Martan ja ponin laukkakisa

Viikonloppuna oltiin pitkästä aikaa tallilla ponin luona. Martalle ei tarvitse kuin sanoa, että lähdetäänkö ponin luokse, niin häntä alkaa viuhtoa puolelta toiselle ja koira ei jalkojen juuresta juurikaan erkane, ettei vaan jää kyydistä.

Lähdettiin ponin kanssa maastolenkille. Pakkasta oli yli kymmenen astetta, joten sillä mielellä lähdettiin, että tehdään vain lyhyt lenkki. Alkumatkasta tassuja paleli ja maastonakki hyppeli kolmella jalalla, mutta kun vaan pysyttiin reippaassa liikkeessä ja poissa lumihangesta, niin alkoi tassutkin lämmetä. Ihanaa, kun sai laskea mäykkysen irti pellolla ja pikkuteillä. Pieni otus sai juosta sydämensä kyllyydestä. Ja miten tärkeää, kun sillä on iso kaveri. Lopulta meidän lenkki olikin sitten reilun tunnin mittainen ja reipasvauhtinen. Ei tullut meille kellekään kylmä.

Sainpas videokuvaakin Martan ja ponin juoksukilpailusta:

 

Kaunis auringonlasku kruunasi lenkin. Tosin, eihän tuo niin kauniina kuvassa näy, mitä se todellisuudessa oli. 

 

ACE-treeni 1.2.

Viikko sitten sunnuntaina käytiin treenaamassa ACE:lla Kuopiossa Tiia Vitikaisen treenissä. Melkein jo unohdin siitä tänne laittaa todistusaineistoa, mutta vihdoin sain videon muokattua ja ratapiirroksenkin väsättyä, joten ihan itseäni varten sen treenin tänne blogiin laitan.

Vaikka edellisenä päivänä oli ollut Juha Oreniuksen treeni omalla hallilla, niin hienosti minulla ja Martalla riitti vielä virtaa toiseenkin tehotreeniin samana viikonloppuna. Harvemmin tulee itse treenattua 37 esteen rataa. Ihmeen hyvin sen kuitenkin muisti, mutta kunto meinasin loppua kesken. Siis minulta. Martta sen sijaan taisi kiristää tahtia loppua kohti.

Rata näytti jotakuinkin tältä:

Ja meidän meno oli sitten tällaista:

Tänä viikonloppuna ollaan sitten otettu rauhallisemmin. Ollaan otettu kaikki irti näistä parhaista talvikeleistä: pari astetta pakkasen puolella. Eli ollaan ulkoiltu paljon. Tänään Martta pääsi metsään juoksemaan puoleksitoista tunniksi. Lunta on niin paljon, että eipä ole pelkoa, että lähtisi jänisten jäljille. Polkuja pitkin mentiin, mutta lumessa tonkiminen ja kaivaminen on Martan mieleen.  Nyt odottelen, että pääsisin jäälle hiihtämään ja samalla saisi Martta juosta, Tänään oli sen verran tuulinen päivä, että jäälenkki pitää siirtää ensi viikolle. Huomiseksi taas on luvattu niin paljon pakkasta, että lenkki jää lyhyeksi.

Pakkaspäivinä on Martalle opetettu uusi temppu: venytys. Se alkoi siitä, että aina kun Martta venytteli, niin sitä kehuttiin, että onpa hieno venytys. Ja annettiin nami. Eihän se alkujaan tajunnut ollenkaan, että mikä oli näin hienoa, mutta sinnikkäästi vaan jatkettiin venyttelystä palkkaamista. Viime viikolla sitten palaset loksahti mäyräkoiran pienissä aivoissa ja nyt sitä venytystä tarjotaan namin toivossa monta kertaa päivässä. Täytyykin joku päivä ottaa videopätkää Martan tempuista.

Oreniusta omalla hallilla

Tänään meidän "omalla" eli PokSin (Pohjois-Karjalan Seurakoirat ry:n) hallilla oli tarjolla Juha Oreniuksen agilitykoulutusta. Oltiin Martan kanssa aamun ensimmäisessä ryhmässä, sillä huomenna on vuorossa agilitytreenit Kuopiossa ACE:lla, joten Martalle (ja minulle) jää hyvin aikaa palautua ennen seuraavaa ponnistusta.

Rata oli seuraavanlainen:

Itse asiassa rata näytti näin paperilla (tai ruudulla) haastavammalta kuin se sitten lopulta oli. Mutta ei se todellakaan mikään läpijuoksurata ollut, vaikka juosta saikin ihan enemmän kuin tarpeeksi. Ainakin tällainen huonokuntoinen tantta sai kyllä jalkansa huutamaan hoosiannaa ensimmäisen 10 minuutin sessiossa, kun hinkattiin yhä uudelleen ja uudelleen paria kohtaa. Esteet 9-12 oli ensimmäisenä tahkottavana. Persjättö pituusesteen jälkeen ja pakkovalssi hypylle 11, siinä kun sain ajoituksen kuntoon, niin Martta kääntyi todella hyvin. Eniten kuitenkin tahkottiin esteväliä 23-26. Siinä vaiheessa rataa oli jalat maitohapoilla 10 minuutin juoksemisen jälkeen, niin enää ei vaan aivojen ja jalkojen välinen tiedonkulku toiminut.  Hyppyjen 23 ja 24 väli takaperinjuoksua, siitä törkkäys takaakierrolle, saksalainen ja putkeen, ja putken jälkeen piti ehtiä persjättöön. 

Toiselle kierrokselle lähdettäessä Orenius sanoi, että että nyt sitten vaan rata nollana läpi. Tunsin jo, miten jalat olivat voimattomana ennen radalle lähtöä, mutta jostakin sitä sai puristettua sen verran tsemppiä suoritukseen, että nollana se rata sitten viuhdottiin. Minut pelasti se, että Martta ei käynyt täydellä moottorilla tänään. Se ongelma meillä on kotihallissa tapahtuvissa koulutuksissa ja treeneissäkin. Harvoin sitä saa omalla hallilla sellaiseen täyteen draiviin mitä muualla. Etenkin ensimmäinen sessio oli sellainen, että Martta ei juuri haukkunut radalla. Varmaan vaikutti se, että me oltiin aloittava koirakko, jolloin Martta ei kerännyt kierroksia muiden tekemisestä. Toiselle sessiolle sitä draivia sainkin hieman enemmän. Se näkyy huonoina 2on2off -kontakteina, joista se vapautti itsensä sadasosasekunnissa.

Tässä tämän päivän menoa:

Huomenna sitten Kuopioon Tiia Vitikaisen oppiin.

