Nautitaan treenaamisesta ja ulkoilusta

Pakko se on uskoa, että kevättä kohti mennään, vaikka onkin vasta helmikuu. Täytyy vain toivoa, että tämän talven kovat pakkaset on jo kärsitty ja sää jatkuisi tällaisina mukavina ulkoilukeleinä, kuten  tänään.

Pienen treenitauon jälkeen ollaan taas aktivoiduttu ja käyty treenaamassa sekä agilityä että tokoa. Pienessä koirassa on virtaa ison koiran tarpeeksi. Agilityssä se purkautuu haukkumisena radalla. Sitä ei ole Martta aikaisemmin juurikaan tehnyt, joten olen ollut vähän ihmeissäni, että pitääkö se kieltää vai antaa olla. Laiskuuttani olen antanut koiran haukkua, ja kun vielä kuulin, että ei haittaa, vaikka koira radalla haukkuu, niin katsotaan vielä. Ei se kyllä suoritusta ole haitannut, se haukkuminen. Martta vaan kuumuu nykyisin yhä enemmän ja enemmän tuosta lajista. Olen joutunut nyt ottamaan treenauksen alle paikalla pysymisen lähdössä. Kun se ensimmäinen este on siinä nenän edessä, niin mäyriäisen takapuoli ei millään meinaa pysyä tantereessa, vaan yrittää varaslähtöä heti kun silmä välttää. Hankalinta on se, että silloin kun treenataan yksikseen, niin ongelmaa ei ole. Silloin Martta istuu ihan nätisti paikallaan. Minä saan kiertää vaikka koko hallin, juosta ja hyppiä ja vaikka mitä, niin pikku koira senkun odottaa. Mutta kun on muita koiria hallissa, niin kierrokset lisääntyy ja into radalle on kova. Tokotreenejä ollaan lisätty, joten jospa se auttaisi tuohon paikallapysymiseen myös agilityssä.

Ollaan käyty kerran viikossa Poksin tokoryhmässä. Pari ensimmäistä kertaa Martta häiriintyi ihan liikaa muista koirista. Hälyyttävintä oli minun mielestä se, että Martta vinkui. Heti kun koiralla ei ollut mitään tekemistä, aloitti vinkumisen. Ja ensimmäistä kertaa Martta vinkui paikallamakuussa. Ja että minua ärsyttää, että mokasin itsekin koko homman. Martta teki kuitenkin ensimmäistä kertaa paikallamakuuta noin isossa ryhmässä, joten olisi minulla pitänyt olla älyä tehdä homma helpommaksi koiralle. Mutta jotekin sitä sokeutuu, kun on tehnyt paikallamakuuta yksikseen, niin mitään ongelmia ei ole. Nyt minä menin liian kauaksi, joten Martta hätääntyi ja aloitti vinkumisen. Aivan lopussa Martta nousi vielä istumaan, kun painetta oli selvästi liikaa. Ensi kerralla lupaan olla viisaampi. Viime viikolla käytiin ihan kahdestaan Martan kanssa treenaamassa. Tehtiin seuraamista, paikallamakuuta sekä maahanmenoa liikkeestä. Ei ollut mitään vinkumista tai muutakaan ongelmaa. Hienosti meni paikallamakuukin.

Tänään tokotreeneissä Martta olikin sitten paljon varmempi koira kuin aikaisemmin. Tosin, tänään ei tehty paikallamakuuta, mutta seuraamista sitäkin enemmän. Martta oli superinnokas tekemään juttuja, ja miten hienot kontaktit! Mutta kertaakaan ei vinkunut eikä marmattanut treeneissä. Nyt me tarvitaan vaan paljon tokotreeniä erilaisissa häiriöissä ja ympäristöissä. Tulisipa pian kesä, että päästään tekemään tokoiluja ulkona. Sitten löytyy erilaisia ympäristöjä vaikka kuinka paljon.

Iltapäivällä tehtiin kahden tunnin reipas lenkki: kuljettiin katuja, nautiskeltiin metsäpoluilla, rämmittiin hangessa ja käytiinpä jäälläkin kävelemässä. Jäällä Martta sai hirmuisen juoksuhepulin. Lähti vain juoksemaan eteenpäin eikä taaksen katsonut. Se ei ole ollenkaan Martan tapaista. Ennätin jo hiukan huolestua, kun ei minun huutoihinkaan millään tavalla reagoinut. Kun vaihdoin suuntaa, niin silloin tuli "Puttikselle" hätä ja tuli suorinta reittiä minun luokse. Suorin reitti sattui vaan olemaan sellaista umpihankea, että kyllä siinä riitti tappijaloilla puskemista. Piti ihan hengähtää hetki, ennen kuin pystyttin jatkamaan matkaa. Hassu otus. Täytyy käydäkin useammin jäällä kävelemässä, jos se saa mäyriäisen noin hurjaan kiitoon.

Pieni koira suuressa metsässä.

Pieni koira järven jäällä.

Kiire kiire hangesta pois.

Joku oli tehnyt metsään lumienkelin. Sitä piti vähän muokata toisen näköiseksi..

En tiedä kumpi meistä oli väsyneempi ulkoilun jälkeen. Martta ainakin nukkui koko loppuillan. Iltalenkki tehtiin ainoastaan korttelin ympäri ja se tuntui riittävän Martalle mainiosti. Nämä alle kymmenen asteen pakkaset sopivat meille hyvin. Mitä lämpimämpää, sen parempi. Ihana nähdä, miten koirakin nauttii taas ulkonaolosta. Olin jo melkein unohtanut, miten mukavaa on olla ulkona, kun ei palele.

Ylös, ulos ja lenkille!

Aah, mikä riemun päivä! Pakkasta vain -12 astetta, joten päästiin tänään ulkoilemaan, pitkästä aikaa. Vaikka itse flunssankourissa kärvistelen, niin lähdettiin aamupäivällä tekemään pieni kävely. Kun laskin Martan irti metsän laidassa, niin pieni otus sai mahdottoman hepulin: haukkui ja juoksi edestakaisin polkua pitkin. Viikon pakkasjakso ja sisällä kyhjöttäminen on kerännyt koiraan virtaa ihan mahdottomasti. Nyt olisikin sitten pikku hiljaa alettava purkaa tuota energiaa erilaisiin touhuihin. Tosin, eilen illalla jo aloiteltiin. Opetin Martan nostamaan etujalat laatikon päälle ja sitten siitä siirtymään laatikon yli niin, että takajalat jää laatikon päälle. Yritin opettaa myös peruuttamaan niin, että takajalat nousee puhelinluettelon päälle, mutta se tuntui olevan mahdoton tehtävä. Jonkin aikaa meni, ennen kuin edes peruuttaminen onnistui, mutta heti jos jotakin tuntuu takajaloissa, niin silloin väistää ja istuu. Täytyy siis jatkaa harjoituksia. En tiedä, oliko Martta poikkeuksellisen ahneella tuulella vai onko passiivinen viikko tehnyt tehtävänsä: Puttinen ei olisi millään halunnut lopettaa temppujen tekemistä. Ennen kuin ehdin raivata laatikon pois lattialta, nousi siihen aina vaan uudelleen ja odotti herkkuja. Sen jälkeen kulki minun perässä kuin katsoen, että mitäs sitten tehtäisiin. Pakkohan meidän oli sitten kaikkea pientä vielä puuhailla. Tehtiin istu-seiso-maahan -jumppaa. Ärsyttää vaan, kun olen itse niin löperö, että palkkaan koiran liian usein huonosti tehdystä liikkeestä. Vaikka kuinka katson, että yksittäinen liike menee hyvin, niin kohta huomaan, että koira on 20 cm:ä eri paikassa kuin aloittaessamme.

Ulkona oli kyllä äärettömän mukavaa tänään. Kovin pitkää lenkkiä ei minun flunssan takia pystytty tekemään, mutta sainpa itse haukata happea ja Martta juosta metsässä hajujen perässä. Tottelevaisuus ei ollut tänään huipussaan, vaan pari kertaa kuuloaisti hävisi, kun mehevät oravan tai rusakon hajut vievät muut aistit. Onneksi tuota lunta on metsässä sen verran, ettei tappijaloilla siellä pitkälle pötkitä. Ja kylmäähän hangessa on kahlata, joten pikaisesti pitää tulla tallatulle polulle, ettei tassut palele.

Loppupäivän on pieni onnellinen koira maannut joko takkatulen ääressä tai sohvalla viltin alla. Martta on kyllä mitä parhain sairastelukaveri. Ei ole turhia hötkyilyt eikä vaatinut mitään. Paitsi, että viltin yrittää kyllä valloittaa itselleen.

Vilustunut vai masentunut?

Kun mittari näyttää pakkasta enemmän kuin 20 astetta, niin huumori loppuu koiralta ja emännältä. Ja kun pakkasta alkaa olla lähemmäs 30, silloin masennutaan molemmat. Martta oli muutaman päivän ajan ihan nuhjake. Olin jo huolissani, että koira vain makaa ja nukkuu, eikä touhunnut normaalisti. Ja sitten vasta huolestuinkin, kun ei edes kerjännyt ruokapöydästä. Ajattelin, että liekö raukka vilustunut näissä kammottavissa pakkasissa, vai onko vain kylmyydestä masentunut. Se jäi minulle epäselväksi, sillä parin päivän kuluttua "Puttinen" oli taas ihan normaali.

Aluksi yritettiin käydä pakkasilla ulkona kävelemässä suht normaalisti. Puin Martalle uuden Pompan sekä tossut. Ihmettelin kyllä, kun Martta ei mielellään antanut Pomppaa laittaa. Aikaisemmin ei ollut mitään ongelmia takin pukemisessa, mutta sitten alkoi juosta karkuun, kun näki, että otan Pompan esille. Mietin, että eikö vain halua lähteä ulos näin kylmällä. Ulkona kuitenkin käveli kuten ennenkin, mutta aika rivakkaan tahtiin eteenpäin, eikä juurikaan pakkasella jää nuuhkimaan. Jos tossuja en laita, niin vauhti hiipuu noin 20 metrin päästä, jonka jälkeen Martta on valmis kääntymään kotiin. Ja kun tarpeeksi kylmää, niin koira heittäytyy aivan epätoivoiseksi, kuten viime sunnuntaina tokotreeneistä tullessamme: Ennätimme kävellä hallin pihasta noin 20 metriä kotiin päin, kun Martta heittäytyi selälleen hankeen kaikki jalat ilmassa. Eikä se riittänyt, vaan lisäksi piti huutaa kuin päätä olisi leikattu. Kaikki lähistöllä olevat päät kääntyivät katsomaan, että mikä koiran rääkkäysoperaatio on menossa.  Minun ei auttanut, kuin ottaa Martta syliin ja kantaa kotiin. Onneksi ei kuitenkaan koko matkaa tarvinnut kantaa, kun muistin, että takin taskuun olivat jääneet Martan tossut aamulenkin jäljiltä. Niinpä puin koiralle tossut jalkoihin omat sormet umpikohmeessa, jonka jälkeen koira tepasteli tyytyväisenä kotiin loppumatkan. Ja sunnuntainahan ei pakkasta ollut kuin -18 astetta.

Eräänä iltana, kun tultiin pikaiselta iltalenkiltä, huomasin, että Martan pompan helma oli veressä. Etujalan sisäpuolelle, lähellä kainaloa, on Martalle ilmestynyt luomi, joka on kuukauden aikana kasvanut aika lailla. Huomasin luomen ensimmäisen kerran joulunaikaan ja viime viikolla tajusin, että se on kasvanut. Ja nyt takin reuna oli hiertänyt luomen verille. Siispä selvisi syy, miksi Martta ei ole takista tykännyt. Kyllä minua harmittaa, että en aikaisemmin tuota tajunnut. Niinpä siirryttiin käyttämään Martan vanhaa takkia, vaikka se onkin pari senttiä liian lyhyt eikä suojaa yhtä hyvin kuin pomppa. Sen jälkeen lenkit ovat sitten jääneet kokonaan, vaan Martta lasketaan tuohon pihalle monta kertaa päivässä. Olen yrittänyt aamulenkin kuitenkin tehdä, mutta se on jäänyt noin 5 minuutin mittaiseksi ulkoiluksi, kun Marttaa ei ulkoilu kiinnosta ollenkaan. Juosta kipittää noin sata metriä, sitten kääntyy kotiin. Ei nuuhki mitään, ei tee pissiä, vaan sitten kun pääsee kotipihaan, liruttaa kiireesti pissit ja sitten oven eteen odottamaan sisälle pääsyä.

