystyy sujuvasti suorittamaan enkä vaadi minun mahtimäykyltä mitään mahdottomia. Niinpä tyydyin seuraamaan ensimmäisen radan sivustakatsojana, eikä harmittanut yhtään. Se oli oikea päätös. 

Seuraava rata oli agirata. Tykkäsin todella rataprofiilista, ja kun rimatkin oli kolmessakympissä, niin hyvillä mielin lähdin valmistautumaan suoritukseen. Me oltiin viimeiset lähtijät, joten rauhassa saatiin valmistautua, tykkäsin. Käytiin tekemässä pieni lenkki metsässä ennen rataa ja löydettiin hyvä varjopaikka odottelun ajaksi. Martalla oli hyvä vire päällä. Kuunteli tosi hyvin ohjausta eikä kohkannut turhia. En vaatinut kontakteille pysähtymistä, ja juoksikin ne tosi nätisti loppuun asti. Itse asiassa oli jo pysähtymässä ainakin A-esteelle, mutta vapautin nopeasti. Keinunkin teki paremmin kuin aikaisemmissa kisoissa. Olin niin iloinen meidän suoritukseen, sillä meillä oli kyllä kivaa. Ratavirheitä nolla, mutta yliaikaa melkein 7 sekuntia.

Viimeinen rata oli hyppyrata. Niitä ollaankin tehty vähemmän, joten ei oikein ollut mitään odotuksia sen suhteen. Kun tuo agirata onnistui hyvin, niin hyppyradalla ei ollut enää niin väliä. Rataprofiili oli tässäkin meille oikein sopiva. Muutama takaakierto ja joku koukero ja sitten selkeää etenemistä. Otin Martan autosta ulos vähän myöhemmin, ettei kuumassa ulkoilmassa tarvinnut odottaa juurikaan ylimääräistä aikaa. Ilma oli todella hiostava ja hautova, sillä metsän takana jyrisi ukkonen ja pilvet lähenivät koko ajan. Tämäkin rata sujui kuin tanssi. Mikä ihana tunne, kun kaikki menee suunnitelmien mukaan ilman sählinkiä. Loppusuoraa juostiin kilpaa, ja harmillisesti viimeisenä esteenä oli okseri, josta jo etukäteen arvelin riman putoavan, ja niinhän siinä kävikin. Täytyy varmaan ottaa okserit treenin alle. Viimeinen hyppy on muutenkin aina hankala Martalle, jos minä jään taakse. Ja okserit muutenkin. Toiselta radalta siis viisi ratavirhettä ja lisäksi 4 sekuntia yliaikaa. Mutta joka tapauksessa ne olivat huippuratoja, kun vielä ajatellaan olosuhteita. Ja huippua myös sen takia, että Martta pysyi lähdössä paikallaan molemmilla radoilla. Siksipä se radan tekeminen varmaan olikin niin sujuvaa, kun alussa ei tule kiirettä ja saa rauhassa ohjata ensimmäiset esteet.

Tämän päivän radoilla oli siis paljon takaakiertoja, jotka on meille plussaa, sekä  paljon valsseja, jotka taas eivät ole meidän vahvinta aluetta. Vaihdankin valssit usein persjättöihin, jotka toimii meillä paremmin. Lisäksi kovat ihanneajat (3,6 ja 3,8 m/s) eivät meiltä onnistu, vaikka keli olisi ollut viileämpikin.

Heti meidän maaliintulon jälkeen alkoi sade. Palkintojenjakoonhan meidän ei tarvinnut jäädä, joten pieni lenkki kevyessä kesäsateessa ja sitten lähdettin kotiin päin. Sijoitukset tänään 12/24 ja 14/24. Etenemiset 3.1 ja 3,4 m/s. Tämän päivän radoista ei ole videoita, kun ei ketään tuttuja ollut radan reunalla. 

Mutta ihan vaan blogin piristykseksi laitan tähän kolme viikkoa sitten PoKsin vappukisoissa otettuja kuvia. Kuvaaja Laura Pitkänen.

Häntä pystyyn!

Heh, tästä voisi jo sanoa, että "rimaa hipoen".

Ei näissä hypyissä paljon ilmaa ole välissä.

Kiitos Laura kuvista! Martan agilitystä ei ole montaa valokuvaa löydykään. Videoita enemmänkin. 

Meinasi mennä liian vakavaksi

Kyllä me muutakin tehdään kuin kisataan, mutta näitä kisapostauksia saatte varmasti lukea tässä kuukauden sisällä useampia. Suunnitelmissa on nimittäin kisata joka viikonloppu kesän kisahuipennukseen eli agilityn SM-kisoihin asti. Tähän postaukseen on koottu kahden kisan tunnelmat.

Viikko sitten kisattiin Iisalmessa. Taisi olla meidän pisin kisamatka tähän asti, eli kun aamukymmeneltä lähdettiin niin illalla vaille kaksitoista oltiin kotona. Marin ja Pyry-koikkerin kanssa matkaa tehtiin siis yhteensä 13,5 tuntia. Ja kun ajatellaan, että kolmen radan suoritukset kestävät yhteensä sellaiset kaksi ja puoli minuuttia, niin kaikkea sitä tuleekin koiraharrastuksen nimissä tehtyä. Mukana oli myös Pyryn tyttö Binja, joka vauvakoirana toimi meidän mainiona kisamaskottina.

