Se haisee ketulta

Tänään oli jännittävä päivä: Martta pääsi ensimmäistä kertaa kokeilemaan oikean luolakoiran toimia. Haaveena on ollut käyttää Marttaa keinoluolilla, niin vihdoin se tapahtui, kun saatiin kaveriksi Hanna ja Amalia-mäykky. Amalia on käynyt luolilla kerran ja Martalle tämä oli eka kerta. Melkoisia turisteja me oltiin kameroiden kanssa, mutta pakkohan tällainen tapahtuma oli saada ikuistettua.

Ensin koirille näytettiin kettua. Tai ei näytetty, vaan saivat nuuhkia kettua laatikon ja reikäpellin läpi. Martta ei ihan heti käsittänyt, että siellä on oikeasti kettu. Oli hyvin kiinnostunut, mutta vasta hetken kuluttua tajusi ketun, ja silloin alkoi raivokas haukku.

Video: Martta näkee ketun ensimmäistä kertaa

Pari terrieriä teki luolatreeniä ennen meitä. Sain itsekin paremman käsityksen, kun näki yhden osaavan koiran ja toisen vasta-alkajan suoritukset. Martta laitettiin ensin avonaiseen luolaan, josta sai nuuhkia kettua reikäpellin läpi. Hyvin haukkui kettua. Sitten laitettiin kansi kiinni ja odotettiin, että Martta tulee pois luolasta ahdinkoputken läpi. Melkoista houkuttelua se vaati, mutta lopulta uskaltautui ryömimään. Tehtiin sama toisen kerran, ja tuli jo hiukan nopeammin, mutta kyllä se vaan vaati Martalta melkoista rohkeutta.

Video: Martta ja ahdinkoputki

Kolmannella kerralla Martta päästettiin kulkemaan luolastoon. Kyllähän se taas vaati melkoista kannustamista ja rohkaisuja, ennen kuin uskalsi lähteä kulkemaan eteenpäin, mutta loppua kohti petrasi ja löysi lopulta ketun. Ja haukku oli taas komea.  

Video: Martta luolassa

Kaiken kaikkiaan treeni ei kestänyt kuin 10-15 minuuttia, mutta huomasin, että se oli Martalle aika rankkaa. Seuraava treeni kolmen viikon päästä, joten katsotaan, meneekö yhtään itsevarmemmin luolassa.

Palkkioksi Martta sai kolme uutta pantaa. Kiitos Hanna, heti iltalenkillä testattiin niistä yksi ja hyväksi todettiin.

Aika hieno mäykkypanta, vai mitä :)

Miun mahti agimäykky

Tuo meidän Puttis se osaa yllättää. Enimmäkseen positiivisesti ja niin tänäänkin. 

Olin ilmoittanut sen Kuopion agilitykisoihin kolmelle radalle. Eilen illalla minulla oli aika epätoivoinen olo ja kaduin syvästi, että pitikin luvata lähteä kisoihin. Kulunut viikko töissä oli todella raskas. Pitkät työpäivät, johon sisältyi paljon kävelemistä, kantamista ja muuta normaalista poikkeavaa työtä tekivät sen, että perjantai-iltana oli täysin voimaton ja väsynyt olo. Lisäksi minun jalat kramppasivat ja jalkapohjat olivat aivan hellät. Martta sen sijaan puhkui intoa, koska lenkit olivat tällä viikolla jääneet jos ei vähäisiksi niin ainakin todellisiksi laahustuslenkeiksi. Ja kaikki treenit jäivät tältä viikolta väliin. Niinpä ajattelin, että yli-innokas koira ja yliväsynyt ohjaaja ei ole paras mahdollinen yhdistelmä kisaradalla. Mutta kun olin jo sopinut kimppakyydistä Helin ja Puhin kanssa, ja Heli vielä lupautui ajamaan, niin se vaan oli lähdettävä.

Ja hyvä, että lähdettiin. Vaikka menomatkallakin vielä monta kertaa mietin, että mitä ihmettä minä tuon sikailevan Kääpän kanssa lähden yhtään minnekään. Olisinpa tiennyt etukäteen, millainen koira minulla tänään on mukana, niin ei olisi tarvinnut hermoilla. Liekö se tosiaan Puhin rauhoittavan vaikutuksen ansiota, mutta missä oli se kiihkoileva ja sikaileva mäykky, joka oli minulla viimeksi kisakaverina. Tänään minulla oli matkassa mäyräkoira parhaasta päästä, joka esitti parastaan.

Ensimmäinen rata oli hyppyrata. Tämä oli muuten meidän ensimmäinen hyppyrata kisoissa. Tuomarina toimi Jari Tienhaara, jonka radat ainakin tänään olivat melko kiemuraiset: takaakiertoja, pyörityksiä, samoja esteitä useaan kertaan. Rataantutustuessa hyppyrata tuntui hankalalta, joten melkoisessa jännityksessä hain koiran autosta. Oli onni, että meidän vuoro ei ollut ensimmäisenä. Sain haettua Martan kaikessa rauhassa. Käveltiin kisapaikan läheisyyteen metsän reunaan ja aivan kuin Martta ei olisi tajunnut, että ollaan kisoissa. Heittelin sille namuja ruohikkoon, joten se keskittyi etsimistehtävään niin intensiivisesti, ettei ympärillä olevat kisaäänet sitä hetkauttaneet. Vasta kun siirryttiin lähtöalueelle ja otin Martalta pannan kaulasta, niin mäyriäisen ilme kirkastui. Onneksi olin siinä vaiheessa jo ehtinyt siirtyä ensimmäisen esteen taakse, joten koira lähti liikkeelle vasta minun käskystä. Voi sitä onnea! Koko rata meni ihan suunnitelmien mukaan ja koira kulki niin hienosti ohjauksessa. Mutta kun se kisavire ei sitten ollut niin korkealla, niin sen huomasi vauhdissa. Tai sitten minä en kipeitten jalkojen kanssa juossut tarpeeksi kovaa, jolloin myös Martan vauhti jäi hitaaksi. Niinpä tulokseksi saatiin yliaikanolla, jossa yliaikaa 3,76 sekuntia. Ja sijoitus 2.

Toinen rata oli sellaista pyöritystä, että rataantutustumisen jälkeen oli aika epäuskoinen olo. En päässyt missään vaiheessa sinuksi radan kanssa. Pari kohtaa jäi aivan auki ohjauskuvioiden suhteen. Mutta ajattelin, että meillä on yksi hyvä rata ja tulos alla, joten ei mitään paineita. Tein radalle tulon samalla tavalla kuin ensimmäiselläkin kerralla: rauhallisesti siirtyminen kisa-alueelle, namuja ruohikkoon ja siitä lähtöön. Martta toimi samalla tavalla kuin ekalla radalla, eli vire ei noussut, vaan istui rauhallisesti lähdössä. En kuitenkaan uskaltanut ottaa mitään riskiä, vaan mahdollisimman nopeasti annoin koiralle lähtökäskyn, ja niin sitä taas mentiin. Minulla oli koko radan ajan hyvin epävarma olo. Yhdessä kohtaa olin varma, että tehtiin rata väärin, mutta jatkoin kuitenkin loppuun asti. Ja hyvä kun jatkoin, sillä saatiin taas yliaikanolla, tällä kertaa yliaikaa 4,94 sekuntia, mutta sijoituttiin ensimmäisiksi. 

Kolmas rata oli enemmän minun mieleen. Jotakin koukeroita kyllä, mutta selvästi suoraviivaisempi ja selkeämpi kuin kaksi edellistä. Tämän radan päätin ottaa riskillä ja mennä niin kovaa kuin päästäisiin. Otin riskin myös siinä, että nostatin hieman Martan kisavirettä, eli annoin sen katsoa edellisen koiran suoritusta radalla. Johan alkoi vinkumista ja hihnassa riuhtomista tapahtua. Tämän viimeisen radan tein lähes lentävänä lähtönä, koska se sopi hyvin ohjaukseen ja ajattelin siten saavani Marttaan ytyä. Täytyy sanoa, että tuon viimeisen radan tekeminen oli silkkaa nautintoa. Yritän muistaa tuon hetken, kun seuraavan kerran kiroan kisoihin lähtemistä. Juuri tuon hienon hetken takia kisoissa kannattaa käydä. Kun koira kulkee kuin ajatus, oma ohjaaminen on rentoa ja kaikki menee suunnitelmien mukaan. Ja kiitos, sieltä se luva sitten tuli. Ja sijoituttiin toiseksi.

Minä olen niin ylpeä tuosta minun mahtimäykystä! Kolme rataa ja kolme sijoitusta. Ja kaiken kruunasi luva. Olisin ollut jo niin onnellinen yhdestä onnistuneesta radasta, mutta tuo hassu Puttis teki sen kolme kertaa. Aivan uskomaton eläin! Harmillista vaan, että tämän päivän radoista ei ole videokuvaa todistusaineistoksi, joten joudutte nyt luottamaan minun kertomukseen.

Nyt se leikkii luolakoiraa

Lenkkireitin varteen oli ilmestynyt pienen kaupunkilaismäyriäisen toiveuni, kun siltatyömaan kohdalla oli tehty maansiirtotöitä. Hillitön kasa maata, joka on isoina tiiviinä laattoina ja muodostaa kasasta kuin raunion. Voi sitä Puttiksen onnea, kun pääsi tonkimaan. Vaikka kasa on iso, niin enimmäkseen se on vain multaa. Onkalot, mitä kasassa on, ovat niin pieniä, että mäyriäinen voi turvallisesti leikkiä luolakoiraa. Olisiko siellä ollut myyrän hajuja, sillä välillä suuri saalistaja intoutui kaivamaan valtavalla kiihkolla. Pitäisköhän se oikeasti viedä keinoluolille oikeaa kettua ihmettelemään?

