Kevään ensimmäinen pyörälenkki

Mikä ihana kevät! Ja mikä ihana auringonpaiste! Sitä töissä ikkunasta ihailin ja päätin vaihtaa suunnittelemani kuntosalitreenin pitkään lenkkiin Martan kanssa. Kun tulin kotiin, keksin, että mehän lähdetäänkin pyöräajelulle! Sulat ja kuivat tiet, ja pääosin alkaa hiekoitushiekatkin olla jo poissa. Talvella en uskalla ajaa pyörällä Martta kyydissä. Etupainoinen lasti ja liukkaat tiet ei ole hyvä yhdistelmä.

Tänään kävin kellarista hakemassa pyöränkorin ja kylläpä alkoi tappijalan häntä viputtamaan. Meillä asuu innokas pyöräilijä, tai paremminkin kyytiläinen. Se on aina valmis pyöräajelulle.

"Nosta jo kyytiin!"

Aloitettiin pyöräily kevyesti ja ajettiin noin 3 km, että päästiin mukavien metsäpolkujen lähelle. Parkkeerattiin pyörä ja lähdettiin samoilemaan metsään. Kierrettiin yksi tunti ja 5 kilometriä pitkin metsäpolkuja ja rantoja. Minä ihailin auringonlaskua ja Martta "ihasteli" rusakoita.

Tuolla me vielä muutama viikko sitten käveltiin ja hiihdettiin. Ja saari kierrettiin. Mutta enää ei jäälle ole asiaa. Jouduin pitämään Martan hihnassa, kun rannassa käveltiin. Mäyriäisellä on kova hinku jäälle. Se rakastaa jäällä juoksemista, eikä raukka voinut ollenkaan ymmärtää, miksi ei voitu nyt sinne mennä.

Kotimatkalla oli jo pimeää. Mutta niin väsynyt ei mäykkynen ollut, ettei olisi jaksanut valppaana ja tärkeännäköisenä tarkkaila ympäristöä. Tästä ne alkaa, meidän pyöräajelut siis.

Nyt se on viis!

Martta siis. Viisi vuotta.

Ja kuten joka vuosi, tässä virallinen synttärisankarin pönötyskuva:

Meidän karvainen perheenjäsen on nyt viisi vuotias. Koira parhaassa iässä. Sen luonne on hioutunut ja se on hitsautunut tähän perheeseen sopivaksi. Onhan se melkoinen sitruuna. Vaativa ja tosikko. Vieraat ihmiset näkevät siitä vain sen huonot puolet: hemmoteltu pikkuräksy, haukkuu, murisee, ei pidä vieraiden koskettelusta, ei pidä vieraista koirista, vahtii tavaroita ja kerjää. Mutta tuttujen kanssa se on kuin eri koira: hellyydenkipeä, hauska, leikkisä, hiljainen ja tottelevainen. Siitä kyllä huomaa kenestä se pitää. Se ei ole kaikkien kaveri, mutta kenen kaveri se on, se on sitä täydellä sydämellä. 

Olenkin sanonut, että jos Martta olisi ihminen, niin se olisi sellainen vanhapiika-kyylääjä. Huonosti käyttäytyvä jonoissa etuileva tantta. Sen mielestä sillä olisi siihen oikeus, totta kai, koska se vaan olisi niin. Se kyttäisi ikkunasta ohikulkevia ihmisiä ja naapureita. Ärsyyntyisi lasten äänistä ja koirien haukkumisesta. Ärsyyntyisi, jos asiat ei menisi niin kuin niiden kuuluisi mennä. Ärsyyntyisi ylipäätänsä hyvin helposti. Mutta olisi sillä hyvätkin puolet: sillä olisi oma lähipiiri, jossa sen parhaat puolet tulisi esille. Avulias, kiltti, kekseliäs ja mitä lojaalein ystävä. Mutta vain niiden kesken, jotka sen on oppinut tuntemaan ja joihin se on oppinut luottamaan. Sellainen olisi meidän Martta ihmisenä.

Mitä odotetaan tapahtuvaksi viisivuotiaan Kääppäsen kanssa? Todennäköisesti tämä tulee olemaan meidän viimeinen aktiivinen agilityvuosi. Olemme saavuttaneet agilityssä enemmän, mitä ikinä olisin voinut toivoa. Korkeammalle emme pääse, joten nautiskellaan tämän kesän kisoista ilman sen kummempia tulostavoitteita. Nautitaan yhteisestä tekemisestä ja flowsta. Sitä on agility parhaimmillaan. 

On se hurja

Kieltämättä nyt on aika tyytyväinen olo. Eilinen päivä tuli vietettyä mukavassa koiraporukassa ja agilityn merkeissä. Aamulla autoon pakattiin Martan lisäksi koikkeri Pyry ja whippet Pippa, ja suunnattiin Kuopioon ACE:lle treenaamaan Vitikaisen Tiian koutsaukseen. Ja kun kelikin oli mitä parhain (sulat tiet ja auringonpaistetta), niin mikäs siinä ajellessa.

Treeniradalla oli 33 estettä. Kaikki kontaktit ja erikoisesteet oli radalla. Minulle radan avainsanoja olivat takaakiertovalssi, pakkovalssi sekä niisto. Omasta suunnitelmasta radan suorittamiseen jouduin muuttamaan muutaman kohdan: pari persjättöä muuttui takaakierto valssiksi ja saksalainen pakkovalssiksi.

Tässä suurpiirteinen kuva radasta:

Suurimmat toiveet ja odotukset kohdistuivat kontakteihin, yllätys yllätys. Ja suurimmat pelot olivat, että muistanko radan ja muistanko ohjauskuviot, etenkin ne, jotka eivät kuulunut alkuperäissuunnitelmiini.

Ensimmäisellä yrityksellä päästiin A-esteelle, johon matka tyssäsi. Martta juoksi läpi. Sillä ei ollut mitään aikomusta pysähtyä. Otettiin A-este uudelleen ja tehtiin rata maaliin asti. Minä muistin radat, tein kaikki ohjaukset, vaikka välillä meinasi tulla kiire. 

Toisella kerralla tehtiin rata alusta loppuun. Viimeinen rima tippui, muuten kaikki meni kuin tanssi. Lopussa taisi hyytyä meidän molempien jalat. Minä en jaksanut juosta loppusuoraa täysillä eikä Martta jaksanut nostaa tappijalkojaan viimeisellä esteellä. Mutta se annettakoon anteeksi, oltiinhan sentään suoritettu rata virheettömästi 32:lle esteelle asti.

Martan radan tekemisestä huomioitiin, että sen käännökset on nopeat, mutta suorilla se häviää vauhdissa. Martta ei tykkää itsenäisestä etenemisestä, eli joka hypyn jälkeen katsoo minuun päin ja odottaa ohjeita. Kotiläksyksi irrottelusuoria. Suoran päähän superherkkua (lue: kissanruokaa) ja hetsaamalla lähetän koiran hyppysuoralle, johon laitetaan myös erikoisesteitä, kuten muuria, pituutta, rengasta ja okseria. Tarkoitus on, että Martta juoksee itsenäisesti suoran päähän sen minkä kintuistaan pääsee. Se joutuu itse miettimään sopivat ponnistuspaikat kovassa vauhdissa. Saatiin me kyllä radan tekemisestä kehuja. Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta, kun muistan radan aivan täysin alusta loppuun asti, ja muistan vielä kaikki ohjauskuviotkin, enkä epätoivoissani räpellä omiani. Eilisissä treeneissä oltiin kyllä Martan kanssa ihan liekeissä. Tällaista onnistumista ei ennen ole ACE-treeneissä koettu. Kaiken kaikkiaan hieno päivä!

 Tänään käytiin tekemässä hömpöttelytreenit Marian ja Beijon kanssa. Marttahan ei ole paras irtoamisessa, mutta tässä pientä yritystä:

Valoa kontaktien päässä

Ihan harmittaa, kun ei tullut otettua kuvamateriaalia meidän "vanhoista" kontakteista. Niistä kaikista läpijuoksuista, ylihypyistä ja hiipimisistä olisi saanut paljon varoittavia esimerkkejä kontaktien huonoista suorituksista. 

Viime viikonloppuna tein Martan kanssa treenin, jossa treenasin oikeastaan pelkästään kontaktilla pysymisen kestoa ja vapautuskäskyä. Eilisissä treeneissä huomasin, että oppi oli mennyt perille. Koirasta näki, että nyt on palanen loksahtanut kohdalleen. Eihän siihen mennytkään kuin neljä kuukautta. Mutta tämä siis vain treenimoodissa. Katsotaan, kuinka kontaktipalaset pysyy koossa (tai kuinka ne leviää) pääsiäisenä kisoissa, kun korkataan tämän vuoden kisakausi.

