Olikohan se Martan viimeinen näyttely?

Viime sunnuntain näyttelyyn olisi hyvä lopettaa Martan näyttelyura. Eihän Martta mikään näyttelykoira ole, vaikka ihan hyviä arvosteluja on saanutkin. Meillä on muita harrastuksia niin paljon, että oikeastaan näyttelytouhu tuntuu ihan tylsältä niiden rinnalla. Kesällä tuli kuitenkin Marian kanssa puhetta, että jos ilmoittaisin Martan näyttelyyn, niin Maria voisi sen esittää kehässä. Maria kun on kunnostautunut junior handler -kehissä, niin olisipa kiva katsoa kerrankin kehän laidalta, miltä Puttiksen meno siellä näyttää. Niinpä tuli Martta ilmoitettua Kuopion näyttelyyn.

Maria treenasi Martan kanssa näyttelyä muutaman kerran heinäkuun aikana ja hyvin sujui. Minun osaksi jäi huolehtia, että mäykkysen turkki olisi näyttelykunnossa. Turkin olen viimeksi nyppinyt maaliskuussa, jolloin laskin, että en pitäisi olla sopivassa kunnossa kesän näyttelyihin. Martan turkki on mukavan karkea, mutta se ei kasva mahdottomasti. Etenkin kyljissä turkki ei kasva pitkäksi, vaan kasvu keskittyy niskan, kaulan ja selän alueelle. Myös tassut kasvaa karvaa runsaasti, ja niissä karva on ikävän pehmeää nyppiä. Oikeastaan tassuja täytyy nyppiäkin useammin. Taisi olla juhannusviikkoa, kun edellisen kerran nypin turatassut siisteiksi. Heinäkuussa tein sitten viimeistelynyppimisiä. Etenkin pää, korvat ja maha kaipasivat siistimistä. Loppujen lopuksi Martan näyttely meni turkin osalta ihan nappiin. Eli turkin osalta ei koira olisi voinut juuri parempi ollakaan.
Ja oikeastaan näyttelypäivä meni muutenkin ihan nappiin. Keli oli puolipilvinen, vaikka sateeseenkin oltiin varauduttu. Martta käyttäytyi ihan hyvin, vaikka minun perään jonkin verran haikaili. Kehässä meni kuitenkin hienosti. Minun piti kuitenkin lymyillä kehän reunamilla Martan näkymättömissä, varmuuden vuoksi. Olipa se jännittävää katsoa kehän laidalla. Melkein jännittävämpää kuin itse kehässä. Avoimessa luokassa oli viisi narttua. Martta erottui siinä joukossa edukseen, vaikka itse sanonkin. Tuomarikin oli samaa mieltä, kun antoi Martalle ERI:n ja sijoitti sen toiseksi näiden viiden nartun kesken. Lisäksi Martta sai SA:n, mutta ei sitten sijoittunut paras narttu -kisassa. Eli hienosti meni, sillä tavoitteena oli saada vähintään EH.




Maria ja Martta kehässä.



Hienosti Martta seisoi pöydällä ja antoi tuomarin ropeltaa.

Pieni otus, häntä vinossa :)

Vaikka tämä näyttely hyvin meninkin, niin oikeastaan ei mitään hinkua ole enää ilmoittaa Marttaa uusiin näyttelyihin. Martta ei kuitenkaan niin nauti tuosta näyttelytouhusta, että senkään vuoksi sitä tulisi ilmoitettua. Harrastellaan muita juttuja ja keksitään uusia, jos tekemisen puutetta tulee. Kiva kuitenkin, että sai tästä viimeisestä näyttelystä hyvän arvostelun. (Arvostelu luettavissa Näyttely-osiossa.)

Nyt alkaa sitten agilityn ja tokon treenaaminen. Agilitykisat on ensi lauantaina, ja täytyy sanoa, että aika heikolla treenaamisella me mennään nyt kisaamaan. Marttahan osaa, mutta oma kisavire tuntuu alhaiselta. Tai siis puuttuu sellainen skarppius. Eikä sellaista kisajännitystäkään ole, niin kuin aikaisemmin. Ehkä olen hokenut itselleni jo tarpeeksi, että me mennään vain pitämään hauskaa sinne radalle. Tämän viikon agitreeneissä Martta keksi livahtaa renkaan alta. Se nyt saattaa aiheuttaa hieman ylimääräistä jännitystä. Etenkin, jos keinulle tullaan vinosti, niin silloin on vaarana, että mäyriäinen livahtaa renkaan ali. Noh, enää ei ehditä sille asialle mitään tekemään. Eiköhän se kisajännityskin kasva, viimeistään lauantaiaamuna.

Verta mustikkametsässä

Täytyisi tosiaan ryhdistäytyä verijälkiharjoitteluun. Sen verran hauskaa puuhaa se on, että voisi harrastaa enemmänkin. Etenkin kun Martta on selvästi hoksannut humpan juonen, niin voisihan sitä mejä-koetta ensi kesänä kokeilla.

Tänään Martan jälkiseurana oli Beijo ja Diva. Maria oli koiriensa kanssa verijäljellä ihan ensimmäistä kertaa, joten tehtiin kaikille kolmelle koiralle lyhyet jäljet, sellaiset harjoitusjäljet, että nähdään, miten Beijo ja Diva veren hajuun reagoivat. Mustikka- ja kanttarellikausi on nyt parhaimmillaan, joten on hankala löytää sellaista metsää, missä ei marjastajat ja sienestäjät sotke jälkiä. Niinpä päädyttiin ajamaan jäljet tuoreina. Eli ensin veretettiin jäljet, sitten tehtiin koirien kanssa sellainen vajaan tunnin lenkki, ja sen jälkeen aloitettiin jälkien ajaminen koira kerrallaan.

Diva oli aluksi hieman hämillään tilanteesta, mutta ymmärsi nopeasti mistä oli kyse. Kulki hienosti jälkeä pitkin, vaikka lopussa tuuli selvästi sotki jälkeä ja Diva sai ilmavainun ja oikasi loppumakaukselle. Tuli ehkä tehtyä liian jyrkkä kaarros veretyksessä, mutta hienosti Diva sen suoritti. Lopussa oli kyllä selvästi hieman pettyneen oloinen koira, kun jäljen päässä ei ollutkaan riistaa.

Beijo oli aivan uskomaton: jätkä meni jäljen kuin vanha tekijä. Todella reipasta vauhtia ja todella  varmasti. Välillä kävi meitä perässä hiihtäjiä moikkaamassa, mutta etsi nopeasti jäljen uudelleen ja jatkoi loppuun asti. Seuraavalla kerralla Beijolle pitää tehdä makauksetkin, sen verran helposti tämän jäljen meni.

Martan jälki tehtiin korkeampaan varvikkoon. Meinasi maastonakki hävitä sinne kokonaan.

Siellä se "Puttis" tarpoo varvikossa hienosti jäljellä . 

Kuva: Maria Hirvonen

 Maastonakki elementissään.

Kuva: Maria Hirvonen

Martta teki jäljen rauhallisella vauhdilla mutta varmasti. Taisi olla tuore jälki liian helppo, kun näytti siltä, ettei edes nenäänsä käyttänyt, sen kun vain hyppelehti mustikanvarpujen keskellä. Mutta kulki aivan jäljellä eikä hötkeltänyt mitään muuta. Vähän ennen loppumakausta lähti vetämään voimakkaasti pari metriä jäljen sivuun. Voi olla, että kova tuuli vaikutti hajuihin, ja se, että loppumakaus piti tehdä jyrkähköön alamäkeen. Mutta pakko se on uskoa, että kyllä se Martta tämän(kin) homman osaa. Siksipä ensi kerralla tehdään kunnon jälki makauksineen kaikkineen. Nythän nämä meidän jäljet tänä kesänä ovat olleet sellaisia u:n muotoisia helppoja jälkiä ilman makauksia.

Mariakin innostui verijäljestä sen verran, että yritetään saada jälkitreenit aikaiseksi ainakin muutaman kerran ennen lumien tuloa. Jospa vaikka parin viikon päästä tehdään seuraavat jäljet, kunhan löydetään sopiva metsäkaistale jälkien tekoon. Onkohan silloin jo puolukka-aika? Tänään oli ainakin sormet ja suupielet sinisinä, kun kotiin päästiin.

Kun sitä mielensä pahoittaa jo aamulenkillä

Ei taas voi kun ihmetellä ihmisten käyttäytymistä.

Tehtiin Martan kanssa sama aamulenkki,  mikä me tehdään lähes joka aamu. Lyhyt pissityslenkki korttelin ympäri, mikä on näppärää etenkin arkiaamuina, kun edessä on töihin lähtö. Samaa rutiinia ollaan jatkettu kesälläkin. Lenkin puolessa välissä tavattiin meidän koirakaveri Manu, joten pysähdyttiin hetkiseksi, ehkä noin viideksi minuutiksi vaihtamaan kuulumisia. Tiemme sattui risteämään kotikadullamme sellaisessa kohdassa, jossa parin talon päässä asuu kaksi palveluskoiriin kuuluvaa yksilöä. Heidän pihansa on hyvin aidattu ja portissa ilmoitettu selvästi, että koirat pihaa vahtivat. Sattui sitten niin, että koirat olivat pihassa, kun me jäimme seisomaan pyörätielle parin talon päähän niistä. Nämä palveluskoirat kuitenkin haukkuivat portin takana jonkin verran, mutta Martta ja Manu eivät niistä välittäneet. Koirien haukku ei suinkaan ollut kovin häiritsevää eikä edes mitenkään raivokasta.

Olimme jo siinä aikeissa jatkaa matkaa, kun vahtikoirien pihasta pyyhältää nuori nainen postilaatikolle ja samalla alkaa huuto: "Tulipahan teidänkin tyhmyys nyt todistettua..." ja jotakin muuta sinne päin. Olin tosi yllättynyt tilanteesta, joten kysyin, että anteeksi mitä, jolloin sama huuto alkoi uudestaan ja nainen luikki takaisin kotipihaan. Taidan tosiaan olla tyhmä, kun en vieläkään ymmärrä, mitä tyhmää minun tuli tehtyä? Onko se minun tyhmyyttä, jos he eivät saa koiriaan hiljenemään kotipihassa? Olisiko hän ehkä voinut tulla kertomaan ystävällisesti sen matkan, kuinka kaukana heidän pihastaan me saamme yleisellä tiellä seisoskella? Kenties sellaisen viivan voisi piirtää siihen asvalttiin ja laittaa kyltin. Sillä emme todellakaan seisoneet heidän portin kohdalla, emmekä edes heidän rajanaapurinsakaan kohdalla.

Miksi ihmisten pitää yleensäkin suhtautua niin kärkevästi ja hyökkäävästi toisia kohtaan, eikö asioita pystytä sanomaan asiallisesti ja ystävällisesti? Jos tämä nainen olisi edes kuunnellut meitä, niin olisin voinut samalla kertoa, että viime keväänä olin saada p*kahalvauksen, kun heidän porttinsa ei ollutkaan kiinni eräänä aamuna ja yksi vahdeista alkoi hiipiä meidän perään. En tiedä, kumpi siinä tilanteessa huusi enemmän, minä vai Martta, sillä me oltiin molemmat varmoja, että nyt me kuollaan kumpikin. Tilanne onneksi raukesi, kun jatkoimme hitaasti matkaa kotiin päin ja vahti palasi omaan pihaan, mutta se ei yhtään lieventänyt Martan pelkoa isoihin koiriin.