 

 

Puolen tunnin tonkimisen jälkeen ei Puttiksessa näy väsymisen merkkejä, mutta nenästä ja parrasta huomaa, että on tehty jotakin muuta kuin vaan maattu sohvan nurkassa.

Näin Puttis väsytetään

Kun kisoista selvittiin, niin pystyttiin rentoutumaan ja aloittaman pääsiäisen vietto. Ja mitkä mahtavat ulkoilukelit jatkuivat koko pääsiäisen ajan ja ylikin. Aurinkoa, kevään tuoksua ja tyyntä keliä, mitä muuta voikaan enää toivoa.

Sunnuntaina tehtiin reilun parin tunnin lenkki metsässä, joten eiköhän sitä kävelty ainakin 10 kilometriä, paitsi että Martta reilusti enemmän, kun sai juosta irti  koko matkan. Ja jos vain pysähdyin nauttimaan auringosta, niin Martta löysi heti jotakin kaivamista ja tonkimista.

 

 

Käytiin samalla reissulla myös hevostallilla katsomassa heposia. Ulkona aitausten luona isot elukat oli Martan mielestä pelottavia, mutta malttoi olla räkyttämättä ja ärisemättä. Tallin sisällä hajut olivat äärettömän kiinnostavia ja joka paikka olisi pitänyt tutkia. Kyllä siitä oiva tallikoira tulisi tarpeen vaatiessa. Vaikka olisi varmasti kova komentamaan hevosia ja turhan uhkarohkeakin jaloissa pyörimään.

 

 

Maanantaina kävimme sitten parin tunnin lenkillä jäällä. Lähdettiin jäälle syrjäisemmästä rannasta, jossa ei ollut hiihtolatuja lähellä. Niinpä siellä oli sen verran vähän kulkijoita, että Martta sai olla taas koko ajan vapaana. Miten tuo nauttiikaan jäällä juoksemisesta! Yllättävän paljon se jaksoikin. Kuljettiin moottorikelkkauraa pitkin, mutta paikoitellen hanki kantoi Marttaa, joten se juoksenteli ristiin rastiin. Välillä se juosta humputteli melkoisen kauaksi minusta, mutta sitten sille tuli kiire saada minut taas kiinni.

 

 

 

Pilkkijöitä oli paljon eli myös pilkkireikiin törmättiin jatkuvasti. Niitä piti ihmetellä ja nenä niihin piti tunkea tarkempaa tutkimusta varten. Joiden pilkkireikien vieressä oli varmaankin mahtavat kalan hajut, sillä hangessa pyörimisestä ei välillä meinannut tulla loppua. Kalan haju saa Martan ihan villiksi. Aah, se vaan on niin vastustamatonta.

 

Tiistaina oli minulla vapaapäivä ja olin suunnitellut sillekin päivälle pitkää lenkkiä. Martta vaan oli toista mieltä. Jo aamulenkillä se ilmoitti, että lyhyt lenkki saa riittää. Aamulenkin jälkeen se etsi itselleen rauhallisen nukkumapaikan ja mulkoili minua siihen malliin, että etkö älyä töihin lähteä, että täällä saa nukkua rauhassa. Yleensä kun olen kotona, niin Martta viihtyy kuta kuinkin siinä samassa huoneessa missä minäkin olen. Mutta nyt minua huvitti koiran käytös: se ihan kuin tekeytyi näkymättömäksi ja huomaamattomaksi. Siirtyi aina rauhallisempaan paikkaan, jos koki tulleensa häirityksi. Ei siitä ollut lenkille lähtijäksi koko päivänä. Vasta iltalenkille oli lähdössä mielellään, mutta sielläkin meno oli todella rauhallista.

Huomenna Puttis saa nukkua ihan rauhassa koko päivän, kun muu kotiväki on koulussa ja töissä. Illalla on sitten agilitytreenit, joten onpa siellä taas täysissä voimissa.

Ei se päästä helpolla

Ei oltu ennen kisattu kahtena peräkkäisenä päivänä, joten nyt on sekin koettu. Samoilla jännityksillähän se meni ja Marttakin jaksoi hyvin. Oikeastaan vähän liiankin hyvin, koska energiaa riitti sikailuun tällekin päivälle.

Nyt kun olin selkeästi asennoitunut keskeyttämään radan, jos lähtö ei onnistu, niin se helpotti minun ylikierroksia. Mutta nähtävästi kisatilanne on aina erilainen. Vaikka kuinka sitä suunnittelee ja miettii erilaisia vaihtoehtoja, niin eipä taida aina mennä suunnitelmien mukaan.

Eniten jännitti, että mitä kaikkea tuo mäyriäinen voikaan niissä lähdöissä keksiä. Mihin kaikkeen minun pitää osata varautua. Ja kun kaikkea ei millään pysty ennakoimaan, niin se tuo sen pahimman jännityksen kisatilanteeseen.

Tänään meillä oli taktiikkana "toko ennen agilityä". Eli jo aamulenkillä tehtiin tokoiluja. Etenkin sivulletuloa, seuraamista ja paikallaoloa. Nähtävästi Martalla oli pienet ylikierrokset jo kotona, sillä ensimmäiset sivulletulot olivat melkoisen väännön takana. Mäyriäinen alkoi esittämään täysin kuuroa ja imbesilliä, joka ei ollut kuullutkaan moista käskyä ennen. Mutta alkoipa vaan muisti palata pätkittäin Martallekin.

Kisajärjestys oli tänään meidän puolella, sillä maksit aloitti. Kakkosluokan koiria oli kaiken kaikkiaan yllättävän vähän. Rataan tutustuminen oli yhtä aikaa kaikilla kakkosilla. Minejäkin oli vain neljä. Heti rataantutustumisen jälkeen otin Martan ulos autosta ja tehtiin tokoa omaan starttiin asti. Ei mitään luppoaikaa kierrosten keräämiseen, vaan seuraamispätkiä, sivulletuloja ja paikallaistumista. Vau, miten hienosti se keskittyi, vaikka ympärillä oli häiriötä. Käytiin myös hallissa tekemässä jotakin pientä, mutta huomasin että kierrokset nousi nopeasti, jos se yhtään pääsi näkemään radalla suorittavaa koiraa. Niinpä se piti pitää tiukassa kontaktissa ja jatkuvassa työssä.

Ekalle radalle yritin viedä sen seuraa-käskyn alla. Mutta kun rata aukeni silmien edessä, kesti noin sekunnin murto-osan, kun koiran vire nousi kattoon. Sen jälkeen olin aivan voimaton. Martta unohti saman tien kaikki käskysanat, sitä kiinnosti vain päästä radalle. Se pörräsi minun ympärillä ja räkytti. Kun pyysin sitä sivulle, niin meni minun jalkojen taakse räkyttämään. Ei suostunut istumaan, vaikka kuinka käskin. Sen sanavarastoon ei enää kuulunut moiset sanat. Steppaili edestakaisin ja käskytti minua jatkuvalla räkyttämisellä. Yllättävän kauan tuomari antoi meidän temputa paikallaoloa. Olin päättänyt, että jos se istuu paikallaan kaksi sekuntia, niin annan sen tehdä radan. Hölmöjä päätöksiä minulta, jälleen. Mutta nähtävästi se minunkin kisavire nousee radalle tultaessa, ja taitaa minulla olla aivan yhtä kova hinku tekemään rataa kuin Martallakin. Ja kun tämä ensimmäinen rata sopi loistavasti lentävään lähtöön, niin siitä tuli vähän sellainen. Martta istui hetken paikallaan, jolloin lähdettiin liikkeelle. Eikä se edes mistään käskystä lähtenyt, vaan varasti ihan törkeästi. Minun olisi ehdottomasti pitänyt laittaa peli poikki aikaisemmin ja unohtaa radan tekeminen. Mutta radanhan tuo kääppänen teki sitten hienosti. Tänään onnistui kontaktit ja minun ohjaus meni suunnitellusti. Ainoastaan yksi rima tipahti, sekin minun syytä, koska tiukassa käännöksessä jätin koiran yksin, kun hätäilin liikaa. Saatiin siis 5 virhepistettä sekä 0,36 sekuntia yliaikaa, vaikka minun mielestä Martta meni radan hyvällä vauhdilla. Ainoastaan kontaktille hidasti jonkin verran, mikä oli taas hyvä juttu. Tuolla tuloksella sijoituttiin toiseksi.

Toiselle radalle ei ollut sitten senkään vertaa tulospaineita. Ajattelin, että kun yksi tulos saatiin, niin ehkäpä voisin nyt käyttäytyä järkevästi toisella radalla ja lopettaa Martan sikailut lähdössä. Rata oli ensimmäistä rataa helpompi, mutta lähtö ei suosinut lentävää lähtöä. Siksipä se motivoi vieläkin enemmän puuttumaan Martan sikailuun.

Myös ennen toista rataa tehtiin tokoa, josta palkaksi herkkujen herkkuja. Hyvin Martta jaksoi edelleen keskittyä, vaikka havaitsin jo pientä väsymystä pienessä otuksessa. Tällä kertaa Martta muisti, mitä sivulla-käskyllä halutaan. Nätisti istui vierellä, kunnes sain kaulapannan irti. Sitten alkoi ryntäilyt. Pari kertaa juoksi ensimmäisen hypyn eteen, josta sain sen huudettua takaisin. Haukkui ja steppaili minun ympärillä, mutta istui jopa sivullakin jonkin aikaa. Mutta heti kun minä otin askeleen, lähti ryntäilemään kohti ensimmäistä hyppyä. Niinpä tein rohkean ratkaisun ja jätettiin rata siihen. Tämä rohkea ratkaisu olisi pitänyt tehdä jo eilen kaksi kertaa ja tänään kaksi kertaa. Mutta nyt se tuli viimein tehtyä ja huomasin, että eihän se niin kamalaa ollutkaan.