Eilen otettiin pitkästä aikaa videopätkää normitreeneistä. Hallissa oli hyppyrata, joka oli melkoista kiemuraa. Arvelin suurimmat ongelmat olevan omassa korvien välissä, eli radan muistaminen. Mutta eihän se sitten niin vaikea ollutkaan. Radan sivuilla oli sekä A-este sekä puomi, jotka pystyttiin ottamaan rataan mukaan. Tein ensin varsinaisen hyppyradan kaksi kertaa ja molemmat nollana samantien. Sen jälkeen lisäsin A-esteen ja tekipä Martta kontaktin hienosti. Lopuksi hömpöteltiin suoraa juoksua kontaktilta toiselle ja Martta teki kuin tekikin mahtikontaktit. Iloinen mieli treenin jälkeen. Lauantaina lähdetään testaamaan kontakteja ACE-treenissä.

Tässä meidän eiliset treeniradat. Hyppyrata, johon yhdistetty A-este:

Ja sitten kontaktihömpöttely:

Aika hyviä aksailuita

Ensimmäistä kertaa on tänä talvena ollut jotakin suunnitelmallisuutta treenien suhteen sekä suunnitelmaa kisakaudelle. Talvi hinkattiin kontakteja ja nyt ollaan siirretty kontaktit radalle ja ryhdytty tekemään ratatreeniä. Huhtikuussa kisataan kontaktin harjoittelu -kisat ja toukokuussa haetaan kisarutiinit, kun kisataan useammat kisat kuukauden aikana. Ja jos kaikki suunnitelmat toetutuvat, niin mahdollisesti saadaan PoKsista agilityn sm-kisoihin minijoukkue kasaan. Sitä kohti mennään. Se tulee olemaan minun ja Martan uran huipennus.

Katsoin Kennelliiton tilastoista, että Martta olisi ollut kaikista mäyräkoirista (kaikki koko- ja karvamuunnokset mukaan lukien) ainoa, joka on kisannut agilityn kolmosluokassa viime vuonna. Voikohan tuo pitää paikkaansa? Ja viimeisen neljän vuoden aikana kolmosissa kisaavia mäyräkoiria on ollut yhteensä viisi. Voiko tosiaan olla noin vähän?

Meidän omat viikkotreenit on menneet mukavasti. Martta tekee normitreeneissä hyvät kontaktit, joten nyt pitäisi päästä tekemään rataa myös muissa ympäristöissä kuin tutussa hallissa. Tänään osallistuttiin Sari Vähäniityn koulutukseen, joka pidettiin "omalla" hallilla. Rata oli tosi kiva. Paljon takaakiertoja, joissa Martta kuumuu, kun ei pääse juoksemaan. Eli tiesin jo etukäteen, että hillitöntä räksytystä oli luvassa. Kontakteista radalla oli vain A-este, mikä oli hyvä juttu. Jännitin hiukan, että kuinka Martta kontaktit suorittaa, mutta pelko oli turha. Upeat kontaktit tuo pieni Kääppä teki. Ainoana miinuksena se, että lähti   muutaman kerran liikkeelle ennen vapautuskäskyä. Lopuksi otettiinkin pelkkää A:ta, että saatiin pysähtymisen kestoa varmemmaksi. Ei tarvinnut kuin yksi varastaminen, niin sen jälkeen pysyi hyvin.

Tässä videopätkä meidän tämän päivän radasta:

Muutama viikko sitten aloitettu kuntokuuri tuottaa selvästi tulosta. Ollaan lisätty lenkkejä tai etenkin lenkkien kestoa. Jäälenkit ovat olleet todella ihania. Martta tykkää juosta jäällä ja minä tykkään jäällä hiihtämisestä. Niinpä ollaan suunnattu iltalenkille rantaan suksien kanssa. Kun jäälle menee illalla kuuden jälkeen, voi olla melko varma, että muita kulkijoita siellä ei ole. Maria, Beijo ja Diva ovat olleet pari kertaa meidän mukana. Jos säät vaan sallii, niin jäälenkit jatkuu. Mutta mikäli vettä sataa samaan malliin kuin tänään, niin lumet ja jäät sulavat nopeasti. Nämä vesikelit ovat Martan mielestä ällöä.  kun asfaltit on sulana ja asfaltin päällä kunnon kerros hiekoitussoraa, niin Martta selvästi aristelee kävelemistä. Martta on herkkätassuinen, joten sora ei muutenkaan ole sille mieluisa alusta tassujen alle.

Eilen se kaivoi lumen alta päästäisen. Ainahan se lenkeillä lumikinoksissa kaivaa, mutta ei se ennen ole sieltä mitään löytänyt. Eilen ihmettelin, että mitä se oikein heittelee, kunnes tajusin sen olevan päästäinen. Henki lähti nopeasti tuolta hiirulaiselta, mutta Martta ei olisi millään halunnut siitä luopua. Ei sillä ollut aikomustakaan sitä syödä, mutta nenällä sitä piti tökkiä, peitellä välillä lumen alle ja kaivaa se taas uudelleen esiin. Ja pitihän sitä vähän imeskelläkin.

Paljon iloa (Martalle) ja paljon ällötystä (minulle) yhdestä päästäisestä:

Oho, mistä se tämmöinen tähän putkahti?

Piilotetaan se.

Ja pakko sitä oli sitten imeskellä.

Pieni lomareissu

Kylläpä pari vuorokautta maiseman vaihdosta heti loman alkajaisiksi piristää kummasti! Poikkeuksellisen lämmin talvi näkyi Vuokatissakin: rajallisesti hiihtolatuja käytössä, eikä nekään priimakunnossa. Metsässä oli sen verran vähän lunta, että ei tarvinnut lumikenkiä patikointiin. Niinpä ratkaisu olikin helppo tehdä. Jätin hiihtämisen suosiolla väliin ja keskityin Martan kanssa ulkoiluun. 

Vuokatin vaaroilla oli kävelypolut loistokunnossa. Kiivettiin rinteiden huipulle ja samoiltiin metsässä. Martta oli metsäreissuista innoissaan. Hankiainen kyllä olisi kantanut Marttaa joka puolella metsää, mutta minun piti pysytellä poluilla tai lumikenkäilyreiteillä. Niissä käveleminen oli vaivatonta. Marttaa en uskaltanut irti laskea, sillä se oli aivan tohkeissaan runsaista riistan hajuista. Minulla oli Martalle valjaat ja joustava hihna, jonka kiinnitin vetovyöhön. Näin kuljettiin ne pätkät, joissa oli mahdollista tavata muita ihmisiä, että koira pysyi hyvin hallinnassa. Mutta metsässä vaihdoin joustavan hihnan flexiin, jonka kiinnitin vyöhön. Olipa näppärä kulkea, kun omat kädet saivat heilua vapaana rinteitä kivutessa ja laskeutuessa. Martallahan ei flexiä käytetä ollenkaan. Vain tällaisilla vaelluslenkeillä flexi on osoittautunut erinomaiseksi välineeksi.

Kuvat kertokoon tärkeimmät asiat reissusta:

Kiipeämistä ylämäkeen:

Huipulla ei tuullut. Käytiin katselemassa laskettelijoita.

Laskettelurinteen laella oli Kahvila Ripas, jossa pidettiin huilitauko. Saatiin erinomaista palvelua ja koiratkin tervetulleita terassille. 

Matka jatkui pitkin metsiä. Eikä tavattu ristinsieluakaan. Mikä ihana rauha ja vapauden tunne.

Tokihan välillä pysähdeltiin ja Martta sai tonkia lumessa.

Martta oli mökissä kuin kotonaan. Myös monet rutiinit piti säilyttää, kuten keittiön pöydällä ohikulkijoiden vahtaaminen. Tällä kertaa ei ikkunasta näkynyt kuin metsää, joten ei ollut ohikulkijoitakaan.

Metsälenkin jälkeen väsymys voitti. Martta ei ole tottunut nojatuoleihin, joissa ei ole sivuja. Hiukan pelottavan ja huteran näköistä oli tuo rentoutuminen.

Nyt alkoi kuntokuuri

Alkuvuodesta tapahtui havahtuminen: koiran (ja minun) kunto on laskenut ja paino on noussut. Ja aivan ymmärrettäväähän se onkin, kun näin jälkikäteen miettii. Joulu-tammikuussa lenkit oli aika lailla minimissä, ensin minun sairastelun ja sitten pakkasten takia. Eikä sitten käynyt mielessä pienentää Martan ruoka-annoksia. Ja lisäksi treenattiin kolme kuukautta pelkkiä kontakteja, joten ratatreenirutiini katosi. Nyt yritetään ennen kesää kasvattaa kuntoa, laskea painoa ja saada rutiinit radan tekemiseen takaisin. 