Juuri tällaiset tapahtumat leimaavat koko rodun maineen, kun heidän omistajansa käyttäytyvät epäasiallisesti. Koirissahan ei tälläkään kertaa ollut mitään vikaa. Joka tapauksessa emme aio vaihtaa aamulenkkireittiä tämän takia. Olemme kyllä jatkossa entistäkin varautuneempia kyseisen talon kohdalla.

Kesä loppusuoralla

Niin se vain kesä meni. Viimeinen lomaviikko menossa, joten käytännössä se on niin, että kun työt alkaa, niin alkaa syksy. Turhan nopeasti meni tämä kesä, eikä näillä korkeuksilla nähty yhtään hellepäivää, mikä myös harmittaa suunnattomasti. Nautitaan Martan kanssa lämpimistä keleistä, ja ollaan yritetty ottaa ilo irti niistä kaikista auringonsäteistä, mitä on tänä kesänä näkynyt. Perhe on reissannut jonkin verran, ja Martalla on silloin ollut luottohoitaja kotona. Onkin ollut helppoa jättää koira Emman hyvään hoitoon. Kun Martta on saanut olla kotona ja arkirutiinit ovat säilyneet, niin eipä se juuri ole meitä ikävöinyt.


Kaikki treenaaminen jäänyt lähes kokonaan kesän aikana. Agilityä ei olla tehty juuri ollenkaan, kun meidän reissut ovat sattuneet aina treenivuoron kanssa samaan aikaan. Tokoa ollaan tehty hieman. Kääpiöryhmä on treenannut pari kertaa ja etenkin paikalla makuuta on harjoiteltu. Kääpiöryhmän on tarkoitus osallistua ensimmäiseen tokokokeeseen elokuun loppupuolella, joten tässä on kuukausi aikaa päästä koekuntoon. Elokuulle on tehty jo muitakin suunnitelmia. Ennen tokokoetta olisi oman seuran agilitykisat, joten niihin varmaan osallistutaan. Vaikka agilityn treenaaminen on jäänyt vähälle, niin mennään elokuun kisat ns. vanhoilla taidoilla. Jos yrittäisi vaan olla hermoilematta liikaa ennen kisoja ja pyrkisi rentoon rataan, sen kummempia tavoitteita ei agilityyn aseteta.


Kahden viikon päästä sunnuntaina on Kuopion koiranäyttely, johon Martta on ilmoitettu italialaiselle tuomarille. Siitä on puolitoista vuotta aikaa, kun Martta on ollut viimeksi näyttelyssä, ja paljon on koira siinä ajassa muuttunut, joten mielenkiintoista nähdä, millaisen arvostelun tuo pötkylä saa. Martan esittää näyttelykehässä meidän agilitykaveri Maria, joka on kisannut myös junior handlereissa. Maria on parin viikon aikana tehnyt Martan kanssa näyttelytreeniä ja viime viikolla osallistuivat harjoitusmielessä mätsäriin. Oli kerrassaan mukavaa seurata kehän laidalla mäyriäisen viipotusta kehässä. Kulki niin hienosti ja iloisesti Marian kanssa, että eivätpä turhaan tulleet punaisten kakkosiksi.

On se niin nätti :)

Ja tässä se on naamioitunut possuksi :)

Hieman ollaan ennätetty myös mökkeilemään loman aikana. Martta nauttii mökillä olosta, mutta sitä joutuu pitämään silmällä, ettei metsän houkutukset vie pientä koiraa. Naapurimökkien vahtiminen kuuluu Martan tärkeimpiin tehtäviin. Etenkin niitä, joilla on koiria. Martta pysyy hyvin omalla tontilla, sillä on saanut pari kertaa naapurikoirilta lähdöt niiden pihasta. Mutta siinä tontin rajalla räkytetään puolin ja toisin. Laituri on Martan lempipaikkoja. Laiturinnokassa se jaksaisi päivystää vaikka kuinka kauan. Siitä näkee hyvin naapurien tekemiset, vesilinnut ja ohi ajavat veneet.

Metsälenkeillä on Martta pidettävä hihnassa. Sen verran makoisat riistan hajut siellä tuntuu olevan, että kun on kerran tai pari odottanut koiraa keskellä metsää tai tien varressa puoli tuntia ja kuunnellut kun haukku loittonee, niin ei tee toista kertaa mieli lähteä ilman hihnaa lenkkeilemään mökkimaisemissa. Viikonloppuna löydettiin märkään maahan painautuneita hirvensorkan jälkiä, jotka kiinnostivat pientä tappijalkaa kovasti. Kova olisi ollut hinku seurata jälkiä rytelikköön, jonne taas minua ei kiinnostanut lähteä ollenkaan. Kyllä varmasti sapetti koiraa kovasti, kun piti palata takaisin tylsälle soratielle, kun mielenkiintoisempaakin olisi ollut tarjolla. Onneksi mökin pihassa voi tonkia metsähiirien ja -myyrien hajujen perässä.

Mökillä ei Martta juurikaan nuku päiväsaikaan. Kun on koko päivän vahtinut naapureita ja ollut valppaana jokaiseen risaukseen, niin illalla saattaa hieman torkkua. Ja aamulla alkaa jo seitsemän aikaan heräillä, vaikka kotona nukkuu kevyesti kymmeneenkin asti. Mökillä ei malta nukkua, ettei vaan mistään hauskasta jää paitsi. Siksipä mökkireissujen jälkeen Martta tarvitsee pari päivää aikaa toipua kotona. Yleensä nukkuu ainakin päivän tai kaksi, ennen kuin on taas normaali oma itsensä.

Vaikka koira on tämän päivän toipunut mökkelilystä,  niin käytiin kuitenkin tekemässä hieman tokoa hallin pihassa. Ajattelin, että tehdään märän kelin harjoitus, sillä tänään on ollut melkoisia sadekuuroja ja ajattelin pihan olevan sopivan märkä sadekelin treeniin. Mutta yllätys oli suuri, kun kivituhkakenttä oli imenyt kaiken veden, eikä kosteus haitannut ollenkaan treeniä. Paikalla makuuseen saatiin hyvää treeniä, kun hallissa treenaajia kulki pihalla moneen otteeseen antamassa hyvää häiriötä. Hienosti tuo Puttis kesti häiriöt. Tehtiin pari pitkäkestoista paikkamakuuta, eikä niissä ollut mitään vaikeuksia. Tehtiin myös seuraamista. Aluksi olin todella huolissani, sillä jo viime treeneissä seuraamisesta ei tullut mitään, mutta laitoin sen silloin sadekelin piikkiin. Nyt oli aluksi sama juttu: Martta kulki jäljessä, eikä mitään iloisuutta ollut nähtävissä. Niinpä vaihdoin taktiikkaa. Aloin palkkaamaan parin askeleen välein ja tein paljon käännöksiä. Heti alkoi sujua paremmin. Lisäksi tajusin innostaa koiraa ennen seuraamista. Miten olinkaan unohtanut kaikki nämä jutut, kun seuraaminen alkoi kevään aikana sujua mallikkaasti. Itse asiassa se on ollut meidän vahvinta aluetta. Olen tehnyt sen virheen, että olen nykyisin vaatinut pitkiä seuraamispätkiä ja palkannut liian harvoin. Lisäksi olen unohtanut innostaa koiraa, eli seuramisesta on tullut tylsää. Martta palautti minut maan pinnalle ja hyvä niin. Etenkin, kun kokeeseen on kuitenkin vielä aikaa, niin ennätetään saada seuraaminen kuntoon.

Kesän ensimmäinen verijälki

Meillä on jäljenteko jäänyt muiden harrastusten jalkoihin. Viime kesänä tuli tehtyä jälki vain pari kertaa. Silloinkin Martta tuntui kiinnostuvan enemmän metsän muista hajuista kuin verijäljestä, niin jäi sitten jälkiharjoittelu síihen. Tarkoitus on kuitenkin ollut tehdä jälkeä edes silloin tällöin koiran virkistykseksi. Jäljentekoon ottaisin mieluusti jonkun kaveriksi. Huomattavasti mukavampaa jakaa jäljen tekemisen riemu ja vaiva jonkun toisen kanssa kuin kulkea yksikseen verisen sienen kanssa. Myös treenin jälkipuinti on tärkeä osa, ja sekin on yksikseen aika tylsää. Kenties jälkeä tulisi tehtyä useamminkin, jos siihen löytyisi tsemppari.

Eilen laittoi sitten Susanna viestiä ja kyseli jäljentekokaveriksi. Tähän tilaisuuteenhan oli tartuttava heti. Hieman erilaiset lähtökohdat meillä oli jäljentekoon: Jytinä on menossa muutaman viikon päästä mejäkokeeseen ja Martalle jälki on vain suurta hupia. Olin muutenkin epäilevällä kannalla Martan jäljestysmotivaatiosta. Edellistä jäljestä oli kulunut jo vuosi, ja silloin ei sujunut kovin hyvin. Mietin, että pitäisikö minun osata motivoida koiraa jäljelle jotenkin erityisesti, vai pitääkö homman sujua siltä luonnostaan. Eli joko siitä on tai sitten ei ole jäljestykseen. Ajattelin tehdä Martalle helpon ja lyhyen jäljen. Jos sitä jäljestysintoa ei löydy, niin eipä turhauduta kaikki siihen metsässä rämpimiseen, ajattelin.

Tehtiin molemmille koirille noin sata metriä pitkät jäljet. Jytinälle tehtiin kangasmetsään jälki yhdellä makauksella kun taas Martan jälki tehtiin hakkuuaukion heinikkoon kaaren muotoiseksi ilman makausta. Hauskaa oli jälkeä tehdessä ja hauskaa niitä oli mennä koirien kanssa seuraavana päivänä. Jytinä teki jälkeä nuoren parsonin innolla: tosissaan ja täysillä. Jälki tuli vedettyä hieman liian lähelle yhtä polkua, joten polulta tulevat hajut toivat turhaa häiriötä Jytinälle. Mutta hienosti se ajoi jäljen häiriöhajuista huolimatta. Mukavaa oli seurata, miten täpinöissään Jytinä oli jälkihommissa.

Martan jäljen ajoon minulla ei ollut mitään odotuksia, mutta pikku mäykkyläinen yllätti minut, taas kerran. Kun se alkuun pääsi, niin tasaisella tahdilla ajoi jäljen loppuun asti. Yhdessä vaiheessa joutui hieman etsimään jälkeä, mutta sehän johtuikin siitä, kun jälkeä tehdessämme hortoilin itse pois reitiltä. Siinä samassa kohdassa Martta joutui sitten hakemaan jälkeä, mutta hienosti löysi ja jatkoi tasasista menoa. Tämä oli varmasti paras jälki, minkä Martta on tehnyt. Muutaman kerran Martta pysähtyi jäljellä, katsoi minuun ja haki vahvistusta tekemiselleen. Onneksi maltoin itse pitää suuni kiinni ja annoin koiran tehdä työn itsenäisesti. Nyt kun meidän verijälki onnistui näin hyvin, niin tähän hommaanhan saattaa innostua. Seuraavan kerran voisi tehdä hieman pitemmän jäljen ja toki se makauskin on tehtävä. Eipä tämä ollut ensimmäinen kerta kun aliarvioin Martan suorituksen.