Eilen käytiin eläinlääkärissä näyttämässä hankautunutta luomea. Koska luomi on nyt puolittain kovettunut verihyhmästä, saatiin Terra-Poly -rasvaa, jolla pehmitetään luomea, niin nähdään, mitä sieltä alta paljastuu. Lisäksi luomea pehmitetään vedellä lutraamalla. Seurataan viikko tai kaksi, miten se muuttuu. Jos luomesta ei ole mitään haittaa, niin antaa olla,  mutta jos se kasvaa tai aiheuttaa haittaa, niin se poistetaan kirurgisesti.

Olemme tehneet jonkin verran kosketuskeppiharjoituksia. Nyt pitäisi pikku hiljaa saada häiriöihmisiä mukaan harjoituksiin, koska homma alkaa käydä pian yksitoikkoisesti. Kaivataan lisää haastetta.  Täytyisi saada liitettyä jokin käskysana tuohon keppiin, koska mielestäni Martta selvästi odottaa, että minä sanon sille jotakin. En ole vielä keksinyt, mikä olisi hyvä sana. Nythän pakkasten aikaan kaikenlainen aktivointi sisätiloissa olisi paikallaan, mutta jotenkin kaikki on jäänyt. Kyllä tuo ulkoilman lämpötila vetää mielet mataliksi ja toimintakyvyn nollaan. Illat me maataan takkatulen ääressä ja unelmoidaan lämpimistä kesäilmoista.

Kosketuskeppiharjoituksia

Ollaan sitten aloitettu kosketuskeppiharjoitukset. Ei mennyt kauan, kun Martta tajusi idean. Oikeastaan tuntuu, että kosketuskeppiä tökkääminen nenällä on Martan mielestä liian helppo homma. Katsoo minua, että "Ai tätäkö vain pitää tökätä, saako tästä tosiaan palkan, tällaisesta pikkujutusta?" Nyt ollaankin siirrytty tekemään keppiharjoituksia kodin ulkopuolelle. Ollaan tehty ulkona, mummolassa, ja hallilla. Keppiä on harjoiteltu erilaisissa häiriöissä ja erilaisten ihmisten kanssa. Toistaiseksi kaikki häiriöhenkilöt ovat olleet jollakin tavalla Martalle tuttuja ja keppiä on pidetty vielä täydessä mitassa. Seuraavaksi on vuorossa enemmän vieraiden henkilöiden ja etenkin miesten saaminen mukaan harjoitteluun. Sen lisäksi alamme lyhentää keppiä, ensin tuttujen henkilöiden kanssa ja sitten vieraampien. Tänään kun tehtiin keppiharjoittelua lenkillä ollessamme, Martta näytti just siltä, että odotti jotakin käskyä, kun otin kepin esille. Katsoi minua, katsoi keppiä, katsoi uudestaan keppiä. Kun en sanonut mitään, niin laiskasti käveli keppiä kohti ja tökkäsi nenällään, ja näytti juuri siltä, että tämä on lapsellista. Mietinkin, että otanko siihen jo tässä vaiheessa jonkun käskyn, vai vasta myöhemmin.

Nyt kun on ilmat alkaneet kylmetä, niin väistämättä lenkitkin ovat lyhentyneet ja ulkonaoloaika vähentynyt. Omasta laiskuudesta johtuen ei olla juurikaan harrastettu mitään sisätilan aktivointeja, joten koira alkaa kerätä virtaa. Huomasin sen tämän viikon agilitytreeneissä. Ensimmäistä kertaa oli aloittaminen ihan tuskallista: Martta ei olisi sitten millään malttanut odottaa paikallaan ennen ensimmäistä hyppyä. Ei uskonut ollenkaan käskyä "paikka", vaan hiipi eteenpäin, heti kun otin askeleenkin eteenpäin. Palautin koiran paikoilleen varmaan kymmenen kertaa. Kun viimein päästiin matkaan, niin koira kulki kuin tuulispää. Eli vauhtia oli kyllä riittävästi, mutta niin oli sitä ylimääräistä kohkaamistakin. Kaiken lisäksi ensimmäistä kertaa Martta aloitti haukkumisen radalla. Juoksi ja haukkui ihan raivon vallassa. Minä jäin pahasti jälkeen ohjauksissa, mutta Martta korjasi minun tekemät virheet. Ensimmäisellä kerralla tehtiin rata pari kertaa ja sen jälkeen muutaman kerran kontakteja (A ja keinu), niin Martta sai purettua enimmät höyryt. Toisella kerralla ei käynyt enää niin kuumana, mutta lähtö oli edelleen vaikea. Nyt täytyisi ryhdistäytyä ja käydä vapaavuoroilla treenaamassa nimenomaan lähtöjä ja paikallaoloa.

Ilmoittauduttiin Poksin tokoryhmään, jos tuota tokoa tulisi nyt sitten enemmän treenattua. Näin talvella en saa tokoiltua sitten sitäkään vertaa. Ulkona ei kerta kaikkiaan tarkene ja yksin ei tule muutenkaan lähdettyä. Nyt olisi sitten sellainen puolipakko. Tai ei sitä pakoksi voi sanoa, koska mukavaahan se on. Huomenna olisi sitten treenit vuorossa. Hyvää tekee tuolle takan ääressä makaavalle otukselle jotakin aktiviteettia tarjota. Johan se muuttuu ihan ameebaksi. Etenkin kun kovia pakkasia on luvattu ensi viikolle. Ei kyllä naurata meitä kylmät ilmat, ei naurata. Tekisi mieli nukkua parin kuukauden talviunet ja herätä huhtikuulle. Ennättäisi sitä talven tuntua nuuhkia vielä sittenkin.

Uusia juttuja tammikuussa: kosketuskeppi ja Lempi

Nyt on Martalle hommattu kosketuskeppi. Sen avulla on tarkoitus kouluttaa Martta tervehtimään vieraita ihmisiä. Ja jos hyvin menee, niin sen avulla on tarkoitus opettaa Martta sietämään myös lapsia ja miehiä. Parin päivän ajan on opetettu Martta tökkäämään kepin päässä olevaa palloa. Koira hoksasi sen alle viidessä minuutissa, ja. nyt on nenällä tökkäämistä tehty kotona, ulkona ja kylässä. Pikku hiljaa otetaan mukaan perheen ulkopuolisia henkilöitä. Saa nähdä, onnituuko tämä jippo ja miten pitkään tässä menee.

Alkuviikosta iski kauan odotettu trimmausinsipiraatio. Oikeastaan se iski iltalenkin jälkeen, kun irrottelin isoja lumisia ja jäisiä paakkuja Martan tassuista. Olipa koira melkoiset tassukarvat jo kasvattanut, joten syytä olikin nyppiä mokomat turatassut siistimmiksi. Maanantai-iltana nypin etutassut ja tiistaina takatassut. Onneksi koiran tarvitsi kulkea vain yhden vuorokauden ajan eripari tassuilla. Tassujen lisäksi siistin pään ja mahanalusen sekä hieman häntää. Loppuosa koirasta jäi vielä trimmaamatta. Martan karva kasvaa niin epätasaisesti, ettei mitenkään voi samalla kertaa nyppiä koko koiraa. Tassujen karvat kasvavat nopeammin kuin muualla. Niskasta häntään menee sellainen viiden sentin kaistale, jossa karva kasvaa. Sen sijaan kyljet on lyhyessä karvassa. Ajattelin, että nypin loput sitten pakkasten jälkeen. Olkoon tuota karvaa pakkasilla lämmittämässä. Eivät nämä minun trimmaukset mitään oppikirja-ainesta ole. Joka paikassa toitotetaan, että koko koira pitää trimmata kerralla. Olisipa nuo tassut melkoisessa karvassa, jo odottelisin, että koko koira olisi trimmausta vailla. Ja olenpa niin onnettoman hidaskin tuossa touhussa, että ei riittäisi yhden päivän tunnit minulle.

Meillä on uusi lenkkikaveri. Sekarotuinen Lempi on vasta14 viikkoinen, joten vielä ei olla päästy kunnon lenkeille, mutta tulevaisuudessa yhteiset ulkoilutukset meitä odottaa. Muutaman kerran on Lempi jo lähtenyt meidän mukaan aamu- tai iltalenkille. Martta ei ole kovin paljon ollut pentujen kanssa tekemisissä, joten en ollut varma, miten sen huumori kestää. Yllättävän hyvin tuo meidän neiti Tosikko on pennun kanssa jaksanut olla. Ei se kyllä mihinkään riekkumisiin tai edes hillittyihin leikkeihin lähde mukaan. Lempi yrittää kaikki konstit, että saisi Martan leikkiin, mutta Martta ei kiinnitä Lempiin mitään huomiota. Jos pennun hyppiminen menee Martan mielestä liiallisuuksiin, niin palauttaa yhdellä haukahduksella pennun ruotuun. Vähäksi aikaa Lempi rauhoittuu, mutta kohta on taas pomppiminen Martan ympärillä täydessä vauhdissa. Lempi on tällä hetkellä vain hieman Marttaa isompi, mutta kunhan pentu kasvaa, niin voi Martan komentaminenkin voimistua.

 Mahdototan saada näistä kahdesta kunnon valokuvaa. Tässä kuvassa kuitenkin näkyy hyvin koirien ilmeet: Martta kiinnostaa Lempiä kovasti, mutta Martan mielestä pennut ovat vähän rasittavia.

Tammikuu eikä pakkasia, ai ihanuutta!

Vuoden ensimmäiselle viikolle sattuikin sitten useammat treenit. Vuoden vaihteessa käytiin hallin vapaavuoroilla treenaamassa agilityä. Välillä treenattiin yksin ja välillä oli treenikavereitakin. Saatiin uusi treenikaveri Eki-chihu, jonka kanssa treenattiin ensin agilitya ja sitten otettiin hieman tokojuttuja. Tarkoitus olisi jatkossakin käydä yhdessä treenaamassa. Yksin kun ei meinaa saada aikaiseksi, ainakaan tokoilua.

Siksipä olikin mukava yllätys, kun Susanna kutsui kääpiöryhmän koolle. Kääpiöryhmään kuuluu Martan lisäksi heeleri Unski ja parsonrusseli Jytinä. Tarkoitus on potkia toisiamme liikkeelle, että tulisi tokoa treenattua säännöllisesti. Pidettiin ensimmäiset kääpiöryhmän treenit Kanervalan koulun pihassa. Laiskuuttani en ole Martan kanssa talvella ulkona treenannut, joten epäilin, että näinköhän mikään onnistuu. Mutta enemmän taisi lumi ja parin asteen pakkanen haitata minua kuin Marttaa. Ei tietenkään mitään paikallamakuuta treenattu, mutta seuraaminen, luoksetulo ja liikkeestä maahanmeno onnistui hyvin. Seuraamisessa alamme harjoitella rytmitystä. Jos malttaisinkin odottaa hieman käskyn antamisen jälkeen, enkä säntäisi itse liikkeelle, ennen kuin seuraa-komento on sanottu loppuun. Ja kunpa nyt muistaisin antaa Martalle maahan-käskyn selkä suorana, ilman, että kumartelen ja heiluttelen käsiäni. Luottaisin vain enemmän koiraan, koira kyllä osaa. Lisäksi sain kamuilta hyviä neuvoja noutamisen harjoitteluun. Toivotaan nyt, että leutoja ilmoja riittäisi ja voisimme jatkaa säännöllistä tokotreenausta kääpiöryhmässä.

Tietysti olemme käyneet agilitytreeneissä myös omassa ryhmässämme kerran viikossa. Kokeilinpa sitäkin, että otin hallille mukaan Martan kevythäkin. Ajattelin kokeilla, miten Martta malttaa pysyä rauhallisena omassa häkissä. Joo, rauhallisesti pysyi. Nätisti kökötti häkissänsä tyytyväisenä ihan hissukseen. Sitten kun lähdettiin tekemään rataa, niin kesken matkan muistui pieneen päähän, että häkki jäi ilman vahtimista. Niinpä tappijalka teki u-käännöksen ja juoksi radalta suoraan häkkiin. Kyllä minua nauratti moinen touhu. Martta taitaa pitää meidän treenikavereita niin epäluotettavina, ettei omia tavaroita voi hetkeksikään jättää silmistään.