Pakkaspäivien ajanvietettä

Viime viikolla inhottavat pakkaset jäädyttivät Itä-Suomen. Minä ja Martta arvostetaan enemmän takkatulen loimua ja mukavaa luita hivelevää lämpöä, eikä pakkaspäivinä mentäisi ulos ollenkaan, jos ei olisi pakko. Kylmässä tapahtuvat ulkoilut ovat minimissä, mutta jotakin touhua mäykkyselle on keksittävä, jos pakkasia alkaa olla viikon ajan putkeen.

Meillä on kaksi älypeliä, jotka kaivetaan pakkasilla esille. Toisaalta, vaikuttaa siltä, että ovat Martalle liian helppoja joka tapauksessa, mutta herkkujen etsiminen on niin mieleistä puuhaa, että samapa tuo, mistä niitä etsii. Vaikka sitten pelin kätköistä. Martta ei vaan malttaisi lopettaa pelaamista namien loppumiseen. Sen mielestä näyttäisi olevan vaan niin hauskaa aukoa luukkuja ja tonkia namujen toivossa.

Tällaista on Martan pelaaminen:

Pakkaspäivien ajankuluksi otetaan myös laatikko esille. Martan häntä alkaa viuhtoa vimmatusti, kun näkee laatikon. Peruuttamisen opettaminen Martalle on ollut pitkä tie. Pikku hiljaa ollaan päästy tähän pisteeseen, että peruuttaa laatikon päälle. Ja niin pitkään kun laatikko on lattialla, niin Martta vaan peruuttaa uudekkeen ja uudelleen, ja odottaa nameja. Loppua ei tällekään leikille tuntuisi olevan.

Mitähän temppuja sitä seuraavaksi aletaan opettelemaan?

Jänesniemen koulutuksessa

Eilen aamupäivällä lähti Joensuusta autolasti kohti Kuopiota Elina Jänesniemen koulutukseen. Päivä oli pitkä ja rankka, mutta erittäin antoisa. Olin yllättynyt, miten hyvin Martta jaksoi ja millaisella moottorilla se kulki koko koulutuksen ajan. Martan moottorin kuulee kaikki: kun räkytys radalla loppuu, niin moottori sammuu. Siksipä olinkin iloinen, että se jaksoi räkyttää alusta loppuun asti.

Treenirata oli seuraavanlainen:

Koulutuksessa tuli paljon uutta ja moni vanha asia sai lisää vahvistusta ja muistutusta. Paljon oppi jo muiden suorituksia katsellessa.

Tässä listattuna joitakin asioita:

- ohjaa linjaa, älä esteitä

- koiran pitää tietää kahta laukkaa ennen ponnistusta, että minne mennään seuraavaksi. se säästää sekunteja ja säästää koiraa.

- putken jälkeinen persjättö ja valssi tehdään jo ennen putkea

- valssin voi tehdä suoralla viivalla kolmella askeleella edeten koko ajan. Harjoittele.

- opeta koiralle okseri

- älä jätä koiraa taakse tai yksin, pidä katse koirassa

- agilityssä ei ole helppoja esteitä

- persjättö kontaktin jälkeen pitää olla valmis ennen kuin koira on kontaktipinnalla. pidä

 katse siinä kohti, mihin haluat koiran etujalat

- päällejuoksussa pidä katse alastulon kohdassa

- liike ohjaa koiraa. ohjaaja ja koira liikkuvat aina samaan suuntaan eli ota siis huomioon vienneissä.

- luota koiraan, eli LIIKU LIIKU LIIKU

Tässä vielä videokooste treeneistä:

Ilolla huomasin, että paljon on tullut tehtyä asioita oikein ja pikkuhiljaa alkaa agilitytermit juurtua omaankin ajatteluun. Kai tässä muutaman harrasteluvuoden aikana on jotakin tosiaan oppinut. Ja paljon on vielä opittavaa. Tämä oli ensimmäinen kerta Elina Jänesniemen koulutuksessa, ja äärettömän hyvin osasi ottaa Martan vahvuudet huomioon. Pidän itse paljon sellaisesta koulutustyylistä, että yhtä oikeaa vaihtoehtoa ei välttämättä ole, vaan asioita voidaan tehdä eritavalla ja koirasta (ja ohjaajasta) riippuen. Kyllä yksi koulutus antoi taas pitkäksi aikaa treenimotivaatiota.

Joulu ja loma!

Ihana joulu ja loma vihdoinkin! Kyllä tätä on odotettukin.

Viikko sitten koetimme saada Martasta jotakin kivaa jouluvalokuvaa. Ajattelin, että kenties tallimaisemassa saisimme joulutunnelmaa tallennettua kuvan muotoon.

Tällaisia saatiin aikaiseksi:

Heinäkasassa poseeraaminen alkoi jossakin vaiheessa tylsistyttää Marttaa. Ulkoilmassa ilme oli jo huomattavasti terhakampi, etenkin jos ääneen lausuttiin sana "orava". 

Ja ponin kanssa yhteiskuvissa piti olla skarppina. Välillä ponille näytettiin hammasta, jos ei mokoma otus älynnyt pitää tarpeeksi välimatkaa. 

Yhteiskuvat olikin haastavampia. Tässäkö se Martan joulumieli sitten tuli esille.

Tällä viimeisellä kuvalla haluamme toivottaa hyvää joulua kaikille blogin lukijoille. Syökää hyvin, levätkää paljon ja ulkoilkaa riittävästi. Niin mekin yritämme joululomamme viettää.

Itsenäisyyspäivää

Hyvää itsenäisyyspäivää blogin lukijoille!

Sunnuntaina olisi ollut Joensuun Agilityurheilijoiden järjestämät kisat, mutta mukavuudenhaluisena jätin ilmoittautumatta. Tilastollisesti itsenäisyyspäivän aikoihin on kurjat kelit, joten ajattelin pitäytyä suunnitelmassa ja startata seuraavan kerran vasta keväällä. Tämä viikonloppu vain köllötellään kotosalla. Se ei kylläkään tarkoita pelkkää sisällä löhöilyä, vaan huomenna aamulla mennään taas tallihommiin ja mäykkynen pääsee pellolle ponin perässä juoksemaan.

Supermäykky koulutuksessa

Tänään osallistuttiin oman seuran järjestämään Jenna Caloanderin agilitykoulutukseen. Syksyllä alkanut treenimotivaation hiipuminen päättyi ja motivaation käyrä alkoi nousta ylöspäin. Mäykkynen kulki täydellä moottorilla, vaikka treeniaikaa oli reilusti ja tehtiin paljon toistoja. Opeteltiin uusia ohjauskuvioita kuten japanilainen ja backlap sekä sylkkäriä, jota en ole oppinut käyttämään. Yllätyksekseni Martta osasi nämä jutut.