Kesän ensimmäinen verijälki oli siis kerrassaan onnistunut. Ihana oli katsoa kahden kääpiön menoa. On ne molemmat vaan niin taitavia.

Kesä aloitettu, lomaa odotellessa

Kauan odotettu kesä on vihdoin koittanut. Ja vaikka ei vielä kesälomalla ollakaan, niin ollaan osattu nauttia alkukesästä: pitkiä kävelylenkkejä, pihalla oleilua ja mökkeilyä. Kaikenlainen treenaaminen on edellisten agilitykisojen jälkeen jäänyt vähälle, ihan tarkoituksella. Nyt me huilataan hetki ennen kuin aloitetaan tokon treenaaminen oikein tosissaan. Tai, miten tosissaan sitä nyt mäyriäisen kanssa voi tehdä, mutta jos tavoitteena on syksyllä mennä kokeeseen, niin kai sitä olisi nyt sitten jossakin välissä treenattava.

Nyt kesäkuussa meidän suosittu iltalenkki kulkee joen rantaa pitkin. Martta on tohkeissaan, kun saa kaivaa joen pientareella olevia myyrän koloja. Se voisi tehdä kaivamishommaa tuntikausia, mutta minä joudun olemaan ilonpilaaja ja nyhtämään koiran mielipuuhastaan. Kuljetaan mateluvauhtia joen rantaa pitkin: minä nautiskelen veden äärellä olemisesta ja kesän tuoksuista, Martta nauttii kaivamisesta ja joessa kahlaamisesta. Rantaheinikko vain viuhuu, kun mäyräkoira niin kovin tosissaan etsii vesirottia. Eräs ohikulkija huikkasi, että "Onko sulla siellä fretti?" Nauratti molempia, kun totesin, arvauksen olevan aika lähellä, mäykkyläinenhän se siellä, jota ei tosin heinikon keskeltä juurikaan erota.



"Lapiokäsillä kaivaa vaan, ei tarvitse lapiota laisinkaan.."



Kaivaja kaipaa välillä viilennystä, että jaksaa taas kaivaa.



Viime viikonloppuna oltiin Martan kanssa kesämökillä. Siellä ei pieni koira osaa rentoutua, vaan koko ajan valmiina osallistumaan mihin tahansa puuhaan. Martan mielestä tärkein tehtävä mökillä on vahtia naapureita. Etenkin niitä naapureita, joilla on koiria. Kun sieltä mökiltä liikettä näkyy, niin tappijalka säntää oitis räkyttämään tontin rajalle. Tällä kertaa ei naapurin koiria näkynyt, joten saimme nauttia luonnon äänistä ilman taustaräkytystä. Mökkiranta ja laituri on Martan lempipaikkoja. Saattaa viettää yksikseenkin laiturilla pitkiä aikoja. Nimenomaan niitä koirallisia naapureita ja ohi ajavia veneitä vahtien. "Puttis" pysyy mökkitontilla hyvin. Ei ole vielä keksinyt lähteä riistan ajoon, mutta luulenpa, että jos hirvi tai muu mielenkiintoinen otus näköetäisyydelle ilmestyisi, niin tonttirajat unohtuisi siihen paikkaan. Mökillä ei ole paljon mahdollisuuksia tehdä kävelylenkkiä. Samaa tietä on sahattava edestakaisin, tai sitten kuljettava jonkin matkaa pöpelikössä ja kivikossa, mikäli haluaa tehdä oikean lenkin. Silti Martta on aina innokas lähtemään kävelylle. Ja lenkit on tehtävä hihnassa, sillä muuten mäyräkoira häviää metsään. Muutaman kerran sitä on kokeiltu ja jouduttu sitten puolisen tuntia odottamaan itikoiden syötävänä, kunnes suuri metsästäjä suvaitsee saapua takaisin. Haukku vaan raikaa metsässä, kun Martta ilmoittaa mielenkiintoisesta hajulöydöksestä. Martan mielestähän se on ihan parasta, mutta meistä muista tosi rasittavaa.

Ja jos ei sitten olla lenkillä, eikä tarvitse naapureita vahtia, niin sitten vahditaan kassia. Viime kesänä kassin vahtiminen meni jo älyttömyyksiin, joten tällä kerralla en ottanut Martalle varsinaista omaa kassia ollenkaan. Mutta kuinkas ollakaan. Se minun kassi sitten joutui vahtimisen kohteeksi.
 Ei se kasseja vahdi ihmisiltä vaan toisilta koirilta. Ja mökillä on tasan yksi toinen koira, ranskanbulldoggi Remu, jota ei Martan kassi voisi vähempää kiinnostaa. Remu-raukka on aivan hoo moilasena, kun aivan yllättäen joutuu kipakan nartun hyökkäyksen kohteeksi. Kassi kun sattui olemaan siinä oven vieressä, joten väkisin joutui siitä kulkemaan, mikäli mieli ulos tai sisään. Ja siinä kassin päällä sitten kökötetään koko se aika, kun ollaan mökissä. Välillä tekee mieli tulla nukkumaan sohvalle, mutta kun Remu ottaa askeleenkin kohti ulko-ovea tai keittiötä (joiden matkan varrella kassi on), niin Martta syöksyy salamana puolustusasemiin kassin luokse. Joo, todella rentouttavaa mökkeilyä.

Kassivahti.
Tärkeimmät vahdittavat koottu yhteen paikkaan: kassi ja luu.

Mökillä meitä nukuttaa niin mahdottoman hyvin. Tai minua ainakin, Martasta en tiedä, onko se koko yönkin valppaana. Viikonloppuna yö oli sen verran viileä ja kostea, että Martta nukkui koko yön minun peiton alla. Mutta jostakin syystä se aina mökillä herää aikaisin ja haluaa ulos. Mutta kun ilma oli sateinen, niin pienen pihakierroksen jälkeen tuli pian takaisin aittaan jatkamaan unia.

Yksi vuorokausi mökkielämää vaatii kahden vuorokauden levon. Kun tullaan mökiltä kotiin, niin Martta vain nukkuu ja nukkuu. Kai se raittiissa ilmassa oleminen vaatii veronsa tuolta hassulta otukseltakin. Tai me ei ehkä ymmärretä, miten rankkaa puuhaa on se jatkuva vahtiminen.

Ja niin me vaan noustiin kakkosiin

Kukapa olisi uskonut, että neljät agilitykisat mäyriäisen kanssa ja sitten ollaankin jo kakkosluokassa. En minä ainakaan vielä lauantaiaamuna, kun kisoihin lähdettiin. Vaikka kaksi LUVAa jo olikin taskussa, niin jostakin syystä kakkosluokka on tuntunut kaukaiselta.

Olin ilmoittanut meidät Joensuun Agilityurheilijoiden kisoihin kahdelle radalle. Tuomarina oli Minna Räsänen. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, joten olin niin iloinen, kun ykköluokka aloitti klo 9. Laskeskelin, että yhteentoista mennessä me päästään jo kotiin pihakukkien istutukseen.

A-rata oli mukavan helppo, sellainen kuin ykkösluokan radan kuuluu ollakin. Ei mitään turhia koukeroita, mutta melkoista juoksemista kuitenkin. Martta teki radan täydellä innolla. Oikeastaan intoa oli alussa taas niin paljon, että jouduttiin tekemään lentävä lähtö. Meidän lähdöt on vain huonontuneet entisestään. Viime kisoissa sentään pysyi paikallaan ensimmäisen radan lähdössä, mutta nyt ei kummallakaan. Onneksi molemmat radat olivat helppoja lentäväänkin lähtöön. Ja niin siinä sitten kävi, että heti A-radalla tehtiin nollatulos ja saatiin serti. Jouduttiin siis starttaamaan B-rata kakkosluokassa. Minä suuri jännittäjä en päässyt helpolla, kun kakkosluokan B-rata alkoi vasta puoli kahdelta.

Kakkosluokan radalle lähdin melkoisen jännityksen vallassa. Ajattelin etukäteen, että kuuma ja pitkä päivä on vienyt Martalta terävimmän innon, joka toisi myös lähtöön rauhallisuutta. Olin väärässä: lentävä lähtö jouduttiin taas tekemään. Radassa oli myös pari ansaa, joista etenkin toinen toi melkoisen lisäjännityksen: putki ja A-este olivat vierekkäin, joista piti sitten valita putki. Viime aikoina ollaan melkoisesti treenattu kontakteja, joten arvelin Martan imevän A:lle turhan kevyesti. Toisaalta ajattelin, että kun tämä on meidän ensimmäinen kakkosluokan rata, niin suuria odotuksia ei voi olla. Loppujen lopuksi me molemmat tehtiin parhaamme, ja täytyy sanoa, että se oli kenties meidän paras rata ikinä, vaikka yksi rima radalla tippuikin. Me tehtiin rata juuri niin kuin olin se suunnitellutkin ja se tuntui niin helpolta. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Maria oli taas niin ihana, että videoi meidän radan:

Inka oli saanut otettua Martasta hyviä vauhtikuvia:

Mäykkyläinen pötkeltää menemään.

Ja kepit haukutaan.

Ykkösluokan radalla sijoituttiin toiseksi ja kakkosluokan radalla kolmanneksi. Meillä oli kerrassaan loistava päivä, joka vietettiin mukavassa porukassa. Ja kun vielä menestystäkin tuli, niin mikäs sen hauskempaa. Ei mennyt päivä hukkaan, vaikka kesäkukkien istutus jäikin toiseen kertaan.

On tuo mäyriäinen vaan niin hauska otus, ja se osaa yllättää. Nopeutta sille on tullut melkoisesti agiradalla. Enää ei olekaan mikään pikkuköntys, vaikka eihän me tulla monelle ns. agilityrodulle ajalla pärjäämään. Mutta siinä mielessä mäyräkoiran kanssa harrastaminen on mukavaa, että kukaan ei aseta meille mitään odotuksia. Se on vaan sellainen hassu pikku otus, ja kaikki onnistuminen on vaan plussaa.

Tässä sitten virallinen pönötyskuva ruusukkeen kanssa:

Tänään annoin Martalle palkinnoksi saadun siankorvan. Vinkuen kantoi sitä huoneesta toiseen. Piilotti sen ensin sohvan taakse, kunnes tajusi, että ulkona sille löytyisi parempi paikka. Niinpä siankorva on pahojen päivien varalta meidän rapunpielessä soraröykkiön alla. Sieltä se sitten kaivetaan, kun on tarpeeksi pehmennyt.