Tuomarina oli Minna Väyrynen, joka oli meille uusi tuttavuus. Kontaktitreenin kannalta piti nämäkin kisat suorittaa, eli sylikyytiä oli tarjolla, jos ei pysähdyskontaktit meinaa muistua mieleen, niin lähdetäänpä niitä radan reunalle muistelemaan. A-radalla ei ollut lainkaan puomia, vaan A-este mentiin kahteen kertaan. Takakiertoja ja koukeroita tuntui Minna Väyrysen radoilla olevan muutenkin ihan kylliksi. Ihanneajat taisivat olla kaikilla radoilla 3,6 m/s etenemällä. Ensimmäinen rata onnistui meiltä parhaiten, vaikka se ei rataa tehdessä kovin hohdokkaalta tuntunut. Koko ajan oli sellainen olo, että on jäljessä ja koiran tiellä. Ei puhettakaan sujuvasta menosta eikä ainakaan flowsta. Videolla se ei näytä niin pahalta miltä se tuntui. Mutta pääasia että kontaktit onnistuivat ja päästiin maaliin. Yliaikanollahan siitä tuli kymmenen sekunnin yliajalla. Pysäytyskontaktit hidastavat meidän matkantekoa hurjasti.

Toisella radalla kaikki lähti alusta asti pieleen. Martta ei jäänytkään lähtöön kuten ekalla radalla, vaan jouduin tekemään lentävän lähdön. Siihen en ollutkaan varautunut, mutta jollakin tavalla sain sen toimimaan. Puomin kontakti oli hyvä, mutta A:lle ei muistanutkaan pysähtyä ja niin jouduin tarjoamaan sylikyytiä. Sen radan jälkeen tuli ikävät fiilikset. Kun katsoin videolta meidän ratasuoritusta, niin tajusin, että Marttahan itseasiassa teki parhaimman kontaktin ikinä, ilman pysähtymistä. Se suoritti A:n hyvällä vauhdilla alusta loppuun ja juoksi kontaktin hienoati alas ja katse oli jo lukittunut seuraavaan esteeseen. Ja mitä minä teen, kannan koiran pois, kun alla on nolla ja jäljellä neljä estettä. Aloin miettimään, että onko tämä sitä, mitä minä haluan. Onko tämä enää kivaa? Meidän pitäisi viettää hauskaa agilityradalla, ja nyt tämä on mennyt liian vakavaksi touhuksi. En tykkää.

Sekavin mielin lähdin kolmannelle radalle. Huomasin, että koira alkoi olla jo väsynyt ja samoin minä itsekin. Lentävälähtö taas, joten en ennättänyt ohjaamaan kolmatta estettä takaakierrolle. Martta ehti pylörähtää ennen hyppäämistä ja siitä vitonen. A:n kontaktin teki hienosti, joten olin varma, että radan loppupuolella oleva puomikin onnistuisi. Ajattelin, että vapautan koiran puomilta salamannopeasti. Mutta kävikin niin, että Martta ei sittenkään pysähtynyt. Se hidasti kyllä, jolloin annoin jo vapautuskäskyn, mutta ei sillä ollut aikomustakaan pysähtyä. Minun reaktiokyky ei pystynyt sitä käsittämään ja tajusin vasta seuraavan hypyn jälkeen, että pysäytyskontakti jäi tekemättä. Niinpä tehtiin loput kolme estettä ennen maalia. Ratavirheitä 5 ja yliaikaa 8 sek.

Kotimatka menikin pää pyörryksissä miettiessä, että tuliko talven kontaktitreenit nyt nollattua tällä yhdellä suorituksella, kun luistin kriteeristä. Päätin, että nyt tämä kontaktihullutus saa rauhoittua, ja pitää miettiä, miten me tästä jatketaan, että hauskuus ja hyvämieli säilyy.

Tänään matkattiin kisaamaan Varkauteen ja haettiin kyytiin Maiju ja kääpiösnautseri Rommel. Tarjolla olisi ollut neljä rataa, mutta ilmoittauduttiin vain kahdelle. Ja hyvä niin, sillä kisapäivä oli aurinkoinen ja erittäin lämmin, joten huomasin jo toisella radalla, että Martta oli tosi väsynyt. Tuomarina Varkaudessa oli Anne Huittinen, joka oli kinkkiset radat meille järkännyt. Epäonnekseni olin saanut lähtönumeroksi ykkösen, mikä ei sovi meille ollenkaan. Ensinnäkin tarvitsen rataantutustumisen jälkeen aikaa käydä rataa läpi mielikuvissa. Toiseksi, Martalle ei saa samanlaista draivia päälle, kun haen sen nopeasti autosta ja juostaan lähtöpaikalle. Koira ei selvästikään tajua olevansa kisapaikalla silloin. No, jonkunhan se on rata aloitettava joka tapauksessa, joten nyt oli meidän vuoro olla se aloittaja. 

Tämän päivän ratojen plussat ja miinukset:

+ ei yhtään lentävää lähtöä

+ super kontaktit

+ koira oli hyvin kuulolla (ehkä turhankin hyvin)

- rata oli heikosti ohjaajan muistissa

- ohjaaja unohti, että myös koira on radalla

- ohjaaja keskittyi kontakteihin eikä muistanut ohjata muuta rataa

- koira oli etenkin toisella radalla hyvin väsynyt ja pudotteli rimoja

Tuloksena siis oli kaksi hylättyä rataa, mutta nämä olivat todella hyviä "hyllyjä".  Ekalla radalla muistin liian myöhään, että A:n jälkeinen hyppy piti ohjata takaakierrolle, joten Martta ehti hypätä hypyn väärältä puolelta. Toisella radalla en edes huomannut, että Martta jätti toisen hypyn tekemättä, kun itse jo kiirehdin eteenpäin. Aivan tyystin unohdin koko koiran, kun juoksin rataa. Surkea suoritus minulta. Martta oli selväsi hitaampi kuin tavallisesti, enkä minä osannut muuttaa juoksuvauhtiani sen mukaiseksi. Unohdin ohjata esteet ja jätin koiran niistä selviytymään itsekseen. Martta tiputteli rimoja, joten videolta jälkeenpäin katsoessa huomasin, että johtui varmasti väsymyksestä. Pikkukoira ei vaan jaksanut kesän ensimmäisenä lähes helteisenä päivänä keskittyä. Tajusinkin, että onhan se hieman epäreilua vaatia koiralta huippusuoritusta kuumassa kelissä, kun treenataan aina vaan optimaalisissa olosuhteissa hallissa. Nyt tarvitaan enemmän ulkokenttä treeniä erilaisissa olosuhteissa. Mutta tärkeintä tässä päivässä oli se, että kontaktit oli huiput! Jos minä olisin vielä tehnyt oman osuuteni ja ohjannut koiraa, niin sehän olisi ollut täydellistä. Mutta olen silti erittäin tyytyväinen tämän päivän ratoihin.