Reilu viikko sitten käytiin Kuopiossa ACE:lla treenaamassa. Olipa sitten vauhdikas hyppyrata vuorossa. Siinä sai koira ja ohjaaja pinkoa sen minkä kintuistaan pääsivät. Yksi kinkkinen ohjauskuvio radassa oli, jota sain kuivaharjoitella useaan kertaan, ennen kuin meni jakeluun. Olin erittäin epäileväinen, että näinköhän Harrin kertomalla ohjauksella saan Puppiksen menemään oikein. Mutta niin se mokoma vaan teki useamman kerran nollaradan. Harri sanoi minulle myös, että luota koiraan. Myös etupalkkaamista pitää lisätä treeneissä, sillä Martta on edelleen kiinni minussa eikä meinaa lähteä etenemään itsenäisesti. Taidamme siis molemmat radalla vahtia toisiamme.

Onpa ollut sellainen alkutalvi, että tällaisista talvista minäkin saattaisin pitää. Kovia pakkasia ei ole ollut, olisiko -10 astetta ollut kylmimmillään. Ihanaa, kun olemme voineet harrastaa pitkiä kävelylenkkejä. Pari kertaa viikossa on pyritty tekemään sellainen kahden tunnin kävely. Meillä on ollut myös lenkkiseuraa, sillä olemme hakeneet coton de tulearin, Ellin, mukaan lenkille. Martan ja Ellin kemiat ei sitten millään sovi yhteen. Ensihankaluudet koettiin Ellin kotipihassa, jota Elli puolustaa yllättävän raivoisasti. Sekä lähtö että paluu tarvitsisi ylimääräisen käsiparin sekä silmäparin. Saa vahtia silmä kovana ja hihnat tiukalla, että Elli ei pääse Martan kimppuun. Ja Marttahan ei moista hyvällä katso, vaan antaa mäyriäisen sisulla vastusta lelukoiran näköiselle karvapallolle. Lenkillä sitten koiran kulkevat nätisti. Kumpikaan ei ota mitään kontaktia toiseen, aivan kuin olisivat vain ilmaa toisilleen. Huvittavia otuksia. Mutta taitaapa molemmat olla yhtä väsyneitä lenkin jälkeen. Menipä minullakin ensimmäiset lenkit harjoitellessa kahden koiran taluttamista. Mutta sitten alkoi homma sujua, kun sain koirillekin taottua päähän, että tien toisesta laidasta toiseen poukkoilu ei nyt vaan käy. Haetaan Elli jatkossakin meidän mukaan, niin pitkään, kun Elli vain suostuu lähtemään diktaattorimaisen taluttajan ja epäilyttävän mäyriäisen matkaan. Mutta ikävä totuushan on, että kunhan ne pakkaset alkaa (ja nehän jossakin vaiheessa alkaa, tuskinpa sellaista onnen talvea saadaan, ettei niitä kammottavia pakkasia tulisi), niin sitten jää lenkitkin minimaalisiksi. Vaan on se sitten luksusta, kun on tuo lämmin treenihalli lähellä, jonne voidaan mennä päästelemään höyryjä, sekä koiralta että emännältä.

Vuoden viimeiset päivät: löhöilyä ja pelaamista

Tämän vuoden joulu on sitten eletty. Onneksi hetki vielä lomaillaan ennen kuin palataan arkeen. Ollaan vietetty oikein rentoa ja leppoisaa joulun aikaa ilman aikatauluja ja kiirettä. Marttakin on nauttinut täysin siemauksin joulun ajasta: pitkistä ja rauhallisista aamuista, päiväunista sohvalla viltin alla, takkatulen lämmöstä, ja tietysti kinkusta. Ja miten ihanaa, kun ei ole tarvinnut kärvistellä pakkasissa ja ollaan pystytty ulkoilemaan kunnolla. Vähälumisuus ei ole haitannut yhtään. Eipä ole  tarvinnut lumitöitä rehkiä. Suomea riepotelleet myrskytuulet ja sähkökatkokset eivät meitä vaivanneet. Ikkunasta vain katseltiin tuulenpuuskia ja ihmeteltiin oksan määrää, mikä oli pihamaassa seuraavana päivänä.

Kun aaton aattona tuotiin kuusi sisälle, ei Marttaa moinen homma kiinnostanut yhtään. Yleensä otus pyörii aina jaloissa, kun jotakin tehdään, mutta tällä kertaa meni eteiseen omaan petiinsä, eikä edes katsonut kuuseen päin. Merkillistä. Kun Marttaa sitten kutsuttiin, niin tuli kyllä samaan huoneeseen, mutta hyppäsi sohvan selkänojalle, käänsi selän joulukuuseen päin ja katseli muina miehinä ikkunasta ulos. Ei osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa, kun muu perhe hääräili kuusen ympärillä. Eikä kyllä joulukuusesta ole ollut ollenkaan kiinnostunut koko jouluna, ainoastaan joulukuusen veden on todennut maukkaaksi. Ihmeteltiinkin, että kylläpä kuusi juo paljon vettä, kunnes oivallettiin, että sitä vettä juo kuusen lisäksi karvainen perheenjäsen. Omasta vesikupista ei ole tullut juotua sen jälkeen kun kuusi sisään kannettiin.

Jos ei joulukuusi Marttaa kiinnostanut, niin ne lahjapaketit kyllä. Heti kun paketit kannettiin kuusen juureen, niin Martta löysi omat pakettinsa. Voi sitä riemua, kun sai ihan luvan kanssa paketteja kanniskella ja auki repiä.

Martan paketeista löytyi leluja, luita sekä aktivointipeli. Yritin valikoida pelien valikoimasta sellaisen, että siitä riittäisi iloa pitkäksi aikaa. Eli vaikeusastetta voisi lisätä sitä mukaa, kunhan koira hoksaa. Martalla ei ole ennen ollut minkäänlaista peliä, joten en yhtään tiennyt, mikä olisi tuolle maastomakkaralle sopiva. Niinpä paketista löytyi Trixie Chess aktivointipeli. (Tosiaan, nyt meidän perheessä myös koira pelaa shakkia). Pelaanminen onkin ihan Martan juttu. Aloitettiin helpoilla tehtävillä, mutta nyt ollaan jo siirrytty vaikeimpiin juttuihin. Palikoiden nostelu ja niiden alta makupalojen löytyminen on Martasta äärettömän tärkeä tehtävä. Tohkeissaan heittelee kapulat sivuun, kun nameja metsästää. Luukkujen siirtelyn ideaa ei vielä täysin ole hokannut. Käyttää erittäin aktiivista kuoputtamista, raaputtamista, nenällä tökkimistä ja puremista. Ja ainahan joku näistä keinoista tuntuu tepsivän ja makupala paljastuu luukun alta.

 Ja aina on Martta valmis pelaamaan. Kun ruoka-ajasta on kulunut jo aikaa ja makupaloja tekee mieli, niin Puppis istuu pelin luona ja marmattaa. Selvä vinkki, josta ei voi erehtyä. Kun ei perheessä ole enää peli-ikäisiä lapsia, niin pelataan sitten koiran kanssa. Joulupyhät meni pääasiassa laiskotellessa, mutta pyhien jälkeen on Martankin kanssa puuhasteltu enemmän: tehty piiitkiä lenkkejä ja käyty hallilla treenaamassa.

Tänään oltiin treenamassa Eki-chihuhahuan kanssa. Näyttipä Martta kerrankin isolta. Tehtiin ensin pientä agilityrataa ja treenattiin A:n alastulokontaktia ja putkeen lähettämistä. Agilityn jälkeen treenattiin tokoa. Edellisistä tokotreeneistä onkin kulunut jo joku aika, joten olin yllättynyt, miten hyvällä vireellä Martta teki, vaikka paikalla oli häiriötäkin. Paikallamakuu sujui tänään hyvin. Nähtävästi pienet koirakaverit eivät aiheuta painetta samalla tavalla kuin jättiläiskoirat. Nyt pitäisi saada tokotreeniä myös isojen koirakavereiden kanssa, että saataisiin Martta kisakuntoon. Tavoitteena olisi osallistua ensi vuoden aikana edes möllitokoon. Ja jos oikein optimistisesti tavoitteita asetan, niin ehkäpä tokon alokasluokka silmissä siintää.

Keskiviikon agilitytreeneissä pyysin Veeraa ohjaamaan Marttaa yhden radan verran. Halusin nähdä, miten koira radan suorittaa, ja miten menee jonkun toisen kanssa. En nimittäin ole ollenkaan varma, miten minun hermot kestävät kisaamisen, joten varasuunnitelmana voisi olla antaa Martta jollekin kokeneelle ohjattavaksi. Rata meni puoleen väliin asti hyvin. Oli mukava nähdä, miten innokkaasti ja tohkeissaan Martta rataa suoritti. Mutta sitten, aivan kuin lamppu olisi syttynyt, kun tajusi, että nyt ollaankin vieraan ihmisen matkassa. Martan huumori loppui siihen paikkaan ja juoksi kuin tuli hännässä suoraan minun luokse. Sen jälkeen ei suostunut minun jalan juuresta lähtemään. Ei auttanut nakki eikä lihapulla. Huumori loppui kertakaikkisesti pieneltä otukselta. Näytti erittäin loukkaantuneelta moisesta huijauksesta. Nyt en tiedä kuvittelenko vain, mutta minusta tuntuu, että keskiviikosta lähtien Martta on ollut vielä enemmän minussa kiinni. Kulkee perässä, nukkuu minun jaloissa tai sohvalla minun vieressä. Vai kiinnitänkö asiaan vain enemmän huomiota? Hallilla tänään chihujen kanssa leikki hyvin hillitysti, kun koko ajan oli kiire takaisin minun viereen. Onkohan tämä nyt sellainen synnynnäinen luonteenpiirre vai olenko tietämättäni kouluttanut koirasta tällaisen "häntäkärpäsen"? Miten minusta tuntuu, että tämä piirre on tullut esiin vasta tämän syksyn aikana. Tartteisko tehdä jotakin, ja mitä on tehtävissä? Vai onko tuo vain Martan keino osoittaa olevansa uskollinen ystävä.

"Se paketti on minun!"

Joulua kohti mennään ja jouluvalmistelut kiihtyy. Tänä vuonna Martta on erittäin innokas paketointiapulainen.Tai, ehkä se apulainen on vähän liikaa sanottu, mutta innokkaasti koiruus on paikalla silloin, kun lahjojen paketointia tehdään. Lahjapapereiden rapisteluko sen tuo paikalle vai mikä, mutta takuuvarmasti se säntää paikalle, kun lahjoja aletaan kääriä paperiin. Aluksi tein paketointia yläkerrassa työhuoneen lattialla. Martan piti tunkea pitkä nenänsä kaikkiin paketteihin, istahtaa lahjapaperiden päälle, ja lopuksi kantoi yksitellen kaikki lelunsa minun luokse ja pyysi sinnikkäästi leikkimään. Sitten satuin tuomaan eläinkaupasta muovipussin, jossa oli paketointia odottamassa Martan ja muutaman muun koirakaverin lahjat. Siitäkös riemu syntyi: Martan nenä haistoi, että pussissa on selvästikin jotakin Martalle kuuluvaa. Kyllä siinä esitettiin kaikki mahdolliset temput ja vaatimukset, kun pussia niin kovasti itselle vaadittiin. Yleensä Martta ei mene yksinään yläkertaan, mutta pussin houkutus on ollut suuri. Kun olen vain mennyt käymään yläkerrassa, niin Martan on pitänyt kipittää nopeasti perässä muistuttamaan minua pussin olemassaolosta.

Tänään sitten totesin, että lattialla paketointi ei enää Martan kanssa onnistu, kun koira on aivan yli-innokas tarkastamaan kaikki paketoitavat tavarat. Niinpä siirsin paketointivälineet keittiön pöydälle ja raahasin myös kaikki paketoitavat lahjat alakertaan. Niin, myös sen pussin. Lahjoja on ollut melkoinen määrä paketoitavana. Ja koko sen ajan on mäyriäinen osallistunut puuhaan. Nyt sitä harmittaa vietävästi, kun ei enää pääse hämmentämään paketoitavia tavaroita. Istuu jalan juuressa tai makaa pöydän alla ja marmattaa. Vinkuu, ulisee, narisee. Silloin tällöin käy tarkastamassa, että pussi on edelleen pöydällä.