Kun tätä lähtö-ongelmaa on hankala selittää kirjoittamalla, niin kokosin kisojen lähdöt yhteen videoon. Yleensä ihmiset bruukaavat näyttää blogeissaan vain niitä onnistuneita ratoja, mutta minä tein komean videon vähemmän komeista lähdöistä. Olkaa hyvä:

 

 

Joka tapauksessa kisoista jäi hyvä fiilis. Niin hyvä, että illalla piti kisakalenteria selata ja suunnitella seuraavia kisoja. Mutta ennen uusia koitoksia on saatava möllikisat alle. Nyt tarvitaan kisanomaista treeniä ja paljon. Ja uusissa ympäristöissä, että saadaan varmasti kisavire korkealle. Jos jotakin näistä pääsiäiskisoista opin on se, että kakkosen radat on oikein sopivia meille. Ja että minulla ei ole ongelmia radan muistamisessa ja ohjauskuvioiden miettimisessä. Ja että onnistuneella suorituksella päästään ihanneaikaankin. Mutta helpolla tuo Puttis ei minua laske. Haastetta on ihan yllin kyllin saada lähdöt onnistumaan ilman että vire laskee. Vaan onhan se hienoa, että koiralla on kova into radalle. Sellaisen kanssa on ilo harrastaa.

Väärien valintojen kisat

Jos vuoden ensimmäiset kisat näyttää suunnan loppuvuoden kisoille, niin eipä ole hohdokasta agilityn kisakautta meille tulossa. Tänään uskaltauduttiin korkkaamaan kisakausi eikä mennyt suunnitelmien mukaan.

Meidän kompastuskivet on lähdöissä. Tuolle pienellä Kääpälle nousee niin korkea kisavire sillä sekunnilla kun me astutaan radalle, että minä en saa sitä enää hallintaan. En saa siihen enää kontaktia, ja koko touhu menee sähläämiseksi. Kun se on kisavireessä, niin mitkään käskyt ei mene läpi. Paikallaolo lähdössä on aivan mahdoton tehtävä. Siis kerrassaan mahdoton. Kun sitten lähdöstä selvitään, niin sitten se kulkee kuin ajatus. Mutta ne lähdöt.

Ensimmäinen rata saatiin jollakin tavalla rämmittyä. En käyttänyt Marttaa hallissa ennen kisaa. Otin sen suoraan autosta lähtöön. Niinpä se ei tiennyt mitä odottaa, ja malttoi sen pienen hetken olla paikallaan. Paitsi nyt kun videolta katsoin meidän suoritusta, niin huomasin, miten se varasti, heti kun minun selkä kääntyi. Mutta joka tapauksessa alkurata meni hyvin, kunnes tultiin puomille. Huomasin heti, kun se nousi puomille, että tästä ei hyvää seuraa. Sen vire oli niin korkealla, että mitkään minun hiljentämisyritykset eivät uponneet, vaan hyppäsi mahtavalla loikalla kontaktin yli. Ja kun vielä viimeinen rima tuli alas, niin tulokseksi saatiin 10 virhepistettä. Mutta jotakin hyvää tässä radassa oli: selvitettiin se ihanneajassa! Eli vauhtia tuolla pienellä Kääpällä oli tarpeeksi.

Ensimmäinen rata on tallennettu jälkipolville, se löytyy tästä.

Toinen rata oli fiasko. Vaikka olin etukäteen päättänyt, että jos lähtö ei onnistu, niin keskeytän koko touhun, nappaan koiran kainaloon ja tulen pois. Mutta mikä ihme siinä mättää, että kun olen radalla, niin järjellinen ajatus häviää. En kykene enää tekemään mitään päätöksiä, vaan yritän viimeiseen asti tehdä radan, kuten olin suunnitellut. Jos suunnitelmiin pitää tehdä muutos, niin olen ihan hukassa. Nähtävästi se samanlainen kisavire on minulla kuin koirallakin: järki häviää ja koko homma menee merkilliseksi säätämiseksi. Toiselle radalla tultaessa Martta kävi sellaisilla kierroksilla, että näin jo sen ilmeestä, että nyt tämä homma menee puihin. Kun otin hihnan irti, niin samalla sekunnilla koira lähti käsistä. Syöksyi ykkösesteen ohi räkyttämään ensin tuomaria ja sitten minun ympärille hyppimään ja räkyttämään. Ei auttanut käskyttämiset eikä mitkään. Käyttäytyi juuri niin sikamaisesti, että minulla meni pasmat sekaisin. Minun olisi ehdottomasti pitänyt viheltää peli poikki ja viedä koira ulos hallista. Mutta kun ei järki juokse niin ei. Siinä sitten kun sain Martan olemaan kaksi sekunttia paikallaan, niin lähdettiin lennosta tekemään rataa. Ja siitähän ei sitten tullut mitään, vaan otettiin hylky jossakin vaiheessa. En edes itse tiedä missä. Onneksi tästä radasta ei ole edes todistusaineistoa.

Huomenna on uusi kisapäivä. Nyt olen yrittänyt koko illan suggestoida itseäni toimimaan toisella tavalla huomenna. Tein niin suuren virheen tänään, kun annoin koiran lähteä varaslähtönä. Martalle paras palkka on se, kun pääsee tekemään rataa. Niinpä se sai törkeästä käytöksestä parhaan palkan tänään. Jihuu, luuletteko tosiaan, että se ei tee sitä huomenna? Todennäköisesti käyttäytyy vieläkin törkeämmin kuin tänään. Ja kun se on tuollainen "Lassie", joka ei unohda kerran oppimaansa, vaan käyttää niitä tapoja aina tarpeen tullen itse parhaaksi katsomissaan tilanteissa, niin tässä taidetaan olla ison ongelman äärellä. Täytyykö minun vakavasti alkaa harkita lentäviä lähtöjä?

Nyt me ollaan uran huipulla!

Tänään PoKS ry:n (Pohjois-Karjalan Seurakoirat) vuosikokouksessa jaettiin viime vuoden menestyneille koirille pokaaleita, kunniakirjoja ja ruusuja. Enpä olisi vielä vuosi sitten uskonut, että mäyriäisen saavutukset riittävät moisiin palkintoihin. Mutta niinpä vaan tänään Martta sai kaksi kunniakirjaa:

* Vuoden 2012 agilitytulokas 2. sija
* Vuoden 2012 agilityseuramestari mini 3. sija

Eli uranhuipulla ollaan! Ainakin agilityuran. Enpä usko, että näitä kunnioita saadaan enää jatkossa. Ykkösluokan radat olivat meille vielä mahdollisia, mutta kakkosluokassa ollaan liian kovassa seurassa. Mutta oikeastaan meidän tavoitteet on agilityssä saavutettu, ne mitä alun perin ajattelin. Eli nousu kakkosluokkaan oli meille jo hyvä saavutus. Kaikki mitä tulee tämän jälkeen on plussaa. En vielä tiedä, miten pitkään meidän agilityura ylipäätänsä edes jatkuu, vai aletaanko etsiä haasteita uusista lajeista. Käsissä on niin taitava mäyräkoira, että sen kanssa on ilo treenata mitä tahansa.

Kiitokset meidän agilitymenestyksestä kuuluu ehdottomasti myös mitä parhaimmille treenikavereille sekä leppoisalle treeni-ilmapiirille PoKsissa! Mikäs meidän on treenatessa lämpimässä hallissa mukavien kamujen kanssa :)

Martta 4 vuotta

Meidän Martta, eli Puttis, eli Puttispuu, eli Kääpätti Kääppänen, on nyt 4 neljä vuotta. Synttäripäivänähän otetaan aina se virallinen pönötyskuva:

Hassua ajatella, että tuo pieni otus on ollut vasta neljä vuotta meillä. Tuntuu, kuin se olisi ollut meillä aina. Kuinka me ollaan tultu toimeen ilman sitä? Toisaalta taas, neljä vuotta on mennyt niin nopeasti. Ja monenlaista ollaan ennätetty puuhastella.

Neljä vuotta, hmm. Sehän on koira parhaassa iässä. Me ollaan hitsauduttu yhteen. Me tunnetaan toistemme aivoitukset, ainakin jollain tasolla. Pakko myöntää: onhan se hieman hemmoteltu eikä olla osattu kasvattaa siitä joka tilanteessa mallikkaasti käyttäytyvää mäykkystä. Mutta menköön harjoituksen piikkiin. Se on meidän ensimmäinen mäyräkoira. Harjoituskappale. Ehkä seuraava osataan kasvattaa paremmin. Mutta meille tuo pieni Kääpätti on paras mahdollinen ja kovin rakas.

Rakkaalle synttärisankarille ostettiin toki synttärilahja. Herkkuja menin ostamaan, mutta kun näin tuon mäykkypehmolelun, niin pakko oli ostaa sekin. Eli kuivatun naudanmahan lisäksi sankari sai mäykkykaverin. Kaveri onkin ollut erittäin suosittu: sitä on retuutettu ympäri taloa ja sen kanssa on nukuttu. Ja hei, se on vielä ehjä! Vielä ei ole jyrsitty siihen reikää ja vedetty sisuksia ulos. Toistaiseksi kaveria on kohdeltu hyvin.

Synttärin kunniaksi Martta on ilmoitettu tämän vuoden ensimmäisiin agilitykisoihin. Pääsiäisenä kisataan omalla paikkakunnalla kahtena päivänä, yhteensä neljä rataa. Tai toivottavasti kisataan. Jos nämä kylmät kelit ei hellitä, niin jätetään kisat väliin. Jotenkin ajattelin, että pääsiäiseen on vielä pitkä aika, ja että pääsiäisenä on kevät jo pitkällä. Tänään vasta tajusin, että pääsiäinen on todellakin jo viikon päästä, ja kevät ei vielä ensi viikolle ennätä. Kuluneen viikon sää on todellakin ollut niin kammottava, että tässähän heittäytyy epätoivoon, jos nämä vielä jatkuu. Järkyttävä pohjoistuuli jäädyttää ilman eikä auta vaikka kuinka päivällä aurinko paistaa, ei se onnistu ilmaa lämmittämään. Ja kun yöllä pakkanen laskee lähelle 20 astetta, niin kyllä aamuisin on itku lähellä.