Aivan ensin tutustuttiin rataan, mutta sitä ei käyty yhdessä läpi, vaan jokainen teki ensimmäisellä kerralla radan tai radan alkua omilla ohjauskuvioita ja -linjoilla ja sen jälkeen Jenna ehdotti siihen vaihtoehtoisia (lue: parempia) ratkaisuja. Minulla oli rataantutustuttaessa pari kohtaa, mitä tein eri tavalla kuin muut. Päätin pitää omat kuviot ja kokeilla. Loppujen lopuksi vain parissa kohdassa ohjausta muutettiin. Sen sijaan keskityttiin vauhdin lisäämiseen, joka on meille se suurin ongelma. 

Rata oli tämännäköinen:

Aluksi Jenna pyysi meitä tekemän rataa niin pitkälle kuin päästäisiin. Kaikkien yllätykseksi me Martan kanssa vedettiin sitten rata kerralla alusta loppuun nollana. Olihan se melkoista räpistelyä ja viime hetken pelastuksia, mutta niin sitä vaan lasketeltiin:

Sitten alettiin viilaamaan. Ensin opeteltiin meille uusi juttu: japanilainen. Tehtiin se esteiden 3 ja 4 välille.

Sen jälkeen treenattiin sylkkäriä esteelle 16. Jostakin syystä olen kokenut sylkkärin vaikeaksi ja ajatellut, että Martta sitä ei osaa. Olen aina keksinyt jonkun helpomman vaihtoehdon sylkkärin tilalle. Ainoastaan joissakin koulutuksissa olen sitä tehnyt, mutta itsenäinen harjoittelu ja kisatilanteet ovat olleet sylkkärivapaata aluetta. Mutta tämän päivän treenin perusteella voin ottaa sylkkärin aktiiviseen treenin ja käyttöön. Marttahan toimi siinä kuin ajatus, ainoastaan minun asenne on ollut jarruna.

Radan viimeisiin esteisiin 22-24 tehtiin välistävedot. Siihen sain hyvän neuvon. Eli jatkossa teen välistävedot peruuttamalla. Se toimi meillä tosi hyvin. Seuraavien omien treenien aiheena onkin välistäveto.

Lähdetäänkö ponin luo, Puttis?

Ei tarvitse Marttaa paljon hevostallille houkutella. Pelkkä maininta ponista saa pikku kääppäsen katseen terhakoitumaan ja väsymyksen kaikkoamaan. Martta on aina valmis lähtemään tallille. Viime keväästä lähtien nämä meidän tallireissut ovat lisääntyneet melkoisesti tyttären harrastuksen myötä. Joka viikonloppu ainakin toisena päivänä sekä usea arki-ilta joka viikko tulee vietettyä tallilla. Ja Martta tietysti mukana. Tallilla Martta osallistuu kaikkeen toimintaan: haetaan poni aitauksesta, putsataan karsinoita, pyöritään kentällä tai maneesissa, kävellään maastossa ponin perässä. Aluksi pelkäsin, että tuo pieni uhoaja syöksyy hevosten jalkoihin. Mutta Martta on tottunut niin hyvin tallielämään. että sitä voi pitää irti tallissa, kentällä, maneesissa sekä maastossa. Sillä ei ole mitään hinkua hyökkiä hevosten jalkoihin, vaan ennemminkin puuhailee omiaan, mutta kuitenkin sille on tärkeää, että poni pysyy näkösällä. 

Kunnon tallikoirat makoilevat totta kai purukasoissa.

Maastolenkeillä saa mäyriäinen juosta sydämensä kyllyydestä. Pelloilla juokseminen on ihan parasta Martan mielestä. Hyvää treeniä on myös juosta täyttä päätä laukkaavan ponin perässä.

Pieni koira tuntee itsensä niin tärkeäksi, kun sillä on iso ystävä.

Tästä aukeaa laukkasuora. Kohta pääsee mäyriäinen juoksemaan sen minkä jaloistaan pääsee.

Ponikin on tottunut maan rajassa vilistävään mäyriäiseen. Näillä kahdella on sellainen keskenäinen kunnioitus ja kiinnostus. Mutta kovasti Marttaa kiinnostaa myös kaikki muut hajut tallialueella. Suuri kiinnostus on myös tallikissa sekä tallin nurkilla pyörivä minkki, joka kerran onnistuttiin auton valokiilassa yllättämään. Hevosenlanta ei kuulu Martan ruokalistalle, mutta sen sijaan kengityspäivien jälkeen löytyvät kavionpalaset olisi suurta herkkua.

Kavereitten kanssa lenkillä

Onpas nämä blogipäivitykset olleet pelkkää agilityä. Vain kisa- ja treenipäivityksiä, vaikka loppujen lopuksi sehän on vain pieni osa meidän arkea. Nyt tehdään korjausliike ja kirjoitetaan enemmän meidän normielämästä. Normielämään kuuluu paljon ulkoilua, pitkiä lenkkejä ja koirakavereita.

Eilen oltiin yhdessä Marian, Beijon, Divan ja Miuxin kanssa lähes parin tunnin lenkillä pelloilla. Saivat koirat juosta ja tonkia. Martta osaa olla hienosti Miuxin kanssa, joka on vasta 11 viikkoa vanha. Alkumatkalla Miux ei kovin paljon Martan ympärillä häärännyt, mutta loppumatkasta kävi jo paljon rohkeammaksi. Yllättävän pitkä pinna Martalla on. Tai sitten vaan pellon hajut veivät huomion ihan muihin asioihin. Martta ei juurikaan Miuxiin kiinnittänyt huomiota, mutta muutaman kerran juoksentelivat yhdessä. Kuten kuvista näkyy, eilinen keli oli mitä parhain syyskeli: yöllä oli ollut pakkasta, joten maa oli jäässä, aurinko pilkotteli välillä ja ilma oli tyyni.

Hassu lauma: Diva, Beijo, Miux ja Martta.

Iso kieli ja pikku kieli. Ja kaksi hassua savinaamaa. On sitten vähän myyränkoloja kaiveltu.

Tänään tehtiin reilu tunnin metsälenkki Marin, Pyryn ja Binjan kanssa. Säätila olikin muuttunut yön aikana, joten tämän päivän lenkki tehtiin ihan toisenlaisissa olosuhteissa kuin eilen: lunta, tihkusadetta, tuulta. Mutta kun koirat sai kirmata vapaana, niin eipä mäyriäistäkään märkyys haitannut yhtään. Ensilumi vaan meinaa saada pienen saalistajan vaistot heräämään. Kun riistan jäljet erottuu selvästi hangelta ja hajut tarttuu nenään, niin mielellään olisi Martta lähtenyt saalismatkalle. Muutaman kerran piti karjua porukan pienikokoisin takaisin polulle, kun tahtoo kuuloaisti hävitä sitä mukaa kun riistan haju lisääntyy nenässä.