Lopulta sain kaikki lahjat paketoitua. Kokosin kaikki Ruotsiin lähetettävät paketit yhteen pinoon sohvalle. Pinossa sattui olemaan pari pakettia kissoille: kissanmintuilla hajustettuja leluhiiriä. Näköjään kissanminttu saa myös mäyriäisen sekaisin. Ne kaksi pakettia kiinnostivat Marttaa aivan liikaa. Sain sen kiinni itse teosta, kun oli jo viemässä toista pakettia omaan jemmaansa. En saanut otusta pysymään poissa lahjojen kimpusta. Kävi moneen otteeseen paketteja tökkimässä. Kun ei saanut lupaa ottaa paketteja, niin päätti kuitenkin jäädä niitä vahtimaan. Tuo otushan on pahempi kuin pienet lapset joulua odotellessa.



Koiralla tuntui olevan taas energiaa vaikka muille jakaa, niin tehtiinpä iltalenkki hallille ja käytiin treenaamassa. Tehtiin reilu puoli tuntia agilitya ja sen jälkeen vajaa puoli tuntia tokoa. Treenattiin putkikulmia sekä kontaktia keinulla. Myös putkille palkkaamista tehtiin pitkästä aikaa. Viime treeneissä tajusin, että putkella ei ole palkattu piiiitkiin aikoihin. Siksipä, jos radalla on kontaktieste ja putki vierekkäin, niin koira valitsee kontaktin. Vaikka putki on ollut alusta asti Martan ns. varma este, niin näköjään kontaktiesteen päässä olevalla palkalla on voimakkaampi vetovoima. Kylläpä se tämän illan treeneissäkin valitsi mieluummin keinun kuin putken, jos vain koira pääsi itse valitsemaan. Täytyy siis muistaa palkata tuolta putkeltakin vähän useammin.

Agilityn jälkeen koira oli juuri sopivassa vireessä tokoiluun. Ja aivan innokas siihenkin hommaan. Mitään etukäteissuunnitelmaa kun ei treeneihin ollut, niin tehtiin tänään seuraamista, paikallamakuuta sekä luoksetuloa. Tänään meni treenit kerrassaan mainiosti. Treenien jälkeen Martta vielä katsoi sen näköisenä, että tehtäisiinkö vielä jotakin. Mutta kun lihapullat olivat taskusta jo loppuneet, niin arvelin paremmaksi päättää treenit. Jäähdyttelylenkki ja samalla iltalenkki venyi reilun tunnin mittaiseksi, joten ylimääräinen energia oli koiralta haihtunut kun päästiin kotiin. Ja ne joulupaketitkin sai olla loppuillan rauhassa.

Ensilumen riemua (ja raivoa)

Kun maahan sataa ensilumi, niin koira höpertyy. Järki häviää tuon karvaisen otuksen päästä ja ulkona oleminen saa uuden ulottuvuuden. Lumessa hajujen maailma kapenee mutta samalla selkiytyy. Nenä on työnnettävä joka ikiseen jäniksen, kissan ja oravan jälkeen. Hirmuinen touhotus, nuuhkutus ja hännän viputus koko ajan käynnissä, kun yritän edetä lenkillä. Meidän lenkit ovat nyt pidentyneet, ajallisesti. Olen antanut Martan touhottaa ja nuuhkia rauhassa hajuja. Kyllä se sitten rauhoittuu, kun alkaa lumikinokset kohota ja lämpöasteet vähentyä. Mutta tämä ensilumi on niin mahdottoman jännittävää!

Eilen illalla tehtiin pitkä iltalenkki. Yleensä siihen kuluu aikaa vajaa kaksi tuntia, mutta nyt siihen saatiin tuhlattua tunti enemmän. Osan matkasta Martta saa kulkea irti, ja niinpä nytkin laskin koiran vapaaksi. Yleensä Martta pysyttelee lähettyvillä, mutta nyt en muistanut, että ensilumen riemu voi saada koiran käyttäytymään ei-toivotulla tavalla. Ei ennätetty kävellä kuin pari sataa metriä, kun huomasin, että Marttaa ei näy missään. Normaalisti, jos tällainen katoaminen tapahtuu, niin kuuluu myös haukku, jonka perusteella karkulainen on helppo paikantaa. Hetken oli aivan hiljaista, mutta sitten alkoi, onneksi, haukku kuulumaan pienen matkan päästä. Jonkin aikaa odottelin, jos "suuri metsästäjä" tulisi takaisin, mutta sitten tuntui, että haukku vain loittonee. Niinpä ei auttanut muu kuin lähteä rämpimään pimeään metsään haukkua kohti. Martta oli vain noin 20 metrin päässä, mutta sellaisessa sakeassa kaislikossa. Sydäntä kylmäsi, kun ajattelin, että jos kaislikko on jo osittain jäätynyt, niin mitä on tehtävissä, jos maastomakkara joutuu veden varaan. Viheltelin, huusin, käskin, karjuin ja houkuttelin, mutta mikään ei auttanut. Hillitön touhotus ja räksytys menivät siksakkia pitkin kaislikkoa. Onneksi rannassa meni polku, jota pitkin juoksin milloin minnekin suuntaan. Lopulta sain Marttaan näköyhteyden, ja sen jälkeen koiran hallintaan. Pienen puhuttelun jälkeen jatkettiin matkaa, ja loppumatka menikin ihan hyvin, vaikka Martta kulki edelleen vapaana. Syytin itseäni, etten ollut valppaana, enkä muistanut tätä ensilumen kirousta.

Illalla puolenyön aikaan, ennen nukkumaan menoa, laskin Martan vielä pihalle iltapissille. Ei ennättänyt olla siellä kuin muutaman minuutin, kun huomattiin, että koiraa ei näy missään. Niinpä koko perhe hätyytettiin koiranetsintään. Sen verran lumesta oli apua, että paljasti kohdan, mistä Martta oli ryöminyt aidan ali. Mutta aidan toisella puolella oli niin paljon tassun jälkiä, ettei niistä voinut päätellä karkusuuntaa. Martan aikaisemmat karkureissut ovat olleet äänekkäitä, eli haukun perusteella on osattu koiraa etsiä. Tällä kertaa oli aivan hiljaista joka paikassa.  Naapurustoa kuljettiin ja taskulampulla pihoja osoiteltiin. Vihellettiin ja kutsuttiin koiraa, mutta hiljaista oli. Jonkin ajan päästä löysin Martan kahden talon päästä omasta kodista, pienellä metsäkaistaleella se nuuhki rusakon ja oravan jälkiä. Ja kävi aivan ylikierroksilla, sillä teki sellaista mitä ei ole koskaan ennen tehnyt: lähti karkuun kun lähestyin. Martan mielestä oli älyttömän hauskaa leikkiä hippasta. Pomppi metsikössä aivan innoissaan ja haastoi minua leikkiin. Kyllä minulla oli leikki kaukana, kun ajattelin, että nyt tuo piski on kiinni saatava. En uskaltanut kääntää sille selkää, vaan ajattelin, että näköyhteys on koiraan koko ajan pidettävä, sillä en halua sitä kadottaa uudelleen yön pimeydessä. Mokoma lähti loikkimaan pitkin naapureiden pihoja, eikä totellut minkäänlaista käskyä. Tämä oli kerrassaan uusi piirre Martassa. Ensilumen riemu vaihtui minulla raivoksi, kun ärsytti niin suunnattomasti tuon otuksen käyttäytyminen. Huumori ei ole ihan parhaimmillaan puoli yhden aikaan yöllä. Onneksi ihminen oli kuitenkin ovelampi, ja pienellä huijauksella koira saatiin kotiin. Mitäpä tästä opittiin: enää ei lasketa koiraa hetkeksikään pihalle ilman valvontaa, ja ensi kesänä rakennetaan sellainen panssariaita tuohon talon ympärille, että ei mene yli eikä ali eikä läpi.

Kaksi karkureissua samana päivänä. Minulle se tarkoitti rämpimistä pimeydessä, sydämen tykytyksiä ja verenpaineen nousua. Martalle se oli ihanaa metsästystä, jäljestämistä ja juoksemista. Mutta seuraavana aamuna meitä molempia väsytti ihan mahdottomasti.

Pienin mutta kovaäänisin

Mukavaa, kun on ollut lämmin syksy. Martan kanssa ollaan tehty pitkiä lenkkejä ihan varastoon asti, sillä kohta alkaa talvi ja ulkoilut jäävät lyhyiksi pyrähdyksiksi. Huomaa kyllä, miten Martta inhoaa kylmää. Muutamana iltana, kun on ilma ollut pakkasen puolella, on Martan huumori loppunut varttitunnin kävelyn jälkeen. Sitten on koiran olemus muuttunut närkästyneeksi ja mieliala itsesäälin puolelle. "Pientä koiraraukkaa täällä kylmässä palellutetaan ja väkisin narussa viedään". Onneksi tuohon PoKsin hallille ei ole meiltä kuin reilun kilometrin matka, joten kylmemmälläkin kelillä päästään kulkemaan näppärästi treeneihin. Tosin, kovilla pakkasilla tuokin matka on Martalle mahdoton. Täytynee tänä talvena opettaa se kulkemaan tossut jalassa ja kokopuku päällä.

Näillä syksyisillä viileillä keleillä ollaan tehty tunnin kävelylenkki ennen agilitytreeniä. Hankalaa vaan, kun koira ennättää jäähtyä ennen kun varsinaiset treenit sitten alkavat. Martta käyttäytyy hallilla huonosti: ei osaa hiljaa odottaa omaa vuoroaan, eikä varsinkaan sitä aikaa, kun rataa rakennetaan ja rataan tutustutaan. Pieni koira räkyttää lakkaamatta, ja räkytys saa treenikaverit hermostumaan. Niinpä olen joutunut viemään Martan ulos radan rakentamisen ajaksi. Nyt yritän miettiä ratkaisua tähän ongelmaan. Kuinka saan haukkumisen loppumaan? Tilasin kevythäkin, jonka voin kantaa hallille mukaan. Kotiolossa Martta on häkissä ihan hiljaa. Ja hallillakin se on hiljaa, silloin kun siellä ei ole muita. Niinpä sitä voi kouluttaa vain ns. tosi tilanteessa, mutta yhtälö tuntuu mahdottomalta, kun treeneissä pitäisi myös osallistua eikä pelkästään säätää oman koiran kanssa. Ensi viikolla pitäisi kevythäkin saapua, joten aloitetaan sen kanssa ensin kotioloissa. Naksutinkin on löytynyt (hävisi viime kesänä keittiöremontin yhteydessä), joten otetaan se käyttöön pitkästä aikaa. On niin huvittavaa, miten huonosti koira käyttäytyy silloin, kun on muita paikalla. Joskus ihan naurattaa, kun miettii, miten huonon kuvan se osaakin antaa itsestään vieraille ihmisille: haukkuu, murisee, hyppii, eikä yleensä halua edes tutustua vieraisiin. Mutta sitten kun ympärillä on vain tuttuja ihmisiä, niin koira käyttäytyy oikein mallikkaasti. Uskokaa vaan, tekin, jotka olette nähneet pelkästään Martan huonot puolet. Kyllä sitä on koulutettu, tai ainakaan ei voida yrittämisestä minua syyttää. Erilaisia konsteja on kokeiltu ja moni asia on käytöksessä korjaantunut. Mutta tuntuu, että tuo haukkuminen on tämän kesän ja syksyn aikana lisääntynyt.

Johtuuko tuo huono käyttäytyminen koiran epävarmuudesta? Kun joudun jättämään sen esim. hallilla yksin, niin kokeeko se tilanteen niin pelottavaksi, että haukkuminen alkaa? Olen yrittänyt selvittää, miten haukkumisen saa opetettua pois, mutta selkeään menetelmään en ole vielä törmännyt. Sen sijaan törmään paheksuviin katseisiin ja ylimielisiin kommentteihin. Apua ei vaan tunnu löytyvän. Seuraavaksi siis kokeilen sitä häkkiä. Kunhan se kokee täällä kotona häkin ensin turvalliseksi ja mukavaksi paikaksi, niin otan häkin mukaan treeneihin. Mutta mikäli haukkuminen jatkuu treeneissä häkistä huolimatta, niin sitten täytyy miettiä uutta ratkaisua.