Käytin Martan eläinlääkärissä puntarissa. Samassa puntarissa se punnittiin kolme vuotta sitten, kun steriloitiin. Silloin, alle kaksi vuotiaana Martan paino oli 8,1 kg. Tänään painoa oli 9,4 kg. Aivan suoraan painoja ei voi verrata, sillä onhan koiralla nykyisin lihakset aivan eri luokkaa kuin kolme vuotta sitten. Eläinlääkärissä oltiin sitä mieltä, että Martta ei suinkaan ole lihava. Kyljissä ei ole rasvaa ja lantio erottuu hyvin, mutta vähän siitä voisi painoa ottaa alemmaksi. Arvio oli, että 500-900 g voisi olla järkevä painonpudotus. 

Tältä se nyt näyttää. Ehkäpä tässä kuvassa näyttää hoikemmalta kuin luonnossa. Mutta minun mielestä tuo mahalinja roikkuu enemmän kuin aikaisemmin. 

Tähän asti Martta on ollut lähes vapaalla ruualla. Kuivamuonaa (Royal Caninin mäyräkoiraruokaa + mini lightia) on ollut saatavilla vapaasti ja kerran päivässä on nenän eteen tarjoiltu puuro. Nyt on sitten ruokaa vähennetty ja liikuntaa lisätty. Annan Martalle kuivamuonaa aamulla vajaan desin, joka häviää mäyriäisen mahaan heti aamulenkin jälkeen. Sitten puuroa iltapäivällä, kun tulen töistä tai myöhemmin lenkin jälkeen. 

Tietysti pitää huomioida, että treenatessa se saa namuja ja usein iltaisin jotakin pureskeltavaa. 

Vuoden alusta Martta on saanut Nutrolin Sportti -öljyä ja nyt viikon ajan glukosamiinia. Vaihdan kuivamuonan vähäksi aikaa Royal Caninin laihdutusruokaan, kunhan sitä tulee eläinlääkäriin. Se ruoka on vähäkalorista, mutta ei hävitä koiran lihaksia. Palataan mäyräkoiraruokaan, kunhan paino on saatu sopivalle tasolle. Miltä kuulostaa?

Entäs kunnonkohotus sitten?  Kolme viikkoa sitten, kun pakkaset hellittivät, aloitimme pitkät lenkit. Normaalisti meidän iltalenkit ovat 1-1,5 tuntia, mutta nyt teemme kolme kertaa viikossa 1,5-2 tunnin lenkit, jotka ovat 6-10 kilometriä. Martta kuitenkin kulkee suurimman osan lenkeistä vapaana, joten sille tulee liikuntaa aika mukavasti. Nämä pari viikkoa ovat olleet parasta jäällä liikkumisen aikaa. Jäällä on vain vähän lunta, joten siellä pystyy suht' hyvin kävelemään. Kun jäälle menee illalla kuuden jälkeen, siellä ei ole muita hiihtäjiä eikä oikeastaan muitakaan kulkijoita. Pääasiassa jäälenkit ollaan tehty Martan kanssa kahdestaan, mutta välillä meidän mukana on ollut Maria, Beijo ja Diva tai Mari, Pyry ja Ainu. Yhtenä iltana minulla ja Marialla oli sukset mukana. Välillä hiihdettiin jäälatua pitkin ja välillä umpihankea. On todella vapauttava tunne, kun koirat saavat juosta vapaana, eikä tarvitse koko ajan olla varuillaan vastaantulijoista. Toivotaan, että pystytään tekemään jääretkiä vielä muutama viikko. 

Tässä meidän pitkät lenkit kolmelta viikolta. Välipäivinä olemme tehneet hiukan rennommat noin tunnin mittaiset lenkit.

2.2. 9,5 km 2,5 h sisälsi jäällä ja metsässä kahlaamista

3.2. 5,5 km reilu tunti metsässä kahlaten

6.2. 8,5 km 2 h metsälenkki

9.2. 10 km 2 h joenrantaa pitkin jäälle kahlaamaan ja metsän kautta pois

11.2. 12 km 2,5 h sisälsi jäällä kahlaamista ja kaupunkikävelyä

13.2. 5 km 1 h joenrantaa pitkin

15.2. 6 km 1,5 h jäällä kahlaamista

20.2. 7,5 km 1 h jäällä hiihtäen

21.2. 4 km 1 h jäällä kahlaamista

Jäällä juokseminen väsyttää ihan mahdottomasti. Eipä tarvitse enää mitään iltaohjelmaa Kääppäselle keksiä, kun se on laukannut reilun tunnin ajan mahaan asti ulottuvassa hangessa.

Tänään oli pitkästä aikaa rauhallinen viikonlopun päivä. Niinpä vihdoin sain aikaiseksi trimmata Martan tassut. Tassut alkoivat olla niin turat, että etenkin suojalumi tarttui karvoihin helposti. Martta on todella tarkka tassuistaan. Kovin kummoista lumipaakkua ei tarvitse anturoitten välissä olla, kun jo loppuu eteneminen siihen paikkaan. Mutta nyt on tassut niin sileät, että kyllä kelpaa hangessa kahlata.

Mikä tassu ei kuulu joukkoon?

Nypin myös häntäkarvoja, kun häntäkin näytti jotenkin turaiselta. Nyppimisen jälkeen häntä näytti tältä: 

Ennen nyppimistä se oli aivan tasavärinen, mutta nyt se on puolesta välistä alkaen täysin musta. Outoa, ei se ennen ole tuollainen ollut. Oikeastaan en sitä edes huomannut nyppiessä, vaan vasta iltalenkillä.

Porsaanreikiä ja pään hakkaamista

Kyllähän ne viikonloppuaamujen pitkään nukkumiset on aivan yliarvostettua. Kun kello soi lauantaiaamuna kuudelta, käyttää koiraa aamulenkillä ennen seitsemää ja auton nokka on käännetty kohti Kuopiota ennen puolta kahdeksaa, niin mikäs sen parempaa. Etenkin kun luvassa on huipputreenit ja matkaseura mukavaa. Tänäänhän meidän matkaseurana oli Marian ja Beijon lisäksi Heli ja Pippa-whippet. Ja treeninä ACE:n workshop, jossa aiheena kontaktit ja kepit.

Aloitettiin keppitreenillä. Martan kepithän ovat olleet ihan ok, mutta on kovasti riippuvainen minun sijoittumisesta keppejä tehdessään. Keppien itsenäinen suorittaminen on vaikeaa ja esim. takaleikkaus kepeille ei onnistu, ja minun sivuttainen liike kepeillä saa Martan epävarmaksi ja saattaa jättää kepit kesken. Tarkoitus siis saada Martalle vahvat itsenäiset kepit, jolloin minun sijainti tai vauhti ei vaikuttaisi Martan keppisuoritukseen. ACE:lla keppejä treenattiin takaperin ketjuttamalla. Eli ensin vahvistettiin viimeistä väliä ja palkka tuli avustajalta. Kissanruoka rules! Sitten koira laitettiin kolmanneksi viimeisestä välistä välistä ja aina kun onnistui, niin pidennettiin matkaa. Aluksi Martta ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä oikein on kyse. Ryntäsi vaan suorilla kissanruokaa kohti. Kun se lopulta hoksasi neljän kepin kohdalla humpan juonen, niin sen jälkeen ei ollut ongelmaa. Martan fokus oli koko ajan eteenpäin, vaikka minä jäin taakse. Loppujen lopuksi edettiin treenissä niin pitkälle, että lähetin Marttaa kepeille putken, hypyn ja renkaan kautta. Muutaman kerran hidasti ensimmäisessä välissä ja jäi kuikuilemaan minua, mutta pääosin suuntasi hyvällä draivilla kohti keppien loppua. Kaikki meni hyvin, kun minä seisoin paikallani ja lähettelin sitä siitä putkeen, hypyille ja kepeille. Mutta kun siihen lisättiin minun liike, niin silloin alkoi epävarmuus. Kotiläksyksi sain treenata kepeille lähettämistä eri kulmista, eri esteiden kautta ja etenkin erilaisilla sijoittumisilla ja vauhdeilla. 