Tämän päivän radoista ei ole muuta näytettävää kuin kooste hienoista kontakteista:

Niinpä olen nyt päättänyt, että kontaktien kriteereihin tulee lievennys: sylikyytiä on tarjolla vain silloin, kun Martta hyppää kontaktipinnan yli. Muussa tapauksessa rata jatkuu, mikäli nolla on alla. Jos taas ollaan kerätty ratavirheitä, voidaan siinä tapauksessa treenata hienoja pysäytyskontakteja. Kuulostaako loogiselta? Näillä kriteereillä meidän kisaaminen saadaan pidettyä mukavana touhuna ja motivaatiot korkealla meillä molemmilla. 

Nyt innostuneena odotan ensi viikonlopun Kuopion kisoja.

Se vaati kaksi sylikyytiä

Kotikisat ja kolme rataa. Odotukset eivät olleet kovin korkealla. Jostakin syystä kotikisat eivät ole koskaan saaneet meitä huippusuorituksiin. Neljä rataa oli tarjolla, mutta ilmoitin kolmelle agiradalle, sillä nämäkin kisat olivat meidän kontaktitreenikisat. Neljäs rata olisi ollut hyppyrata, mutta kolmekin rataa on Martalle liikaa yhdelle päivälle. Nyt laskin niin, että ainakin ensimmäinen rata jää kesken kontaktien takia, eli ei olisi Martalle niin rankkaa. Vaikka toisaalta se ratojen tekeminen ei niinkään mäyriäistä väsytä, vaan se odottelu ratojen välillä. Vaikka se autossa saa väliajat ollakin omassa häkissä omassa rauhassa, niin ei se osaa niin lunkisti ottaa, että keräisi voimia. Taitaa voimakas vahtivietti kuluttaa enemmän kuin mitä Kääppäsen akut ehtii latautua.

A-radalla tuomarina oli Reetta Mäkelä. Ja olipa kiva rata. Paljon takaakiertoja, mutta ei kuitenkaan mitään mahdotonta pyörittelyä. Rata alkoi "kivalla" suoralla: hyppy-rengas-puomi. Ja siihen se meno sitten meillä tyssäsi. Kuten pahoin pelkäsin, niin ensimmäiselle radalle kun koiran ottaa, niin ei se tuollaisen suoran jälkeen enää muista, että puomille piti pysähtyä. Kyllä harmitti, sillä se olisi ollut niin meidän rata. No, ei auttanut kuin ottaa koira syliin ja kantaa maaliin.

B-radalla tuomarina oli Anne Savioja. Kiva rata oli tämäkin. Tällä kertaa päästiin viidennelle esteelle, joka oli A-este. Siinä huomasin jotakin aivotoimintaa mäyriäisen päässä, sillä kun juoksi kontaktin läpi, niin aivan kuin olisi hartiat painuneet kasaan tyyliin "Ai niin!" ja alkoi peruuttaa kontaktille. Ja taas pääsi tappijalka sylikyydillä maaliin. 

Ennen C-rataa oli aika epätoivoiset fiilikset. Niinpä piti tehdä paniikkitreenit: löytyi laudanpätkä, jonka virittelin hallin takana kuormalavan päälle. Sitten naksuteltiin hienoja kontakteja. En tiedä oliko tästä mitään apua. Ehkä se auttoi enemmän minua. Kolmannelle radalle lähdettäessä ja jo siihen valmistautuessa huomasin Martan olevan väsynyt. En saanut siihen enää sellaisia kierroksia, mitä aikaisemmilla radoilla. C-radalla ensimmäinen kontakti, A-este, oli este nro 11, ja puomi oli kolmanneksi viimeisenä. Uskon, että koiran väsymyksellä, paniikkitreenillä ja kontaktiesteiden myöhäisillä sijoittumisilla radalla oli toivottu yhteisvaikutus ja vihdoin, aah vihdoin ne kontaktit onnistuivat kriteerieni mukaisesti. Ei mitään väliä, vaikka yhden putken edessä sählättiin tai että kaiken kaikkiaan saatiin 9 sekuntia yliaikaa. Kontaktit onnistuivat hienosti, se pelasti tämän kisapäivän. Kääppä taas yllätti. Ensin se suistaa minut epätoivon partaalle ja sitten se esittää parastaan. Katsokaa vaikka, miten hienot kontaktit se teki:

Kisailmot laitettu Iisalmeen kolmelle radalle. Viikon päästä tiedetään, montako sylikyytiä siellä tarvittiin.

Treenattiin ACE:lla

Koitti taas ACE-treenipäivä. Autoon pakattiin kolme koiraa (Martta, Riesa ja Kriisi) ja kolme ihmistä (minä, Kirsi ja Maria) ja suunnattiin kohti Kuopiota ja ACEa. Ihana aurinkoinen päivä ja mukavaa seuraa, niin mikäs siinä oli taas ajella.