Kesän kynnyksellä

Lieksan kisojen suunnitellaan tulevia kisoja ja oikeastaan katsastellaan koko kesän kisoja sillä silmällä, että mihinköhän sitä mentäisiin. Ollaan treenailtu agilityä ja ollaanpa itsenäisesti tehty tokoakin. Kunhan vain saisin tuon paikallamakuun kuntoon, niin eiköhän sitä syksyllä uskalleta mennä kokeeseenkin. Alokasluokan liikkeet alkaa olla hanskassa muilta osin. Martalle tuo paikallamakuu vieraiden koirien kanssa on vielä toistaiseksi liian jännittävää. Nyt tarvitaan vaan tehotreeniä tässä asiassa, niin eiköhän saada sekin liike kisakuntoon.

Lämpimät ilmat ovat houkutelleet meitä pitkille lenkeille. Viime aikona olemme hakeneet lenkkikaveriksi naapurin Lempin. Lempi on 7 kuukauden ikäinen huippusuloinen sekarotuinen, jossa rotujen kirjo on melkoinen (ainakin shelttiä, villakoiraa, tiibetinspanielia ja kymmentä muuta rotua). Martta ja Lempi on hyvä parivaljakko. Martta suhtautuu Lempiin yllättävän tyynesti, mutta suostuu jopa leikkimäänkin Lempin kanssa, ainakin ajoittain. Tai liekö se Martan mielestä leikkiä: Lempi saa Martan juoksemaan, kun leikkii olevansa jänis. Martta aloittaa ajohaukun ja jahtaa Lempiä ihan tosissaan hullun kiilto silmissä. Onneksi ajojahti päättyy yleensä rauhallisesti: kun Lempi pysähtyy, niin Martta palaa tyyneen olotilaan.

Tänään tein parin tunnin lenkin koirakaksikon kanssa. Kahden koiran taluttaminen on helppoa, kun on kaksi hienosti käyttäytyvää otusta hihnojen päässä. Rauhallisimmilla alueilla pystyy molempia koiria pitämään irti, mutta tänään oli niin paljon kulkijoita ja etenkin pyöräilijöitä, että tehtiin suurimmaksi osaksi hihnalenkki. Loppumatkasta, kun tultiin "kotimetsään" laskin piskit irti ja samantien alkoi takaa-ajoleikki. Vielä ne vaan jaksoivat puolentoista tunnin lenkin jälkeen riehua metsässä.

Tässä muutama kuva näistä kaveruksista.



Lempi the Karvakasa



Lempi ja Martta, edes hetken aikaa paikallaan.



Kaksi nenää haistaa paremmin kuin yksi: namujen etsimistä ruohikosta lenkin päätteeksi.



"Lisää namuja!"

Toinen LUVA

Kannattipa lähteä Lieksan kisoihin, vaikka eilen hermostuksissani kaduin koko ilmoittautumista. Nämä olivat meille ensimmäiset ulkokenttäkisat, mikä aiheutti lisäjännitystä. Kaikki kauhukuvat olin jo mielessäni pyöritellyt eilisiltaan mennessä. Mutta kisapäivä oli kerrassaan onnistunut.

Aamulla startattiin ennen puolta seitsemää, haettiin Maria ja Beijo kyytiin ja lähdettiin kohti Lieksaa. Tälle päivälle oli Itä-Suomeen luvattu hellettä, mutta onneksi ainakaan aamupäivällä ei liikakuumuus yltänyt Lieksan korkeudelle asti. Menomatkalla sateli vettä, mutta perillä oli kerrassaan paras mahdollinen sää: puoli pilvistä ja sopivan lämmintä. Tuomarina oli Elina Hannikainen, jonka ykkösluokan ratoja en löytänyt netistä etukäteen, joten en pystynyt ennakoimaan, minkälaisia kiemuroita olisi luvassa. Pelkäsin etukäteen vaikeita ratoja, mutta täytyy myöntää, että molemmat radat olivat oikein mukavat, juuri sopivat ykkösluokan radoiksi. Ensimmäisessä radassa oli ehkä hivenen enemmän pyöritystä, kun taas toinen rata oli pelkkää juoksua.

Martta kävi aamusta asti ihan ylikierroksilla, joten ensimmäisenä tehtävänä oli koiran rauhoittaminen. Jotkut joutuvat ennen kisaa virittämään koiriinsa kierroksia, mutta minun pitää rauhoitella ylijännittynyttä tappijalkaa. Muuten radalla olosta ei tule mitään, kun koira alkaa sählätä omiaan eikä malta kuunnella. Martta on muutenkin kisapaikalla todella jännittynyt, eikä osaa rentoutua ollenkaan, paitsi autossa. Etenkään muiden suorituksia ei kannata Martan kanssa katsoa ennen omaa starttia, kun pikku otus kuumuu ihan hurjasti: riuhtoo hihnassa, vinkuu ja haukkuu.

Meillä oli kilpailunumero 2, mutta jouduttiin starttaamaan ensimmäisenä, kun meitä edeltävä koira ei tullut paikalle. Ensimmäisenä starttaaminen on kaikin puolin hankala paikka. Se, että palaan koiran luo rataantutustumisen jälkeen, vaatisi taas hetkisen aikaa koiran rauhoittamiseen. Martta on niin innoissaan siitä, että häntä ei olekaan hyljätty, joten kierrokset käy korkealla. Kun mennään radalle, niin koira ei halua irrota minusta ollenkaan, joten aloittaminen menee mönkään. Ensimmäisellä radalla en saanut Marttaa edes istumaan aloituksessa, vaan jäi seisomaan ensimmäisen esteen taakse. Pääsin kuitenkin irtautumaan ensimmäisen hypyn toiselle puolelle ja lähti vasta käskystä liikkeelle. Onneksi molemmilla radoilla oli helpot aloitukset, joissa lentävät lähdötkin oli mahdollista toteuttaa. Ensimmäinen rata oli minun osalta melkoista sähläystä. Jotenkin eteneminen ei ollut sujuvaa, ja parissa kohdassa pyörin ihan turhaa ja sotkin koiran menoa. Martta pelasti tilanteen ja tehtiin nollarata. Vaikka meno oli hidasta, niin selvittiin kuitenkin niukin naukin ihanneajassa. Niinpä saatiin meidän toinen LUVA.

Ennen toista rataa Martta tuntui jo vähän väsyneeltä. Ilmakin oli hieman lämmennyt ja rataantutustumisen ajan Martta haukkui minun perään eikä osannut rauhoittua. Niinpä kierrokset oli korkeat, kun lähdettiin starttiin. Ja lähtö olikin sitten sitäkin huonompi. Kun irrotin kaulapannan, niin Martta meinasi jo ampaista ensimmäiselle hypylle, mutta onneksi sain niskavilloista kiinni. Niinpä otin varman päälle ja tehtiin lentävä lähtö. Toinen rata oli meiltä sitten sujuvaa menoa. Martta kulki kuin ajatus ja itsekin jo hetkittäin nautin hommasta. Liekö sitten väsymys painanut pikku jalkoja, kun toiseksi viimeisellä hypyllä tuli rima alas. Niinpä saatiin 5 virhepistettä, vaikka lähellä oli se kolmaskin LUVA. Ensimmäisellä radalla sijoituttiin toiseksi ja toisella radalla ensimmäiseksi. Lahjakorttien lisäksi kotiinviemisinä oli ruisleipä, eli Martta toi meille tänään leivän pöytään.

Jos meillä oli onnistunut kisapäivä niin sitä se oli myös meidän reissukavereillakin: Maria ja Beijo saivat ensimmäisellä radalla kolmannen LUVAn ja tekivät sitten toisen radan kakkosluokassa.

Maria ystävällisesti kuvasi meidän kisaradat. Tässä nollarata. Melkoista sähläämistähän tuo on ja törmäilyä, joten ihme, että se nollana suoritettiin. Mutta tuosta näkee, miten mäyriäinen painaa innolla menemään.

Kevät saa meidät tokoilemaan

Tämä kevät on niin ihanaa aikaa! Jo tietoisuus siitä, että taas on kylmästä talvesta selvitty hengissä ja kesä on edessä, antaa niin paljon virtaa ja innostusta kaikkeen tekemiseen. Marttakin nauttii auringon lämmöstä ihan täysillä. Minne vaan auringonsäde ikkunasta paistaa, niin jo vain Martta sen löytää ja auringon lämmössä rötköttää. Ja kun ulkona on tarpeeksi lämmintä, niin koira kyllä löytää sen kaikkein lämpimimmän paikan ja nauttii silmin nähden.

Nyt kun maa on sula ja suht' kuivakin, niin tokoilu on taas voitolla meidän treenaamisessa. Miten mukavaa, kun kesken iltalenkin voi poiketa matkan varrella oleville hiekkakentille tekemään jotakin pientä. Siis kunhan vain on muistanut varata kourallisen lihapullapaloja taskuun. Vaan ollaanpa treenattu tokoa porukassakin. Kääpiöryhmä kokoontui taas pitkän ajan jälkeen Kanervalan koulun pihalla. Tehtiin Martan kanssa sellaiset kokeenomaiset treenit. Ainoastaan paikkamakuu jäi seuraavaan kertaan. Riikka toimi liikkurina ja Susanna häiriövalokuvaajana. Martta teki alokasluokan liikkeet tosi nätisti. Etenkin seuraaminen ollaan saatu sellaiseen kuosiin, että sitä kehtaisi jo kokeeseen mennä esittämään. Sen sijaan ohjaaja joutuu vielä opettelemaan koekäyttäymistä, sillä homma kun ei ole minulle mitenkään tuttua, niin nuo liikkurin ohjeet ei oikein mennyt perille. Senpä takia olikin käytävä ihan vain turistina katsomassa lauantaisen tokokokeen alokasluokan suoritukset.

Tässä Susanna ottamia kuvia meidän tokotreenistä:



Yhtä jalkaa alkaa seuraaminen..


















.. Ja hienossa kontaktissa mennään.



Liikkeestä maahan, ja siellä se nätistä nököttää.


















Luoksetulo :)

Tänään sitten käytiin tokoilemassa uudessa ryhmässä. Koiria oli paikalla lähemmäs kymmenen ja jokainen teki omia juttujaan itsenäisesti, mutta apua kyllä sai tarvittaessa. Paikallamakuu tehtiin tietysti porukalla. No, nyt sitten tuli selville Martan paineensietokyky, kun ympärillä on paljon muita koiria ja ihmisiä. Eli sitä paineensietoa ei sitten ollutkaan. Paikallamakuu ei onnistunut sitten ollenkaan. Martta nousi pari kertaa seisomaan, ja sen ajan kun oli paikallaan, niin alkoi vinkuminen. Olin tyhmä, kun laitoin koiran heti sellaiseen testiin. Olisin voinut aloittaa homman paljon pienemmillä askeleilla, eli ensimmäinen kerta ihan vain sivusta seurattu touhua ja myöhemmin vasta paikallamakuu porukassa. Ja sekin vähitellen. No, tehty mikä tehty. Tulipahan testattua, mitä pitää nyt treenata ahkerasti. Muutenkin maahanmeno onnistui huonosti, kun ympärillä on muita koiria. Painetta oli selvästi liikaa. Tehtiin jonkin verran seuraamista, luoksetuloa, ja hyppyä. Loppuaika oltiin tekemättä mitään, eli yritin saada Martan rentoutumaan, vaikka ympärillä tapahtui. Nyt tarvitaan vain mahdottomasti tällaista treeniä lisää.