Onhan se ihan selvää, että en voi näin kylmällä ilmalla Martan kanssa startata. Kun halli on kylmä eikä koiralle ole muuta paikkaa kuin auto, niin en uskalla ottaa riskiä. Toivotaan nyt kuitenkin, että viikossa tapahtuisi ratkaiseva käänne ja saataisiin pääsiäisenä leppoisan lämpimät kisakelit. Mitään kisatavoitteitahan meillä ei ole. Tiedän, että Martan vauhti ei tule riittämään kakkosen radoilla. Niinpä tulostavoitteita tärkeämpänä pidän sitä, että lähdetään tekemään kiva rata. Ehkä ainoa tavoite on onnistuneet lähdöt. Eli jos Puttis onnistuisi pysymään paikallaan lähdössä, niin olisin ikionnellinen. Jos ei pysy, niin harjoitellaan sitten niitä ja  haetaan hylätyt tulokset. Yritän motivoida itseni siihen, että jos koira varastaa,  niin sitten koira viedään autoon ja kisa jää siihen. Nyt kun ollaan ilmoittauduttu neljälle radalle, niin jos edes yksi rata päästäisiin maaliin asti. Kunhan vaan minä lopettaisin hermoilun ja olisin rennosti, niin ehkä Kääppänenkään ei kävisi niin ylikierroksilla kisoissa. Jos saataisiin sellainen hauskanpito ja letkeä fiilis aikaiseksi, niin siinäpä olisi onnistuneet kisat, olisipa tulos mikä tahansa.

Hyvää syntymäpäivää Martan siskoille ja veljelle, jos sattuvat tätä blogia seuraamaan. Olisi joskus kiva kuulla, mitä sisaruksille kuuluu. Ja kasvattaja-Liisalle suuret kiitokset tästä mahtikoirasta! Sankari nukkua öhöttää tässä sohvalla minun kainalossa ja ynisee unissaan. Välillä vaatii rapsutuksia, että uni taas maistuu paremmin.

Kisamaiset treenit ACE:lla

Tänään oli taas ACE-päivä, eli viiden koirakon joukkio pakkautui autoihin ja suuntasi kohti Kuopiota. Martta matkusti ensimmäistä kertaa vieraan koiran kanssa irrallaan auton peräosan häkissä. Tai eihän Rommel, mukava kääpiösnautseripoika, mikään vieras ole, vaan tokotreenikaveri ja muutaman kerran yhdessä lenkilläkin ollaan käyty. En vaan ollut varma, osaako Martta käyttäytyä nätisti ja olla komentamatta Rommelia. Martan oma häkki oli mukana kaiken varalta, jos joudutaan tuo kipakka narttu laittamaan takapenkille. Vaan matka menikin ihan hyvin. Hieman piti Martan osoittaa Rommelille kaapin paikkaa, mutta nätistihän se Martta sitten osasi olla, ainakin niin pitkään kun auto on liikkeessä. Kun auto pysähtyy ja moottori hiljenee, niin sitten alkaa autossa meteli. Ja se meteli on tuosta pikkuisesta kääpästä lähtöisin. Se tekee sitä vain, kun on muita koiria autossa. Ärsyttävä piirre, enkä ole keksinyt, miten sen saa kitkettyä pois. Se haukkua räksyttää niin pitkään, että pääsee autosta pois. Siinä oli Rommelillakin ihmettelemistä ja kestämistä, kun auton täytti korvia raastava räyhäntä. Mutta kun auto käynnistyy ja lähtee liikkeelle, niin äänet hiljenee.

Mutta matka meni siis hyvin ja ACE:lla oli meillä hyvät treenit. Vaihtoehtoina oli helppo rata, joka tehtäisiin kisanomaisesti tai sitten vaikea rata, jossa hinkattaisiin ohjaustekniikoita. Valittiin porukalla se helppo kisarata. Ja hyvä olikin, että valittiin se. Alkaa olla aika ilmoittautua tämän vuoden ensimmäisiin agilitykisoihin, joten saadaan vähän kisatuntumaa.

Tutustuttiin rataan itsenäisesti ja mietittiin itselle sopivat ohjauskuviot. Sitten suoritettiin rata. Jos tuli ongelmia, niin Harri-koutsi tuli apuun ja kertoi, miten radan voisi tehdä paremmin. Täytyy sanoa, että meidän rata onnistui kertarysäyksellä, paitsi että Martta hyppäsi puomin alastulokontaktin yli. Martta ei kestänyt minun sivuttaissuuntaista liikettä puomilla. Sille tulee kiire minun perään, eikä malta tehdä kontaktia. Saatiin sen treenaukseen hyvät ohjeet. 

Toinen kierros tehtiin sitten kisanomaisesti. Eli rata mitattiin (157 metriä) ja kellotettiin. Saatiin laskettua koiran etenemät. Mielenkiintoista, koska sitä ei ollakaan koskaan treeneissä tehty. Mutta miten paljon voi vaikuttaakaan radantekemiseen se, että otetaan sekunttikello esille ja sanotaan, että nyt on onnistuttava loppun asti? Sama rata oli hetkeä aikaisemmin tehty ja nyt kun sitä aletaan suorittamaan kisanomaisesti, niin eipä enää olekaan niin rentoa. Ensinnäkin Martta kuumeni lähdössä. Mistä ihmeestä se lukee minun hermoilun? Vaikka enhän omasta mielestäni hermoillut ollenkaan selvästi, niin jostakin tuo pieni kääpätti sen aistii. Ei meinannut lähdöstä tulla mitään, kun kääpällä oli kiire radalle. Varmaan kolme kertaa yritti varastaa ja sain sen aina palauttaa takaisin. Toisaalta olin siitä iloinen, että sain kerrankin lähtöä treenattua, kun normitreeneissä ei tuota varastamista tapahdu. Mutta sen verran se minusta aisti, että nyt on tosi kyseessä, että alkoi höyrytä radalle pääsyä. Muuten rata meni lähes samalla tavalla kuin ensimmäisellä yrittämällä. Parissa kohdassa jäin ihan turhaan varmistelemaan, mistä Harrikin sanoi, että turhaa se on: koira kyllä menee ja osaa.

Mutta se etenemä: 3,1 m/sek., eli ei voi sanoa hyväksi. Martan meno kyllä näyttää vauhdikkaalta, mutta kello sanoo toista. Nyt täytyy miettiä, mistä saataisiin vauhtia lisää.

Tässä tämän päivän treeni:

Opin tänään uuden termin: Lassie. Ja että minulla on sellainen.
Koira, joka on erittäin oppivainen ja soveltaa kaikkea oppimaansa itse parhaaksi katsomallaan tavalla aina tilanteen mukaan. Eli se ei aina toimi samalla tavalla samassa tilanteessa, vaan järkeilee itse, mitä milloinkin tekee. Erittäin hankalaa siis agilityradalla, koska vaikka kuinka vahvistaa treeneissä esim. kontakteja, niin kisatilanteessa koira voi valita jonkun toisen tavan, mikä ei taas ehkä miellytä minua.

Tänä iltana: hiiret numero 6 ja 7

Onkohan tulossa runsas hiiri- tai myyräkevät?

Martan tämän talven hiirisaalis alkaa olla jo melkoinen. Kyseessä on kuitenkin kaupunkilaiskoira, jonka kanssa lenkkeillään asutusalueella ja lähimetsässä lenkkipoluilla. Ei rämmitä pelloilla eikä erämailla. Tosin Martta on kyllä enimmäkseen irti, kun lähimetsässä kuljetaan, mutta on se hiiriä napannut hihnassa ollessaankin. Vikkelästi mäyräkoira loikkaa, kun hiiri vilahtaa vieressä. Ei sitä hihnanpäässä roikkuja ennätä asiaan puuttua, kun on koiralla jo hiiri hampaissa. Niin, nyt puhun hiiristä, mutta kyseessä voi olla metsämyyrä tai joku muu pieni jyrsijä. En niitä erota toisistaan. Paitsi päästäisen, ja niihin ei olla tänä talvena törmätty. Sen sijaan hiiret tai myyrät tai mitä ne nyt onkaan, ovat kävelleet tuossa lenkkipolulla. Joko meitä vastaan tai mönkineet  lumipenkan reunaa pitkin. Helppoja saaliita innokkaalle metsästäjälle.

Marttaa kiinnostaa hiiret juuri niin kauan, kun ne liikkuu tai niistä lähtee ääni. Ei suinkaan meinaa syödä moisia otuksia, mutta kun ne vinkuu, niillä voi leikkiä. Kun jyrsijä ei enää vingu, sen voi hylätä tien varteen. Viimeistään siinä vaiheessa alkaa minun osuus asiaan. Siinä sitten kontallaan pitkin maita ja nenä kiinni hiiressä tutkitaan, että onko se varmasti kuollut. Hengittääkö se. Voi ei, jos se hengittää. Minusta kun ei ole tappamaan mitään elukkaa, en kykene edes armokuolemaa moiselle otukselle antamaan. Niinpä joudun usuttamaan Marttaa hoitamaan homma loppuun asti. Kun vihdoin olen todennut jyrsijän kuolleeksi tuijoittamalla sitä pitkään ja pitämällä peiliä sen suun edessä (no ei nyt sentään), niin voimme jatkaa matkaa. Kieltämättä lenkkeilijöistä ja muista kulkijoista on sangen huvittavaa nähdä epätoivoinen koiranulkoiluttaja antamassa hiirelle tekohengitystä tai yrittämässä herättää sitä henkiin tuijotuksen voimalla. Lopulta kuitenkin Martan suorittama napakka ravistus tai niskasta puraisu päästää hiiren autuaammille jyrsijöiden maille.