Eilen käväistiin pikaisesti koirapuistossa. Voi sitä räksytyksen määrää! Martta aloittaa räkyttämisen heti, kun tullaan aidan sisäpuolelle, vaikkei näkisi vielä yhtään koiraa. Se on niin kuin räkyttämistä varmuuden vuoksi. Ei jää kenellekään epäselväksi, että täältä tulee se suurin peto. Kaikki koirat on siellä räkytettävä, samoin ihmiset. Muuten osaa kyllä olla koirapuistossakin ihan kunnolla, eli ei haasta riitaa. Mutta ei myöskään hakeudu uusien tuttavuuksien pariin, vaan enimmäkseen seisoskelee minun jalkojen juuressa ja syöksyy siitä räkyttämään uusia tulijoita. Niinpä ei olla tuota koirapuistoilua niin hirveästi harrastettu, mutta silloin tällöin käydään Martan stressikynnystä kokeilemassa. Eilen käveltiin joen rantaa pitkin kotiin. Ilma oli juuri mennyt pakkasen puolelle ja joelta puhalsi melkoinen myötätuuli. Oli pimeää, liukasta ja loppumatka kynnettiin melkoisessa vesisateessa. Martta oli ihan mahdottoman rapainen, märkä ja kylmissään, kun vihdoin päästiin kotiin. Olipa se onnellisen näköinen, kun tassupesun ja pyyhekuivauksen jälkeen pääsi lämpimään sohvannurkkaan nukkumaan.

Tänään tehtiin päivälenkki Kuhasalossa. Annoin Martan kulkea irti, mutta mokoma syöksyi räkyttämään vastaantulevat ihmiset. Meidän normilenkeillä ei reagoi ihmisiin ollenkaan, mutta en tiedä mikä sitä riivasi, kun nyt piti kaikki liikkuva räkyttää. Voi olla, että Remu-ranskiksen mukanaolo sai sen taas käymään ylikierroksilla. Onneksi muita kulkijoita ei ollut kuin pari, joten saatiin kävellä lenkki rauhassa. Martta juoksi höpelön lailla pitkin metsää. Mukavasti pysyi lähietäisyydellä koko ajan. Paitsi että yhden kerran hävisi metsään. Odoteltiin ja vihelleltiin muutama minuutti, ja kohta maastonakki tulikin vauhdilla paikalle. On se vaan niin tyytyväisen näköinen, kun saa juosta metsässä. Siinä hommassa se vaan on niin omimmillaan: silmät loistaa ja jalat vipeltää.

Iltalenkki tehtiin hallille. Ketään muita ei ollut treenaamassa, niinpä tehtiin tokoa, pitkästä aikaa. Martalla oli hirmuinen into tehdä. Seuraaminen oli tänään huippua. Tehtiin jo hieman pidempiä pätkiä, ja hienosti säilyi kontakti ja ilo. Luoksetulo meni paremmin kuin viimeksi. Nyt Martta ampaisi sellaista vauhtia. Huvittavan näköistä on, kun Martta kääntyy perusasentoon jo metri ennen kuin on kohdalla. Eli kääntyy, istuu ja siitä sitten peruuttaa sivulle oikealle paikalle. Mutta intoa tekemiseen on niin paljon, että en voinut kuin nauraa. Liikkeestä maahan meni tänään huipusti. Myös liikkeestä pysähtyminen onnistui, kun tajusin "seis"-käskyn sijasta sanoa "odota". Tehtiin myös hieman kaukokäskyjä parin metrin välimatkalla. Alkuun ei seisomaan nousu meinannut onnistua, vaan käveli aina minua kohti. Muutamien toistojen jälkeen sekin sujui. Olin niin ylpeä pienestä otuksesta! Yksi Martan mielestä hauskimmista jutuista on merkille meno. Niinpä tehtiin sitäkin välillä, ja siitä vielä vasemmalle-käskyä, niin koiran vireystaso säilyi hienosti yli puolen tunnin treenit. Lopuksi tehtiin vähän agiakin. Siis tosi vähän. Treenattiin vähän keppejä niin, että Martta suorittaa ne suht' itsenäisesti. Ja nekin meni paremmin kuin koskaan. Huomasin kyllä, että me tarvittaisiin ehdottomasti treenikavereita tokoon. Kun me treenataan kahdestaan, niin kaikki menee niin huipusti. Martta tarvitsee häiriötä ja minä tarvitsen jonkun sanomaan, että menikö se oikeasti ihan niin hyvin. Pääasia oli tänään, että meillä molemmilla oli tosi hauskaa. Kotimatkalla Martta tarjosi koko ajan mielettömän hyvää seuraamista. Kylläpä namuja kului meidän iltalenkillä.

Kotimatkan päätteeksi saatiin vähän jännitystä elämään: Meitä odotti kolme rusakkoa. Martta oli irti ja mokoma huomasi rusakot ennen minua. Oikeastaan koira oli ihan hölmistynyt, kun kolme pupua vain jökötti paikoillaan muutaman metrin päässä. Kun ensimmäinen sitten ampaisi liikkeelle, niin silloin alkoi tapahtua. Minä jo mielessäni kirosin, että tähän se meni sitten tämä ilta ja yö, kun koiraa tuolta pimeästä metsästä etsitään. Kaksi pupua hävisi talojen pihoihin ja Martta lähti jahtaamaan kolmatta, joka pinkoi pitkin pururataa. Mutta kun katulampun valokiila päättyi, niin Marttakin pysähtyi. Onneksi oli vielä muutama lihapullan pala taskussa, ja niin se ahne pieni koira tuli vauhdilla kun kutsuin. Niinpä pääsimme turvallisesti kotiin ja hyvä mieli säilyi molemmilla.

Agilitytreenit vaihtui tokoiluun

Tänään suunnattiin intoa puhkuen agilitytreeneihin. Huomasin, että Marttakin ymmärsi, minne ollaan menossa. Töppöjalat viputtivat sellaista tahtia, kun lähdettiin kävelemään kohti hallia. Mutta hallin ovi olikin lukossa eikä päästy treenaamaan. Martta vinkui oven takana erittäin vaativasti: "avaa nyt just se ovi, mie haluun!" Mutta ovi vaan pysyi kiinni. Koira vaikutti niin innokkaalta, että ajattelin treenata vähän tokoa hallin pihassa.

Kylläpä huomasi, että on tokoilu jäänyt viime aikoina vähemmälle. Piti aloittaa niin helpoista liikkeistä, eikä nekään meinannut onnistua. Koira oli kyllä innokas, mutta välillä näytti siltä, että mitähän tuo oikein käskyttää, en ymmärrä. Paikallamakuu oli tänään ihan kamalaa. Maahan meno kyllä onnistui, mutta että siinä kylmässä maassa olisi pitänyt maata pitempään, niin ei Marttaa oikein huvittanut. Tai oikeastaan paikallanmakuu onnistui niin pitkään, kunnes minä lähdin kävelemään kohti, niin jo nousi koira istumaan. Tätä sitten jankattiin niin pitkään, ettei kummallakaan ollut enää kivaa. Ainoa mikä tänään onnistui hyvin, oli seuraaminen. Tehtiin vain pienen pieniä, muutaman metrin seuraamispätkiä ja käännöksiä, ja niissä Martta loisti. Mikä into ja kontakti! Seuraaminen taitaakin olla ainoa asia, mitä ollaan treenattu kävelylenkkien ohessa.

Kotipihassa sitten istuttelin kukkasipuleita. Ja toki minulla oli Martta seurana. Alkoi jo tulla hämärä ja Marttakin kyllästyi, kun en mitään ohjelmaa sille kehitellyt. Huomasin, että oli hyökännyt jonkun kaarnan palan tai vanhan muovisen kukkapurkin kimppuun ja juoksi ympäri pihaa saalistaan ravistellen. Mutta sitten huomasin, että saalis olikin minun kukkasipulipussi. Saipahan krookuksen mukulat kyytiä, oli se niille varmaan sellainen shokkihoito, että näinköhän uskaltavat kukkia ollenkaan ensi keväänä. Martta yritti varastaa kukkasipuleita heti kun vaan silmä vältti. Asettelin nimittäin sipulit ensin mullan päälle ja rupesin niitä sitten upottamaan multaan. Martan huumoria oli, että ensin seisoskeli siinä vieressä muina miehinä, kunnes salaman nopeasti nappasi sipulin ja alkoi viskoa sitä pitkin nurmikkoa. Ensi keväänä nähdään, miten monta kukkaa sieltä ylipäätänsä nousee. Ja mistäpäin pihaa ne nousee :)

Hassu pieni otus

Nyt tuli syksy. Etuoven alle pesän tehneet ampiaiset ovat kuolleet tai ainakin muuttaneet muualle, joten aloitimme taas etuoven käyttämisen. Koko kesän olemme pääasiassa kulkeneet takaovesta, etenkin sen jälkeen, kun Martta sai ampiaisenpistoja. Etuoven käytön uudelleen aloitus ei sitten sujunutkaan Martan kanssa niin kuin olin suunnitellut. Pienellä koiralla on suuri muisti. Ensin ei suostunut ollenkaan kulkemaan etuovesta. Ei sisään eikä ulos. Pikku hiljaa ulosmeno jo onnistuu, vaikkakin edelleen ovesta rynnätään ja luikahdetaan vauhdilla. Sisään ei sitten ovesta omin jaloin tulla. Ennen ulkorappusia tappijalat iskeytyvät maahan ja neliveto muuttuu nelijarruksi. Ei auta kuin ottaa pötkylä kainaloon ja kantaa sisään. Viikko ollaan jo opeteltu etuovesta kulkemista eikä ainuttakaan ampiaista olla nähty. Mutta nähtävästi ampiaisen pisto takapuolessa tuntuu edelleen. On yritetty hyvällä ja pahalla, mutta ei suostu kulkemaan ovesta, ei sitten millään. Nyt ollaan otettu sitten sellainen taktiikka, että ovesta kuljetaan ilman mitään hössötystä. Kun koira jumittaa, niin se vaan ilman mitään sen kummempaa teatteria nostetaan syliin ja kannetaan. Aivan kuin se olisi tarkoituskin, että raput mennään "hissillä". Katsotaan, miten pitkään piikin muisto takalistossa kestää.

Tänään alkoi syysloma ja niinpä juhlin sitä haravoimalla pihaa. Martta oli, totta kai, minun seurana pihassa. Ensin pitkän aikaa innokkaana hupelsi ympäri pihaa, nähtävästi kissan, rusakon, oravan tai jonkun muun elikon hajujen perässä. Koko piha tuli kierrettyä moneen kertaan ristiin rastiin, nenä maassa ja häntä viuhuen. Sitten oli hajut selvästi  haisteltu, ja alkoi seisoskelemaan minun lähellä sen näköisenä, että täällä on tylsää ja kylmää. Oli hyvin närkästyneen näköinen, kun minä vain haravoin, enkä keksinyt pienelle koiraraukalle mitään tekemistä. Aikansa kun oli siinä minun ympärillä kylmissään värjötellyt, päätti alkaa viihdyttää itseään. Niinpä keksi aloittaa kuopan kaivamisen leikkimökin nurkalle. Tohkeissaan kaivoi ja kaivoi. Ja mitä pitempään kaivoi, sitä suurempi oli kaivamisen kiihko. Sain pitkän aikaa haravoida ihan rauhassa, ja seurasin sivusilmällä koiran kaivamista. Tulihan se sitten lopulta kaivamisellekin loppu, ja alkoi taas pyöriä siinä minun ympärillä tylsistyneenä. Kun sitten lopulta tultiin sisälle, en ensin tajunnut mikä multaräpylä sieltä tuli minun mukana. Kunnes näin lattialla liejuisia tassunjälkiä. Koira taas kainaloon ja tassupesulle. Mikä määrä voikaan multaa mahtua pienen koiran pieneen tassuun?! Kaikki varpaanvälit sellaisessa määrässä multasavimömmössä! Tassuja sai kotvasen aikaa liotella, ennen kuin kaikki multahippuset ja savipaakut irtosivat. Miten tuo hassu otus oli saanut takatassujenkin varpaanvälit sellaiseen multamäärään? Liekö kaivanut välillä takajaloillaankin.

Iltalenkillä tuntui jo syksyn kirpakka keli meidän molempien nenään. Lenkin jälkeen Martta näytti niin onnelliselta, kun sai maata takkatulen lämmössä. Makaa takkatulen loimussa niin pitkään kun sitä riittää. Sen jälkeen siirtyy sohvalle makaamaan. Ja kohta sitten yöunille  peiton alle. Ollaan Martan kanssa samanlaisia: mitä lämpimämpää, sen parempaa. Ei meitä ole luotu elämään täällä pakkasissa. Mutta on se taas talvi yritettävä sinnitellä, meidän molempien.

Nyt on sitten luonne testattu!

Tänään sitten testattiin Martan luonne. Luonnetestiin osallistuttiin lähinnä mielenkiinnosta ja uuden kokemuksen takia. En osannut oikein odottaa luonnetestiltä mitään etukäteen. Olin kyllä lukenut säännöt ja ohjeet, sekä katsonut YouTubesta pari pätkää, miltä homma käytännössä näyttää.