Viime torstaina käytin Martan ensimmäistä kertaa hieronnassa Jokisen Siljalla. Sanoin Siljalle jo aikaa varatessa, että kyseessä on pidättyväinen koira, joka ei uusista ihmistuttavuuksista juuri perusta. Siksipä olin hämmästynyt, miten hyvin Martta antoi Siljan käsitellä. Välillä suorastaan silmät kiinni urvotti ja rentoutui, mutta välillä kyllä kiemurteli ja piti ihmeellistä örinää. Kaiken kaikkiaan Martta sai hierojalta puhtaat paperit: ei mitään pahoja jumeja missään ja mahtavat lihakset. Lanteen alueelta ja lonkasta löytyi hieman jäykkyyttä, mutta ei niinkään paljon, että olisi tarvinnut toisen hieronta-ajan. Eli nyt voin ilmoittaa Martan Lieksan agiltykisoihin, jotka on helatorstaina. Olin nimittän etukäteen ajatellut, että odotan hierojan "tuomion" ennen kuin ilmoitan seuraaviin kisoihin.

Kieltämättä Lieksan kisat kyllä jännittää, sillä ne ovat meidän ensimmäiset ulkokenttäkisat. Täytyisi saada edes yhdet ulkotreenit ennen kisoja. Ja sitten on treenattava lentävää lähtöä. Luulen, että lähtö tulee onnistumaan huonosti, sillä treeneissäkin nimenomaan sen ensimmäisen radan lähtö on ollut ihan mahdoton. Kun ei malta pysyä paikallaan, niin siihen ei tunnu auttavan mikään. Eikä auta yhtään, että agilitytreenit on jääneet nyt vähemmälle, kun tokoiluinnostus on ollut pinnalla. Ne on sitten ne kuuluisat viime hetken treenit edessä, kunhan helatorstai lähestyy.




Kontakteja ex tempore

Kurakelit ovat saapuneet. Melkoisen laiska on mäyriäinen kulkemaan kurassa ja hiekoitushiekan kuorruttamilla asfalttiteillä. Ja kun olen minäkin laiska pesemään kuratassuja ja rapamahaa, niin ollaan kuin yhteisestä sopimuksesta tehty Martan kanssa vain pari lenkkiä päivässä. Etenkin nyt viikonloppuna tehdään pitkät aamu- ja iltalenkit. Päivällä Martta käy omassa pihassa pikaisesti pissillä. Toistaiseksi piha on vielä lumen peitossa, joten kuraongelmaa ei pihapissityksessä ole. Vaan kyllä harmittaa Marttaa vietävästi, kun hanki ei enää kannakaan. Pyörii tuolla pihassa valmiita polkuja pitkin, mutta kun mieli tekisi päästä kulkemaan pihaa ristiin rastiin. Omenapuiden ympärillä on paljon jäniksen jälkiä (mokomat rusakot söivät omenapuun taimet verkoista huolimatta), ja ne kiehtoisi Marttaa kovasti. Ottaa aina askeleen hangelle, mutta humpsahtaa kevyesti hangen syvyyksiin. Mäyriäinen on silmin nähden närkästynyt kun joutuu pyristelemään hangen keskeltä takaisin polulle.

Tänä iltana suunnittelin pitkää lenkkiä halki kuran ja lammikoiden, kunnes matkamme kulki hallin ohi. Ketään ei ollut treenaamassa, joten tyhjän hallin houkutus oli suuri. Onneksi minulla oli taskut täynnä namuja, sillä jalan juuressa oli intoa puhkuva koira, jolle oli keksittävä tekemistä. Molemmissa agilitykisoissa, joissa olemme käyneet on tullut virheitä puomin alastulon kontakteilla, joten treenin aihetta ei tarvinnut kauan miettiä. Olen viime viikkoina opettanut Martalle kotona kosketusalustan kontakteille. Olohuoneeseen on kyhätty matalasta pahvilaatikosta ja hyllylevystä alastulokontaktiharjoitus. Kotona kaikki onnistuu kuin leikki, joten nyt sitä oli aika kokeilla hallilla. Kyhäsin loivan puomiharjoituksen pöydästä, jota vasten laitoin puomin ylösmenon ja alastulon, ja molempiin päihin kosketusalustat. Kosketusalustana on hiirimatosta leikatut ympyrät, joiden halkaisija on noin 10 cm. Tarkoitus on pienentää alustoja pikkuhiljaa, kunnes ne muuttuvat näkymättömiksi :)

Martta hoksasi kosketusalusojen idean todella nopeasti. Yksittäisenä esteenä puomi ei tuota ongelmia. Mutta kun siihen lisätään hyppy ennen ja jälkeen, niin maastonakki innostuu hommasta niin paljon, että kosketusalustat unohtuu. Muutaman muistuttelukerran jälkeen homma meni kuin oppikirjoissa. Voin kyllä kuvitella, että kisoissa on taas eri meininki. Siellä Martta on kerännyt energiaa odotellessa omaa vuoroa, joten siinä innossa ei pysähtymiset vaan mitenkään muistu mieleen. Etenkään, jos ohjaajakin intoutuu juoksemaan eikä muista käskyttää koiraa, kuten näissä meidän kisoissa on tupannut käymään.

Kontaktiharjoituksen lisäksi tehtiin hieman tokoa: seuraamista, liikkeestä maahan, liikkeestä seisomaan sekä luoksetuloa. Seuraamisessa meidän pitää ottaa työn alle juokseminen ja seuraaminen. Minä kun lähden juoksemaan, niin Martta jättäytyy taakse. Vaan eihän me tätä juuri ollakaan treenattu, joten harjoituksen puutetta ihan täysin. Lisäksi minun pitää miettiä, mitä käskyä käytän, kun koira jää liikkeestä seisomaan. Tällä hetkellä käytän käskyä "Odota", mutta tänään Martta meni pari kertaa maahan sillä käskyllä. Kokeilin käskyä "Seiso", mutta silloin otti useita askeleita. Hmm, laitetaan mietintään. Pitäisi muutenkin miettiä noita käskyjä, sillä huomaan käyttäväni joitakin käskyjä hieman epämääräisesti.

Vaikka oltiin melkein tunti treenaamassa,  Martan mielestä se ei ollut tarpeeksi. Katseli minua ihmeissään, kun sammuttelin hallista valoja ja aloin tehdä lähtöä. Piti lahjoa namuilla, että suostui lähtemään ulos minun mukaan. Ulkona oli aivan eri koira kuin hallissa: liikkuminen oli kerrassaan vastentahtoista. Ja ulkona se "mitä sitten tehtäis" -katse muuttui "onko ihan pakko" -katseeksi.

Pala puuttuu!

Kuinkahan monta kertaa olen kertonut ihmisille, että meidän Puttis ei ole edes pentuna olleessaan tehnyt meillä mitään tuhoja. Ei ole purtu kenkiä eikä huonekaluja, ei mattoja eikä ovenpieliä. Ei mitään. Tänään se sitten tuhosi: yhden palapelin palan. Ollaan tällä viikolla väsätty iltaisin palapeliä. Puttista on harmittanut, kun ei ole nähnyt mitä me oikein puuhataan. On pyörinyt jaloissa ja marmattanut. Niinpä parina iltana nostin sen syliin ja siitä sitten pöydälle palapeliä ihmettelemään. Ja kun pöytä on iso, niin onpa Puttikselle otettu oma viltti pöydän toiselle laidalle, jossa se on tyytyväisenä nukkunut, kun me  olemme tehneet palapeliä. Niin, siis koira pöydällä. Kun se on niin mahdottoman pieni ja sievä, ja kun se haluaa olla siellä missä mekin. Ja kun se osaa olla pöydällä niin nätisti..

Tänä iltana palapeli oli ihan loppusuoralla. Kovasti olisi karvainen perheenjäsen halunnut taas osallistua palapelin rakentamiseen, mutta ajattelin, että kohta tämä on valmis, joten pysyköön lattialla. Siellä se pöydän alla jaloissa pyöri. Kantoi milloin mitäkin lelua tai luuta ja narisi, kun kukaan ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Jotakin se siellä pöydän alla touhusi, kunnes kamala katastrofi paljastui: pöydältä oli pudonnut lattialle yksi palapelin pala, joka nyt lötkötti matolla märkänä, turvonneena ja muotonsa menettäneenä. Ja palan vieressä silmiin napitti onnellisen näköinen pieni häntäänsä viputtava otus. Otus oli niin onnellinen, kun hänet taas huomioitiin. Ja näin oli sitten hetkessä tuhottu koko palapeli, sillä mitä tehdään palapelillä, josta puuttuu yksi pala. Ensi viikolla aloitamme uuden palapelin kokoamisen. Opittiinpa tästä, että palat pysyy pöydällä. Tai sitten koira.

Pyöräilykausi on avattu!

Voiko olla enää täydellisempää talvisäätä! Aurinko paistaa, lämpötila plussan puolella, täysin tyyntä, hanki kantaa. Voiko olla enää parempaa keliä lähteä jäälle. Ihana aurinkoinen sää ja sulat pyörätiet houkuttelivat meidät pyörälenkille. Eipä olla ennen tehtykään Martan kanssa pyörälenkkiä lumien aikaan. Laitoin koiruudelle takin päälle, ettei huimassa vauhdissa viima käy ja tule kylmä, ja suunnattiin pyörällä kaupungin halki rantaa kohti.

Martta oli innoissaan pyöräilystä. Alkumatkan vinkui ja ulisi; olisikohan syynä ollut liian hiljainen vauhti. Mutta kilometrin jälkeen keskittyi ylpeänä katselemaan maisemia. Parkkeerattiin pyörä rantaan ja lähdettiin katsomaan, minkälainen keli mahtaa jäällä olla. Ja hitsi, sehän oli ihan täydellinen. Hiihtäjiä oli jäällä ruuhkaksi asti, ja myös kävelijöitä oli paljon. Martta kiskoi hihnassa kuin heikkopäinen. Ihan kun ei olisi saanut ulkoilua moneen päivään eikä minkäänlaisia käytöstapoja hihnassa kulkemiseen. Kun päästiin hiihtobaanojen toiselle puolelle, niin pystyin laskemaan Martan irti. Voi taivas sitä energian määrää, kun tappijalka lähti pinkomaan. Martta laukkasi ristiin rastiin, eikä tarvinnut kulkea rajoittavia polkuja pitkin, kun hanki kantoi. Tuollaista juoksemisen intoa ei Martalla ole kuin jäällä. Välillä juoksi todella kauaksikin, mutta kun huomasin, että piti minua kuitenkin koko ajan silmällä, niin annoin koiran juosta. Ihmettelin kyllä, miten paljon pikku koira jaksoi. Kieli roikkuen se vaan hupelsi pitkin jäätä. Välillä innostui kaivamaan ja pyörimään hangessa, ja sitten taas matka jatkui täyttä laukkaa.