Martan kaverit: Binja ja Pyry

Cacciareja ja kisat Lappeenrannassa

Jonkin aikaa on ollut mielessä ilmoittaa Martta kisaamaan Lappeenrantaan, sillä Marttahan on syntynyt Lappeenrannassa ja samalla olisi kiva nähdä kasvattajaa. Lokakuun loppu alkaa olla ajankohdallisesti viimeisiä hetkiä kisata säiden puolesta, mutta niinpä sitä lauantaina lähdettiin pienelle lomalle ja koira-aiheiselle reissulle Etelä-Karjalaan. Loma siitä tuli sen takia, että yövyttiin hotellissa ja koiramatka tuli vierailukohteista ja kisoista.

Lauantaina iltapäivällä käväistiin Martan kasvattajan luona katsomassa Cacciare-laumaa, jossa oli Martan sisko Tiitu ja Tiitun kaksi tyttöä. Sen jälkeen käytiin tervehtimässä Martan toista siskoa, Siiriä ja Siirin tyttöä Tessaa. Nähtiin siis kaksi Martan siskoa ja kolme siskontyttöä. Ja ne ketkä Martan tuntee, niin voin kertoa, että luonteeltaan olivat aika lailla samasta puusta veistettyjä. Ääntä ja epäluuloa riitti. Rakenteeltaan Martta taitaa olla pienimmästä päästä. Ainakin lyhytselkäisempi ja niukempikarvaisempi. Mutta sama ilme oli kaikilla, joten kyllä ne sukulaisiksi tunnistaa. 

Lauantaina iltalenkki ja sunnuntain aamulenkki tehtiin Lappeenrannan linnoituksen ja sataman alueella. Hotelli oli siitä mainio, että huoneessamme oli takaovi ulos, mistä oli todella kätevä liikkua koiran kanssa suoraan pihalle. Martta on mahtava reissukaveri. Kun sille pakataan oma viltti ja pehmolelu mukaan, niin se loikoilee tyytyväisenä hotellihuoneessa, sängyllä tietenkin.

Martta syntymäkaupungin huipulla.

Pönötystä linnoituksen jollakin muistomerkillä.

Sunnuntaina ensimmäinen rata alkoi klo 10.30, joten saatiin ilman kiirettä nautiskella aamupala hotellissa ja lähteä kaikessa rauhassa kisapaikalle. Kisoja tuli katsomaan myös Martan kasvattaja sekä Siirin emäntä. Olipa kisoissa talkoissa vielä yksi Cacciare-koiran omaava henkilö, joten mikäs sen mukavampaa viettää kisapäivää, kuin höpötellä mäykkyihmisten kanssa. Niitä kuin ei normaalisti agilitykisoissa ruuhkaksi asti ole. Kiitokset Liisa, Eeva-Mari ja Sari! Oli mukava tavata. Aikamoista odotteluahan se oli, kun ensimmäinen rata on klo 10.30 ja kolmas rata puoli neljältä. 

Ensimmäinen rata oli Kari Jalosen agilityrata. Ennen ei olla Jalosen radoilla oltukaan. Olihan siinä joitakin kinkkisiä kohtia, joista yksi sitten koitui meidän kohtaloksi. Puomin jälkeen takakierto ja voin kertoa, että ei ollut ensimmäinen kontaktin jälkeinen takakierto, jossa tehtiin hylly. Pitäisiköhän tätä treenata joskus ihan oikeasti treeneissäkin? Ongelmana on tietysti se, että treeneissä Martta pysähtyy kontaktille, mutta kisoissa ei. Ja kun se vielä niin vahvasti lukitsee sen seuraavan esteen puomilla ollessaan, niin en vaan mitenkään ehdi takaakierrolle ohjaamaan.

Toinen rata oli Kari Jalosen hyppyrata. Kun ennätin katsoa maksien ja medien suoritukset, niin alkoi tuntua ihan mahdottomalta koko rata. Aika epätoivoisin fiiliksin lähdin radalle, kun näytti niin hankalalta. Liekö epätoivo tuonut jostakin lisää tarmoa, niin tämä hyppyrata oli meillä tämän päivän paras rata. Yksi rima tippu, mutta muuten rata sujui juuri niin kuin sen olin suunnitellut. Kaikilla radoilla oli tänään rimoja kolmessa eri korkeudessa, mutta Martta ei pudottanut niitä 35 cm:n rimoja, vaan taisi olla 30:n rimoja ne, jotka tänään tippui.

Kolmas rata oli Anne Viitasen agilityrata. Haastava se oli, mutta ei mahdoton. Piti olla koko ajan valppaana eikä ote saanut herpaantua missään. Aloin jo itsekin olla melko väsynyt ja niin Marttakin. Olisiko sitten itselläni ohjaus herpaantunut sadasosasekunniksi kepeillä, sillä Martta jätti kepit kesken. En mitään varsinaista syytä siihen keksinyt, sillä kuljin Martan vieressä samaa tahtia, en liikkunut sivuttainsuunnassa enkä juossut edelle tai mitään muutakaan. Yhtäkkiä vaan Martta katsoi minuun  ja päätti tulla pois kepeiltä. Arvelen, että kun koiraa jo väsytti, niin kepit on se, missä ei motivaatio vaan enää riitä. Tehtiin kepit alusta uudellen ja rata meni muuten ihan nappiin. Tulipa taas huomattua se, että meille riittää kaksi rataa päivässä, etenkin, jos odotteluaikaa ratojen välillä on pari tuntia. Ei me vaan jakseta keskittyä enää.

 

Mutta kaikenkaikkiaan meillä oli todella hyvät radat, vaikka virheitä tulikin. Martta kulki jälleen kerran hyvässä vireessä, vaikkakin yliaikaahan me kerättiin siitä huolimatta. Tähän on hyvä päättää meidän tämän vuoden kisat ja aloittaa treenikausi. Huhti-toukokuussa taas jatketaan kisaamista, kunhan kelit lämpenee.

Syysloma alkoi patikoinnilla

Lähialueiden patikointireitit ovat jostakin syystä jääneet koluamatta, joten päätettiin vihdoin käydä katsastamassa, millaisia polkuja omassa maakunnassa on tarjolla. Ajettiin tunti itärajalle päin, kunnes saavuttiin Patvinsuon kansallispuiston alueelle. Yhden päivän rengasreittejä ei kovin paljon näyttäisi olevan tarjolla, mutta etukäteen reittivaihtoehtoihin tutustuttaessa Suomunkierto vaikutti varsin mukavalta. Reitti-infon mukaan Suomunkierto on 15 km:n mittainen helppokulkuinen reitti, joka kulkee suurimmaksi osaksi Suomujärven rantoja pitkin kiertäen koko järven. Patikointiajaksi oli arvioitu 6-7 tuntia.