Mentiin testipaikalle hyvissä ajoin, kun arvelin katsoa parin koiran testausta omaa vuoroa odotellessa. Oli kyllä mielenkiintoista, kun koirat vielä sattuivat olemaan hyvin erilaisia käytökseltään: pari belgianpaimenkoiraa ja yksi rhodesiankoira. Kun näin luonnetestauksen "livenä", ymmärsin, että Martta tulee paineistumaan siinä aika tavalla.

Martalla oli tänään sellainen kipakka päivä aamusta asti. Huomasin sen jo aamulenkillä, kun tuntui, että koiralla on energiaa ja säpäkkyyttä useamman koiran tarpeeksi. Kun tultiin testauspaikalle, käytin Martan metsässä kävelemässä, mutta en saanut koiraa siellä rauhoittumaan. Martta on uusissa paikoissa jännittynyt ja energinen. Metsäpoluilla kävellessä rauhoittuu yleensä nuuhkimaan, mutta nyt vaan riuhtoi menemään ja pyrki koko ajan takaisin autolle päin. Ennen testiä Martta joutui odottamaan autossa reilun tunnin, joten oli edelleen säpäkällä tuulella, vaikka teinkin reilun rauhoittavan kävelyn ennen testin alkua.

Mutta sitten itse testiin.

Ensimmäisenä oli tuomarin tervehtiminen ja luoksepäästävyys. Marttaa ei kiinnostanut tuomareitten tervehtiminen: ei mennyt oma-aloitteisesti tuomarin luokse eikä puolipakollakaan. Koki tuomarit uhkaavina ja haukkui vain minun selän takana. Tuomari otti Martan hihnan ja käveli Martan kanssa pienen lenkin. Aluksi ei olisi millään halunnut lähteä minun luota, mutta kun pääsi kauemmaksi, niin kulki sopuisasti. Kauempana tuomari sai rapsuteltua Marttaa, vaikka selvästi Martta yritti väistää. Ja kyllä sillä sitten oli kiire takaisin minun luokse. Sitten testattiin taisteluhalua. Tuomari toi erilaisia leluja, joiden kanssa Martan olisi pitänyt leikkiä. Koska Martta oli jo todennut tuomarit uhkaavina, niin leikkiminen ei kiinnostanut. Sen jälkeen minä yritin leikittää Marttaa, että olisi edes johonkin leluun iskenyt hampaansa, mutta ei kiinnostanut Marttaa yhtään koko touhu. Ei tehnyt elettäkään, että olisi tarttunut mihinkään tarjottuun leluun.

Seuraavaksi oli vuorossa kelkka. Siinä minun oli määrä seisoa kuin patsas ja tuijottaa suoraan eteenpäin kohti tulevaa kelkkaa. Kelkassa oli ihmisen hahmoon tehty nukke, ja kelkkaa vedettiin köydellä sykäyksittäin kohti minua ja lopulta se pysähtyi minun vierelle. Kun kelkka alkoi tulla kohti, Martta tuli minun jalkoihin ja katseli aivan muualle. Martta käyttäyi siten, ettei halunnut huomata koko kelkkaa. "Ei voi vähempää kiinnostaa tämä touhu", tuumi Martta. Mutta kun kelkka alkoi jo olla lähellä, niin sitten rupesi haukkumaan kelkkaa. Kun kelkka pysähtyi minun kohdalle, Martta haukkui puolen metrin päässä eikä haukkumisesta meinannut tulla loppua. Kun minä sitten käännyin kohti kelkkaa ja mentiin kelkan toiselle puolelle, haukku loppui ja uskaltautui nuuhkimaan mokomaa rohjaketta.

Kelkan jälkeen käveltiin Martan kanssa eteenpäin ja meitä vastaan tuli uhkaavasti käyttäytyvä henkilö keppiä huitoen. Martta puolusti minua terävästi haukkuen, mutta kun uhkaava henkilö tuli lähemmäksi, niin Martta siirtyi haukkumaan minun taakse ja olisi halunnut paeta tilanteesta. Palautui kuitenkin nopeasti, kun uhkaava henkilö muuttui taas ystävälliseksi.

Sitten käveltiin seinän viertä pitkin, kun nurkan kohdalla ollessamme sieltä ponnahti yllättäen jätesäkki. Toki sitä Martta säikähti. Käveltiin sama pätkä uudelleen ilman mitään yllätystä, ja Martta käveli nätisti ohitse ilman pelkoa. Kun jatkettiin matkaa, niin meidän takana tuli rämisevä tynnyri, jonka Martta heti huomasi ja väisti. Takaisin tullessa Martta uskaltautui hyvin nopeasti tutkimaan tynnyriä sekä jätesäkkiä, eli palautui jännittävistä asioista nopeasti.

Sen jälkeen minut vietiin pimeään huoneeseen ja Martta jäi tuomarin kanssa ulkopuolelle. Minut istutettiin huoneen toisessa päässä olevaan tuoliin ja Martta tuotiin sisään. Martan olisi pitänyt rohkeasti etsiä minut huoneesta ja tulla luokse, mutta koira jähmettyi ovelle niille sijoilleen. Tuomarit seisoivat oven luona, joten Martta suhtautui hyvin epävarmasti koko tilanteeseen. Vasta kun kutsuin sitä useita kertoja, uskaltautui hiipimällä pikku hiljaa tulla minun luokse. Oli yllättävä nähdä, miten epävarmasti koira käyttäytyi. Minua melkein rupesi naurattamaan, kun näin Martan hiipivän kuin kissa pikku hiljaa minun luokse. Pimeä tila pelotti Marttaa totisesti.

Pimeän huoneen jälkeen mentiin takaisin ulos. Martta laitettiin seinässä olevaan naruun kiinni ja minun piti poistua nurkan taakse. Sen jälkeen Marttaa kohti tuli uhkaava henkilö keppiä huitoen. Martta puolusti itseään erittäin mallikkaasti. Ja kun uhkaava henkilö muuttui taas ystävälliseksi, niin Martta palautui nopeasti ja antoi silittää itseään.

Viimeisenä kokeena oli laukaisuvarmuus. Käveltiin Martan kanssa, kun kuului ensimmäinen laukaisu. Martta ei ollut millänsäkään. Sen jälkeen pysähdyttiin ja tuli toinen laukaisu. Martta seisoi ja katseli, mutta ei osoittanut mitään pelon tai arkuuden merkkejä.

Lopputulos eli tuomareiden arvio oli seuraavanlainen:

Toimintakyky : Pieni (-1), -15 pistettä
Terävyys: Kohtuullinen ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua (+3), +3 pistettä
Puolustushalu: Kohtuullinen, hillitty (+3), +3 pistettä
Taisteluhalu: Riittämätön (-2), -20 pistettä
Hermorakenne: Hieman rauhaton (+1), +35 pistettä
Temperamentti: Kohtuullisen vilkas (+2), +30 pistettä
Kovuus: Hieman pehmeä (+1), +8 pistettä
Luoksepäästävyys: Luoksepäästävä, hieman pidättyväinen (+1), +30 pistettä
Laukauspelottomuus: Laukausvarma

Loppupisteet 74 pistettä.

Tuomarien antamassa suullisessa loppuarvioinnissa todettiin mm., että koiran pidättyvyys vieraita ihmisiä kohtaan on sellainen luonteenpiirre, jota on hankala lähteä korjaamaan. Todettiin myös, että Martta tukeutuu minuun todella paljon. Kun minä en ole paikalla, niin koira ei osaa itsenäisesti toimia. Positiivista on se, että vaikka Martta selvästi paineistui aika tavalla, niin se ei kertaakaan osoittanut minkäänlaisia aggressiivisuuden merkkejä.

Tiedoksi, että luonnetestin maksimipisteet on +300. Jokainen osa-alue arvioidaan asteikolla (+3) - (-3), mutta osa-alueilla on vielä eri kertoimet, jonka mukaan pisteet lasketaan. Luonnetestiä ei voi uusia, paitsi jos pisteet jää alle 75. Eli meillä meni sen verran heikosti, että voidaan testi uusia. Mutta kun varsinaista tarvetta testin suorittamiseen meillä ei ole, niin tuskin sitä lähdetään uusimaan. Pisteitä vähensi nimenomaan Martan toimintakyky ja taisteluhalu. Martan pidättyvyys esti taistelutahdon esilletulon ja minussa "roikkuminen" pienentää koiran toimintakykyä. Muut osa-alueet menivät ihan hyvin.

Kaiken kaikkiaan olin päivään tyytyväinen. Oli äärettömän mielenkiintoista nähdä, miten Martta toimi yllättävissä ja vieraissa tilanteissa. Toki olin tietoinen Martan pidättyvyydestä, mutta se, miten vahvasti koira kieltäytyi tutustamasta uusiin ihmisiin tuli jollakin tavalla yllätyksenä. Yllätys oli myös se, miten riippuvainen Martta on minusta. Tukeutuu minuun joka tilanteessa, ja miten sillä on vaikeuksia tehdä omia ratkaisuja.

Luonnetestistä sain kuvattua digikameralla pätkiä, jotka ovat melko huonolaatuisia. Laitoin pätkät kuitenkin galleriaan, joten sieltä voi käydä niitä kurkkimassa. Laatu on tosiaan heikkoa, mutta kyllä niistä luonnetestin idea selviää.

Joka tapauksessa, vaikka luonnetestin pisteet jäivät vähäisiksi, on Martta meidän perheessä paras mahdollinen koira. Arkielämässä koira toimii moitteettomasti ja on minulle mitä parhain harrastuskoira mm. agilityyn ja tokoiluun. Ja lisäksi kaikkien perheenjäsenten lenkkikaveri ja seuralainen. Ja tietysti perheen paras herkkujen kerjääjä. Tuomarit sanoivat Marttaa hieman tosikoksi, mutta kotioloissa tuo karvainen kaveri on melkoinen veijari.

Agilitytreenit Kuopiossa

Viime sunnuntaina oltiin Martan kanssa ensimmäistä kertaa ACE:lla treenaamassa. Tarkoitus olisi nyt käydä kerran kuussa hakemassa Kuopiosta oppia agilityyn. Meitä on viiden henkilön (ja koiran) porukka ja kuljemme Kuopioon kimppakyydeillä. Tällä kertaa kaksi ryhmäläistä oli jo valmiiksi Kuopiossa, joten meitä oli kolmen kopla samassa autossa. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun Martta matkusti autossa vieraiden koirien kanssa. Onneksi oma häkki mahtui mukaan, ja kun siihen laitettiin hieman näkösuojaa, niin Martta matkusti ihan nätisti. Jännitin myös, miten Martta käyttäytyy vieraassa hallissa ja keinonurmella. Tuo pikku koira yllätti minut taas. Taidan jännittää ihan turhaan, sillä koira osaa kyllä käyttäytyä (itsestäni en aina ole niin varma :) ).

Kun meille esiteltiin harjoitusrata, niin ensimmäinen tunne oli, että nyt olen pahasti väärässä paikassa. Rata oli niin vaikea, että missään treeneissä ei ole lähimainkaan noin vaikeaa rataa tehty. Mutta saimme tutustua rataan rauhassa ja sen jälkeen se käytiin vielä yksityiskohtaisesti läpi ja annettiin hyvät ohjeet, miten koiraa ohjataan missäkin kohdassa.

En olisi ikipäivänä uskonut Martan ja minun suorituvan radasta edes kohtuullisesti. Olin niin onnellinen Martan innokkuudesta, keskittymisestä ja osaamisesta. Ja kun huomasin, miten etevä koira on, niin se innokkuus tarttui minuunkin eikä koiraa tarvinnut jännittää. Mielestäni meillä meni treenit yliodotusten ja paremmin kuin me oikeasti osataan. Sain todella paljon hyviä neuvoja ja ohjeita ohjata Marttaa. Kaikkein tärkein ohje (ja minulle vaikein) oli se, että Marttaa ei ohjata äänellä vaan pelkästään kehonkielellä. Tähän asti olen käyttänyt todella paljon erilaisia käskyjä, kehuja sekä ylimääräistä lässytystä. Nyt sain minä käskyn olla ihan hiljaa. Kylläpä se olikin vaikeaa! Mutta kun huomasin, miten koira alkoi toimia kuin ajatus sen jälkeen, kun suljin suuni, niin johan oli helppoa. Nyt on vaan opeteltava käsien paikkaa, hartialinjaa, katseen suuntaa ynnä muuta, millä Marttaa ohjataan. Saatiin myös keppiharjoitteluun hyviä vinkkejä. Marttahan osaa kepit, mutta motivaatio ei meinaa riittää. Mutta kunhan kokeillaan uusia harjoitteluvinkkejä, niin ehkäpä sitten.