Päivän luontokysymys: Mitkä jäljet?

Vastaus: No ilmiselvät mäyräkoiran jäljethän ne :)

Käveltiin jäällä puolitoista tuntia. Luulin, että Martta olisi jo ihan naatti, kun tultiin takaisin päin. Mutta mitä vielä: lähempänä rantaa jäällä näkyi jäniksen ja jonkun muun elukan jälkiä. Kun Martta huomasi ne, niin vimmattuna lähti laukkaamaan jälkeä pitkin. Olin jo varma, että loppuilta menee mokoman otuksen etsimiseen metsästä, mutta aikansa kohkattuaan ja melkoisen lenkin juostuaan sille onneksi tuli äitiä ikävä.

Pieni koira, suuri varjo

Mäyräkoira noutajana

Martta ennätti hätäisesti toipua eilisistä agilitykisoista, kun tänään oli sitten uusien haasteiden vuoro. Onneksi "Puttis" ei ollut ollenkaan niin väsynyt kuin Varkauden kisojen jälkeen. Aamulenkillä säntäili niin terhakkaasti, että hyvällä omallatunnolla lähdettiin sitten noutajien noutokoulutukseen. Oltiin siis siellä harjoituskoirakkona, kun kouluttajat opettelivat kouluttamaan noutoa. Meidät oli jaettu kolmeen ryhmään ja me kuuluimme vasta-alkajiin. Itse en oikein tiennyt mitä päivältä olisin odottanut. Olenhan yrittänyt opettaa Martalle kapulan noutoa, mutta alusta asti on tuntunut, että se ei oikein toimi. Martalla ei ole synnynnäistä innostusta noutamiseen eikä millään tavalla tavaroiden kantamiseen. Noutamista olin tähän mennessä opettanut sheippaamalla, mutta olin tullut umpikujaan: periaatteessa koira kyllä noutaa, mutta innostusta asiaan ei ole ja kapulaa kannetaan vain se mikä on pakko ja pudotetaan nopeasti. Näihin asioihin toivoin saavani apua. Koulutukseen pyydettiin tuomaan mukana lelu, josta koira pitää. Heti tuli ongelma eteen. Martta ei ole leikkisää tyyppiä. Kodin ulkopuolella sitä ei juuri lelut kiinnosta. Ja kotonakin ainoat lelut jotka kiinnostaa, ovat pehmoleluja. Eilen kisojen jälkeen kävin shoppailemassa Mustista ja Mirristä sellaisen lampaannahkaa olevan pikkupikku patukan, jonka sitten otin tämän päivän koulutukseen mukaan.

Melkoista houkuttelua, mutta pientä kiinnostusta oli ajoittain havaittavissa..
(Kuva Sonja Pelkonen)

Ja noutaahan se lopulta! (Kuva: Sonja Pelkonen)

Kylläpä meillä olikin antoisa päivä tänään! Sain paljon uutta näkökulmaa koko hommaan. Ja mäyriäinen yllätti minut taas, positiivisesti. Päivän tulos oli se, että Martta innostui uudesta lelusta ja jopa muutaman kerran kantoi sitä ylpeänä. Eli minun pitää unohtaa noutokapula joksikin aikaa kokonaan ja keskitytään siihen, että Martta oppii kantamaan lelujaan. Ylipäätään tuosta kantamisesta pitää tehdä koiralle mukavaa ja sellaista, mitä se haluaa tehdä mielellään. Ja vasta sen jälkeen otetaan noutokapula työn alle, ja sekin tehdään leikkimällä. Ja mikä tärkeintä: minun pitää unohtaa namilla palkkaaminen jokaisen noudon jälkeen. Nythän Martta odottaa namia ihan vaikka pelkästään noutokapulan koskemisesta tai jo pelkästään noutokapulaan vilkaisemisesta. Jatkossa tehdään noutamista lelulla leikkien ja namupalkka vasta ihan lopuksi. Ja sitten se voikin olla joku superpalkka, ainakin aluksi.

Tehtiin siellä sitten omaa vuoroa odotellessa kontaktiharjoituksia ja paikalla makuuta. Martta toimi kaikin tavoin hienosti. Eipä ollakaan tokoiltu ulkona pitkiin aikoihin. Olikin ihanan aurinkoinen kevätpäivä tänään, joten mikäs sen parempaa kuin viettää koiran kanssa reilu kolme tuntia ulkona. Onkin uni maittanut koiralle tänä iltana. Meillä on vielä iltalenkki tekemättä, kun en ole raaskinut herättää tuota raatona makaava otusta.

Ja se ensimmäinen LUVA!

Tänään matkattiin Kuopion agilitykisoihin. Matkaseurana meillä oli tällä kertaa Tiina ja Ukko. Kerrassaan mukava matka oli meillä. Loistava ajokeli ja hyvää seuraa, niin matkakin meni nopeasti ja mukasti. Martta oli ilmoitettu kahdelle radalla ja Ukko kolmelle. Varkauden kisojen kokemuksesta tiesin, ettei Martta jaksa kolmea rataa, joten jätin ilmoittamatta Marttaa hyppyradalle.

Tuomarina oli Risto Ojanperä, joka oli tehnyt erittäin kivat radat. Ainakin 1-luokan radat oli mielestäni juuri sellaiset kuin pitääkin: selkeät linjat ja ilman turhia koukeroita ja kikkailua. Molemmat radat olivatkin melkoista juoksemista. Eniten epäilin taas Martan pysymistä lähdössä. Kun A-rata alkoi juoksusuoralla, niin olisi ollut tärkeää päästä lähdössä tarpeeksi kauas. Martta näytti pysyvän hyvin, mutta en uskaltanut ottaa riskiä ja etenin ainoastaan ensimmäisen esteen taakse. A-rata menikin ihan suunnitelmien mukaisesti. Kepeillä hieman varmistelin, mutta Martta teki ne huolellisesti. Tein takaleikkauksen A:lle ja persjätön toisen putken jälkeiselle hypylle. Ainoastaan puomilla Martta ihmeellisesti hiippaili. Ensimmäinen rata oli nollarata ja aikakin riitti, joten LUVAhan sieltä sitten tuli.

B-radalla oli alussa kinkkinen kohta, joka sai minut hermoilemaan. Toiselle hypylle tuli takaakierto. Rataan tutustumisessa suurin osa ajasta meni nimenomaan tuohon kakkosesteen ohjaskuvion pähkäämiseen. Tein muutaman suunnitelman ja onneksi tein suunnitelman myös Martan varaslähtöä varten, sillä niinhän siinä sitten kävi. Minulla oli tarkoitus päästä toisen esteen viereen tekemään sylkkäri kakkosesteelle, mutta kas kummaa, kun olin juuri ja juuri ensimmäisen esteen kohdalla, niin Martta lähti liikkeelle. Siinä piti sitten soveltaa, ja sain kuin sainkin koiran käännettyä oikein kakkosesteelle, vaikka hieman tuli kiire jatkaa siitä kolmoselle. Loppurata menikin sitten suunnitelmien mukaan. Pelkkää suoraan juoksua viimeisille hypyille asti. Ennen viimeisiä hyppyjä oli puomi. Minulla oli jo ajaukset viimeisillä hypyillä ja unohdin varmistaa Martan puomin alastulon kontaktin. Mokoma teki saman kuin Varkaudessa, eli hyppäsi alas puomin alastulolta. Se olikin ainoa virhe B-radalla, eli oli se nolla siinäkin lähellä.

Olinpa minä taas tuohon maastonakkiin kovin tyytyväinen. Kunhan saan siltä tuon lähtömerkin odottamisen varmaksi, niin hitsi, sehän on ihan pitelemätön. Ja tartteis varmaan tehdä jotain puomin alastulolle. Olen vaan ollut niin laiska, että olen luottanut, että noilla tappijaloilla se ei harpo kontaktien ohi. Tähän asti niin on ollutkin, mutta täytyykö minun luovuttaa ja opettaa sille kontaktit.

Ratojen välissä Martta odotti autossa. Oli minulla myös kevythäkki mukana, mutta en uskaltanut ottaa sitä sisälle, ennen kuin meidän radat oli ohi. Hallilla Martta on nimittäin jättänyt radan kesken ja syöksynyt vahtimaan häkkiänsä, joten nyt en uskaltanut sitä riskiä ottaa. Mutta kun omat radat oli suoritettu ja odottelimme Ukon C-rataa, otin kevythäkin sisälle. Martta oli niin tyytyväinen kun sai olla häkissään ja pystyi rentoutumaan siellä paremmin kuin aikaisemmin. Muutenkin otti tuon kisatilanteen ja hälinän todella rauhallisesti. Täytyisi varmaan taas joku kerta kokeilla häkin mukanaoloa treeneissä. Olisi niin näppärää, kun voisi pitää odotteluajat häkissä. Viihtyy vaan häkissä turhan hyvin. Nytkin se piti namuilla houkutella ulos sieltä.

Nyt ei auta kuin alkaa selaamaan kisakalenteria. Tottahan sitä kiinnostaa kokeilla, miten pitkälle mäyräkoiran kanssa päästään.

Tokotokotokotoko

Tänään osallistuttiin Joensuun Agilityurheilijoiden järjestämään toko-koulutukseen. Kouluttajana toimi tokotuomari Riikka Pulliainen. Ryhmässämme oli neljä koiraa ja aikaa oli kaksi tuntia. Yksi koirakko vuorollaan sai apua harjoittelun ongelmakohtiin. Meidän ongelmakohdiksi valitsin seuraamisen sekä liikkestä maahan menon. Vaikka seuraaminen onkin meillä talven aikana korjaantunut kaikkein eniten tokoliikkeistä, niin aina siinä on parannettavaa. Martan kontakti on kyllä hyvä ja seuraamisen paikkakin alkaa olla kohdillaan. Mutta suurin ongelma olenkin minä itse. On se kumma, kun en pysty kulkemaan suorassa. Johan Susanna on minulle siitä jo pitkään antanut minulle piiskaa, mutta niin se vaan on, että kierossa ja kumarassa kuljen edelleen. Tänään myös Riikka-kouluttaja antoi minulle välittömästi palautetta ja ohjeen kulkea suorassa ja katsoa metrin päähän maahan eteenpäin. Onhan se hankalaa, kun koira on pieni, mutta sitä ei tarvitse koko aikaa kuikuilla ja kurkkia. Minun täytyy luottaa koiraan ja siihen, että se kyllä osaa seurata. Ja itse asiassa seuraakin paremmin, kun minä kuljen suorassa.

Liikkeestä maahan menoon saatiin hyviä vinkkejä. Ensin kysyin neuvoa Martan vinosta maahanmenosta. Tässä kuukauden aikana olen huomannut, että maahan menossa Martta laskeutuu alas niin, että kiertyy hieman vasemmalle puolelle. Kouluttaja epäili, että mikäli kyseessä on uusi ilmiö, niin Martalla on lihasjumi lapojen seudulla. Suositteli viemään koiran hierottavaksi. Hitsi, johan minä viime viikolla taas mietin, että onkohan koiralla lihakset jumissa. Viime syksystä alkaen olen sitä hierojaa Martalle ollut tilaamassa. Jokohan nyt saisin aikaiseksi.