Tiialla oli siellä taas mukava rata meitä odottamassa: 32 estettä, joissa sai tehdä mm. perjättöjä, saksalaisia ja valsseja. Kaikki kontaktit olivat radalla ja taisipa olla kaikki erikoisesteetkin. Eli monipuolinen rata, ja itse asiassa aika sopiva Martalle ja minulle. Joitakin kohtia piti hinkata rataan tutustumisessa, mutta loppujen lopuksi olin aika sinut radan kanssa. Tästä huomaan, että radanlukutaito itselläni on parantunut roimasti viimeisen vuoden aikana. Vielä vuosi sitten yli 20 esteen rata tuntui ihan mahdottomalta muistaa, mutta nyt se tuntui aika helpolta ja luontevalta. Ilman näitä säännöllisiä ACE-treenejä tuskin olisin tässä. Ja kun tarkemmin ajattelen, niin kyllä nuo ACE-treenit ovat tarjonneet eniten sitä kuuluisaa flow'ta. Tänään oli sellainen hieno päivä, kun Martta kulki kuin ajatus. Ensimmäisellä kierroksella tehtiin pätkissä ja tehtiin hienosäätöä. Toisella kierroksella tehtiin näin:

Eniten olen ylpeä hienoista kontakteista. Ne on upeat. Kunpa saisin tuon saman fiiliksen kisoihinkin ja edes kerran noin varmat ja hyvät kontaktit. Viikon päästä on kotikisat ja niissäkin varmistellaan kontakteja. Tai siis treenataan kontakteja. Minun pitää vain olla tiukkana enkä saa hyväksyä kontaktien läpijuoksua. Hitaat kontaktit voin vielä hyväksyä, mutta ylihyppäämistä en. Kolmelle radalle olen ilmoittanut, joten siinä on varaa ottaa hyllyt vaikka parilta ensimmäiseltä siinä toivossa, että kolmas rata sitten lopulta onnistuisi.

Puolen vuoden kisatauko päättyi

Meidän edelliset agilitykisat olivat lokakuun alussa, joten oli korkea aika taas päästä "areenalle". Kun talvi on mennyt kontakteja treenatessa, tänään ne sitten oli tarkoitus testata tosi toimissa eli kisafiiliksessä. Viimeistelytreenit eivät oikein menneet nappiin. Alkuviikolla kisanomaiset treenit lannistivat minut täysin. Mäyriäinen näytti unohtaneen koko talven kontaktiopit kerralla, eikä tehnyt yhtään kunnollista kontaktia. Niinpä pari päivää ennen kisoja kaivettiin kissanruuat esiin ja alettiin muistuttamaan pientä otusta kontakteille pysähtymisen tärkeydestä. Ja tadaa: täydelliset kontaktit kisoja edellisenä päivänä. Se ei kuitenkaan yhtään pienentänyt minun kisajännitystä. Martta ei anna ilmaiseksi mitään. En voi yhtään tietää, mitä se minäkin päivänä tuumii ja toimii.

Nämä vuoden ensimmäiset kisat oli tarkoitus pitää kontaktiharjoittelukisana. Teemana oli "Vain täydelliset kontaktit kelpaa, muusta viis!" Hankalinta tässä tuntui olevan oma asennoituminen. Edellisenä iltana aloin jo mielessäni laskea kontaktien suorittamisen kriteerejä. Ja sitä samaa ajattelua jatkoin vielä kisa-aamunakin. Ja jännitys senkuin kasvoi. Lopulta kuitenkin järki voitti ja tein radat suunnitellusti.

Ensimmäisellä radalla tuomarina oli Minna Räsänen. Sekä puomi että A-este olivat radalla. Rata vaikutti todella mukavalta ja Martalle sopivalta. Meidän tie kuitenkin tyssäsi viidennelle esteelle, joka oli ensimmäinen kontakti eli A-este: Martalla ei ollut mitään aikomusta pysähtyä, vaan hyppäsi alas vauhdilla. Varsinaista virhettä ei siitä tullut, mutta kun tässä kisassa hyväksyin vain täydelliset kontaktit eikä tämä ollut lähelläkään sitä, niin otin koiran kainaloon ja poistuttiin. Eli siitä tuloksena hylätty.

Toisella radalla tuomarina oli Sari Mikkilä, joka oli tehnyt rallatteluradan. Ei mitään pahoja ansoja vaan lähinnä vauhtia ja sujuvaa menoa kaipaava rata. Ei siis meille sopiva, sillä vauhdilla emme tule tällaisilla radoilla pärjäämään. Mutta mehän emme näihin kisoihin tulleet tekemään tuloksia vaan puhtaita kontakteja. Odotukset eivät olleet suuret, mutta niinpä tuo pieni Kääppä yllätti minut taas ja teki hienot kontaktit. Rata meni muutenkin mukavasti ja sujuvan tuntuisesti. Yksi rima sieltä tippui, joten maaliin päästiin viidellä virhepisteellä ja 9 sekunnin yliajalla. Mutta miten ihana tunne onnistuneista kontakteista! Ehkä talven työ ei sittenkään ole mennyt hukkaan.

Viimeisen radan tuomarina oli edelleen Sari Mikkilä. Mukava rata oli jälleen luvassa. Edelleen lähdin epäluuloisena matkaan, mutta Martta päätti edelleen jatkaa onnistuneiden kontaktien linjalla. Etenkin A-esteen kontakti oli niin hieno, että sitä ihastellessa jäin jälkeen enkä saanut enää ohjattua seuraavalle hypylle takakaakiertoon, vaan Martta hyppäsi esteen väärältä puolelta. Mutta sehän ei haitannut, kun jatkettiin iloisesti maaliin asti. Se oli hyvä hyl.

Hyvä päivä, hienot kisat, parasta seuraa ja mahti mäykky. Voiko päiväänsä enää paremmin viettää. Kiitokset erityisesti kenneltytölle Marialle, joka piti minun ajatukset kasassa jännityksen keskellä. Eikä antanut minun lipsua kontaktien kriteereistä. Kyllä kannatti. 