Tänä iltana oltiin kävelemässä erittäin onnistuneista agilitytreeneistä kohti kotia, niin tuolla kilometrin matkalla autuaammille jyrsijöiden maille pääsi peräti kaksi hiirtä. Ei näitä ole aikaisempina vuosina näin runsaasti ollut. Vai onko koirasta kuoriutunut armoton metsästäjä, mäyräkoirasta tullut myyräkoira? Ei kai nämä lenkkipoluilla kulkevat hiiret voi mitään ruudinkeksijäyksilöitä olla. Selkeästi joitakin itsemurhakandidaatteja. Kuinka paljon tuolla lumen alla hiiriä onkaan, jos niitä näin runsaasti vilistää pitkin teitä? Ainakin rotista olen kuullut, että jos näet yhden rotan, niin sata on piilossa. Päteeköhän sama hiiriin?

(Huom. Googlettamalla selvitin, että kyseessä taitaa olla metsämyyrä. Mutta eikö vasta tällä viikolla ollut lehdessä juttua, että Pohjois-Suomessa pöllöt kuolee nälkään, kun on niin huono myyrävuosi? Tervetuloa tänne kaikki pöllöt, täällä näyttäisi ruokaa riittävän!)

Loman alkajaiset jäällä

Loman ja mahtavan lomasään kunniaksi ajattelin kokeilla, miten onnistuu hiihtäminen Martan kanssa. Edellinen kerta taisi olla kolme vuotta sitten Vuokatin jääladuilla. Silloin Martta pelkäsi suksia, eikä hommasta tahtonut tulla mitään. Nyt pakkasin mukaan parit erilaiset hihnaviritelmät, jotka ajattelin testata, mikä sopii parhaiten. Tiesin, että näin kauniilla säällä saattaa jäällä olla muutama muukin. Siksi Martta piti pitää hihnassa, kunnes päästiin kauemmaksi laduista. Ja kun ei vielä lähtiessä ollut selvyyttä miten hyvin hanki kantaa ja onko jäällä vettä, piti varustautua monen asian varalle.

Meidän hiihtolenkin tarkoituksena ei ollut, että Martta toimisi vetokoirana, vaan kunhan osaisi nätisti jolkotella suksien edessä tai vierellä jonkun matkaa. Meillähän on vetovyö, jota ollaan normilenkeillä käytetty jonkin verran. Se on näppärä reippaalla lenkillä, kun kädet jää vapaaksi hihnan roikottamiselta, ainakin alkumatkan ajaksi, kun Martta kiskoo innoissaan. Loppumatkasta veto yleensä hiipuu ja koira hiippailee perässä. Vetovyön hihnaosa on vaan liian lyhyt hiitämiseen. Niinpä lainasin fleksin, kun ajattelin sen olevan näppärä hiihdettäessä. Eipä jää naru suksien alle, jos veto hiipuu.

Alkumatkalla vetohalut oli kovat.

Fleksi ei kestänyt enempää vetokilpailua, mutta Kääppänen odottaa, milloin jatketaan matkaa.

Lähdettiin menemään jäälle moottorikelkkauraa pitkin. Kiinnitin fleksin vetovyöhön, mutta otin varalta mukaan joustavan mutta lyhyen vetovyön. Onneksi otin, sillä alkumatkan Martta kiskoi hullun lailla. (Harmi vaan, kun minun hiihtotaito ei riitä mokomaan touhuun. Martta oli kyllä innoissaan eikä sukset pelottanut juurikaan.) Mäyriäisen kiskonta oli vaan liian kovaa fleksille ja puolen kilometrin jälkeen naru ei enää kelautunut koteloon. Siinä vaiheessa oltiin tultu hiihtoladulle, joten ajattelin kokeilla ladulla hiihtämistä. Niinpä laitoin Martan vetovyön päähän.

Melkoisen kauaksi se lähti jäniksen jäljille, mutta vauhdilla tuli takaisinkin.

Välillä pieni huilihetki, jonka Martta käytti kuoppien kaivamiseen.

Ladulla on paljon kulkijoita, joten siellä hiihtäminen ei tuntunut rennolta, kun piti varoa muita suksijoita ja sauvoilla sohijoita. Enimmät vetoinnot olivat Martalta jo karisseet alkumatkan aikana. Nopeasti oppi Martta kulkemaan ladun vieressä siinä sauvakaistaleella. Mutta huomasin, että latu-uralla kulkeminen ei ollut Martasta niin hauskaa. Valkea hanki houkutti kokeilemaan, miten se kantaa suksia ja tappijalkaa. Ja hyvinhän se kantoi. Tosin lunta oli jonkin verran eli meno oli meillä molemmilla raskaampaa. Mutta kun laskin Kääppäsen vapaaksi, niin eipä haitannut hangessa kahlaaminen menoa. Minun menoa ei voi hiihtämiseksi sanoa, se oli lähinnä kävelemistä sukset jalassa. Melkein kaksi tuntia me siellä tarvottiin. Välillä pysähdeltiin ja Martta kaivoi hankeen isoja koloja. Välillä jäältä löytyi jäniksen jälkiä, jolloin Martta pinkoi jälkien perässä pitkät matkat. Paluumatkalla ei tarvinnut Kääppästä ottaa hihnaan. Sen verran väsyneenä tuli suksien perässä, että ei ollut vaarana, että olisi mennyt muita suksijoita häiritsemään.

Juoksemisesta alkoi tulla kuuma, joten pieni vilvoittautuminen hangessa teki terää.

 

 

Ja jos pilkkireikien vieressä oli kalan hajua, niin se hierottiin turkkiin. Aah, mitkä ihanat aromit, ainakin Martan mielestä.

 

 

Illalla oli talossa onnellisen näköinen koira, joka grillasi itseään takkatulen ääressä. Sen verran kivaa meillä oli, että mikäli huomenna on samanlainen sää, niin eiköhän oteta uusiksi.






Kuinka paljon mahtuu lunta ja jäätä yhteen mäyriäiseen?

Alkaa olla vauhtia radalla

Uskottava se on. Vaikka muutama kanssatreenaaja on sen jo sanonut, niin uskottava se on itsekin: Mäyriäisen vauhti agilityradalla on lisääntynyt. Ehkä en voi enää tuudittautua ajatukseen, että kakkosluokan radat olisivat hitaan vauhdin vuoksi meille mahdottomia. Kyllä tuo maastonakki viilettää radalla hyvää vauhtia, jos minun ohjauskuviot vain pysyvät kasassa.

Viime viikonloppuna oltiin taas ACE:lla treenaamassa. Tällä kertaa rata tuntui turhan helpolta. Toki siellä oli pari hankalaa kohtaa Martalle, ainakin aluksi.

Suurpiirteinen ratapiirros treeneistä.

 

Irtoaminen tuottaa ongelmia, edelleen, vaikka sitä ollaan treenattu. Näköjään, kun mennään uuteen paikkaan, niin Martta irtoaa entistäkin huonommin. Kotihallilla irtoaminen on onnistunut viime aikoina, mutta samaa kun tehtiin ACE:lla, niin irtoaminen onnistui vasta parin yrittämisen ja palkkaamisen jälkeen. Sain Tiialta ohjeen, että kotitreeneissä koiralle laitetaan palkka jo heti ensimmäiselle yrittämälle niihin kohtiin, missä irtoaminen saattaa olla hankalaa. Eli ei jankata samaa kohtaa, vaan ennakoidaan irtoamisen vaikeus ja palkataan jo ensimmäisestä yrittämisestä.

Toinen ongelma ACE-treenissä oli rengas. Martta on ruennut oikomaan rengasta omissa treeneissäkin. Jos renkaalle tullaan vähänkin vinosta kulmasta, niin Martta vilahtaa mieluumin renkaan alta tai jostakin välistä. ACE:lla renkaalle tulo oli suorassa linjassa, mutta kun vauhtia oli paljon, niin Martan mielestä on aivan turha hidastaa hyvää vauhtia, kun nopeammin eteenpäin pääsee renkaan alta. Mutta kun renkaan kohdalla käskytän renkaan kuin kirosanan, painokkaasti ja kolmella ärrällä "RRRENGAS!", niin johan onnistuu. Tarkoittaa vaan sitä, että en saa olla yhtään edellä. Täytynee alkaa naksutella rengasta ja palkatakin enemmän, niin jospa se sitten muuttuisi kivemmaksi ja varmemmaksi esteeksi.

Tässä vielä videopätkä radasta.

Kaiken kaikkiaan treenit olivat hyvät. Saatiin Tiialta kommentteja, että meidän lähityöskentely on huippua,  mutta irtoaminen takkuaa. Niin pitkään kun rataa mennään rinnakkain, niin Martta toimii kuin ajatus. Saan sen kääntymään pienissäkin kulmissa ja lähietäisyydellä minun ohjauskaan ei tarvitse mennä nappiin, kunhan vaan saan virheet korjattua vaikka viime tipassa, niin Martta toimii. Mutta irtoamisissa pitää olla tarkempi ohjauksessa. Silloin pitää olla selkeä ja varma, että koira uskaltaa irrota. Tämä taitaa olla meidän ikuisuusprojekti, tämä irtoaminen. Treeniä treeniä, eikä aina mennä siitä missä aita on matalin.

Me treenataan taas

Vaikka blogissa on ollut hiljaista, niin hiljaiseloa emme ole viettäneet. Uusi vuosi toi tullessaan uuden treeni-innon. Vuodenvaihteen jälkeen aloitimme agilityn uudessa treeniryhmässä. Vaikka viime vuoden ryhmäkin oli huippuryhmä, niin kyllä on tämä uusikin. Kerrassaan ihanaa treenata mukavien ihmisten ja koirien kanssa. Meillä on ollut loistotuuri treenikavereiden suhteen. Vakiovuoron lisäksi olemme käyneet myös vapaavuoroilla treenaamassa, eli vähintään kaksi treenikertaa viikossa.