Meillä patikointiin kului aikaa 5,5 tuntia. Jos evästauot lasketaan pois, niin aktiivista etenemistä oli noin 4 h 40 min. Maisemat olivat kauniita, polku helppokulkuista ja Suomujärven hiekkarannat ihastuttavat. Martta kulki koko matkan irti. Martta on selvästikin oppinut, että vapaana kulkeminen ei tarkoita määräämätöntä vapautta, vaan silloin kuljetaan nätisti polkua pitkin ja muutaman metrin säteellä meistä muista. Jos sen laskee metsään humputtelemaan hajujen perään, niin sen jälkeen saa vain kuunnella riistahaukkua ja odotella mäyriäistä näköetäisyydelle. Pari kertaa Martta sai selvästikin jonkin hajun nenäänsä ja meinasi metsän houkutus olla liian voimakas. Mutta etenkin kun polulla oli useaan otteeseen karhun jättämiä kakkakasoja, ei todellakaan huvittanut päästää Marttaa karhujahtiin.

Tästä se alkoi. Järvi, jonka ympäri pitäisi kiertää:

Siltoja.

Polkuja.

Pitkospuita.

Ja niitä ihania hiekkarantoja.

Viiden ja puolen tunnin ja 15 kilometrin jälkeen:

Selkälausunto

Viime viikolla se sitten saapui: virallinen selkälausunto Kennelliitosta. Lausunto on seuraavanlainen:

- Spondyloosi: SP0 eli puhdas

- Nikamien epämuotoisuus: VA0 eli normaali

- Välimuotoinen lanneristinikama: LTV1 eli jakautunut ristiluun keskiharjanne

- Kalkkeutuneet välilevyt: IDD2, K3 eli kolme kalkkeutunutta välilevyä, keskivaikea

Tuo viimeinen kohta pysäytti. Kun jokin luokitellaan keskivaikeaksi, niin automaattisesti ajattelen sen olevan todella vakavaa. Melkein valvoin yön, kun mietin, miten olen koirani agilityssä ja muussa touhuilussa rikkonut ja kuinka tämä kaikki nyt päättyy. Mielessä parveili lukuisia kysymyksiä ja kauhuskenaariot. Hetken kuluttua olin jo valmis käärimään koko tuon pienen Kääpän pumpuliin, ettei sille vaan tapahdu mitään pahaa. Käärin sen pumpuliin ja pidän turvassa. 

Ennen kuin ehdin vajota epätoivon syövereihin, laitoin liudan kysymyksiä selkälausunnon antajalle, Anu Lappalaiselle. Tänään sain vastauksen moniin kysymyksiini: 

"Älä suotta murehdi vaan olkaa ja harrastakaa niinkuin ennenkin.  Kalkkeutumat olivat rintarangan alkuosassa, mutta sinällään paikalla ei ole niin kauheasti väliä, ne kertovat enemmänkin välilevyjen yleisestä tilasta. Kalkkeutumat muodostuvat ja ovat merkki pitkälle edenneestä välilevyjen rappeutumisesta jo nuoruudessa eli tuskin olet voinut olla toimillasi niiden kehittymistä auttamassa ellei harrastus ole ollut kovin "rajua" jo kasvuaikana. Tutkimustietoa asiasta on kovin vähän, mutta oma mutuni on, että pikemminkin vähäinen ja yksipuolinen liikunta kasvuaikana tekevät hallaa välilevyille. Kalkkeutumat eivät aiheuta kipua ja jos oireita tulee, niin ne johtuvat välilevytyrästä. Lisäravinteista ei ole ainakaan haittaa, eli niitä voit huoletta syöttää. En tosin tiedä, onko niistä varsinaisesti hyötyäkään tähän asiaan, mutta varmaan voivat olla hyvästä nivelille.

Siis: Huoli pois, mutta mäyräkoiran kanssa kannattaa tietysti aina tiedostaa välilevytyrän riski. Ja 3 kalkkeutumaa ei onneksi ole vielä kovin paha."

Kylläpä tipahti kivi pois sydämeltä. Eli mäyriäiseni on niin kunnossa kuin mäyriäiset voi yleensä olla. Se ei ole kipeä, eikä sitä tarvitse kääriä pumpuliin. Se saa jatkaa harrastamista, se saa elää niin täysillä kuin vaan haluaa. Se on kunnossa. Se on tärkeintä. 

 

Kuka huijaa ketä

Onneksi se loppui. Antibioottikuuri nimittäin. Alkoi jo olla keinot vähissä, miten saadaan tabletit upotettua mäyriäisen kurkkuun. Liekö ollut harvinaisen pahanmakuisia antibiootteja vai mikä, mutta melkoista taistelua käytiin, ja taistelu vaan koveni kuurin loppua kohti. 

Tähän alkuun voin kertoa, että Marttahan saa joka päivä ruuan mukana useamman tabletin: D-vitamiinia, sinkkiä, magnesiumia ja glukosamiinia. Rouhin tabletit ja heitän lihan sekaan ja sieltä ne häviää eikä ruuasta ole niitä tabletteja ronkittu. Mutta antibioottikuuri muutti kaiken.

Ensimmäisenä päivänä laiton antibioottitabletin puoliksi ja käärin juuston sisään. Ei ongelmaa. Toisena päivänä juustoon suhtauduttiin epäluuloisesti, joten pilkoin tabletin neljään osaan, jolloin huijaus onnistui ja juusto maistui. Kolmantena päivänä juusto ei enää kelvannut. Niinpä kaivoin esiin meetwurstin ja kas, helposti meni tabletin osat makkaran sisässä. Neljäntenäkin päivänä tabletin palat meni sulavasti meetwurstin sisässä. Sen jälkeen alkoi ongelmat. 

Ensinnäkin meillä ei ollut enää kerjäävää koiraa. Otus, joka aikaisemmin syöksyi salamana paikalle, kun kuuli makkarapaketin rasahduksen, ei enää kiinnostunut mistään syötävästä. Etenkään, jos se tarjottiin kädestä rullan muodossa. Tai jos sitä tarjoiltiin keittiössä. Itse asiassa meillä oli koira, joka ei syönyt enää juustoa eikä makkaraa, vaikka sitä sille tarjottiin ilman tablettejakin. Otus lopetti myös oman ruokansa syömisen. Ensin ajattelin, että antibiootti tekee Martalle huonon olon, kunnes tajusin, että ruuan seassa olevat vitamiinitabletithan siellä hangoitteli vastaan. Kun jätin tabletit pois ruuasta, niin johan alkoi ruoka taas maistumaan. Mutta antibioottien huijaaminen vaikeutui entisestään. Yksi vaivainen tabletti kerran päivässä. Miten se muka voi olla niin hankalaa? 

Vaikka kuinka yritin piilottaa antibioottia makkaroihin tai juustoihin, ja sitten vielä yrittää huijaamaan koira ottamaan se suuhunsa,  antibiootin murusia löytyi lattioilta, matoilta ja partakarvoista roikkumasta. Kokeiltiin erinäiset määrät superherkkuja, kunnes parin päivän ajan tepsi maksamakkara. Melko pieneksi piti antibiootti jauhaa, että sen sai piilotettua maksamakkaraan. Mutta sekään ei ollut mikään varma keino. Joka päivä homma vaikeutui ja joka päivä piti tabletin murut antaa jotenkin eri tavalla kuin edellisenä päivänä. 