Kevään ensimmäinen pyörälenkki

Mikä ihana kevät! Ja mikä ihana auringonpaiste! Sitä töissä ikkunasta ihailin ja päätin vaihtaa suunnittelemani kuntosalitreenin pitkään lenkkiin Martan kanssa. Kun tulin kotiin, keksin, että mehän lähdetäänkin pyöräajelulle! Sulat ja kuivat tiet, ja pääosin alkaa hiekoitushiekatkin olla jo poissa. Talvella en uskalla ajaa pyörällä Martta kyydissä. Etupainoinen lasti ja liukkaat tiet ei ole hyvä yhdistelmä.

Tänään kävin kellarista hakemassa pyöränkorin ja kylläpä alkoi tappijalan häntä viputtamaan. Meillä asuu innokas pyöräilijä, tai paremminkin kyytiläinen. Se on aina valmis pyöräajelulle.

"Nosta jo kyytiin!"

Aloitettiin pyöräily kevyesti ja ajettiin noin 3 km, että päästiin mukavien metsäpolkujen lähelle. Parkkeerattiin pyörä ja lähdettiin samoilemaan metsään. Kierrettiin yksi tunti ja 5 kilometriä pitkin metsäpolkuja ja rantoja. Minä ihailin auringonlaskua ja Martta "ihasteli" rusakoita.

Tuolla me vielä muutama viikko sitten käveltiin ja hiihdettiin. Ja saari kierrettiin. Mutta enää ei jäälle ole asiaa. Jouduin pitämään Martan hihnassa, kun rannassa käveltiin. Mäyriäisellä on kova hinku jäälle. Se rakastaa jäällä juoksemista, eikä raukka voinut ollenkaan ymmärtää, miksi ei voitu nyt sinne mennä.

Kotimatkalla oli jo pimeää. Mutta niin väsynyt ei mäykkynen ollut, ettei olisi jaksanut valppaana ja tärkeännäköisenä tarkkaila ympäristöä. Tästä ne alkaa, meidän pyöräajelut siis.

Nyt se on viis!

Martta siis. Viisi vuotta.

Ja kuten joka vuosi, tässä virallinen synttärisankarin pönötyskuva:

Meidän karvainen perheenjäsen on nyt viisi vuotias. Koira parhaassa iässä. Sen luonne on hioutunut ja se on hitsautunut tähän perheeseen sopivaksi. Onhan se melkoinen sitruuna. Vaativa ja tosikko. Vieraat ihmiset näkevät siitä vain sen huonot puolet: hemmoteltu pikkuräksy, haukkuu, murisee, ei pidä vieraiden koskettelusta, ei pidä vieraista koirista, vahtii tavaroita ja kerjää. Mutta tuttujen kanssa se on kuin eri koira: hellyydenkipeä, hauska, leikkisä, hiljainen ja tottelevainen. Siitä kyllä huomaa kenestä se pitää. Se ei ole kaikkien kaveri, mutta kenen kaveri se on, se on sitä täydellä sydämellä. 

Olenkin sanonut, että jos Martta olisi ihminen, niin se olisi sellainen vanhapiika-kyylääjä. Huonosti käyttäytyvä jonoissa etuileva tantta. Sen mielestä sillä olisi siihen oikeus, totta kai, koska se vaan olisi niin. Se kyttäisi ikkunasta ohikulkevia ihmisiä ja naapureita. Ärsyyntyisi lasten äänistä ja koirien haukkumisesta. Ärsyyntyisi, jos asiat ei menisi niin kuin niiden kuuluisi mennä. Ärsyyntyisi ylipäätänsä hyvin helposti. Mutta olisi sillä hyvätkin puolet: sillä olisi oma lähipiiri, jossa sen parhaat puolet tulisi esille. Avulias, kiltti, kekseliäs ja mitä lojaalein ystävä. Mutta vain niiden kesken, jotka sen on oppinut tuntemaan ja joihin se on oppinut luottamaan. Sellainen olisi meidän Martta ihmisenä.

Mitä odotetaan tapahtuvaksi viisivuotiaan Kääppäsen kanssa? Todennäköisesti tämä tulee olemaan meidän viimeinen aktiivinen agilityvuosi. Olemme saavuttaneet agilityssä enemmän, mitä ikinä olisin voinut toivoa. Korkeammalle emme pääse, joten nautiskellaan tämän kesän kisoista ilman sen kummempia tulostavoitteita. Nautitaan yhteisestä tekemisestä ja flowsta. Sitä on agility parhaimmillaan. 

On se hurja

Kieltämättä nyt on aika tyytyväinen olo. Eilinen päivä tuli vietettyä mukavassa koiraporukassa ja agilityn merkeissä. Aamulla autoon pakattiin Martan lisäksi koikkeri Pyry ja whippet Pippa, ja suunnattiin Kuopioon ACE:lle treenaamaan Vitikaisen Tiian koutsaukseen. Ja kun kelikin oli mitä parhain (sulat tiet ja auringonpaistetta), niin mikäs siinä ajellessa.

Treeniradalla oli 33 estettä. Kaikki kontaktit ja erikoisesteet oli radalla. Minulle radan avainsanoja olivat takaakiertovalssi, pakkovalssi sekä niisto. Omasta suunnitelmasta radan suorittamiseen jouduin muuttamaan muutaman kohdan: pari persjättöä muuttui takaakierto valssiksi ja saksalainen pakkovalssiksi.

Tässä suurpiirteinen kuva radasta:

Suurimmat toiveet ja odotukset kohdistuivat kontakteihin, yllätys yllätys. Ja suurimmat pelot olivat, että muistanko radan ja muistanko ohjauskuviot, etenkin ne, jotka eivät kuulunut alkuperäissuunnitelmiini.