Keppien jälkeen siirryttiin kontakteille. Se oli sitten näytön paikka, että mitä ollaan parissa kuukaudessa saatu aikaiseksi. Heti alkuun tuli selväksi se, että oltiin omissa kontaktitreeneissä jääty junnaamaan paikoilleen. Olisi pitänyt nopeammin siirtyä eteenpäin, eli käytännössä tekemään rataa. Nyt se oli sitten edessä. Suoraa juoksua oleva rata, jossa kontaktiosaaminen testattiin, jossa sekä A-este että puomi tehtiin kahteen kertaan. Beijo teki ensimmäisen radan täydellisesti, vau. Kuten arvelinkin, niin Martta ei kyennyt samaan. Se mokoma testasi jokaikisen kontaktin juoksemalla läpi. Ja koska tarkoitus on, että radan jatkuminen on palkka, niin kontaktien jälkeisten esteiden eli hyppyjen rimat otettiin aina pois, mikäli läpijuoksua tapahtui. Näin radan tekeminen loppui siihen. Martan kanssa rata onnistui vasta kuudennella kerralla, joten tulipa juostua.  Joka kerta kun tuli kontaktivirhe, rata aloitettiin alusta. Kääppä kyllä tajusi, mistä oli kyse. Kun se huomasi, että seuraavan hypyn rima häviää, niin ilme oli erittäin närkästynyt. Todettiin, että Martta vaan etsii viimeiseen asti porsaanreiät kontaktien tekemiseen. Johtuu siitä, että aikaisemmin siltä on hyväksytty jos jonkinmoista kontaktien suorittamista enkä ole ollut johdonmukainen kriteereissä. Niinpä se edelleen yrittää päästä siitä, mistä aita on matalin ja hakkaa siten päätään seinään. 

Aivan lopuksi tehtiin keinua, sillä sitä emme ole ottaneet mukaan kontaktitreeniin, kun ei ole oikein ollut ajatusta,  miten se kannattaisi suorittaa. Martta sai tehdäkin keinua sitten oikein urakalla parin hypyn ja putken kautta. Sen keinusuoritukset kellotettiin ja yritetiin nopeuttaa. Martan keinu on hidas, koska se jää hiipimään keinun puolivälin kohtaan odottamaan keinun laskeutumista, mutta tulee siitä kyllä loppumatkan hyvällä vauhdilla. Tarkoitus on saada Martta tulemaan hieman pidemmälle, edes kontaktialueelle. Sitä tehdään naksulla ja etupalkalla. Kotiläksyä siis.

Kaiken kaikkiaan meillä oli oikein onnistuneet treenit. Osattiin jo jotakin, opittiin uutta ja saatiin paljon hyviä vinkkejä treenaamiseen. Martta kyllä väsähti näissä treeneissä. Raatona on maannut koko illan. Huomenna lähdetään pitkälle mutta rauhalliselle lenkille.

    Sekalaiselta seurakunnalta tämä näyttää, mutta todellisuudessa mahtavia aksakoiria kaikki :)

    Pippa, Beijo ja Martta

Pistäydyttiin treeneissä Savonmaalla

Parin päivän varoitusajalla lähdettin Kuopioon treenaamaan. Joensuun porukalta vapautui yksi paikka, jota minulle tarjottiin kyydin kera, niin eihän sellaisesta voi kieltäytyä. Hieman epävarmoin fiiliksin pakkauduttiin Tiinan ja Nessa-tollerin kyytiin, sillä enhän ole Martan kanssa tehnyt ratatreeniä kolmeen kuukauteen, kun ollaan keskitytty pelkkiin kontakteihin. 

Mentiin siis ensimmäistä kertaa Pro Perroon treenaamaan, tosin kouluttajana Harti Katainen on meille tuttu kolmen vuoden ajalta. Harri oli tehnyt mukavan radan, jossa oli 38 estettä. Ja meille sattui mitä parhaiten se, että kontaktit oli laitettu yhteen pötköön radan loppuosalle, joten pystyttiin tekemään radan 20 ensimmäistä estettä hyvin, eikä tarvinnut sotkea kontakteja ollenkaan tähän treeniin. Martalle laitettiin rimat 20 cm:n korkeudelle, niin ei käynyt rata liian rankaksi. Radalla treenattiin takaakiertoja, sylkkäreitä, pakkovalssia ja saksalaista.

Tässä ratapiirros (ja samalla voitte nauttia minun piirtämistaidoista):

Meidän ratatreenitauon huomasi heti alkuun. Minun oli todella vaikea muistaa rataa. Tehtiin sitä pienissä pätkissä, sillä minä sössin joka välissä. Näköjään sellainen sujuva radan lukeminen ja tekeminen unohtuu nopeasti. Ensimmäisellä kierroksella haettiin tuntumaa rataan ja toisella tehtiin rata suht sujuvasti. Saatiin kehuja hyvistä takaakiertoista, jotka kannattaa valjastaa meidän valttikortiksi. 

Toisella kierroksella meille jäi aikaa, joten ajattelin kokeilla kontaktit yksittäisinä. Voi mokomaa, Martta ei suostunut menemään keinulle ollenkaan. Liekö sillä vielä kummitteli se viime syksyinen lentokeinu, jonka otti yhdessä koulutuksessa vieraalla hallilla. Vähän aikaa tehtiin töitä, kunnes keinu lopulta onnistui. Täytyypä ottaa keinuharjoittelu työn alle. Sitten siirryttiin puomille. Martan puomi oli melko hidas ja jäi hiimaamaan alastulon kontaktipinnalle. Pysähtyi 10 cm liian aikaisin. Mutta korjasi sitten 2on 2off -asentoon, mutta liian hitaasti. Lopulta teki yhden kerran ihan oikein, joten vapautin nopeasti ja palkkasin hypyn jälkeen. Päätettiin treenit siihen. Huomasin, että Martta oli yllättävän väsynyt treenistä. Sen huomasi myös loppuverryttelylenkillä. Martta ei olisi millään halunnut kävellä. Pysähteli jatkuvasti ja nosteli tassujaan, aivan kuin olisi ollut jääkokkareita tassun pohjassa tai että tassuja olisi palellut. Mutta kun käännyttiin autolle päin, ei kävelemisessä ollut mitään ongelmaa, vaan ennemminkin hirmuinen kiire. Että sen pitääkin esittää tuota draamaa aina välillä.

Kotona sen väsymyksen huomasi vielä selvemmin. Kun kotiin päästiin ja Puttis sai mahan täyteen ruokaa, se köllähti sohvalle nukkumaan. Kun minä vihdoin ruuanlaiton ja muun homman jälkeen pääsin sohvalle Puttiksen viereen, oli otus niin närkästynyt häirinnästä, että kömpi eteisessä olevaan häkkiinsä nukkumaan. Ollaan huomattu, että silloin kun Martta on todella väsynyt ja tarvitsee totaalista rauhaa, se vetäytyy häkkiinsä. Tänään sitä väsymystä sitten riittikin. Viisi tuntia makasi tuo minun treenikaveri taju kankaalla. Iltalenkillä kävi pikaisesti ja uni on jatkunut sen jälkeen. 

Nyt pitää ryhdistäytyä kaikessa treenauksessa. Kontaktit on saatava kuosiin ja kunnon ratatreenit aloitettava. Tämän vuoden ensimmäiset kisat suunnitteilla viimeistään toukokuulle. Silloin nähdään, mitä ollaan tänä talvena saatu aikaiseksi treenirintamalla. Tämän päiväiset treenit osoittivat, että koiran kunto on huonontunut. Selvää on, että pakkaskaudella lenkit ovat jääneet lyhyiksi ja kun vielä treenitkin on olleet kevyitä, niin eihän siihen muuta tarvita. Nyt toivotaan hyviä kelejä lenkkeilyyn sekä terveyttä ja motivaatiota treenaamisen.

Turhan turhauttavat treenit

Liian hyvinhän tämä olisi mennytkin ja liian aikaisin hehkutin meidän hienosti menneitä treenejä. Tänään tuo Kääppä palautti minut maanpinnalle ja vieläkin alemmas. Kun ei suju, niin ei suju. Ja jos nyt vielä Martan treenit turhautti, niin että vielä Beijokin! Mikä näillä meidän agilitytykeillä tänään oikein oli? En muista näin huonoja treenejä meillä ennen olleen. Kerrassaan turhauttavaa, masentavaa ja ankeaa. Oli kyllä melko sanaton olo treenin jälkeen. Mielessä kävi koko aksatouhun lopettaminen ja siirtyminen ihan muihin harrastuksiin. Vaikkapa japanin opiskeluun. 

Kolme kuukautta ollaan treenettu pelkkiä kontakteja ja jätetty ratatreenit tekemättä. Yksittäisenä esteenä kontaktit sujuu, ja kuten kaksissa edellisissä treeneissä parit hypyt ennen ja jälkeen kontaktin onnistui myös. Tänään oli meillä oman treeniryhmän viikkotreenit. Hallissa oli valmiiksi rata, jossa oli muutama hyppy, putket, pussi ja puomi. Lyhyt rata, jossa puomi suoritettiin kaksi kertaa. Edellisten onnistuneiden treenien innoittamana päätettiin tehdä rata, ja palkata aina puomin jälkeen. Tai oikeastaan puomin jälkeisen esteen jälkeen. 