Lopulta homma meni näin: aamulenkin jälkeen annoin Martalle norminamun, mitä lenkin jälkeen aina ennenkin annettiin. Sen jälkeen otin lautasen, ja aloin kuin itselleni keräämään syötävää jääkaapista. Lautaselle nokareita maksamakkaraa ja rouhittuja antibiootin palasia. Sitten muina miehinä kävelen lautasen kanssa olohuoneeseen ja istahdan telkkarin ääreen. Alan muka-syömään maksamakkaraa. Hieman epäluuloisen näköinen koira hiipii jalkoihin ja tuijottaa "syömistäni". Siinä samalla annan ensin muutaman ns. puhtaan siprun maksamakkaraa ja jatkan samalla itse "telkkarin katsomista" ja maksamakkaran "mutustelua". Vaivihkaa siirryn maksamakkarapaloihin, joissa on antibioottia. Kuin huomaamatta lääke menee koiran mahaan. Ainakin suurin osa. Joitakin paloja löytyy matolta tai parrasta roikkumasta. Ja tähän koko hommaan on tuhrautunut melkoisesti aikaa, joten tuulispäänä saa rientää töihin.  Seuraavana aamuna tämä ei enää toimi. Maksamakkara on siirtynyt epäilyttävien ruoka-aineiden listalle. Viimeiset tabletit yritän sulloa väkisin koiran kurkkuun, vaan siitä ei tule mitään. Kun saan tabletin suuhun, niin Martta puree hampaansa tiukasti yhteen ja silmiin tulee uhmakas katse. Vaikka kuinka pidän kuonoa ylhäällä ja välillä yritän tunkea jotakin syötävää sen suuhun, että on pakko nielaista, niin silti löydän tabletin muruja partakarvoista.

Mutta onneksi kuuri vihdoin päättyi. Kaksi päivää kuurin päättymisestä kerjäävä koira palasi keskuuteemme. Juusto, meetwursti ja maksamakkara ovat taas hyväksi todettuja. Enää niitä ei tarvitse nuuhkimisella varmistaa moneen kertaan, eikä haittaa onko rullalla tai ei. Tai että tarjoillaanko niitä keittiössä vai jossain muualla. Olemme siis palanneet normaaliin arkeen. Ruokakin maistuu, eikä pienet D-vitamiinit tai tai muut tablettirouheet lihan seassa häiritse yhtään, vaan ne pistellään hyvällä ruokahalulla ilman nyrpistelyjä.

Voihan anaali

Tai siis anaalirauhasen tulehdus, joka teki meille reilun kahden viikon kisatauon. Martta ei ole aikaisemmin oireillut anaalirauhasia eikä oireillut oikeastaan nytkään. Parissa tunnissa nousi peukalonpään kokoinen märkäpaise peräaukon viereen. Pari päivää sitten, ennen agilitytreenejä huomasin, että peräpää hieman punottaa. Parin tunnin päästä agilitytreenien jälkeen paise oli jo noussut ja koira oli kipeä. Alkuyöstä paise puhkesi ja sieltä valui märkää. Yö hoideltiin pientä potilasta ja seuraavana päivänä päästiin eläinlääkäriin. Tulehdus oli sen verran paha, että Martta rauhoitettiin ja anaalirauhaset huuhdeltiin. Ja kun se rauhoitusaine koiraan lykättiin, niin samalla otettiin viralliset selkäkuvat. Eläinlääkärin mukaan selkä on priimaa, mutta nyt odotellaan Kennelliiton lausuntoa. Sitä ennen en uskalla vielä hengähtää.

Rauhoituksesta herääminen oli Martalle hankalaa. Vaikka operaatio oli aamupäivällä, niin sain Martan lähtemään iltalenkille vasta kymmenen aikoihin illalla. Koko päivän Martta vain nukkui. Oli selvästi kipeä. Onneksi minulla oli mahdollisuus olla koko päivä Martan kanssa kotona. En olisi voinut jättää niin kipeää koiraa yksin kotiin. Tänä aamuna oli kuitenkin lähdettävä töihin ja koira jätettävä kotiin. Onneksi sen tarvitsi olla vain neljä tuntia yksin. Eläinlääkäri ohjeisti, että Martta ei saa nuolla haavaansa, vaan sille pitää laittaa kauluri. Sellaista kapistusta ei ole Martalla koskaan ollut. Ja nyt voin sanoa, että ei enää ikinä laitetakaan. Martan olotila kaulurin kanssa vaihteli paniikista lamaantumiseen. Martan silmistä näki, että se ei ymmärtänyt kauluria ollenkaan ja minä olin tehnyt valtavan särön meidän luottamukseen laittamalla kaulurin. Lopulta päädyin siihen, että otin kaulurin pois ja puin Martalle bodyn. Tokihan se pystyy tarvittaessa nuolemaan haavaa bodyn kanssakin, mutta kyllä se hiukan hidastaa. Eläinlääkäri ei suositellut bodya siksi, että haavan pitää saada olla ilmavasti. Mutta minä en nyt töihinlähtökiireessä parempaakaan keksinyt. Sen päätin, että kaulurit kuuluu koirille, mutta ei todellakaan meidän Martalle.

Tänäänkin Martta on ollut yllättävän vaisu vielä. Pääasiassa se on urvottanut vilttien ja täkkien keskellä, joita potilaalle on tietysti kasattu kahdelle eri sohvalle. Illalla tehtiin tunnin lenkki, missä se kyllä kulki reippaana. Kotona on sitten urvotus jatkunut. Eikä se ole oikein syönytkään kahteen päivään.  Jospa tuo antibioottikuuri alkaa pikku hiljaa puremaa ja haava parantumaan.

Huomenna olimme ilmoittautuneet Maaningalle agilitykisoihin ja viikonpäästä olisi ollut oman seuran kisat, piirinmestaruudet. Eli kahdet kisat menee nyt puihin. Pidetään tässä pieni tauko ja katsellaan, jos syksyllä olisi kisoja, joihin voisi mennä ennen kuin talvitauko alkaa. Pääasia tietysti, että Kääppänen saadaan taas kuntoon ja omaksi itsekseen. Me pidetään sairastupaa alakerrassa: vuodesohva on käytössä ja Martta nukkuu tyytyväisenä minun täkin alla umpsukkelissa. Ilman kaulureita. 

Kiitos Anne Savioja!

Lauantain agilitykisat Lieksassa eivät olleet samanlaista (yliaika)nolla-ilotulitusta kuin viikko sitten Kuopiossa.  Radat eivät olleet yhtä sujuvia, ja ihanneajatkin jäivät todella kauas, mutta sen sijaan saimme sellaisen palkinnon, joka lämmittää mieltä vielä pitkään.