Ensimmäisellä yrityksellä päästiin A-esteelle, johon matka tyssäsi. Martta juoksi läpi. Sillä ei ollut mitään aikomusta pysähtyä. Otettiin A-este uudelleen ja tehtiin rata maaliin asti. Minä muistin radat, tein kaikki ohjaukset, vaikka välillä meinasi tulla kiire. 

Toisella kerralla tehtiin rata alusta loppuun. Viimeinen rima tippui, muuten kaikki meni kuin tanssi. Lopussa taisi hyytyä meidän molempien jalat. Minä en jaksanut juosta loppusuoraa täysillä eikä Martta jaksanut nostaa tappijalkojaan viimeisellä esteellä. Mutta se annettakoon anteeksi, oltiinhan sentään suoritettu rata virheettömästi 32:lle esteelle asti.

Martan radan tekemisestä huomioitiin, että sen käännökset on nopeat, mutta suorilla se häviää vauhdissa. Martta ei tykkää itsenäisestä etenemisestä, eli joka hypyn jälkeen katsoo minuun päin ja odottaa ohjeita. Kotiläksyksi irrottelusuoria. Suoran päähän superherkkua (lue: kissanruokaa) ja hetsaamalla lähetän koiran hyppysuoralle, johon laitetaan myös erikoisesteitä, kuten muuria, pituutta, rengasta ja okseria. Tarkoitus on, että Martta juoksee itsenäisesti suoran päähän sen minkä kintuistaan pääsee. Se joutuu itse miettimään sopivat ponnistuspaikat kovassa vauhdissa. Saatiin me kyllä radan tekemisestä kehuja. Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta, kun muistan radan aivan täysin alusta loppuun asti, ja muistan vielä kaikki ohjauskuviotkin, enkä epätoivoissani räpellä omiani. Eilisissä treeneissä oltiin kyllä Martan kanssa ihan liekeissä. Tällaista onnistumista ei ennen ole ACE-treeneissä koettu. Kaiken kaikkiaan hieno päivä!

 Tänään käytiin tekemässä hömpöttelytreenit Marian ja Beijon kanssa. Marttahan ei ole paras irtoamisessa, mutta tässä pientä yritystä:

Valoa kontaktien päässä

Ihan harmittaa, kun ei tullut otettua kuvamateriaalia meidän "vanhoista" kontakteista. Niistä kaikista läpijuoksuista, ylihypyistä ja hiipimisistä olisi saanut paljon varoittavia esimerkkejä kontaktien huonoista suorituksista. 

Viime viikonloppuna tein Martan kanssa treenin, jossa treenasin oikeastaan pelkästään kontaktilla pysymisen kestoa ja vapautuskäskyä. Eilisissä treeneissä huomasin, että oppi oli mennyt perille. Koirasta näki, että nyt on palanen loksahtanut kohdalleen. Eihän siihen mennytkään kuin neljä kuukautta. Mutta tämä siis vain treenimoodissa. Katsotaan, kuinka kontaktipalaset pysyy koossa (tai kuinka ne leviää) pääsiäisenä kisoissa, kun korkataan tämän vuoden kisakausi.

Eilen otettiin pitkästä aikaa videopätkää normitreeneistä. Hallissa oli hyppyrata, joka oli melkoista kiemuraa. Arvelin suurimmat ongelmat olevan omassa korvien välissä, eli radan muistaminen. Mutta eihän se sitten niin vaikea ollutkaan. Radan sivuilla oli sekä A-este sekä puomi, jotka pystyttiin ottamaan rataan mukaan. Tein ensin varsinaisen hyppyradan kaksi kertaa ja molemmat nollana samantien. Sen jälkeen lisäsin A-esteen ja tekipä Martta kontaktin hienosti. Lopuksi hömpöteltiin suoraa juoksua kontaktilta toiselle ja Martta teki kuin tekikin mahtikontaktit. Iloinen mieli treenin jälkeen. Lauantaina lähdetään testaamaan kontakteja ACE-treenissä.

Tässä meidän eiliset treeniradat. Hyppyrata, johon yhdistetty A-este:

Ja sitten kontaktihömpöttely:

Aika hyviä aksailuita

Ensimmäistä kertaa on tänä talvena ollut jotakin suunnitelmallisuutta treenien suhteen sekä suunnitelmaa kisakaudelle. Talvi hinkattiin kontakteja ja nyt ollaan siirretty kontaktit radalle ja ryhdytty tekemään ratatreeniä. Huhtikuussa kisataan kontaktin harjoittelu -kisat ja toukokuussa haetaan kisarutiinit, kun kisataan useammat kisat kuukauden aikana. Ja jos kaikki suunnitelmat toetutuvat, niin mahdollisesti saadaan PoKsista agilityn sm-kisoihin minijoukkue kasaan. Sitä kohti mennään. Se tulee olemaan minun ja Martan uran huipennus.

Katsoin Kennelliiton tilastoista, että Martta olisi ollut kaikista mäyräkoirista (kaikki koko- ja karvamuunnokset mukaan lukien) ainoa, joka on kisannut agilityn kolmosluokassa viime vuonna. Voikohan tuo pitää paikkaansa? Ja viimeisen neljän vuoden aikana kolmosissa kisaavia mäyräkoiria on ollut yhteensä viisi. Voiko tosiaan olla noin vähän?

Meidän omat viikkotreenit on menneet mukavasti. Martta tekee normitreeneissä hyvät kontaktit, joten nyt pitäisi päästä tekemään rataa myös muissa ympäristöissä kuin tutussa hallissa. Tänään osallistuttiin Sari Vähäniityn koulutukseen, joka pidettiin "omalla" hallilla. Rata oli tosi kiva. Paljon takaakiertoja, joissa Martta kuumuu, kun ei pääse juoksemaan. Eli tiesin jo etukäteen, että hillitöntä räksytystä oli luvassa. Kontakteista radalla oli vain A-este, mikä oli hyvä juttu. Jännitin hiukan, että kuinka Martta kontaktit suorittaa, mutta pelko oli turha. Upeat kontaktit tuo pieni Kääppä teki. Ainoana miinuksena se, että lähti   muutaman kerran liikkeelle ennen vapautuskäskyä. Lopuksi otettiinkin pelkkää A:ta, että saatiin pysähtymisen kestoa varmemmaksi. Ei tarvinnut kuin yksi varastaminen, niin sen jälkeen pysyi hyvin.