Liikkeestä maahanmeno on Martalla hidas ja usein Martalla jää kyynärvarret ilmaan. Tähän saatiin uutuusvinkki kouluttamiseen. Suositteli opettamaan Martalle maahanmenon syöksymällä eli sukeltamalla. Parhaiten onnistuisi lelun kanssa, mutta kun Martta ei palkkaudu leikkimisestä, niin onnistuuhan se myös namipalkalla. Tarkoittaa vaan notkeita polvia minulle, kun aluksi konttailen maassa ja namin avulla saan Martan "sukeltamaan". Mietin, että pitäisikö opettaa Martalle ryömimistemppu, jos siitä olisi apua saada koira kulkemaan matalana. (Hahaa, kuullostipa hauskalta, mäyräkoira kulkee liian korkeana.)  Martan olisi siis mentävä maahan etuosa edellä. Ja minun pitää jatkossa palkata Marttaa alas eteen, sillä koira on oppinut odottamaan namua ylhäältä. Eipä siis tarvitse ihmetellä, miksi välillä istuu perusasennossakin vinossa ja pää luonnottomassa kenotuksessa.

Sain tästä päivästä todella paljon irti. Paljon vinkkejä, joista suurin osa kyllä ärsyttävän pieniä juttuja, jotka olisi kyllä pitänyt hoksata ihan itsekin. Oli todella mielenkiintoista ja antoisaa seurata myös toisten koirien koulutusta. Näitä oppeja pystyy hyödyntämään omissa treeneissäkin todella paljon. Etenkin koiran paikalla olon ns. joutohetkinä siten, että koira tuijottaa herkeämättä ohjaajaa ja odottaa sivulle-käskyä. Siinä ei koira saa ollenkaan kiinnittää mitään huomiota ympärillä tapahtuvaan toimintaan. Olisi myös hyvää harjoitusta paikallaoloa varten. Hmm, laitetaan treenilistaan tämäkin.

Illalla tehtiin parin tunnin lenkki naapurin Tuisku-cotonin kanssa. Kierrettiin Linnunlahdenlenkki, ja saivatpa koirat juosta vapaana. Välillä Martta intoutuikin juoksemaan Tuiskun kanssa. Aikaisemmin takaa-ajoon kuului Martan ajohaukku, mutta enää sitä ei juurikaan kuule leikkiessä. Ja onneksi muutenkin harvoin. Nyt täällä kotisohvalla makaa tyytyväinen koiran pötkylä, raatona ja onnellisena.

Martta 3 vee

Tänään, Pentin päivänä 21.3., Martta täyttää kolme vuotta. Tokihan meidän piti ottaa poseerauskuva syntymäpäivän kunniaksi.

Reilu viikko sitten nypin Martan, joten koira on pelkkää nahkaa. Mutta nyt tulkoon kevät ja kurakelit. Mieluummin ne, kuin pakkanen ja kylmyys. Onhan meille onneksi kevät ilmoja jo näytettykin. Nuo hankiaiset eivät vaan ole kovin mukavia: pihan aita on hautautunut lumen alle, joten eihän pieni koira voi millään tietää, mistä pihan rajan kulkee, eihän? Sitä ihan kuin huomaamattaan luiskahtaa naapurin puolelle. Mutta kummallisesti sitä luiskahdusta ei tapahdu, jos ylimääräinen silmäpari on koiruuden puuhia tarkkailemassa. Annas olla, kun Martta huomaa olevansa ulkona ilman valvontaa, niin johan askel kummasti vetää hangen pintaa pitkin naapurin puolelle. Niinpä nyt toivotaan, että kevätaurinko lämmittää lumihankia ja kinokset valuvat alemmaksi ja aita tulee taas näkyviin. Vaikka kyllähän se jo syksyllä todettiin, että aita on tänä kesänä uusittava, kun tuntuu olevan liian heiveröistä tekoa tuolle pedolle, metallilangan jyrsijälle.

Viime viikonloppuna vietettiin perheessämme rippijuhlia. Sehän tarkoitti Martan osalta sitä, että talo tupsahti täyteen epäilyttäviä ihmisiä, joista joka ikinen oli räkytettävä. Etenkin miehet ja lapset saivat Martan hyvin epäluuloiseksi, ja silloin sitä räkytystä riitti. Kun vieraat olivat asettuneet antimien ääreen, loppui myös haukkuminen. Ainoastaan lasten liikehdintä sai Martan taas epävarmaksi. Silmä kovana sen piti vahtia lapsia, välillä tuolin alta mulkoillen tai sitten lasten ympärillä pyörien. Huomasi kyllä, että loppuajasta alkoi vahtikin jo herpaantua, eikä enää niin herkästi aloittanut haukkua. Täytyisiköhän sitä pitää tällaiset juhlat joka viikonloppu, niin mäyriäiselle saataisiin tarpeeksi rutiinia vieraista ihmisistä? Ainakin lapsivieraita voisi käydä useammin, niin tottuisi varmasti nopeasti lapsiin. Kun vieraat sitten lähtivät, niin meidän "Puttis" oli kuin maratonin juossut: makasi ihan raatona loppuillan. Harvoin olen nähnyt Marttaa ihan noin väsyneenä. Ei tarvinnut pitkää lenkkiä illalla, vaan ihan pieni pissitys riitti, ja koira oli taas iloinen kun pääsi jatkamaan uniaan.

Juhlien jälkeisen päivän pidin vapaata, joten oli suunnitellut meneväni vapaavuorolla treenamaan agilityä. Se kun on harvinaista herkkua näin työssäkäyvälle harrastaa keskellä päivää. Martta tuntui kuitenkin sen verran väsyneeltä, niin jätettiin treenaaminen väliin. Sen sijaan tehtiin reilu tunnin lenkki Kuhasalossa sekä Pyhäselän jäällä. Metsässä ei hanki kanna, joten Martta sai juosta vapaana. Pitkään ei jaksa tappijalka kahlata upottavassa hangessa, joten pysyy hyvin polulla eikä ole vaarana, että lähtee jänisten jäljille. Jäällä sen sijaan hanki kantoi ja Martta juoksi ihan villinä. Ennen autolle tuloa polku kulki kaislikon ohi. Liekö nuo kaislikot pupujen ja muiden pieneläinten lymyily- ja ruokailupaikkoja, sillä ei ollut ensimmäinen kerta kun Marttaa saa kaislikosta hakea. Alkaa haukkumisella ilmoittaa, että kohta on riistaa tarjolla. Ja kun se haukku alkaa, niin silloin häviää kuuloaisti. Turha on koiraa huudella luokse, vaan silloin on itsekin rämmittävä kaislikkoon ja napattava koira vauhdista kiinni. Siinä oli hyvä muistutus, että kun jäät alkavat sulaa, niin irti ei voi Marttaa laskea rantalenkeillä. Järven jäät ja kaislikot vetävät Marttaa puoleensa turhan voimakkaasti.

Tänään käytiin kuitenkin omalla vuorolla treenaamassa agilityä. Menomatkalla Martta kulki hieman laiskasti, joten mietin, onko sillä lihakset jumissa vai mikä. Mutta treeneissä kuitenkin meni kuten ennenkin.  Hirmuinen into koiralla on radalle ja tekeekin ihan täysillä. Kotimatkalla katsoin taas, että koira jättäytyi jatkuvasti taakse kulkemaan. Täytyy hieman tarkkailla tilannetta ja kenties nyt olisi syytä varata Martalle aika hierontaan. Viime syksystä astihan olen sitä suunnitellut, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. 

 

Ps. Edelliseen blogikirjoitukseen on nyt lisätty Varkauden kisavideot. Voi miten hassunnäköistä on "Puttiksen" (ja minun) meno!

Yksi tavoite saavutettu!

Eli startattiin sitten vihdoinkin virallisissa agilitykisoissa! Olin asettanut sen tämän vuoden tavoitteeksi, ja nyt se on sitten saavutettu.

Olin ajatellut näitä Varkauden kisoja jo aikaisemmin ja sitten ne jo unohtanutkin, kunnes Maria soitti ja kyseli, olisinko lähdössä kisaamaan. Kun kerran mukavaa matkaseuraa oli tarjolla, niin päätös olikin helppo tehdä. Niinpä tänä aikaisin aamuna haettiin Maria ja portugalinvesikoira Beijo kyytiin, ja aloitettiin matka Varkauteen ikävässä lumipyryssä ja jäisellä tiellä. Oltiin varattu reilusti aikaa matkaan, joten ennätettiin tehdä puolen tunnin lenkki koirien kanssa heti kun tultiin perille. Martta oli selvästi vähän täpinöissään uudesta ympäristöstä, joten oli hyvä, että oli aikaa tutustua paikkaan rauhassa.

Koska Beijo kisasi maksiradalla ja Martta mineissä, niin rataantutustuminen oli meillä eri aikaan. Niinpä Maria kävelytti Marttaa minun rataantutustumisen ajan ja minä puolestaan Beijoa, kun oli maksiradan rataantutustuminen. Ja koska meillä molemilla oli lähtönumerona kaksi, niin rataantutustumisen jälkeen piti olla nopeasti starttivalmiina.

Ensimmäinen rata oli helppo ja melko yksinkertainen. Parissa kohdassa mietin vaihtoehdoiksi valssia tai takaleikkausta. Se, kumman sitten loppujen lopuksi missäkin tein, en voi muistaa. Todennäköisesti tein jotakin epämääräisiä kuvioita hermostuksissani. Kuten etukäteen pelkäsinkin, niin ensimmäisellä radalla Martta teki varaslähdön. Olinpa siihen varautunut, ja pääsin nopeasti vauhtiin mukaan. Onneksi alku oli helppo (hyppy+hyppy+putki), joten kilpajuoksua ei tarvinnut tehdä kuin parin hypyn verran. Eka rata olikin melkoista juoksua. Martta meni sen hienosti, kunhan vain olin ajoissa kertomassa mitä seuraavaksi. Vähän ennen keppejä koira kuitenkin kuumui ja alkoi haukkua. Keppien alkuosassa oikoi, joten siinä saimme 5 ratavirhepistettä sekä keppien uusimiseen kuluneesta lisäajasta 7 virhepistettä ihanneajan ylityksestä. Muuten ensimmäinen rata sujui hienosti.

Toinen rata oli jo hiukan hankalampi, mutta se oli kuitenkin minun mieleen. Radassa oli enemmän pyöritystä ja paria kohtaa piti miettiä jonkin aikaa. Rataantutustumisen aika tuntui lyhyeltä, joten hieman epävarmalta tuntui lähteä starttiin. Tällä kertaa Martta pysyi aloituksessa paikoillaan, kun käskin sen napakasti paikoilleen ja sitten vielä itse peruuttamalla menin ensimmäisen esteen taakse hokemalla koko ajan "paikka". Martta oli tällä toisella radalla paremmin kuulolla alusta asti. Ei haukkunut ollenkaan eikä kuumunut liikaa. Kepit otin nyt varman päälle ja ne menikin hienosti. Oikeastaan suoriuduttiin mallikelpoisesti lähes loppuun asti, kunnes sitten loppui Martalta kunto ja minulta kisahermot kolmen viimeisen esteen ajaksi. Martta hyppäsi alas puomin alastulolta sekä pudotti kahden viimeisen hypyn rimat. Martta on treeneissä ollut varma hyppääjä, eikä kontakteillakaan ole ollut ongelmia. Liekö sitten tappijaloissa alkoi väsymys painamaan vai minäkö se innoissani rynnin maalia kohti niin, että unohdin koiraparan oman onnensa nojaan.