Meillä oli oikein hauska kisamatka. Kolme ihmistä ja neljä koiraa: kaksi collieta, yksi kääpiösnautseri ja yksi mäyräkoira. Automatkat meni höpötellessä ja kisoissakin oli mukavan leppoisa tunnelma. Eniten jännitin sitä, pysyykö Martta lähdössä paikoillaan. Ja kun se ensimmäisellä radalla pysyi, niin jännitys hävisi. Nyt viimeistään tajusin, että Marttahan pysyy ihan hyvin lähdössä, kun itse osaan olla napakka ja rento yhtäaikaa.

A-radalla ohjasin esteen huonosti ja Martta meinasi luikahtaa puomille. Sain sen kuitenkin kääntymään sen verran ajoissa, että hylkyä ei tullut vaan 5 virhepistettä. Loppurata sujuikin suunnitelman mukaan. Ja yliaikaa reilu 8 sekuntia.

 

 

B-radalla Martta teki saman kuin SM-kisoissa eli jätti kepit kesken. Tämä tuli minulle yllätyksenä, koska se ei ole tyypillistä Marttaa. Uusittiin kepit, loppurata meni taas suunnitelman mukaan. Tuloksena 5 virhepistettä ja reilu 12 sekuntia yliaikaa.

 

C-rata oli hyppyrata. Tämän radan ajattelin ottaa riskillä. Juoksisin kovaa, vedättäisin kunnolla ja vaihtaisin kaikki valssit persjättöihin. Se oli hyvä rata, jos ei lasketa mukaan keppien aloitusta, jossa itse sekoilin. Ei kuitenkaan saatu siitä virhettä, vaan tehtiin nollarata yli kuuden sekunnin yliajalla.

A-radan palkintojen jaon jälkeen kuulutettiin, että onko mäyräkoiran ohjaaja paikalla. Tuomari Anne Savioja halusi palkita meidät erityispalkinnolla. Tilanne tuli minulle niin täydellisenä yllätyksenä, että en osannut sanoa mitään. Anne Savioja sen sijaan sanoi, että Martan meno oli parasta mäyräkoira-agilityä, mitä hän on nähnyt. Myös Martan kontaktit ovat parhaat, mitä hän on mäyräkoirilla nähnyt. Tilanne veti kyllä minut hiljaiseksi. Tämä palkinto oli paras, mitä olemme koskaan saaneet. Eihän minun hassu agilitykoira pärjää "oikeille" aksakoirille eikä pääse palkintosijoille, mutta se tekee agilityä täydellä sydämellä: innolla ja täysillä. Eikä me tälle tasolle olla päästy helposti. Paljon treeniä ja vielä enemmän treeniä. "Harjoitus tekee mestarin ja mestarit harjoittelee aina." Ja se, miten paljon on päätä hakattu seinään, ei ehkä arvaa kukaan. Kokeiltu erilaisia koulutusmetodeja niin, että pää on ollut pyörällä itselläkin, saati sitten koiralla. On tehty monta erehdystä, on korjailtu ja on ehkä jotakin opittukin. Mutta kaikki on tehty koiran ehdoilla ja nauttien yhteisestä tekemisestä. Tuo minun pieni tosikko mäyriäinen ei tee mitään puolivillaisesti, vaan kaikki tehdään täysillä ja tosissaan. Se on niin pätevä otus, multitalentti, että sellaisia ei tule joka päivä vastaan. Se rakastaa agilityä. Agilityradalla se on rohkea ja yritteliäs. Siellä se ei epäröi, vaan näen sen ajattelevan mielessään: "Minä osaan!"

Lohikäärme luolassaan tämän päivän palkinnon kanssa.

 

Lentävät lähdöt vaihtuivat yliaikanolliin

Viikko sitten lopetettiin lomailu myös agilityntiimoilta ja tehtiin kaksi rataa Joensuun agilityurheilijoiden kisoissa. Tai tarkoitus oli tehdä kaksi. Ensimmäinen rata tyssäsi puomin kontaktiin ja siitä sukellus putken väärään päähän. Niinpä tehtiin puomi uusiksi hienolla kontaktilla ja tultiin pois. Toinen rata päästiin maaliin asti. Hyvä rata ja hyvät kontaktit, mutta keinun alastulolta päätti Martta hypätä sivuun. Molemmat radat pilasi Martan varastaminen lähdössä. Kun sujautan kaulapannan pois, niin Martta ampaisee kuin tykinsuusta ensimmäiselle esteelle. Se saattaa jäädä haukkua räkyttämään minun eteen poikittain, ja kun siitä otan pienenkin askeleen johonkin suuntaan, niin Martta syöksyy radalle. Niinpä olen auttamatta myöhässä jo ensimmäisellä esteellä ja hätäinen tekeminen jatkuu läpi radan. Ajattelin jo, että tätä se taas on, lentäviä lähtöjä ja karmeita ratoja koko syksy edessä.

Eilen käytiin Kuopiossa ACE:lla treenaamassa. Tiia oli viritellyt hankalan radan, jossa oli tuliaisina ulkomaiisten tuomarien radoilta hankalia keppikulmia, putkiansoja, keppi-putki -erottelua. Sain Martalle hyvät kierrokset treeneihin, kun toin sen katsomaan edellistä koiraa treenaamassa. Martta kun kiihtyy nollasta sataan, kun näkee jonkun toisen koiran tekevän aksaa ja etenkin jos se toinen koira haukkuu tehdessään. Niinpä saatiin heti treenin alkuun kisanomaiset lähdöt. Eli varastamiset. Hinkattiin aluksi niitä. Tiia palautti minut ruotuun ja sai uskomaan, että varaslähtöjä ei pidä hyväksyä. Nyt loppuu löperyydet ja varastamiset. Ja kun lähdöt onnistuivat, niin alkoi sujua myös radan tekeminen. Martta teki loistavat kontaktit, haki hyvin keppikulmat ja teki muutenkin rataa hyvällä draivilla. 