Agilityn lisäksi myös tokoiluinto on kasvanut. Treenataan kaksi kertaa viikossa myös tokoa. Eli hallilla tulee vietettyä jonkin verran aikaa. Omien treenien lisäksi olen käynyt ohjaamassa pentuagia sekä russelin pentuja, joten välillä tulee miettineeksi, että onko tässä muuta elämää enää ollenkaan.
Olen huomannut myös Martasta, että hallista on tullut meidän toinen koti. Martta on alkanut pitää hallia omanaan. Sen mielestä muilla koirilla ei ole sinne mitään asiaa. Etenkään vierailla koirilla. Kunhan treenikaverit ovat tuttuja, niin he saavat olla hallissa Hänen armostaan.  Siksi on ollutkin hyvää häiriötä, kun treeneissä on ollut myös Martalle tuntemattomia koirakavereita. Mutta näyttää tuo vahtimisvietti vaan voimistuvan vanhemmiten. Mielellään otan vastaan vinkkejä, mitä tuolle voi tehdä. Ehkäpä en alussa ole sitä osannut karsia pois, niin piirre on päässyt vahvistumaan.

Vaikka treenimotivaatio on taas löytynyt, niin kisainto ei. Tällä hetkellä ei ole suunnitelmissa kisoja. Muutenkin talvella kisaaminen ei ole meidän juttu, sillä koiran lämpimänä pitäminen on hankalaa, vaikka kisat olisikin lämpimässä hallissa. Aina joutuu koira olemaan odotusajat autossa, joten mieluummin kisataan sitten kun lämpötila pysyy varmasti plussan puolella. Tietenkin jos tekisi kisasuunnitelman, niin treenitkin muuttuisivat tavoitteellisemmiksi. Meitä on kyllä houkuteltu mukaan tokokokeeseen, joka on toukokuussa. Periaatteessahan alokasluokan liikkeet ovat hallussa, vaativat vain hieman viilausta. Mutta kokeen miestuomari on meille se suurin haaste. Ensinnäkin Martan luoksepäästävyyttä yleensäkin ollaan treenattu tehostetusti nykyään. Mutta nyt tarvittaisiin vielä paljon miestreeniä. Päätin, että kokeeseen ei mennä, jos en voi olla varma Martan luoksepäästävyydestä. Enää sinne ei mennä tuomarille murisemaan. Kyllähän tuo treeneissä antaa kenen tahansa tulla luo. Hieman meinaa väistää, mutta nykyisin istuu kuitenkin paikallaan. Täytyy mennä askel eteenpäin ja aloittaa luoksepäästävyyden treenaaminen muualla kuin hallissa ja ventovieraiden kanssa. Jos ei saada sitä kevään aikana kuntoon, niin siirretään kokeeseen menoa. Kyllähän minä sen yhden ykköstuloksen alokasluokasta haluaisin saada, on se vaan niin pirun lähellä ollut.

Agilitykisoja en ole edes katsonut, mitä olisi tarjolla. Kauemmaksi en lähde, sillä haluan ainakin parit kisat käydä ensin tässä lähellä. Ei se paikalla pysyminen lähdössä ole niin varmaa, että kehtaisi niitä hylättyjä lähteä kauempaa hakemaan. Omien treenien lisäksi ollaan käyty hakemassa oppia ACE:lla Kuopiossa kerran kuukaudessa. Sieltä olen saanut uskoa ja vahvistusta siihen, että kyllä Martan vauhti riittää kakkosissa, kunhan saadaan ohjaus kuntoon. En vain ole osannut ohjata tarpeeksi tiukkoja käännöksiä tai muutenkaan sujuvaa etenemistä. Omalla sähläyksellä pilaan koiran hyvän suorituksen. Treenien alla on ollut erityisesti kontaktit. Niiden opettelu aloitettiin alusta, ja se on tuottanut tulosta, useimmiten. Jos vire on liian korkea, niin silloin ei pysäytyskontakti onnistu, muulloin kyllä. Toinen juttu, mitä ollaan erityisesti treenattu on keppi-putki -erottelu. Se menee suht hyvin parin metrin päästä lähetettäessä, mutta sekin vaatii vielä vaikeusasteen lisäämistä. Siinä samalla on keppivarmuus parantunut ja eri keppikulmat menee hyvin. Myös leijeröinti kepeillä onnistuu jo paremmin. Kontaktiharjoittelun myötä Martasta on tullut kontaktihullu. Täytynee rueta palkkaamaan enemmän myös putkelta ja hypyiltä, niin vaimenisi hiukan tuo kontaktien vetovoima.

Tänään meillä oli taas odotettu ACE-treeni. Ja kylläpä hyvät treenit olikin.Välillä tulee aina mieleen, että onko mitään järkeä ajaa Kuopioon treenaamaan muutaman minuutin takia, mutta kyllä se vaan kannattaa. Vaikka siihen koko päivä tärvääntyy, niin aina sieltä tullaan takaisin suu messingillä. Niin myös tänään. Tämän päivän treeninä oli jonkinsortin ärsyketreeni. Ideana oli, että kehonkieli ei välttämättä kerro koiralle minne mennään, vaan koiran pitää ymmärtää myös käsky. Vaikka koira saa radalla suoran ärsykkeen mennä esim. putkeen, niin käskyllä sen pitää mennä ihan toiselle esteelle, mihin se on saanut ensin ärsykkeen. Kehonkieltä ei kuitenkaan unohdeta, vaan nämä kaksi taitoa yhdessä tekevät meistä huippuja. Toinen, mitä harjoiteltiin, oli takaleikkaukset. Jos takaleikkaus kontaktille hidastaa koiraa, niin sitä treenataan, että eipä sitten hidasta. Myös leijeröintiä oli radalla. Lupaan harjoitella sitä enemmän, kun ei vaan meinannut meiltä onnistua. Etenkin radalla ollut keppileijeröinti oli meille mahdoton tehtävä. Kun hämäykseksi oli laitettu putki, niin kumman luolakoira valitsee, putken vai kepit, ei liene epäselvää.

Tässä tämän päivän ACE-rata. Eihän tuo taaskaan kovin kummoinen piirros ole eikä aivan mittakaavassakaan, mutta sinne päin. Toivottavasti saatte siitä jotain tolkkua. Laitoinpa tuohon ohjaajan tavoiteltavan reitin, niin ehkä treeni avautuu paremmin.

Tältä radalta saatiin kotiläksyksi keppien leijeröinti sekä keinun opettaminen nopeammaksi ja itsenäisemmäksi. Mutta niiden lisäksi täytyy meidän treenata esteet 1-3, sekä lopun putkihässäkkä. Muutenkin pitäisi treenata enemmän kontaktien ja putkien erottelua sekä takaleikkauksia. Eli melkoisesti olisi treenattavaa ja seuraava ACE-treeni on jo kahden viikon päästä.

Martta teki ACE-treeniä ihan täysillä. Vaikka jouduttiin keppileijeröintiä hinkkaamaan moneen kertaan, niin vire ei laskenut. Aivan selvästi sen kestävyys toistojen tekemiseen on kasvanut. Vielä vuosi sitten sen into romahti ihan täysin, jos jotakin kohtaa piti jäädä jankkaamaan. Tänään meiltä ei keppileijeröinti onnistunut kertaakaan. Martta meni joka kerta tuohon hämäysputkeen. Vaikka namialusta oli keppien alussa, niin kävi vain syömässä lihapullat ja tuli saman tien putkeen. Tai jätti jopa namit väliin, sillä palkkautui paremmin putkesta. Niinpä todettiin, että treenataan tuota kotona, sillä motivoitui enemmän esteistä kuin herkuista. Merkillistä. Ahneen otuksen mielestä radan tekeminen on kivempaa kuin lihapullat. Kukapa sitä uskoisi mäyriäisestä.



Niin meni joulunpyhät

Joulu meni ja uutta vuotta odotellaan. Aika laiska joulu meillä olikin. Senkun vaan kotona köllöteltiin, kun pakkasten takia lenkitkin jäivät melko vähäisiksi. Vasta tänään tehtiin sellainen hieman pidempi lenkki.

Tässä kuvakooste Martan joulusta.


Joulun odotus alkoi lahjojen paketoinnilla. Nenä oli työnnettävä jokaiseen pakettiin.

Ja sitten niitä paketteja vahdittiin.
 

Pakkasta tarkkailtiin ikkunasta.



Pakkohan siellä pakkasessa oli välillä pikaisesti käydä.



Suurin osa ajasta kuitenkin köllöteltiin takkatulen ääressä...

... ja käännettiin vain välillä kylkeä.

Vihdoin koitti se hetki, että kukin sai etsiä lahjansa kuusen alta.



Martan paketeista löytyi korppi ja peli.

 

Peli ei ollutkaan kovin haastava, vaan sen kaikki luukut keksittiin noin kolmessa minuutissa. Silti sitä on ollut hauska pelata. Etenkin jos luukusta löytyy edes pieni murunen joulukinkkua.
 

Hmm. Mahtoiko pikkukoira jäädä vaille huomiota, kun palapeli otettiin esille. Pikkuhiljaa se hivuttautui pelin päälle, joka oli olohuoneen pöydällä. Ei jäänyt keneltäkään huomioimatta. Mutta eihän jouluna voi olla kellekään vihainen.