Epätoivo iski heti ensimmäisellä yrityksellä. Hyppy-hyppy-pussi-putki-puomi, ja Martta juoksi iloisesti läpi puomin ilman mitään aikomusta tehdä pysäytyskontaktia. Totesin heti, että koiran vire on niin korkea, että onnistumista on turha yrittää. Niinpä otettii  pelkkää puomi-putki -yhdistelmää. Ja mitä teki Martta: a) juoksi puomilta suoraan putkeen, b) juoksi puomilta suoraan Marian luo palkalle ja c) alkoi hiimailemaan ja pysähtyi kyllä kontaktille, mutta ei 2on 2off -asentoon. Siis kontaktien suorittaminen oli aivan samaa tasoa kuin ennen koko tämän kontaktiharjoittelun aloittamista. Ihan tuurilla mentiin. Onko mitään oppimista tapahtunut? Onko tämä kaikki ollut ihan turhaa? 

Beijo taas keksi, että sen pitää kytätä palkkaajaa eli minua. Miten vaan minä sijoituinkaan, niin Beijon fokus oli minuun päin. Ja Beijokin alkoi hiimailemaan alastuloilla ja pysähtymään liian aikaisin, mitä se ei todellakaan ole ennen tehnyt. 

Huomasin kyllä, että Martan keskittymiskyky ei ollut tänään parasta mahdollista. Mutta hallissa ei ollut yhteensä kuin neljä koiraa, eikä todellakaan kukaan häirinnyt millään tavalla Martan suoritusta. Voiko olla, että uusi treeniryhmä kuitenkin vaikuttaa. Omaa vuoroa odottaessa Martta on häkissä, jota se vahtii antaumuksella. Tänään ei kuitenkaan räkyttänyt ollenkaan, eli oli rauhallisempi kuin viime kerralla. Vai vaikuttiko se, että aloitettiin suoraan radan tekeminen, jolloin koiran kierrokset nousivat ja pää tyhjeni? No, tulipahan testattua ja todettua, että ei ole kontaktit hallussa. Reilun viikon päästä on workshoppi ACE:lla, joten päästän näyttämään talven treenaamisen tulokset. Hävettää ihan. Luulisi, että tällä treenimäärällä oltaisiin jo pidemmällä. Nähtävästi jotakin on tehty väärällä tavalla tai jätetty tekemättä. 

Mitkä treenit!

Pakkasen takia jätettiin oman ryhmän treenit väliin, mutta ollaan me silti treenattu. Kaksi kertaa viikossa kontaktitreenejä, pakkohan sen on alkaa jo näkyä. Tämän viikon treenissä tuli tunne, että nyt ollaan jääty junnaamaan paikoillemme. Ollaan nysvätty, hinkattu, hiottu, eikä valmista tule ikinä. Tässähän oli tarkoitus edetä nopesti, eikä jäädä paikalleen polkemaan. Niinpä päätettiin perjantain treenissä ottaa kunnon harppaus eteenpäin. Marian kanssa todettiin, että kyllä meidän taitavat koirat tämän jutun jo osaa. Niinpä lisättiin kontaktien toiselle puolelle pari hyppyä. Otetiin ensin hyppy-kontakti-putki, sitten hyppy-hyppy-kontakti-putki. Vaikka kierrokset nousivat, niin molemmat koirat tekivät todella hienot kontaktit ja hyvällä vauhdilla. Sitten vaihdettiin suuntaa, eli putki-kontakti-hyppy. Ja palkka ensimmäistä kertaa hypyn jälkeen. Palkkana edelleen kissanruoka ja se toimii. Marttakin kestää useita toistoja ilman että vire laskee, kun palkka on niin super. Päätetiin, että aletaan entistä enemmän lisätä rataa ennen ja jälkeen kontaktien. 

Martalla on eniten hankaluutta suorittaa kontakteja silloin, kun minä jään taakse. Silloin Kääppäsen vauhti etenkin puomilla menee hiimailuksi, kun kyttää vaan minua, että tulenko vaiko enkö. Luulen, että kun aletaan treenata kontakteja osana rataa, Martan vire on niin korkealla, että minun sijoittuminen ei ole enää niin suuri asia. Tai ainakin sitä pitää rueta treenaamaan enemmän, jos hiimailu jatkuu. 

Tänään treenattiin kontakteja Helin ja Pippa-whippetin kanssa. Tein Martan kanssa samaa treeniä kuin perjantaina. Ja kylläpä mäykkynen tekikin vakuuttavia kontakteja! Tämän viikon treenit on menneet ihan nappiin. Joka treenissä se kyllä ainakin yhden kerran testaa, että onko pakko pysähtyä. Tähän astisista onnistumisista huolimatta en jaksa uskoa, että Martan kontakteja saadaan koskaan 100 % varmaksi. Liian paljon vanhaa opittua on muistissa. Lähinnä tämä kontaktitreeni opettaa minua. Jos minulla koskaan tulee olemaan toista koiraa, niin tiedänpä, miten opetan kontaktit. Martta on hiukan haasteellinen, koska se ei halua luopua aiemmin opitusta kokonaan. Mokoma käyttää sitten kaikkia oppejaan sekaisin, mikä milloinkin sen mielestä vaikuttaa hyvältä. Ihan kuin sen päässä olisi "lottokone", joka arpoo oikeat ja väärät teemat. Ja sen asian kanssa minun pitää oppia toimimaan.

Meillä on kylymä

Tulipa se talvi sitten kuitenkin, vaikka niin lupaavalta jo näytti. Yhtä paljon Martan kanssa tykätään näistä pakkasista. Eli ei tykätä. Kun pakkasta on yli kymmenen astetta, meidän lenkit muuttuu väkinäisiksi pakkopulla-ulkoiluiksi. Kun lämpötila lähenee -20 astetta, ei meistä kumpikaan halua ulos. Mutta ei auta, pakko kai se on ulos mennä, pakkasellakin. Martalle puetaan takki päälle kun pakkasta alkaa olla yli viisi astetta. Parhaimmaksi takiksi on osoittautunut Horsewaren Rambo -koiran toppaloimi. Ainoa huono puoli siinä on se, että loimi on käynyt hiukan lyhyeksi. Tarvittais samanlainen 5 cm pidempi, mutta en ole vielä löytänyt. Ennen joulua ostin Martalle Back On Trackin mäyräkoiran verkkoloimen. Se istuu meidän mäykkyselle kuin nakutettu. Martta ei vaan hirmuisesti tykkää takeista, joissa on etujalkojen välissä kaistale. Joo, suojaahan ne paremmin mahaa, mutta mieluummin pitää päällänsä sellaisia hevosloimen mallisia takkeja. Ja niissä valikoimaa on paljon vähemmän.

Nyt kovilla pakkasilla laitan Martalle ensin verkkoloimen ja siihen toppaloimen päälle. Sillä tavalla koira pysyy lämpimänä edes jonkinmoisen lenkin ajan. Tänä aamuna meidän pikainen aamulenkki tuntui selvästi liian pitkältä Martan mielestä, vaikka kävellään vain korttelin ympäri. "Eläinrääkkäystä kuljettaa koiraa tällaisilla pakkasilla", sanoisi Martta. Korvat luimussa vaan veti kotiin päin, ei nuuhkinut eikä ollut muutenkaan kiinnostunut ympäristöstä. 

    Kylmästä hytisevä otus.

Iltalenkki oli tänään puolet lyhyempi kuin normaalisti, vain sellainen puolitoista kilometriä. Käveltiin rivakkaa vauhtia, että pysyttäisiin lämpimänä. Vaan kylläpä Martta paleli. Kiire sillä oli kotiinpäin koko ajan. Ei näissä pakkaslenkeissä ole mitään nautintoa. Onneksi palkinto odotti kotona: takkatuli. Siinäpä takkatulen lämmössä Martta makasi loppuillan. Grillasi vuoroin kumpaakin kylkeä ja välillä mahaa. 

Pikkukoira osaa nauttia.

Nyt vaan odotellaan kevättä. Tai ainakin lämpötilan kohoamista plussan puolelle. Näin kovilla pakkasilla meidän agilitytreenitkin jää väliin. Vaikka meillä on lämmin halli missä treenata, eipä tuolla pakkasessa lihakset juuri lämpene. Pitäisi alku- ja loppuverkat tehdä hallissa. Jos sinne asti edes kylmyydessä päästäisiin. Me ollaan muutenkin pari kuukautta treenattu kevyemmin. Ratatreeniä ei olla tehty ollankaan, vaan keskitytty treenaamaan pelkästään kontakteja. Välillä treenit menee paremmin ja välillä huonommin. Martta yrittää sinnikkäästi palata vanhaan opittuun tapaan suorittaa kontaktit. Se ei päästä helpolla, vaan koettelee kärsivällisyyttä. Kun vire ei ole korkealla, on kontaktit turhan hitaat. Mutta kun vire nousee, niin kontaktit räiskitään. Ja välillä se tekee pelkästään mallisuorituksia. Mennään parin viikon päästä ACE:lle päivittämään tilanne. Sitten nähdään, ollaanko menossa oikeaan suuntaan ja miten tästä edetään.