Tänään ajettiin uudelleen Kuopioon. Nyt oli vuorossa Hukka-Putken kisat. Lähdin sillä asenteella, että nyt treenataan lähtöjä. Eli jos varastaa, niin tullaan pois. Tällainen asennoituminen vaatii minulta paljon. On niin helppoa vaan antaa periksi. Eikä meillä tällaista ongelmaa olisikaan, jos olisin siihen heti alusta asti puuttunut. Alkuverryttelyn jälkeen kävin verryttelyesteillä treenaamassa paikalla oloa. Samalla kun irrotin pantaa, niin syötin namuja. Sitten kun ennen rataa odotettiin omaa vuoroa, niin tehtiin odottamisharjoituksia. Ehkäpä näillä oli jotakin vaikutusta tai sitten omalla käytökselläni. Menin lähtöihin rauhallisena ja valmiina tulemaan pois, jos ei onnistu. Martta kyllä räkytti, mutta pysyi sen verran nahoissaan, että pystyin siirtymään ensimmäisen esteen toiselle puolelle ja lähti liikkeelle vasta minun käskystä. Kaikkien kolmen radan lähdöt onnistuivat. Liekö siitä johtuen, ratojen tekeminen tuntui helpolta tänään. Kolme hienoa lähtöä, kolme hienoa nollaa, yliaikaisia tosin. Rataprofiilit olivat niin sopivia meille: sujuvaa etenemistä, takakiertoja ja "vääriä" putkenpäitä. Harmi, kun tämän päivän radoista ei ole videoita. Tässä kuitenkin tuloslistoja: 

Ensimmäiseltä radalta siis yliaikaa 0,32 sekuntia. Ei ollut enää paljosta kiinni. Nyt kun sitä kuvamateriaalia ei ole, niin ei pysty sanomaan, että missä kohtaa ollaan se vajaa sekuntti menetetty. 

Toinen rata oli hyppyrata:

Hyppyradalla yliaikaa oli 2,51 sekuntia. Osa rimoista oli 35 cm:n korkeudessa. Tällaisia rimoja ei olla ennen kisattukaan, mutta onneksi niitä oli vain muutama. Ihme kyllä, yksikään rima ei pudonnut, enkä huomannut, että vauhti olisi selkeästi hidastunut korkeiden hyppyjen kohdalla. 

Kolmas rata oli taas agilityrata:

Taisi jo väsymys painaa tappijalkoja, sillä viimeisellä radalla yliaikaa oli 4 sekuntia. Molemmilla agilityradoilla oli okserit ja niissäkin rimat pysyivät paikoillaan. Ei olisi Martta voinut enää paremmin tehdä ratoja. Kaikki sujui suunnitelmien mukaan, kuin tanssi. Mikä ilo oli olla tuon pienen Kääppäsen kanssa radoilla tänään. Se antaa kaikkensa ja tekee niin innolla, että yliajat ei meitä haittaa.

Nyt selataan kisakalenteria ja suunnitellaan syksyn kisat. Eihän näin hyvin menneiden ratojen jälkeen voi jäädä laakereille lepäämään. Sitten kun pakkaset alkaa, niin meidän kisakausi päättyy. Muutamat lähikisat on syksyn aikana tarjolla. Niihinkin lähdetään samalla asenteella kuin tänään: treenataan lähtöjä. Ja mennään rennolla meiningillä, kuten Pauli Hanhiniemi laulaa: " Tää ei oo ihan haudanvakavaa, muutkin mokaa."

Loma alkoi Agirodusta

Oho, tässä ollaan oltu niin lomatunnelmissa, ettei ole muistanut edes blogia päivittää. Nyt kun loman viimeinen viikko on menossa, niin täytyy korjata tämä epäkohta. Heinäkuun ensimmäisen viikonloppuna nimittäin loman alkamisen kunniaksi suunnattiin Janakkalaan Agirotuun. En ole varma, että onko Agirodussa aikaisemmin ollut karkeakarvaisten mäyräkoirien joukkuetta, mutta tänä vuonna sellainen saatiin kasaan. Piti kyllä viikon verran pohtia, että viitsiikö täältä itärajalta lähteä niin kauas ajelemaan, mutta onneksi lähdettiin. Mukava reissu se oli kaikenkaikkiaan.

AgiNakkien joukkue oli seuraavanlainen:
 - karkeakarvainen kääpiömäyräkoira Hodja's Kozzakk "Maxim" ja Mari Lahtinen
 - karkeakarvainen kääpiömäyräkoira Freckle-Face Just For You "Outi" ja Tiina Vuorio
 - karkeakarvainen mäyräkoira Royal Pepper's Caruso "Wagner" ja Emmi Id
 - karkeakarvainen mäyräkoira Cacciare Tittle-Tattle "Martta" ja Kati Jönhede

AgiNakit: Maxim ja Mari, Outi ja Tiina, Wagner ja Emmi, Martta ja minä

Maxim ja Outi kisaavat agilityn 1. luokassa, Wagner 2. luokassa ja Martta 3. luokassa. Oli todella mukava nähdä toisia agilitymäykkyjä, sillä koskaan ei samoissa kisoissa meidän kanssa ole mäyräkoiria ollut. Ja mukava oli tutustua uusiin mäykkyihmisiin.

Päivä oli todella helteinen ja hiekkakentällä kuumuus tuntui entistäkin pahemmalta. Onneksi teltan varjossa kävi vielä mukava tuulen henkäys, joten Martta viihtyi siellä häkissä oikein mainiosti eikä tarvinnut kuluttaa voimia paahteessa. Joukkuekisassa oli mukana 49 minijoukkuetta ja meidän loppusijoitus oli 42. Eli ei ihan viimeisiä oltu kuitenkaan. Martan kanssa tehtiin hyvä nollarata ja vauhtiakin oli helteestä huolimatta ihan mukavasti.Wagnerille ja Maximille sattui samassa kohdassa rataa putken ohi juokseminen, eli heille  molemmille 5 virhepistettä. Outi sitten otti yleisönhauskuttamisen roolin: poistui pari kertaa radalta yleisön joukkoon ja päätti viettää putken varjossa hieman enemmän aikaa kuin olisi ollut tarpeellista. Outi keräsikin radalta 65 virhepistettä.

Tässä AgiNakkien suoritus:

Kyllä meillä sen verran mukavaa oli, että päätettiin osallistua taas ensi vuonna. Kiitokset joukkuekavereille! Ihania mäykkyjä koko joukkue täynnä.

Osallistuttiin Martan kanssa myös yhdelle yksilöradalle. Se ei mennyt oikein nappiin, kun jotenkin aika kului kuin siivillä ja meinasin myöhästyä radalta. Mentiin juoksemalla lähtöön ja niinpä lähtemisestä ei meinannut tulla mitään. Kävin itse kierroksilla ja samoin koira. Meidät hylättiin jo ensimmäiselle esteelle, kun Martta karkasi lähdöstä, juoksi ensimmäisen esteen ohi ja päätti sitten hypätä sen väärältä puolelta takaisin lähtöön.
Mutta sitten kun päästiin alkusählinkien jälkeen matkaan, niin tehtiin hyvä ja puhdas rata. Mutta oikeastaan tuo yksilöradan epäonnistuminen ei niin haitannut, sillä joukkuekisa oli meille kuitenkin se ykkösjuttu ja siinä onnistuttiin täydellisesti.

Tässä vielä muutamia kuvia Martasta Agirodussa:

Agirotuviikonlopun jälkeen aloitettiin loma sitten todenteolla. Ei olla treenattu juurikaan, vaan ollaan pidetty lomaa kaikista harrastuksistakin. Mutta seuraavassa postauksessa sitten lomatunnelmista enemmän.