Tässä videopätkä meidän tämän päivän radasta:

Muutama viikko sitten aloitettu kuntokuuri tuottaa selvästi tulosta. Ollaan lisätty lenkkejä tai etenkin lenkkien kestoa. Jäälenkit ovat olleet todella ihania. Martta tykkää juosta jäällä ja minä tykkään jäällä hiihtämisestä. Niinpä ollaan suunnattu iltalenkille rantaan suksien kanssa. Kun jäälle menee illalla kuuden jälkeen, voi olla melko varma, että muita kulkijoita siellä ei ole. Maria, Beijo ja Diva ovat olleet pari kertaa meidän mukana. Jos säät vaan sallii, niin jäälenkit jatkuu. Mutta mikäli vettä sataa samaan malliin kuin tänään, niin lumet ja jäät sulavat nopeasti. Nämä vesikelit ovat Martan mielestä ällöä.  kun asfaltit on sulana ja asfaltin päällä kunnon kerros hiekoitussoraa, niin Martta selvästi aristelee kävelemistä. Martta on herkkätassuinen, joten sora ei muutenkaan ole sille mieluisa alusta tassujen alle.

Eilen se kaivoi lumen alta päästäisen. Ainahan se lenkeillä lumikinoksissa kaivaa, mutta ei se ennen ole sieltä mitään löytänyt. Eilen ihmettelin, että mitä se oikein heittelee, kunnes tajusin sen olevan päästäinen. Henki lähti nopeasti tuolta hiirulaiselta, mutta Martta ei olisi millään halunnut siitä luopua. Ei sillä ollut aikomustakaan sitä syödä, mutta nenällä sitä piti tökkiä, peitellä välillä lumen alle ja kaivaa se taas uudelleen esiin. Ja pitihän sitä vähän imeskelläkin.

Paljon iloa (Martalle) ja paljon ällötystä (minulle) yhdestä päästäisestä:

Oho, mistä se tämmöinen tähän putkahti?

Piilotetaan se.

Ja pakko sitä oli sitten imeskellä.

Pieni lomareissu

Kylläpä pari vuorokautta maiseman vaihdosta heti loman alkajaisiksi piristää kummasti! Poikkeuksellisen lämmin talvi näkyi Vuokatissakin: rajallisesti hiihtolatuja käytössä, eikä nekään priimakunnossa. Metsässä oli sen verran vähän lunta, että ei tarvinnut lumikenkiä patikointiin. Niinpä ratkaisu olikin helppo tehdä. Jätin hiihtämisen suosiolla väliin ja keskityin Martan kanssa ulkoiluun. 

Vuokatin vaaroilla oli kävelypolut loistokunnossa. Kiivettiin rinteiden huipulle ja samoiltiin metsässä. Martta oli metsäreissuista innoissaan. Hankiainen kyllä olisi kantanut Marttaa joka puolella metsää, mutta minun piti pysytellä poluilla tai lumikenkäilyreiteillä. Niissä käveleminen oli vaivatonta. Marttaa en uskaltanut irti laskea, sillä se oli aivan tohkeissaan runsaista riistan hajuista. Minulla oli Martalle valjaat ja joustava hihna, jonka kiinnitin vetovyöhön. Näin kuljettiin ne pätkät, joissa oli mahdollista tavata muita ihmisiä, että koira pysyi hyvin hallinnassa. Mutta metsässä vaihdoin joustavan hihnan flexiin, jonka kiinnitin vyöhön. Olipa näppärä kulkea, kun omat kädet saivat heilua vapaana rinteitä kivutessa ja laskeutuessa. Martallahan ei flexiä käytetä ollenkaan. Vain tällaisilla vaelluslenkeillä flexi on osoittautunut erinomaiseksi välineeksi.

Kuvat kertokoon tärkeimmät asiat reissusta:

Kiipeämistä ylämäkeen:

Huipulla ei tuullut. Käytiin katselemassa laskettelijoita.

Laskettelurinteen laella oli Kahvila Ripas, jossa pidettiin huilitauko. Saatiin erinomaista palvelua ja koiratkin tervetulleita terassille. 

Matka jatkui pitkin metsiä. Eikä tavattu ristinsieluakaan. Mikä ihana rauha ja vapauden tunne.

Tokihan välillä pysähdeltiin ja Martta sai tonkia lumessa.

Martta oli mökissä kuin kotonaan. Myös monet rutiinit piti säilyttää, kuten keittiön pöydällä ohikulkijoiden vahtaaminen. Tällä kertaa ei ikkunasta näkynyt kuin metsää, joten ei ollut ohikulkijoitakaan.

Metsälenkin jälkeen väsymys voitti. Martta ei ole tottunut nojatuoleihin, joissa ei ole sivuja. Hiukan pelottavan ja huteran näköistä oli tuo rentoutuminen.

Nyt alkoi kuntokuuri

Alkuvuodesta tapahtui havahtuminen: koiran (ja minun) kunto on laskenut ja paino on noussut. Ja aivan ymmärrettäväähän se onkin, kun näin jälkikäteen miettii. Joulu-tammikuussa lenkit oli aika lailla minimissä, ensin minun sairastelun ja sitten pakkasten takia. Eikä sitten käynyt mielessä pienentää Martan ruoka-annoksia. Ja lisäksi treenattiin kolme kuukautta pelkkiä kontakteja, joten ratatreenirutiini katosi. Nyt yritetään ennen kesää kasvattaa kuntoa, laskea painoa ja saada rutiinit radan tekemiseen takaisin. 