 

Paketointia ja pakkasta

Meidän joulun odotuksessa ei häärää pikkulapsia, mutta sen sijaan pikkukoira häärää senkin edestä. Eihän se varsinaisesti joulua osaa odottaa, mutta on aktiivisesti mukana kaikessa touhuamisessa. Aistiiko se innostuneen ja odottavan tunnelman meistä ihmisistä vai mikä ihme sen tekee niin hassuksi. Etenkin lahjojen paketointi tekee tuon pikku "kääpän" ihan höpelöksi. Kun se kuuleekin lahjapaperin kahahduksen, niin se on kuin ammuttuna paikalla. Yleensä paketoin lahjat lattialla, joten voitte arvata, millainen pikkuapulainen minulla on siinä touhussa. Kun lahjapaperit otetaan esille, alkaa hirmuinen touhuaminen papereiden ja tavaroiden ympärillä. Se tarkastaa jokaisen lahjan ennen kuin alan kääriä sitä paperiin. Paketoinnin välilläkin sen pitää työntää parrakas kuononsa jostakin teippien välistä ja tarkastaa, että onhan se lahja edelleen se sama. Kun paketti on saatu valmiiksi, sen pitää tökkiä sitä nenällä ja tarkoin vahtia, että mikä on paketin jatkosijoituspaikka. Laitetaanko se kenties johonkin säkkiin vai nostetaanko pianon päälle vai mitä ihmettä sille tehdään. Jos lahja laitetaan johonkin kassiin, niin sitä käydään illan aikana nenällä tökkimässä ja varmistamassa, että lahja on tallella.

Mutta entäs kun aletaan paketoida eläinystävien lahjoja, siinä menee pikkukoira aivan sekaisin. Kissanmintulle tuoksuvat pikkuhiiret ovat vastustamattomia. Ennen kuin ne on saatu pakettiin, on niitä koetettava vaivihkaa varastaa, niitä imeskellään ja niiden paketointia seurataan yli-innokkaasti. Tai ylipäätänsä kaikki kissojen lelut ja namit on Martan mielestä vastustamattomia.

Tänään kävin sitten ostamassa lahjoja meidän koirakavereille ja toki myös Martalle.  Pussissa oli erilaisia luita, namuja sekä yksi pehmolelu, ja jätin muovipussin roikkumaan keittiön tuolin selkänojalle. Siinä se sai rauhassa roikkua muutaman tunnin, kunnes pikkukoira tajusi, että pussissa on kenties jotakin hänelle kuuluvaa. Nakersi vaivihka pussin kulmaan reiän, josta sai revittyä ulos.. yllätys yllätys, ei niitä kaikkia herkkuja ja namuja vaan ainoastaan sen pehmolelun. No vaikka se olikin Martalle tarjoitettu lahja, niin eihän lahjoja noin vain oteta käyttöön ennen aattoa. Niinpä pelastin pehmolelun pedon hampaista paketointia varten. Tästä se harmitus sitten alkoi. Martta ei tyytynyt näin epäoikeudenmukaiseen kohteluun: vaivalla saatu saalis oli niin mieluinen, että siitä ei suostuttu luopumaan niin helposti. Sanoisin, että joululahjojen piilottaminen lapsilta on helpompaa, kuin hajumaailmassa elävältä otukselta. Laitoinpa sen pehmolelun pöydälle, pianon päälle tai kaapin hyllylle, niin tuo pikkukoira kulki nenä pitkällä ja paikallisti piilopaikan nopeasti. Ja kun tuota korkeutta ei ole enempää luotu, niin sinnikkyyttä kyllä senkin edestä. Se osaa itkeä niin sydäntäsärkevästi, kun haluaa jotakin oikein kovasti. Ja pehmolelun se halusi enemmän kuin mitään muuta. Ei sille kelvannut mitkään herkut eikä tekemiset vaihtoehdoksi. Se halusi sen lelun! Marmatusta ja harmitusta riitti moneksi tunniksi. Ei voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin lelun vaatimiseen. Eikä voinut millään käsittää, miksi me ei sitä sille anneta.

Iltalenkin aikana lelu oli sitten viety yläkerran perimmäiseen hyllyyn paketoituna, joten nyt toivotaan, että se pysyy siellä rauhassa aattoon asti. Lenkin jälkeen Martta kävi useaan kertaan tarkastamassa ne paikat, joissa lelu oli ollut. Ja vaikka ne pöytien ja kaappien päälliset sille näytettiin, niin ei meinannut uskoa, että lelu olisi hävinnyt. Mutta tiedetäänpä ainakin se, että yksi meistä saa erityisen mieluisan joululahjan.

Joulun odotusintoa lieventää tämä karmea pakkanen. Kun mittari näyttää -20 tai enemmän pakkasta, niin eipä meidän ulkoilusta juuri mitään tule. Aamulla mentiin korttelin ympäri, ja sekin oli jo liian pitkä matka. Päivällä Martta on vain laskettu tuohon pihalle, mutta enimmäkseen jo kääntyy kynnyksellä takaisin, kun kylmä hönkä iskee vasten kuonoa. Illalla oli kuitenkin pakko lähteä edes pieni lenkki tekemään. Mutta eihän tuonne kylmään lähdetä ilman kunnon varusteita. Martalle laitoin takin lisäksi tossut joka jalkaan sekä säärystimen kauluriksi. Arvelin, että jos koiran korvat alkavat paleltua, niin saan käärittyä ne mukavasti kaulurin sisään. Hyvin tehtiin sellainen vajaan puolen tunnin lenkki, vaikka pakkasta oli 24 astetta. Ei siellä tosin juurikaan pysähdelty, vaan pikkukoira tepsutteli tasaista ravia koko matkan eikä ulkoilusta hirmuisesti nautittu. Mutta kylmästä ei kärsitty.

Löysien "tuplareenien" päivä

Ihanaa, kun oli tämmöinen neljän päivän pikkuloma, niin johan ennätti koiran kanssa treenaamaankin. Normaalit viikonloput menee yleensä arkiaskareissa, joten vapaavuoroillekaan en usein ole ennättänyt. Tänään sitten hyödynsin vapaavuorot täydellä teholla: aamulla tokoiltiin ja illalla aksailtiin.

Aamulenkki tehtiin hallille tekemään tokotreeniä Maijun, Rommelin ja Montyn kanssa. Tehtiin paikallamakuuta, seuraamista, ja tokihan piti ottaa Martan kanssa merkkiä ja suuntia, koska se vaan on niin kivaa. Ehkä hieman löysää tuo meidän tokon treenaaminen nyt on. Ei ole kisoja eli tavoitteita näköpiirissä, joten sen huomaa myös treenaamisessa. Ei jaksa skarpata eikä hioa. Mutta kiva on silti treenata. Pidetään nyt treeneissä hauskaa. Kunhan kesä alkaa lähestyä, niin siten aloitetaan hiominen.

Tehtiinpä sitten iltalenkkikin hallille, mutta nyt oli vuorossa agilityä Marian ja Beijon kanssa. Löysät oli aksatreenikin tänään. Tehtiin pieni pätkä edellisestä ACE-treenien radasta: kontaktia ja putkia ja keppejä. Hyppyjä ei otettu tänään ollenkaan. Viime keskiviikon omista agilitytreeneistä Martta oli oppinut hyvät kontaktit. Eli jää A-esteen kontaktille hienosti, vaikka minä juoksen eteenpäin. Olin yllättynyt, että palaset ovat näin helposti loksahtaneet kohdilleen.

Kokeilin Martan kanssa myös noutokapulaa ja putkia. Meillähän on projekti koettaa saada mäyräkoirasta noutaja. Kun tuo noutokapulan pitäminen ei vaan ole Martasta mitenkään kivaa. Kantaa sitä hyvin löysästi, kalisuttelee hampaissa ja pudottelee. Sain vinkin kokeilla kapulaa agiradalla. Ideana siis se, että joutuu pitämään kapulasta tiukasti kiinni, kun juoksee putken läpi. Ensin joutui hieman houkuttelemaan, että suostui ottamaan kapulan suuhunsa, mutta olin yllättynyt, miten innokkaasti juoksi putkessa kapula suussa. Kapulan luovuttaminen ei vielä onnistunut. Tai siis kapulan luovuttaminen on tällä hetkellä kapulan sylkemistä suusta heti kun vain mahdollista. Mutta keskitytään ensin kapulan pitämiseen ja harjoitellaan kapulan luovuttamista vielä kotona. Taitaa olla iäisyysprojekti tuo noutaminen.

Kun nyt oli sellaisten löysien treenin päivä, niin otettiin Martasta ja Beijosta valokuvia hallilla. Onhan se kaverikuva aina silloin tällöin otettava.

Beijo, Martta ja hienot kontaktit.

Kunnon treeniä, jihuu

Vihdoin koitti odotettu ACE-treeni. Viime kerrasta olikin kulunut kaksi kuukautta, joten tarpeeseen tuli taas saada oppia ja motivaatiota. Onhan se tietysti rankka päivä, kun aamu yhdeksältä pakataan koira ja kamat autoon ja suunnataan auton nokka kohti Kuopiota. Ensin haalitaan kyytiläiset mukaan ja sitten hurutetaan kaksi tuntia ACE:lle. Siellä kävellään lämmittelylenkki, jonka jälkeen koira odottaa autossa. Sitten me kaksijalkaiset tutustumme rataan, pähkäilemme uusia ohjauskuvioita, yritämme sisäistää uusia oppeja. Ja kun koiran kanssa tullaan radalle, niin huomaa, että hei, tämähän toimii. Tai sitten, että hei, miten tämä voikin olla näin hankalaa.

Nuo molemmat hetket tuli koettua tänään. Martalla ei ehkä ollut ihan niin kovaa intoa kuin edellisellä ACE-kerralla. Mutta hienosti se teki silti. Rata oli todella mukava juoksurata, tosin oli siinä muutama kinkkinen kohta, jota joutui hiomaan kotvasen, ennen kuin alkoi sujua. Mutta kymmenen minuutin treenin aikana päästiin rata jopa loppuun asti. Treenin yhtenä aiheena oli esteiden lukitseminen.  Pakko myöntää, että kovin paljoa en sitä ole ajatellut normitreeneissä. Silloin tällöin ehkä, mutta tämän treenin aikana selvisi monta asiaa ja virisi monta ajatusta. Ja tulipa opittua monta sellaista ohjauskuviota, mitä en kyllä olisi ikipäivänä älynnyt käyttää. Ja mikä ilo huomata koira toimivan täydellisesti, kun vaan itse sain asetettua jalat ja kädet oikeille sijoille.