Viimeiset lomapäivät

Joululoma tuli ja meni, mutta onneksi meillä on pehmeä laskeutuminen arkeen. Minun toipuminen flunssasta vei yllättävän kauan. Joulun ja uuden vuoden välipäivinäkään ei juuri treenattu ja ulkoilutkin olivat aika vähäisiä. Olihan nuo kelitkin aika ankeat ulkoiluun. Merkillinen joulu ja vuodenvaihde, kun ei ollut lunta ollenkaan. Eikä ole vieläkään. Harvemmin tällaista on nähty näillä leveyspiireillä. Joulun aikaan kaikki tiet ja polut olivat aivan jäätikkönä, joten eteneminen ei ollut millään muotoa sujuvaa. Vesisateet ja jatkuvat plussakelit sulattivat lopulta jäätikötkin ja jäljelle jäi musta maa. Päivän valoisat hetket ovat lyhyitä tuokioita eikä jatkuva pimeys ole houkuttanut ulos. Aika lailla ollaan köllötelty sisällä ja katsottu telkkaria. Myös Martta. Kaikki ohjelmat, missä on eläimiä, mitä tahansa eläimiä, saa Martan ruudun ääreen. Uskomatonta, että myös animaatioista Martta erottaa, milloin on kyseessä eläin ja milloin ihminen.

Ensin katsottiin Ice Age.

Seuraavaksi katsottiin Tintti.

Ja kolmanneksi katsottiin Lassie. En osaa sanoa, mikä näistä mahtoi olla Martan suosikki, mutta kaikki se jaksoi katsoa.

Joulun jälkeen käytiin tekemässä kontaktitreeniä Marian ja Beijon kanssa. En tiedä vaikuttiko Martan vireeseen treeniaika (aamupäivä), joululoman lötkyily, vai joku muu,  mutta en saanut Marttaa kunnon vireeseen. Tuntui, että Kääppä oli kokonaan unohtanut, mikä oli humpan juoni. Palasi koko ajan siihen vanhaan toimintatapaan, eikä mitään tajua, miten kontaktit pitikään suorittaa. Illalla kotona tajusin, että selvästikään palkka ei ollut tarpeeksi hyvä Martan mielestä. Ei ollut tarpeeksi yritystä tehdä hommaa oikein, kun palkkana oli tavanomaisia namuja. Niinpä piti ennen seuraavia treenejä hakea sellainen palkka, mikä saa koiran kiipeämään vaikka puuhun: kissanruoka. Sellainen kastikkeessa lilluva lihapalamössö, jonka haju on erittäin voimakas ja saa pikku mäykkysen aivan sekaisin. Jos ne edelliset treenit meni ihan penkin alle ja vaivutti minut melkoiseen epätoivoon, niin kissanruokatreenit olivat sitten jo sellaiset, mitkä nostivat mielialan kattoon. Helppoahan tuo kontaktien korjaaminen ei ole. Huomasin, että kerran viikossa tehtävät treenit ei riitä, vaan jos haluan saada kontaktit kuntoon, niin niitä on tehtävä pari-kolme kertaa viikossa. Martta yrittää jatkuvasti palata vanhaan toimintamalliin, joten pitää olla niin pirun tarkkana koko ajan. Mitään se ei anna ilmaiseksi.

Uudenvuodenpäivänä sain vihdoin ja viimein aikaiseksi nyppiä tuon otuksen. Martan karvan kasvu on selvästi hidastunut koko ajan ja pehmentynytkin, luulisin. Mahdollisesti sterilointi on vaikuttanut karvaan. Vielä sillä on hyvä karkea karva, etenkin niskassa ja selässä. Kylkiin ei enää kunnon karvakerrosta kasvakaan. Tassut sen sijaan kasvavat karvaa tuplanopeudella, mutta niissä karva on pehmeää. Tassut nypin viimeksi alkusyksystä. Silloin en sitten syystä tai toisesta nyppinyt koko koiraa. Karva näytti vielä niin lyhyeltä ja sitten se homma vain unohtui. Nyt on ollut pari kuukautta mielessä koiran nyppiminen, joten lopulta ryhdyin tuumasta toimeen.

Eihän se kovin turaiselta näytä ennen nyppimistäkään, eihän?

 

Nyppiminenkin sujui suht' mukavasti. Ainakin silloin, kun nypitään karkeaa karvaa, niin Martta rentoutuu. Mutta pehmeän karvan nyppääminen ei olekaan enää niin mukavaa, mutta ilman taisteluja sekin onnistuu. Martta vaan haluaisi nuolla minun sormia koko ajan, eikä se ole mukavaa, sillä limaisilla sormilla ei ole kiva yrittää saada karvoja irtoamaan.

Ja tässä on lopputulos. Onko tuossa nyt niin paljon eroa? Karvaa lähti puolilitraa, joten kyllä kai se hieman ohentui koko koira. Tällä kertaa jätin tassut nyppimättä, sillä täytynee odottaa jonkin aikaa, että karva on kypsä irtoamaan.

Laitetaanpa loppuun kuva tästä lumettomasta talvesta, sillä se on harvinaista herkkua täällä päin. Minä en pistä yhtään pahaksi tällaista leutoa talvea. Ei ole tarvinnut palella, ja sehän on kerrassaan huippua.

Kuva otettu lähimetsästä 30.12.2013. Orava havaittu.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Joulua!

Meidän joulun vietto on alkanut oikein rauhallisesti. Viimeiset työpäivät ennen joululoman alkua minuun iski sellainen kuumevirus, että kaikki toiminta tässä talossa hiljeni. Niinpä Marttakin on joutunut tai saanut lorvia tekemättä mitään jo viidettä päivää. Normilenkit on toki tehty, mutta kaikki treenaamiset ja aktiviteetit ovat hiljentyneet. Pienellä kääppäsellä on nyt oiva tilaisuus nollata aivonsa ja aloitetaan touhuaminen joulun jälkeen taas entistä innokkaampina.

Mäyriäisen joulunodotusta ei hiljaiselo ole häirinnyt: lahjapaketit ovat äärettömän kiinnostavia. Missä vaan joulupaperi rapisee, niin siellä on taatusti meidän Puttis. Ja mikäli lahjapaketteja on jätetty Puttiksen ulottiville, niin niitä käydään aina ohi mennen nenällä tökkimässä ja varmistamassa, että ovat tallessa. Puttismaiseen tapaan ei kuitenkaan tee lahjapaketeille mitään. Ei kuljettele, eikä revi. Ja vaikka ei itse olla paikalla, niin voin huoletta jättää paketit lattialle. Se tietää, että vielä ei ole niiden aika. Mutta odottakaahan aattoiltaa. Kun lupa pakettien kimppuun annetaan, niin nenä tuhisten löytyy Martan omat paketit ja ne siirtyy olohuoneen lattialle omaksi keoksi. Voi sitä riemua!

Hyvää joulua teille kaikille blogin lukijoille!
Toivottavasti saatte viettää ihanan joulun rakkaimpienne kanssa. Nauttikaa olostanne!

Joko me vihdoin saadaan kontaktit haltuun?

Mitä tänään opin kontakteista? Voisin sanoa, että paljonkin. Agilityn kontaktiesteet ovat tässä pikkuhiljaa muodostuneet meille ongelmaksi. Tai oikeastaan siis se, että kisoissa Martan vire nousee sellaisiin sfääreihin, että kontaktien suorittaminen on mahdoton tehtävä. Ongelman juuret juontaa meidän agilityuran alkumetreille. Silloin alkeiskurssin aikoihin ei tavoitteet yltäneet kilpailemiseen asti ja lajin tuntemusta kun ei juuri ollut, niin päätin sitten olla opettamatta ollenkaan kontakteja. (Agilityä tietämättömille tiedoksi: kontaktiesteissä on sekä nousevalla että laskevalla pinnalla kontaktialueet, joihin koiran on estettä suorittaessa koskettava vähintään yhdellä tassun osalla.) Ajattelin, että noin lyhyillä tassuilla ei kontaktien ohi pystytä harppomaan. Ja tuosta päätöksestä olen sitten saanut kärsiä tähän päivään asti. Tai ainakin se on vaikeuttanut montaa asiaa. Kahtena talvena olen aloittanut kontaktien opettamisen alusta lähtien. Ja tapoja on ollut niin monia, etten edes muista kaikkia.