Käytin Martan eläinlääkärissä puntarissa. Samassa puntarissa se punnittiin kolme vuotta sitten, kun steriloitiin. Silloin, alle kaksi vuotiaana Martan paino oli 8,1 kg. Tänään painoa oli 9,4 kg. Aivan suoraan painoja ei voi verrata, sillä onhan koiralla nykyisin lihakset aivan eri luokkaa kuin kolme vuotta sitten. Eläinlääkärissä oltiin sitä mieltä, että Martta ei suinkaan ole lihava. Kyljissä ei ole rasvaa ja lantio erottuu hyvin, mutta vähän siitä voisi painoa ottaa alemmaksi. Arvio oli, että 500-900 g voisi olla järkevä painonpudotus. 

Tältä se nyt näyttää. Ehkäpä tässä kuvassa näyttää hoikemmalta kuin luonnossa. Mutta minun mielestä tuo mahalinja roikkuu enemmän kuin aikaisemmin. 

Tähän asti Martta on ollut lähes vapaalla ruualla. Kuivamuonaa (Royal Caninin mäyräkoiraruokaa + mini lightia) on ollut saatavilla vapaasti ja kerran päivässä on nenän eteen tarjoiltu puuro. Nyt on sitten ruokaa vähennetty ja liikuntaa lisätty. Annan Martalle kuivamuonaa aamulla vajaan desin, joka häviää mäyriäisen mahaan heti aamulenkin jälkeen. Sitten puuroa iltapäivällä, kun tulen töistä tai myöhemmin lenkin jälkeen. 

Tietysti pitää huomioida, että treenatessa se saa namuja ja usein iltaisin jotakin pureskeltavaa. 

Vuoden alusta Martta on saanut Nutrolin Sportti -öljyä ja nyt viikon ajan glukosamiinia. Vaihdan kuivamuonan vähäksi aikaa Royal Caninin laihdutusruokaan, kunhan sitä tulee eläinlääkäriin. Se ruoka on vähäkalorista, mutta ei hävitä koiran lihaksia. Palataan mäyräkoiraruokaan, kunhan paino on saatu sopivalle tasolle. Miltä kuulostaa?

Entäs kunnonkohotus sitten?  Kolme viikkoa sitten, kun pakkaset hellittivät, aloitimme pitkät lenkit. Normaalisti meidän iltalenkit ovat 1-1,5 tuntia, mutta nyt teemme kolme kertaa viikossa 1,5-2 tunnin lenkit, jotka ovat 6-10 kilometriä. Martta kuitenkin kulkee suurimman osan lenkeistä vapaana, joten sille tulee liikuntaa aika mukavasti. Nämä pari viikkoa ovat olleet parasta jäällä liikkumisen aikaa. Jäällä on vain vähän lunta, joten siellä pystyy suht' hyvin kävelemään. Kun jäälle menee illalla kuuden jälkeen, siellä ei ole muita hiihtäjiä eikä oikeastaan muitakaan kulkijoita. Pääasiassa jäälenkit ollaan tehty Martan kanssa kahdestaan, mutta välillä meidän mukana on ollut Maria, Beijo ja Diva tai Mari, Pyry ja Ainu. Yhtenä iltana minulla ja Marialla oli sukset mukana. Välillä hiihdettiin jäälatua pitkin ja välillä umpihankea. On todella vapauttava tunne, kun koirat saavat juosta vapaana, eikä tarvitse koko ajan olla varuillaan vastaantulijoista. Toivotaan, että pystytään tekemään jääretkiä vielä muutama viikko. 

Tässä meidän pitkät lenkit kolmelta viikolta. Välipäivinä olemme tehneet hiukan rennommat noin tunnin mittaiset lenkit.

2.2. 9,5 km 2,5 h sisälsi jäällä ja metsässä kahlaamista

3.2. 5,5 km reilu tunti metsässä kahlaten

6.2. 8,5 km 2 h metsälenkki

9.2. 10 km 2 h joenrantaa pitkin jäälle kahlaamaan ja metsän kautta pois

11.2. 12 km 2,5 h sisälsi jäällä kahlaamista ja kaupunkikävelyä

13.2. 5 km 1 h joenrantaa pitkin

15.2. 6 km 1,5 h jäällä kahlaamista

20.2. 7,5 km 1 h jäällä hiihtäen

21.2. 4 km 1 h jäällä kahlaamista

Jäällä juokseminen väsyttää ihan mahdottomasti. Eipä tarvitse enää mitään iltaohjelmaa Kääppäselle keksiä, kun se on laukannut reilun tunnin ajan mahaan asti ulottuvassa hangessa.

Tänään oli pitkästä aikaa rauhallinen viikonlopun päivä. Niinpä vihdoin sain aikaiseksi trimmata Martan tassut. Tassut alkoivat olla niin turat, että etenkin suojalumi tarttui karvoihin helposti. Martta on todella tarkka tassuistaan. Kovin kummoista lumipaakkua ei tarvitse anturoitten välissä olla, kun jo loppuu eteneminen siihen paikkaan. Mutta nyt on tassut niin sileät, että kyllä kelpaa hangessa kahlata.

Mikä tassu ei kuulu joukkoon?

Nypin myös häntäkarvoja, kun häntäkin näytti jotenkin turaiselta. Nyppimisen jälkeen häntä näytti tältä: 

Ennen nyppimistä se oli aivan tasavärinen, mutta nyt se on puolesta välistä alkaen täysin musta. Outoa, ei se ennen ole tuollainen ollut. Oikeastaan en sitä edes huomannut nyppiessä, vaan vasta iltalenkillä.