Martta käyttäytyi ACE:n hallissa todella rauhallisesti. Ei mitään vinkumista tai haukkumista, eikä edes tekonurmen ihmettelyä. En tiedä, oliko kaikki vain niin uutta, että ei enää energia riittänyt ylimääräiseen hötkyilyyn. Sehän nähdään sitten jatkossa. Vai voisiko olla niin, että koira alkaa aikuistua ja turhat pöhköilyt vähenee. Ei olla vielä kertaakaan treenattu "omassa" eli Poksin hallissa. Halli on epävirallisesti jo otettu käyttöön, vaikka ovet ja pohjaksi tuleva kivituhka puuttuvat. Meidän ensimmäinen hallivuoro sattui juuri viime sunnuntaille kun oltiin ACE:lla. On kyllä kerrassaan luksusta, kun halli on reilun kilometrin päässä kotoa. Miten sopiva alkulämmittely ja loppuverryttely, kun kävellään metsän halki treeneihin.

Nyt on ollut niin sateisia kelejä ja illat jo niin pimeitä, että tokoilu on jäänyt vähemmälle. Martta olisi kyllä aina innokkaasti menossa lenkin varrella oleville hiekkakentille, missä ollaan treenattu, mutta eihän siellä pimeydessä näe, eikä märässä huvita talsia. Sen sijaan olen alkanut palkkaamaan Marttaa aina kun lenkillä irti ollessaan tarjoaa itse hyvää kontaktia ja seuraamista. Niinpä siitä on tullut Martalle selvästi sellainen kiva juttu, että meinaa namut loppua taskusta hyvin nopeasti. Aluksi palkkasin aina kun tuli jommalle kummalle sivulle seuraamaan. Tänään jätin palkkaamisen pois, jos jäi oikealle puolelle. Koira ei olekaan mikään tyhmä, vaan siirtyi nopeasti vasemmalle puolelle ja erittäin hyvällä kontaktilla. Samoin aluksi kulki ehkä hieman liian jäljessä. Niinpä olen alkanut palkkaamaan ainoastaan, jos seuraa oikeassa kohdassa. Joskus kyllästyy, kun palkkaa ei tulekaan heti, kun asento on liian takana. Mutta tänään seuraaminen oli kerrassaan huippua. Iltalenkki venyi melkoisesti, kun tuolla lenkkipolulla tehtiin käännöksiä, pysähdyksiä ja seuraamista eri nopeuksissa. Ja Martta esitti minulle parastaan. Oli kerrassaan liikuttavaa, miten innokkaasti koira seurasi. Ja tehtiin jo melko pitkiäkin pätkiä. Ja vaikka annoin koiralle vapautuskäskyn, niin ei olisi millään malttanut lopettaa. On tainnut tokoilutauko tehdä hyvää.

Iltalenkillä tänään käveltiin PoKsin hallin ohi. Sielläpä ei ollutkaan ketään treenaamassa, niin käytettiin heti tilaisuus hyödyksi. Käytiin ehkä noin 15 minuuttia tekemässä keppejä sekä muutamia hyppykuvioita, joita tehtiin ACE:lla. Martta oli nyt ensimmäistä kertaa PoKsin hallissa ja menipä se hajujen nuuhkimiseksi. Ei meinannut tulla keskittymisestä mitään, mutta saatiin kuitenkin muutamat hyvät kepit tehtyä, ja hyppykuviotkin onnistui lopulta.

Möllit radalla

Tänään jäi omat agilitytreenit väliin, kun osallistuttiin Agilityurheilijoiden möllikisaan. Etukäteen jännitin lähinnä sitä, että Martta ei ole koskaan tehnyt agilityä hallissa. Ja kun ympärillä on paljon vieraita koiria, niin malttaako Martta keskittyä rataan. Ilmoittauduttiin vain alokasrataan, kun en yhtään tiennyt, mitä tuleman pitää.

Alokasrata oli mukavan helppo möllirata. Ainoa vaikeus oli saada Martta istumaan ja odottamaan lähtölupaa. Siihen sattui seuraava koirakko tulemaan hieman liian lähelle odottamaan omaa vuoroa, joten Martan huomio kiinnittyi toiseen koiraan. Mutta kun koira meni kauemmaksi, niin Marttakin malttoi keskittyä paremmin. Alokasrata meni meiltä hienosti. Ei yhtään virhettä eikä muutakaan kohellusta. Tultiin kakkosiksi. Hävittiin ainoastaan ajalla, vaikka Martta ei kyllä hidastellutkaan radalla. Olin kyllä äärettömän tyytyväinen meidän molempien suoritukseen.

Tästä sitten innostuneena ilmoittauduin vielä 1-luokan radalle. Siellä tietysti kepit aiheuttivat jännitystä. Rata ei onneksi ollut niin vaikea kuin olin kuvitellut. Muutama hankalampi ohjauskuvio, mutta ei sen ihmeempää. Lisäksi radalle tuli lisää kepit ja rengas. Kun otin Martan autosta ennen toista rataa, niin huomasin, että koira kävi ihan ylikierroksilla. Energiaa oli kuin pienessä kylässä. Ja hauskinta oli, että kiskoi kohti hallia, joten selvästi oli intoa radalle. Meidän vuoro sitten tulikin yllättävän pian. Martta kävi ihan kuumana ja minä olin jännityksestä kankeana. Ei oikein hyvä yhdistelmä radan suorittamiseen. Ja pieleen meni heti lähdöstä alkaen. En saanut Marttaa rauhoittumaan ennen starttia, enkä saanut sitä istumaan ja odottamaan lähtölupaa. Niinpä siinä sitten kävi, että koira ennakoi lähdön ennen kuin minä ennätin asemiin ja niin jäin heti jälkeen. Martta sähelsi ihan omiaan eikä ollut ollenkaan kuulolla. Yleensä putkeenmeno ei ole mikään ongelma, mutta nyt puomi veti kuin magneetti puoleensa. Sähläysten kautta sain Martan putkeen ja siitä puomille. Koiralla oli hillitön vauhti ja halu edetä nopeasti. Toinen melkoinen sähellys tuli kepeillä. En saanut Marttaa kuulolle ennen keppejä, joten tarjoutui aloittamaan väärältä puolelta parikin kertaa, ennen kuin sain aloituksen kohdalleen. Olin varma, että meidät oli jo hylätty tässä vaiheessa, kun sähellystä oli tullut jo roimasti. Mutta miten hienosti se ne kepit sitten menikin! Olin niiiin yllättynyt ja ylpeä. Loppu rata mentiin melkein ilman kommelluksia. Viimeisen esteen Martta pelasti itse. Oli jo menossa ohi, kunnes jostakin syytä korjasi tilanteen itse ja hyppäsi esteen. Tähän ei minulla ollut mitään osaa eikä arpaa. Olin itse niin pahasti myöhässä koko tilanteessa, mutta onneksi minulla on viisas koira. Alkoi jo tuntua siltä, että koira olisi mennyt radan paremmin ilman minua ja minun sössimisiä. Radan loputtua en edelleenkään tiennyt oliko meidän hylätty vai ei. Sellaista säätämistä se oli, että hylkäyskin olisi ollut ihan oikeutettua. Mutta ei tullut hylkäystä, vaan sijoituttiin tässäkin luokassa toiseksi. Virhepisteitä on varmasti tullut roppakaupalla, niistä ei ole minulla vielä mitään tietoa. Tulipahan ainakin hyvää harjoitusta.

Martan innokkuus ja kuumeneminen toisella radalla yllätti minut. Ajattelin, että kun on jo yksi rata takana, niin koira on rauhallinen. Ei ole koskaan treeneissä kuumentunut samalla tavalla. Oliko koira paineistunut uudesta tilanteesta ja se sitten purkautui yliaktiivisena käytöksenä. En tiedä. Täytyy varmaan treeneissä ottaa mukaan enemmän häiriötekijöitä, kuten toisia koira ja ihmisiä radan läheisyyteen. Ja nyt vaan näitä mölliratoja kiertämään, että saadaan rutiinia erilaisiin paikkoihin ja esteisiin.

Ensimmäisestä radasta ei tullut otettua videopätkää, mikä kyllä harmittaa. Se meni sentään ilman kohelluksia. Siitä söhläysradasta videopätkä on, ja se ei olekaan yhtään mairittelevaa katsottavaa. Näkeehän siitä kuitenkin mainiosti omat ohjausvirheensä.

Eilen illalla tein Martan kanssa yli kahden tunnin kävelylenkin. Käytiin myös pikaisesti koirapuistossa, mutta siellä ei ollut kuin yksi koira. Joenrantaa pitkin käveltiin kotiin ja se reitti onkin meidän molempien lempireittejä. Martta olisi halunnut jokaisesta mahdollisesta kohdasta joenrantaan kahlailemaan. Mutta minun mielestä oli aivan liian viileä ilma uimiseen, etenkin kun kotiin oli vielä tunnin kävelymatka sen jälkeen. Otin kameran mukaan, että saan mukavia syyskuvia joenrannasta ja Martasta. Mutta kun sinne asti päästiin, niin alkoi jo olla sen verran hämärää, ettei kuvista tullut juuri mitään.

Ja me vaan treenataan

Viikonloppuna sitten treenattiin kumpanakin päivänä. Lauantaina tokoa ja sunnuntaina agilityä. Ollaan nyt innostuttu tuosta tokoilusta melkein yhtä paljon kuin agilitystä. Me ollaan useana iltana iltalenkin päätteeksi suunnistettu koulun kentälle ja treenattu joitakin tokoliikkeitä. Ja nykyisin Martta suorastaan vetää kentälle päin lenkin päätteeksi, joten siitä olen päätellyt, että taitaa tokoilu olla Martastakin mukavaa.

Lauantaina treenattiin Susannan ja jättiläiskoira Reinon kanssa. Ja taas oltiin eri kentällä, mutta nyt meni jollakin tavalla paremmin. Nuuhkiminen on Martalta vähentynyt selvästi, joten siitä ei tällä kertaa tarvinnut jatkuvasti muistuttaa. Seuraaminen oli jo paljon parempaa kuin aikaisemmin. Koska siihen ei Martalla ole motivaatiota riittänyt, niin olen yrittänyt lisätä motivaatiota erikoisherkulla. Ja se on kyllä tepsinyt. Nyt Martta seuraa pieniä pätkiä hyvässä kontaktissa ja käännöksetkin menee hyvin. Mutta mutta. Itse olen kehitellyt pahoja ohjausvirheitä, jotka täytyy nyt korjata. Ensinnäkin en osaa olla huitomatta käsilläni:  joko näprään nameja taskusta, pyydän Marttaa sivulle taputtamalla samalla reittäni, osoitan alaspäin, kun pyydän koiraa maahan, jne. Toiseksi, kuljen kumarassa, että näkisin koiran. Pienen otuksen kanssa on niin hankalaa, kun ei näe, kulkeeko se siinä sivulla vai takana tai onko perusasento suora. Ja nyt sitten kun kumarrun katsomaan koiraa perusasennossa, niin Martta mokoma peruuttaa taaksepäin ja istua nakottaa 30 cm liian takana. Nämä ongelmat on tulleet siitä, kun treenataan yleensä ihan yksikseen. Ei ole kukaan kertomassa ja korjaamassa, ja niinpä sitten treenataan virheiden kanssa. Mutta nytpä taas Susanna palautti maan pinnalle. Nyt loppuu käsien vatkaaminen ja kumarassa kulkeminen. Helpommin sanottu kuin tehty. Pitäisi varmaan ottaa videopätkää meidän treeneistä, niin näkisi itsekin, miten pöljästi yrittää koiraa ohjata. Vasta kun Susanna väänsi rautalangasta, niin tajusin, että Martta tosiaan tarkkailee minun käsiä enemmän kuin suullisia käskyjä. Kun lopetin käsien heiluttelun, niin pikkukoira oli aluksi ihan ihmeissään. Hoksasi kuitenkin nopeasti mistä on kyse. Perusasennotkin tuli paremmin, kun lopetin kumartelun ja kurkkimisen. Nyt kun muistaisin tämän vielä, kun seuraavan kerran yksiksemme treenaamme.