Kun lauantaiaamuna herää vapaaehtoisesti aamulla kuuden jälkeen, käyttää koiran lenkillä ennen seitsemää, ja lähtee ajelemaan pimeässä ja lumipyryssä kohti Kuopiota, niin kyllä siinä miettii muutamaan kertaan, että onko tässä mitään järkeä. Kun sitten kahdeksan tuntia myöhemmin, taas pimeässä ja lumipyryssä, ajaessa miettii samaa, niin vastaus on ehdoton kyllä. Tässä jos missä on järkeä. Se, että kerää itselleen tällaisia onnistumisen kokemuksia, ahaa-elämyksiä, ei tämä voi olla järjetöntä. Se, että palikat napsahtaa paikalleen, että huomaa taas oppivansa jotakin oleellista tästä lajista. Ja etenkin se, että kokee onnistumista yhdessä tuon pienen kääpän kanssa. Sen tunteen takia on valmis laittamaan paljon peliin.

Osallistuttiin siis Marian ja Beijon kanssa tänään ACE:n Workshoppiin, teemalla "All I Need is Contacts". Tiia Vitikainen ja kumppanit pitivät meille kunnon tehotreenit kontakteista.

Mutta mitä sitten tänään opin. Tässä pääkohdat:

1. Kontaktin opettamiseen käytetään naksutinta ja makupaloja. Makupalan on syytä olla erityisen herkullinen, ja sen herkullisuuden määrittää koira. Sellainen herkku, jonka eteen koira on valmis tekemään mitä tahansa. Unohda arkipäivän herkut, vaan valitse jotakin ihan muuta.

2. Unohda erillinen kontaktikäsky. Käytä vain ja ainoastaan estekäskyä. Meillä oli ennen kontaktin estekäskynä "Kii-kii" ja sitten oma käsky kontaktipinnalle "Koske". Jatkossa meillä on estekäsky "Kiipee" sekä vapautuskäsky "Tule".

3. Kontaktilta naksautus ja palkka tulee joltakin muulta henkilöltä kuin ohjaajalta. Ohjaaja ei anna koiralle mitään merkkejä pysähtymiseen. Ei käsimerkkejä, ei elekieltä, ei erillistä käskyä. Ohjaajan liike ja sijoittuminen ei saa vaikuttaa koiran suoritukseen. Koira opetetaan suorittamaan kontakti itsenäisesti alusta loppuun yhdellä käskyllä. Vapautuskäskyllä rata jatkuu.

4. Ruokapalkka häivytetään ja palkaksi tulee seuraava este eli radan jatkuminen.

Kuulostaa loogiselta ja yksinkertaiselta, vai mitä. Sitä se nimittäin oli. Olin yllättynyt, miten nopeasti Martta hoksasi, mistä on kyse. Treenattiin A-estettä ja puomia yhteensä 3 x 45 minuuttia. Välissä oli aina 15 minuutin tauko, että koira sai levätä ja miettiä tekemäänsä. Aloitettiin ensin pelkällä alastulolla, sitten tehtiin koko este, ja lopulta lisättiin kontaktiesteen jälkeen putki. Viimeiset kuusi toistoa onnistuivat kaikki. Lopuksi saatiin paljon hyviä vinkkejä ja ohjeita, miten homma tästä jatkuu ja kuinka tästä edetään. Kerrottiin, mitkä ovat ne todennäköisimmät virheet, mitä mahdollisesti tullaan tekemään. Nyt tässä olisi pari kuukautta aikaa treenata ennen seuraavaa ACE-treenikertaa. Sitten voidaan päivittää tilanne ja katsoa, ollaanko oikeilla jäljillä.

Tämä on nyt kolmas talvi, kun aloitan kontaktien opettamisen alusta uudelleen. Toivottavasti voidaan ensi talvena keskittyä sitten johonkin muuhun ongelmaan. Kunpa en sössisi tätä juttua nyt. Vaikeinta tulee olemaan oma käytös kisoissa. Saanko kontaktit niin itsenäisiksi, että pystyn kisoissakin luottamaan, että kyllä se sinne pysähtyy. Ja jos jostakin syystä ei pysähdy, niin pystynkö pitämään kriteereistä kiinni ja keskeyttämään radan?

Nyt on hieno hetki, kun on saanut taas uutta motivaatiota agilityn treenaamiseen. Kun on kerrankin selkeä treenitavoite ja selkeät ohjeet, kuinka tavoitteeseen voi päästä.

Tiia ja pätevät kontaktioppilaat Beijo ja Martta.

Valtakunnassa kaikki hyvin

Oho, onpas edellisestä blogin päivittämisestä aikaa jo vierähtänyt. Mutta hengissä ollaan eikä laakereilla olla levätty. Kieltämättä mukava huomata, että joku tätä blogia taitaa lukeakin, kun kirjoituksia kaivataan. Kiitos Nelli ja Nellin emäntä :) Yritän ryhdistäytyä ja kirjoittaa ahkerammin.

Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Syksyn aikana käytiin kolmet agilitykisat. Elokuussa startattiin kaksi rataa Kuopiossa ulkokentällä. Tuomarina oli Mika Moilanen. Radoilla oli melkoisia pyörityksiä, mutta selvittiin niistä hyvin. Ensimmäiseltä radalta tehtiin yliaika nolla. Eli puhdas rata, mutta yliaikaa tuli 0,34 sekunttia. Eihän se paljon ole, mutta kun voittajat menee kymmenen sekunttia alle ihanneajan, niin kaukana me ollaan kärkipaikoista. Mutta kaikesta huolimatta olen tyytyväinen Martan tekemiseen. Toisella radalla taisin itse jo väsähtää. En muistanut ohjata loppusuoralla yhtä estettä, joten Martta jätti sen välistä.

Syyskuussa startattiin kaksi rataa Joensuussa naapuriseuran kisoissa. Siellä tuomarina oli Anne Viitanen. Kisat pidetiin kivituhkapohjaisessa hallissa. Radat olivat melko kinkkiset. Huomasin jo rataantutustuessa, että jotkut kohdat radalla piti jättää herran haltuun. Kaikesta huolimatta ensimmäinen rata meni taas todella hienosti. Paitsi että viimeisen esteen rima tippui, joten saatiin viisi ratavirhettä sekä yliaikaakin yli 2 sekunttia. Siitä huolimatta sijoituttiin kolmansiksi. Toisella radalla oli todella paha keppikulma ja putkiansa. Ja se koitui meidän kohtaloksi. Martta kävi todella kuumana toisella radalla. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia saada mäyriäistä kääntymään kepeille, kun edessä häämötti putki kutsuvasti.

Lokakuussa kisattiin Varkaudessa Elina Hannikaisen radoilla. Kivat radat, mutta meille niissä riitti haastetta. Taas tehtiin hieno ensimmäinen rata. Valitettavasti yksi rima tippui, mikä johtui tiukasta käännöksestä. Minä itse hätäilen liikaa, enkä ohjaa Marttaa kunnolla käännöksiin. Kun sitten lähden etenemään eri suuntaan, niin Martta huolestuu, nostaa päätään hypyn aikana, jolloin hyppy katkeaa. Jos malttaisin ohjata käännökset kunnolla, niin koiralla olisi rauha hypätä. Riman pudotuksesta huolimatta se oli hyvä rata, vaikka tuli myös yliaikaa reilu kolme sekunttia. Toisella radalla oli putkiansa, johon Martta sortui. Putkiansa oli heti radan alkupäässä, joten en saanut käskyjä läpi ylikierroksilla käyvän koiran ja sen jatkuvan haukkumisen takia.

Syksyn aikana minun agilitymotivaatio on ollut laskusuuntainen. Se, että olemme kolmosluokassa, on jo niin suuri tavoitteiden ylitys, että uusien tavotteiden asettaminen on hankalaa. Meillä ei ole mahdollisuuksia arvokisoihin eikä agilityvalion arvoon. Meidän tavoitteet kolmosluokassa ovat hyvin pieniä: nollatulos ja ihanneajan saavuttaminen, jotka nekin tuntuvat olevan hankalia saavuttaa. Kesällä ja syksyllä agilitytreenit ovat jääneet vähiin juuri motivaatiopulan takia. Syksyllä keskityimme enemmän lenkkeilyyn. Tehtiin vähintään kolme kertaa viikossa parin tunnin metsälenkkejä. Muina iltoina vähintään tunnin normilenkit. Kahden kuukauden kuntoilukauden jälkeen en tiennyt, kumpi meistä oli enemmän ylikunnossa, minä vai Martta.

Ollaanhan me tehty muutakin kuin agilityä. Pitkä lämmin syksy oli otollista pyöräilyaikaa. Martta on aina valmiina pyörälenkille. Pikkukoira tuntee itsensä niin arvokkaaksi ja suureksi, kun pääsee tarkkailemaan maisemia laajemmasta perspektiivistä kuin tavallisesti.