Tässä suuntaa-antava ratapiirros tämän päivän treenistä. Mittasuhteet ei ole ihan oikein, mutta sinne päin kuitenkin.

 Jostakin syystä esteet 13, 14 ja 15 olivat minulle radan hankalimmat. Merkkaus - vastakäännös - ennakoiva valssi - pakkovalssi -kuvio piti hinkata moneen kertaan, ennen kuin sain askeleet menemään oikein. Yllättävintä kuitenkin oli, miten pienillä jutuilla koira sujahti juuri oikeaan päähän putkia (6 ja 28). Se, että A:lle (5) piti tehdä persjättö, että koira ymmärtää lukita putken oikean suun jo ollessaan A:lla, tuntui aluksi ihan mahdottomalta. Mietin, että mahtaako Martta älytä lukituksista mitään, kun ei sellaista olla varsinaisesti juurikaan treenattu. Sehän on vain "runnottu" menemään putkiin ja esteille. Siksipä yllätyinkin kovasti, kun Martta meni heti ensi yrittämällä oikein. Yllätyin myös siitä, kun Tiia sanoi Martan lukitsevan esteitä todella hyvin. Minun pitää vaan antaa sille mahdollisuus ja osata omat ohjauskuviot, niin Martta kyllä hoitaa omansa.

Tänään treeniaikaa oli 10 min./koira ja me tehtiin se kerralla. Huomasin, että kymmenen minuutin intensiivinen treeni oli Martalle hieman liikaa. Ei jaksanut ihan täysillä, etenkin niissä kohdissa, missä jouduttiin tekemään toistoja. Edellisellä kerralla jaettiin treeni 2 x 5 min. ja se toimi Martalle paremmin. Sekä minulle. Jäi hieman aikaa pohtia oppimaansa, joten toisella kerralla homma alkoi jo toimia paremmin. Huomaan kyllä, että minun skarppaaminen vaikuttaa positiivisesti myös koiraan. Toistoista huolimatta teki tänään hienosti. Jos normitreeneissä joudun tekemään useita toistoja, niin kyllästyy nopeasti. Martta tykkää tehdä pitkää rataa. Palkkautuu siitä, että saa juosta ja tehdä. Jos hinkataan jotakin ohjauskuviota tai yksittäisiä esteitä, niin Martan into sammuu nopeasti.

Treenin jälkeen jäähdyttelylenkki ennen kotimatkaa. Autolla ajaminen marraskuun hämärässä ei ole mikään nautinto. Lämpötila on reilusti plussan puolella, välillä pientä tihkua, hämärää jopa keskellä päivää ja paljon liikennettä. Kotona oltiin puoli viideltä, joten tähän se päivä sitten menikin. Mutta mikäs sen mukavampaa kuin viettää päivä mukavassa seurassa ja tuntea todella oppineensa jotakin uutta.

"Merkki!"

On se vaan niiiiiin luksusta, kun lämmin ja keinonurminen treenihalli on kilometrin päässä kotoa. Ja mikä sen mukavampaa, kuin käydä treenaamassa vaikkapa ohikulkumatkalla tai muuten ex tempore, jos halli vaan on tyhjillään.

Niinpä tänä iltanakin tuumin, että koiralle pitäisi saada aktiviteettia tälle illalle. Yleensä se tarkoittaa pitempää lenkkiä, mutta sen verran ikävä tuuli tuolla ulkona oli, että lähdettiin sitten hallille treenailemaan. Hieman kiertoteitä kulkien saadaan mukava alkulämmittely ja kun kierretään vielä pitemmän matkan kautta, saadaan sopiva iltalenkki ja loppuverryttely.

Parin viikon päästä olisi seuraava ACE-treeni, enkä ole vielä treenannut edellisenkään ACE-treenin oppeja. Niinpä tämän illan ohjelmassa oli viime kertaisen ACE-treenin radan alkupätkä sekä putki-keppi -erottelua. Laitoin vain puolikkaat kepit sekä putken vierekkäin ja sitten alettiin juosta niitä edestakaisin. Irtoaminen on Martalle äärettömän hankalaa. Se niin haluaisi, että esteet suoritetaan yhdessä. Etenkin kepeillä eteneminen on vaikeaa, jos minä en juokse vierellä. Ja kun kepit on suoritettu, niin se kääntyy heti minuun päin. Täytyisi vissiin ihan oikeasti lopettaa tuo kädestä palkkaaminen. Nyt kun heitin palkan aina kepeiltä ja putkelta eteenpäin maahan, niin nopeasti tajusi, että suoraan mennään, eikä jäädä minua kyttäämään. Lopulta meni aika hienosti itsenäisestikin, etenkin putkeen. Keppejä on vielä harjoiteltava.

Agilityn jälkeen tehtiin hieman tokoa. Martalla oli vielä kovasti intoa jäljellä, enkä halunnut sitä intoa sammuttaa seuraamispätkiin tai paikkamakuuseen. Niinpä treenattiin merkkiä. Viimeksi kun ollaan merkkiä treenattu, niin siitä ei meinannut tulla mitään. Martta on oppinut, että sitä tötteröä on tökättävä nenällä tai jopa kaadettava, että saisi palkan. Nyt sen tökkimisen ja muunkin tötterön sorkkimisen on loputtava. Viime kerralla ei meinannut millään käsittää, että miksi tötteröä ei saa liikuttaa. Niinpä tänään aloitin merkille menon ihan alusta. Muutaman kerran vein Martan merkille ja sitten hirmuinen palkkaus. Hieman sellainen "ylipalkkaus" onnistuneesta merkillä seisomisesta. Sitten kun pidensin matkaa pikku hiljaa, niin mäyriäinen teki merkkiä mielettömän hienosti. Ja se merkille menokin oli innokasta ja ripeää, eikä enää niin epäröivää kuin aikaisemmin. Eikä tänään tökkinyt sitä merkkiä kertaakaan. Huikeaa edistystä siis.

Kun se merkille meno meni niin hienosti, niin enpä malttanut olla lisäämättä siihen suuntaa, eli merkiltä vasemmalle menoa. Laitoin namialustan vasemmalle kartiolle. Ja hitsi, sehän teki sitä kuin vanha tekijä. Ja vielä niin innokkaasti, kuin se olisi maailman hauskin juttu. Välillä lähetin sen pelkästään merkille ja välillä siitä eteenpäin vasemmalle. Ja Martalla oli hauskaa. Välillä karkasi merkille, mutta annoin sen tehdä sitä, koska ensimmäistä kertaa teki merkkiä ilman epäröintiä. Voi olla, että agitreenit ennen tokoa antoi mukavasti sykettä.

Se on hassu pieni koira, joka tekee innokkaasti asioita. Kunhan vaan treenit pysyy hauskoina eikä toistoja tule liikaa. Ja haluan, että sillä tuo into säilyy.

Marraskuinen retki

Tänään tuli taas muistutettua itselle, miten ennaltasuunnittelemattomat tempaukset ovat elämän suola. Elämä on nykyisin niin aikataulutettua ja suunnitelmia täynnä, että yhä vähemmän jää aikaa ex tempore -tapahtumiin. Tänä iltana iltalenkkiä miettiessä välähti ajatuksiin, että voisihan sitä koirakaverukset pakata autoon ja lähteä johonkin muualle kuin tuohon lähimetsään. Tosin, nythän on marraskuu, mikä tarkoittaa pimeyttää ja märkää, joten ulkoilukohteet ovat nyt hieman rajalliset. Toisaalta taas se antaa mahdollisuuksia: tuolla pimeydessä ei välttämättä muita kulkijoita ole.

Kun sain meidän "kusetuskaverit" Marin ja Lempin houkuteltua osallistumaan vaihtoehtoiseen iltalenkkiin,  niin samantien alkoi pakkaaminen. Reppuun kuumaa kaakaota, eväsleipiä, polttopuita, sytykkeitä, tulitikut, otsalamppu, taskulamppu ja istuinalunen. Koirat autoon ja suunta kohti Kuhasaloa. Voi olla varma, että metsän synkässä pimeydessä marraskuisena arki-iltana räntäsateessa siellä ei ole muita kulkijoita. Koirat voivat juoksennella irti ja voimme itsekin rennosti keskittyä nauttimaan pimeydestä, hiljaisuudesta, laineiden liplatuksesta ja nuotiosta.

Otsalamput ja taskulamput olivat tarpeeseen, kun se muutama sata metriä hoipuimme polkua pitkin autolta nuotiopaikalle. Koiristakin oli jännittävää kulkea pilkkopimeässä metsässä. Martta ei kovin kauas lähde pimeällä. Itse asiassa pysyi ihan muutaman metrin säteellä koko ajan, vaikka varmasti jänisten ja muun riistan haju on tuntunut nenään.

Räntäsateesta huolimatta nuotio syttyi heti ja paloi iloisesti. Oltiin ajateltu, että koirat saavat juoksennella mielin määrin, kun me nautiskellaan nuotiosta. Mutta koiria ei juoksentelu kiinnostanut. Olivat hieman ihmeissään, että mitä tässä nyt tapahtuu. Martan piti ottaa vahtijan rooli. Otti elämäntehtäväkseen vahtia minun reppua ja meidän runsaita eväitä. Lempin ei tarvinnut kuin katsoa reppua kohti, niin johan alkoi Martalla irvistely ja murina. Jouduin komentamaan tiukasti, että vahtiminen pysyi joissakin rajoissa.

 

 

 

Siinä me sitten istuttiin: marraskuisessa pimeydessä ja räntäsateessa katsellen tulta ja hörppien kuumaa kaakaota. Tätä voisi tehdä useamminkin. Tätä pitäisi tehdä useammin.