Virhepisteistä huolimatta sijoituttiin kummallakin radalla kolmansiksi. Kaiken kaikkiaan olen erittäin ylpeä tuosta minun hassusta pikku otuksesta. Se teki hommat täysillä ja varmasti yritti parhaansa. Mitäpä se sille voi, että ohjaaja säheltää ja hermoilee. Martta käyttäytyi  hienosti myös kisapaikalla, joten jatkossa sitä ei minun tarvitse jännittää. Mutta kylläpä "Puttis" oli väsynyt päivän päätteeksi. Kotona nukkui koko loppuillan. Tehtiin ainoastaan pieni iltapissityslenkki, ja koira on jatkanut nukkumista senkin jälkeen. Tuskinpa kahden radan juokseminen Marttaa näin uuvutti, vaan nimenomaan tuo matkustaminen sekä kisapaikalla kaikenlainen odottaminen. Martta ei pysty kovin hyvin rentoutumaan autossa. Sillä tuntuu olevan jatkuvasti vahti päällä, ettei vaan ketkään ulkopuoliset hiipparit valloita autoa.

Varkauden kisoissa oli rento ja mukava ilmapiiri. Nythän sitä oikeastaan tämä kisainnostus vasta minuun iskikin. Täytynee aloittaa kisakalenterin selaaminen, sillä nollaradan metsästys kiinnostaa. Huomasin, että tarvitaan vaan lisää kisakokemusta (ja parempaa kuntoa meille molemmille), niin nollarata on mahdollinen. On tuo pikkukoira vaan niin taitava!

Loma alkaa treenaten ja laiskotellen

Olipa meillä mukavat treenit eilen ACE:lla Kuopiossa! On tuo minun tappijalka vaan niin taitava! Radassa oli pari hankalaa kohtaa meille: Martta on edelleen liian kiinni minussa, joten irtoaminen esteille ei meinaa onnistua millään. Pikku otus kyttää minua koko ajan ja on turhan halukas pysymään minun lähellä. Sain pari "kotiläksyä", mitä pitää nyt tosissaan alkaa treenata. Minulle kerrottiin, että Martta kulkee kuin ajatus, silloin kun se saa tulla minun perässä. Mutta heti kun pitäisi mennä ohi, niin alkaa ongelmat. Esimerkiksi esteen riman pudotus johtui siitä, että me oltiin esteellä yhtä aikaa. Ja kun Martta sen huomasi, niin hyppy jäi vajaaksi, kun ei halunnut hypätä minun edelle. Minun olisi siis oltava riittävän nopea ja juostava puoli metriä koiran edellä, tai sitten aloitamme treenaamaan irtoamista. Eli siis tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa yritän petrata. Mutta se, mitä pelkäsin eniten etukäteen, eli lähtökäskyn odottamista, niin Martta toimi kerrassaan hienosti. Eilisessä treenissä piti koira jättää melko kauas, mutta Martta kesti paineen. Ajattelin silti, että käyn sitä vielä perjantaina ennen kisoja treenaamassa.

Huomaan, että Martta on vieläkin väsynyt eilisestä. Ei ehkä niinkään treenistä, vaan lähinnä matkustamisesta. Ei kuitenkaan osaa ottaa riittävän lunkisti, etenkään silloin kun ei olla omalla autolla liikenteessä. Tämä päivä ollaan otettu rauhallisesti, eikä koirakaan ole ohjelmaa ollut vailla. Ollaan hiihtolomalla tämä viikko. Vaikka ilma oli tänäänkin aurikoinen ja suht lämmin, niin aika vaatimattomat lenkit kierrettiin. Nyt ei voi Marttaa pihaankaan laskea vapaasti: hankiainen kantaa pötkylää turhan hyvin ja aita on jäänyt lumen alle. Mäyriäinen ei voi millään muistaa, mistä se tontin raja nyt kulkee. Ainakin näyttää juuri siltä, että hiippailee ihan vaivihkaa naapurin puolelle ja leikkii tyhmää. Pyydän: Tule jo kesä ja sulata nämä lumet!

Luunpureskeluvimma on tänään Martalla ollut. Martta tykkää noista kevytrullista. Mutta pitääkö muut koiranomistajat luuta, kun koira sitä järsii? Martan kasvattaja-Liisa piti sitä lähinnä huvittavana, että johan nyt on kaikenlaista kuultu ja että kaikkeen sitä onkin koira opetettu. Mutta meillä on pennusta asti Martta kantanut kaikki purutikut ja -luut meidän luokse ja olettanut, että joku sitä pitää, että pikkukoiran on sitä helpompi jyrsiä. Ja totta kai aina joku heltyy ja pitää luuta. Jos ei kukaan suostu luunpitelijäksi, niin alkaa mahdoton marmatus ja silmiin tuijotus. Niinpä sitä on vähintäänkin aseteltava luu jalkojen tai varpaiden väliin siten, että mäyriäinen saa luusta mukavasti tukevan otteen. Tänäänkin Martta yritti ujuttaa luuta minun käteen, kun lattialla istuin läppäri sylissä. Tässä koneella istuessa on huomattavasti nopeampaa kirjoittaa kahdella kädellä kuin että kirjoittaisi vain yhdellä, kun toisella kädellä on pidettävä koiralle luuta. Kun en sitä luuta koko ajan pitänyt, niin mokoma heitteli sitä tähän näppäimistön päälle, kun ei muuten huomiota saanut. Ja kun en siltikää luunpitelijäksi suostunut, niin närkästyneenä valtasi yhden tyynyistäni ja kävi siihen nukkumaan. Tai ei suinkaan nukkumaan, vaan mulkoili minua alta kulmien mielenosoituksellisesti. Oli erittäin loukkaantunut saamastaan huonosta palvelusta ja lemmikinpidon törkeästä laiminlyönnistä.

Minä tein sen!

Eli Martta on sitten ilmoitettu ensimmäisiin agilitykisoihin! Viikon päästä Varkaudessa koetellaan meidän hermoja. Tai oikeastaan hermojen koettelu alkoi siitä hetkestä lähtien, kun ilmoittautuminen tapahtui. Tämä on vähän ristiriitaista: toisaalta on äärettömän mielenkiintoista katsoa, miten onnistutaan kisatilanteessa, mutta toisaalta taas, kun tuo kilpaileminen ei ole oikein verissä,  niin aiheuttaa vain ylimääräisiä mahanpuruja ja sydämentykytyksiä. Mukavaa on, kun samaan kyytiin lähtee Maria ja Beijo. Myös muita tuttuja on tulossa, joten henkistä tukea on saatavilla kisapaikalla. Huomenna on ACE:n treenit Kuopiossa, joten saadaan juuri sopivasti harjoitusta kisoihin. Keskiviikkona on sitten vielä oman ryhmän treenit ennen kisoja, vähän niin kuin kenraaliharjoitus. Ja kun vielä sattuu olemaan lomaviikko edessä, niin ennätän tarvittaessa käydä tekemässä vielä hetken harjoitukset ennen kisoja. Ainakin pari kertaa täytyy viikolla käydä tekemässä jotain, että koiralle ei ennätä kertyä ylimääräistä energiaa. Se vaan hermostuttaa minua enemmän, jos kisapaikalla tappijalka hötkyilee.

Tänään oltiin tokotreeneissä. Tehtiin paikallamakuuta, hyppyä sekä liikkeestä seisomaan jäämistä.  Ryhmässä oli taas uusia koiratuttavuuksia, mutta Martta toimi yllättävän rauhallisesti. Tänään ei vinkunut juuri ollenkaan ja muutenkin keskittyi todella hyvin. Martta ei malttaisi pitää ollenkaan taukoa välillä, vaan koko ajan odottaa, että mitä tehtäisiin seuraavaksi. Kyllä on mukavaa tehdä hommia innokkaan koiran kanssa! Lopuksi vielä treenattiin luoksepäästävyyttä. Sen verran ollaan edistytty, että Martta ei enää ryntää minun selän taakse haukkumaan lähestyviä ihmisiä, mutta edelleen väistää eikä todellakaan kykene istumaan kuin patsas, jos vieras tulee tekemään tuttavuutta. Nyt vaan täytyisi muistaa tehdä noita harjoituksia todella usein. Ja ehkäpä se kosketuskeppikin on otettava taas aktiivisempaan käyttöön.

Keskiviikkona käytiin treenaamassa ihan itsekseen hieman agilityä ja tokoa. Agilityssa pääpaino oli lähtö. Eli tein erilaisia lähtöharjoituksia ja paikallaanoloharjoituksia. On se kumma, kun treenataan yksin, niin mitään varaslähtöjä ei ota, vaan odottaa ihan nätisti. Yritin treenatessa saada koiran kuumumaan, että lähtökäskyn odottaminen olisi vaikeampaa, mutta ihan nätisti malttoi odottaa. Pari kertaa hätäili lähdössä, joten sain palauttaa ruotuun, mutta muuten meni liiankin hyvin. Luulen, että kisatilanteessa olen ihan pulassa juuri tästä syystä. Tajusin, että yksi syy on varmaan se, että vieraassa ympäristössä Martta ei uskalla jättäytyä minusta kauas. Niinpä huomenna ACE-treeneissä pitää kokeilla tuota paikallaoloa. Ja sitten pitää miettiä kisoihin vaihtoehtoista strategiaa, jos siellä näyttää, että otus ei malta odottaa lupaa ensimmäisen esteen ylittämiseen. Pitääkin käydä treenaamassa vielä erilaisia lentäviä lähtöjä, jos sellainen pakkotilanne tulee kisoissa eteen.

Tällä viikolla ollaan jonkin verran harrastettu aktivointia myös sisällä. Työn alla on Martan opettaminen peruuttamaan laatikon päälle niin, että takajalat on laatikon päällä ja etujalat lattialla. No, peruuttaminen jo onnistuu, mutta heti jos jotakin on takana, vaikkapa vain sanomalehti, niin Martta kääntyy sivuun. Eli ei uskalla peruuttaa, jos takajalka meinaa osua johonkin. Niinpä ollaan aloitettu peruuttamaan sanomalehden päälle. Pari iltaa sitä treenattiin ja on yllättävän vaikeaa. Tällä hetkellä tavoitteena on vain, että edes toinen takatassu osuu sanomalehdelle. Mutta sen sijaan laatikon päälle kiipeäminen etuperin onnistuu. Ja se vielä äärettömän hauskaakin Martan mielestä. Nykyisin saa palkan silloin, kun vain takajalat on laatikolla.

Ensin etujalat. "Mitä eikö tästä vielä palkkaa tipu?"

"Hitsi, kun minä olen taitava!"