 

 

 

Paljon on vietetty aikaa myös omalla pihalla. Kaivaminen on Martan lempipuhaa. Etenkin metsälenkeillä ojanpohjien kaivamien tai joenpenkereellä myyrän kolojen tonkiminen voi jatkua loputtomiin. Tänä syksynä hauskin kaivamistapaus sattui omassa kotipihassa. Kesällä kellaria siivotessa Martta sai valita pehmoeläinvalikoimasta itselleen mieluisimmat. Ensimmäisenä nappasi sieltä Ikeasta ostetun hämähäkin. Mutta hämähäkkiä ei valinnut leikkimistarkoitukseen, vaan välittömästi meni piilottamaan sen pihamaalle. Piilottaminen oli niin taitavaa, että emme sitä pehmolelua koko kesänä löytäneet. Kunnes syksyn haravoinnin yhteydessä hämähäkki löytyi naapurin aitaa vasten olleen levyn takaa. Martta syöksyi heti paikalle ja meni etsimään hämähäkille parempaa piiloa. Uusi piilo löytyi kahden kompostin välistä. Sinne se hämähäkki jäi. Mahtaa olla kivan näköinen keväällä, kunhan lumet sulaa. Martta näytti pehmolelun piilottamisen jälkeen tältä:

 

Mutta täytyyhän tuollaisen turapartakuvan jälkeen laittaa yksi pönötyskuvakin. Pyhämiestenpäivänä käytiin viemässä hautuumaalle kynttilöitä. Martalle on tullut merkillinen tapa. Se haluaa kävellä hautuumaan kiviaidan päällä. Joskus pari vuotta sitten sen siihen nostin haistelemaan oravien jälkiä. Sen jälkeen Martta on aina halunnut kulkea aidan päällä. Se oikein vaatii päästä aidan päälle kävelemään, mikäli reittimme kulkee hautuumaan vierustaa.

Sitten satoi ensimmäiset kunnon lumet. Ja Martta otti talven ensimmäiset kunnon lumisukellukset.



Marraskuussa osallistuttiin Jari Suomalaisen kaksipäiväiseen agilitykoulutukseen. Siihen huipentui meidän motivaatiopulainen syksy. Ensimmäisen radan toinen este oli keinu. Martta teki siinä elämänsä ensimmäisen lentokeinun ja taisi keinu lyödä koiraa takajaloille. Siihen loppui Martan yrittäminen. En koko viikonloppuna saanut siihen enää sellaista normaalia virettä. Alkoi aristella kaikkia kontaktiesteitä eikä tekeminen ollut kivaa. Lannistuin jo itsekin ja olin valmis laittamaan hanskat tiskiin. Onneksi omissa viikkotreeneissä Martta oli taas oma itsensä, joka malttamattomana odottaa omaa vuoroa ja tekee sitten rataa täysillä.

Viime viikonloppuna käytiin treenaamassa Kuopiossa ACE:lla, jossa meitä koutsasi Tiia Vitikainen. Jos hieman epäilevästi lähdin matkaan, niin kaikki pelot olivat turhia. Martta esitti parastaan. Se tekemisen ilo, mitä saan tuntea tuon pienen otuksen kanssa treenatessa on huikeaa. Tässä meidän treenivideo. Eihän se rata kaikkien taiteensääntöjen mukaan mene, mutta meille se oli tämän syksyn parasta antia.

 

 



Kivat kisat ja mukavat mökkeilyt

Tänään kisattiin agilityä kotikisoissa eli Pohjois-Karjalan seurakoirat ry:n 30-vuotisjuhlakisoissa. Olin ilmoittanut Martan kahdelle agilityradalle, mutta en hyppyradalle. Ajattelin, että mikäli rimat olisivat 35 cm:ssä, niin kolme rataa ja etenkin hyppyrata on liian rankka urakka meille. Ja hyvä kun en ilmoittanut kuin kahdelle radalle, sillä rimat todella olivat 35 cm:ssä. Tuomarina oli Anne Viitanen, joka oli tehnyt meille mukavat radat: ei liian vaikeat, mutta joitakin jippoja kuitenkin. Kilpailijoita taisi mineissä olla 17.

Ensimmäinen rata sujui kuin tanssi. Edellisten koirien ollessa radalla Martta odotteli rauhallisesti omaa vuoroa namuja syöden. Silti en uskaltanut ottaa riskiä, että varastaisi lähdössä, joten suunnittelin lentävän lähdön jo ennen rataan tutustumista. Molemmat radat itse asiassa olivatkin sellaisia, joihin lentävä lähtö sopi mainiosti. Ensimmäiseen starttiin mennessä Martta alkoi hangata silmäänsä, ensi tassullaan ja sitten hankasi silmää kivituhkaa vasten. Katsoin silmää jo ennen radalle menoa, enkä huomannut siinä mitään. Myös lähtöalueella Martta jatkoi silmän hankaamista. Vaikka tuomari ennätti jo viheltää pilliin, jouduin pariin otteeseen ennen liikkeelle lähtöä tutkimaan silmää. Olisiko pientä kivituhkan pölyä Martta tuntenut silmissään. Mutta kun päästiin liikkeelle, niin ongelma hävisi saman tien. Ensimmäinen rata suoritettiin ilman ratavirheitä, mutta yliaikaa reilu 3 sekuntia, vaikka mäyriäinen pötkelsi minkä kintuistaan pääsi eikä mitään ylimääräisiä kiekuroita tehty. A-radalla sijoituttiin seitsemänsiksi.

Toiselle radalle lähdettäessä ei ollut enää mitään paineita. Yksi onnistunut rata alla, enkä uskonut, että Martan nopeus toiselle radalle olisi parantunut siinä helteessä. Jotenkin tuntui, että itsellä ei ollut enää mitään tsemppiä toisella radalla. Niinpä sitä kosahdettiin neljännellä esteellä. En ollut yhtään osannut varautua, että Martta alkaisi itsenäisesti hakea esteitä. Se ei vaan ole Martan tapaista, sillä kyllähän se sellainen kädestä ohjattava koira on. Kolmannen hypyn jälkeen piti kääntyä putkeen, mutta Martta päätti jatkaa suoraan puomille. Se tuli minulle aivan yllätyksenä. Mutta olisi vaan pitänyt ohjata tarkemmin. Nyt se oli sellaista huolimatonta sössimistä. Tehtiin kuitenkin rata loppuun hylkäyksestä huolimatta, mutta siinä ei ollut enää mitään tsemppiä: kun pakka oli mennyt sekaisin, niin jatkettiin epämääräistä sössinkiä rata loppuun. Martta teki kyllä hienolla tatsilla loppuun asti. Meillä olisi ollut mahdollisuus tehdä puhdas rata, jos minä olisin pysynyt skarppina. Noh, hyvää oppia tuli näistäkin kisoista. Yritetään seuraavissa kisoissa tsempata paremmin. Ja seuraavat kisat on suunnitelmissa parin viikon päästä.

Kisojen jälkeen lähdettiin mökille, koska tässä alkaa lomapäivät käydä vähiin. Mökillä Martta sai taas toimia rajavartiostotehtävissä. Hieman väsyneen oloista vartiointi oli, mutta sinnikkäästi ja kunnialla hoiti tehtävänsä. Ei kuulkaas tulla meidän mökille ihan tietämättä. Ja naapurimökin koirille ja lapsille se asia ilmaistaan heti ja joka kerta, kun siellä liikutaan pihalla. Mäyriäinen juoksee heti tontin rajalla ilmoittamaan, että rajavartiosto toimii.

Katse kohti naapurin rajaa. Rajavartiosto toimii.

Ja vaikka väsyttää, niin rajavartiointi ei petä.

Lakisääteisellä kahvitauolla voi käydä vaikka uimassa käsipohjaa.

Haa, kyllä naurattaa, kun on ollut niin onnistunut päivä.

 Kun illalla kotiin tultiin, pieni kääppä oli todella väsynyt. Ajattelin laittaa kääppäsen petin pesukoneeseen pyörimään. Ennätin tuoda petin alakertaan, mutta hetkeksi viskasin sen keittiön lattialle. Eipä mennyt kuin hetki, kun petissä makasi umpi unessa tuo meidän pieni kääppänen. En todellakaan raaskinut sitä herättää, joten täytyy laittaa peti pesukoneeseen jonakin toisena päivänä. Koko loppuillan on mäyriäinen nukkunut keskellä keittiön lattiaa omassa pedissä. Kohta se pitäisi saada käymään iltapissillä pihassa, että voidaan siirtyä yläkertaan nukkumaan.

Pienellä koiralla on isot unet.