Entäs sitten jäävät. Ei tule mitään. Niitä ollaan treenattu kovasti ja kehuin Susannallekin, että nyt ne sujuu. Ja sitten: miten voi tuo karvainen kaveri näyttää siltä, ettei ole moisesta hommasta koskaan mitään kuullutkaan. Hiippaili siinä minun perässä sen näköisenä, että onko se "maahan" jotakin syötävää. Minulla alkoi pahasti uskottavuus kärsiä. Kun tehtävää sitten helpotettiin, niin onnistuihan se. Jatkamme siis harjoittelua.

Paikallamakuu onnistui paremmin kuin odotin. Treeneihin tuli myös Unski, joten ensimmäistä kertaa Martalla oli kaksi koirakaveria paikallamakuussa ja toinen koira vielä aivan uusi tuttavuus. Yhden kerran Martta nousi istumaan ja toisen kerran nousi, kun olin palaamassa takaisin koiran luo. Tätäkin harjoittelua jatketaan. Silloin kun treenataan yksikseen, niin eipä nouse ei. Pysyy maassa kuin tatti. Eli tarvitaan vaan lisää harjoittelua erilaisten koirakavereiden kanssa ja eri paikoissa.

Mutta kyllä meillä jotakin onnistui: hyppy ja luoksetulo. Täytyy myöntää, että luoksetuloa ei olla jostakin syystä hirmuisesti treenattu. Se on vaan jollakin tavalla aina unohtunut. Mutta eilen se oli lähes mallisuoritus. Ensimmäisellä kerralla Martta tosin nytkähti hieman eteenpäin, kun kävelin poispäin. Ei kuitenkaan noussut, mutta kuitenkin. Joo, täytyy ottaa tämäkin aktiivisemmin harjoitteluun.

Treenin jälkeen koirat sai juosta vapaasti. Martta antoi kyytiä Unskille, joka välillä käyttäytyi Martan mielestä tungettelevasti. Ja kun Reino intoutui juoksemaan pallo suussa, niin Martalle iski riistavietti ja pinkoi Reinon perässä minkä pienillä tappijaloilla pääsi. Olipa se hassun näköistä.

Agilityä treenattiin sitten sunnuntaina. Vihdoin on esteet saatu jo Kaislakadulle, vaikka halliin ei vielä päästäkään. Meillä on juuri sopiva alkulämmittely- ja loppuverryttelylenkki, kun kävellään kodin ja hallin väliä. Totesin vain, että kenties on hommattava kevythäkki, jonka voin ottaa mukaan. Martta ei millään rauhoitu, kun näkee toisten tekevän rataa. Tänään meitä oli vain kaksi treenaajaa, joten rauhallista ainakin oli treenata. Silti Martta meinasi ottaa välillä pultit, kun Vinski oli radalla. Nyt ulkona haukkuminen ei niin hirmuisesti häiritse, mutta kun ollaan hallissa niin räkytystä ei jaksa kuunnella kukaan. Kun vain saisin aikaiseksi, niin hommaisin sen häkin. Tuntuisi hölmöltä lähteä autolla treeneihin, kun kävellen on matkaa 1,2 km ja autolla tuplasti enemmän. Ei olisi kovinkaan ekologista.

Vaikka meitä oli vain kaksi treenaajaa paikalla, tehtiin silti ihan kunnon rata. Pari kinkkistä kohtaa radassa oli, mutta omasta mielestä onnistuttiin aika hyvin. Nyt ei tosin ollut ketään näkemässä eikä palauttamassa maanpinnalle. Saatiin huseerata ihan niin kuin lystättiin. Kostautuuhan tämäkin tietysti sitten jossakin vaiheessa. Mutta nyt me vaan pidettiin hauskaa. Agilityesteiden ilmestyminen Kaislakadulle kiinnitti monien ohikulkijoiden huomion. Välillä meillä oli katsojia tienvarressa niin, että alkoi tulla suorituspaineita. Ja tokihan Puppiksen piti pöljäillä: kun laskin sen irti ensimmäiselle radalle, niin syöksyi suorinta tietä radan poikki räkyttämään Vinskille. Vinski kun sattui olemaan siinä kohdassa, mihin laitettiin Martan kassi kun tultiin kentälle. Vaikka kassi vaihtoi paikkaa sen jälkeen, niin pieniin aivoihin oli jäänyt muistijälki, että tuolla on kassi. Ja kun tuo kassin vahtiminen on Martan elämän tehtävä, niin agilitytkin jää silloin toiseksi. Ja eikös vaan silloin ollut tienvarressa meidän harjoituksia ihmettelemässä joukko vaihto-opiskelijoita. Niillähän riitti hauskaa yllin kyllin seurata mäyriäisen aivoituksia.

Loppupäivä meni Martalla maatessa. Nähtävästi viikonlopun treenit väsyttivät koiran kunnolla. Mutta kun illalla tehtiin iltalenkki, niin jo oli kiskomassa koulun kentän suuntaan. Jätettiin kuitenkin tältä illalta tokoharjoittelut väliin. Ehkäpä sitten huomenna..

Tokoilusta maan pinnalle

Tänään jätettiin agilitytreenit väliin, koska olisimme joutuneet treenaamaan Martan kanssa ihan vain kahdestaan. Sairastelun jälkeen olen vielä sen verran heikossa kunnossa, että esteitten raahaaminen yksinään ei houkutellut. Sen sijaan mentiin tokotreeneihin Susannan ja Reinon kanssa. Minulla on nyt hirmuinen tokoinnostus eikä se tämän päivän jälkeen yhtään laantunut. Tosin tämän päivän treenit tuntuivat minusta ihan katastrofaalisilta. Ollaanhan me Martan kanssa tokoa treenailtu ihan vain keskenämme. Mutta nyt meidät tai oikeastaan siis minut palautettiin maan pinnalle. Ei taideta näillä taidoilla vielä tänä syksynä mölleihinkään päästä. Kaikki meni niin huonosti, että vaivuin välillä epätoivoon. Miten ikinä opin ohjaamaan koiraa oikein?!

Ensin tehtiin paikallamakuu. Kun me sitä kahdestaan tuossa koulun kentällä treenataan, niin pystyn jättämään Martan ja itse kulkemaan ja hyppelehtimään pitkin kenttää, enkä ole juurikaan tarvinnut palauttaa koiraa takaisin makuulle. Mutta tänään: ei meinannut onnistua ei. Tekikö sitten uusi kenttä ja uudet hajut vai mikä. Ja olihan meillä nyt ensimmäistä kertaa paikallamakuuharjoituksessa koirakaveri, Reino, lisäämässä vaikeusastetta. Tuntuu, että Reinon läsnäolo ei Marttaa kuitenkaan häirinnyt, vaan enemminkin oli kiinnostunut kentän hajuista. Nousi monta kertaa nuuhkimaan. Ja etenkin silloin oli erittäin huolestunut, kun lähdettiin Susannan kanssa kävelemään lenkkipolun suuntaan. Sain palauttaa Marttaa miljoona kertaa paikalleen. Huh, tästä se epätoivo vain sitten paheni treenin edetessä.

Paikallamakuun jälkeen treenattiin liikkeestä maahanmenoa ja pysähtymistä. Minulla on ollut aivan väärä lähestymistapa, oikeastaan ihan mielikuvitukseton  joten nyt aloitetaan sitten ihan uudet harjoitukset. Liikkeestä maahanmenossa Martta ennätti jo kyllästyä koko hommaan. Selvästi ymmärsi, mitä pitää tehdä, mutta tuli sellainen vaihe, että eipä huvittanut. Mutta kun sain koiran innostumaan uudelleen, niin teki pari kertaa ihan hyvin. Samoin seuraamisen harjoittelu aloitetaan uudestaan.
Olen kyllä tehnyt varmaan kaikki mahdolliset virheet ja nyt aloitetaan sitten monta hommaa ihan alusta asti. Sain Susannalta kullanarvoisia ohjeita meidän tokoharjoitteluun.

Iltalenkillä mentiin koulun kentän ohi enkä millään malttanut olla kokeilematta meidän tämän päivän toko-oppeja. Tehtiin paikallamakuu. Laitoin Martan makaamaan lähelle kentän reunaa, ja itse sitten kuljeskelin pitkin pusikoita. Pikku koira makasi paikallaan niin nätisti. Ei edes pienintä yritystä lähteä liikkeelle, kunnes pusikosta loikkasi pienen pieni jänis. Silloin sitä lähdettiin. Onneksi Martta ei päässyt kauas, vaan sain sen kiinni noin kymmenen metrin päässä, kun kadotti jäniksen hajun. Tämähän olikin hyvää harjoitusta: eikun vaan koira takaisin samalle paikalle ja uusi yritys. Nyt kuljin jo kauemmaksi ja pitempiä reittejä pitkin pusikoita, niin silti koirulainen makasi paikallaan, vaikka jäniksen hajut vielä nenässä pyörivät.

Sitten tehtiin liikkeestä maahanmenoja ja pysähdyksiä, ja voi taivas, nehän meni niin hienosti, että olisi pitänyt olla joku videoimassa todistusaineistoa. Seuraamisharjoitukset jätettiin huomisiltaan, sillä minulla itsellä ei ollut oikein fiilistä. Jatkettiin sitten iltalenkkiä normaalisti ja kuvittelenkohan vain, mutta Marttaa oli lenkilläkin paljon helpompi hallita. Pystyin pitämään koko lenkin ajan irti ilman, että tarvitsi karjua sitä jostakin pusikosta riistan perästä. Jos ei tokotreeneistä muuta iloa meille ole, niin jo se, että koiraa pystyy pitämään irti ja se pysyy hallinnassa, niin treenailu kannattaa. Odotan jo innolla huomista, että päästään taas tekemään joitakin pikkuharjoituksia. Niin paljon on vielä treenattavaa.

Riiviö vai terapiakoira?

Heti kun kelit hieman viilenivät, niin koiraan iski mikä lie vimma. Ei meinaa pysyä hallinnassa ulkona lenkkeillessä. Siis irti ollessaan. Lähimetsässä taitaa olla nyt niin paljon rusakon ja muiden otusten hajuja, että ne ovat liikaa riistaviettiselle koiralle. Aikansa se siellä metsässä hutveltaa, mutta tulee kuitenkin jossakin vaiheessa takaisin. Eräänä aamuna koin jo sydämen tykytyksiä melkoisesti, kun aamupissityksellä koira yksinkertaisesti katosi. Yleensä kulkee kiltisti muutaman metrin takana tai edessä, eikä sitä juurikaan ole tarvinnut käskyttää kulkemaan lähellä. Mutta yhtäkkiä huomasin, että eipä näy koiraa missään. Ei auttanut viheltely eikä huutelu. Yritin hyvällä ja pahalla, mutta ei jälkeäkään koirasta. Yleensä sentään kun saa jonkun hajun, niin haukku alkaa. Sen perusteella on helppo jäljittää, missä se Puppis oikein luuraa. Mutta tällä kertaa oli aivan äänetöntä. Kuljin sitten samaa reittiä takaisin ja yritin tähyillä, viuhuuko häntä mustikanvarpujen seassa. Odottavan aika on pitkä, mutta kyllä se aika on paljon pitempi, kun alkaa olla hätä koirasta. Loppujen lopuksi Martta tuli minun luokse polkua pitkin sen näköisenä, että "minne sinä oikein jäit, eikös sitä jatketa tätä aamulenkkiä ollenkaan".  Eihän se koira ennättänyt olla kadoksissa kuin 10 minuuttia, mutta kyllä siinä ennätti pahat ajatukset mielessä kulkea.

Muutaman kerran on sitten irti ollessaan lähtenyt metsään vouhottamaan siilin, rusakon ja lintujen hajujen perään. Ja vaikka ei varsinaisesti ole karannut, mutta luoksetulo on kestänyt kohtuuttoman kauan, totesin, että tästä lähtien lenkit kuljetaan hihnassa. Katsotaan sitten myöhemmällä syksyllä, joko hajut alkaisivat laantua ja pysyisi paremmin hallinnassa.

Mutta tämä karkailu ei sitten loppunut tähän. Iltaisin ollaan aina Martta laskettu iltapissille juuri ennen kuin mennään nukkumaan. Satuin olemaan ihan kaksistaan Martan kanssa ulos, ja laskin koiran pihalle illalla yhdentoista aikaan. Ulkona oli pilkkopimeää. Mäyriäinen ei ennättänyt siellä olemaan kuin korkeintaan varttitunnin, kun menin sitä huhuilemaan sisälle. Mutta koiraapa ei näkynyt missään. Taskulampun kanssa kiersin pihan, mutta ei löytynyt maastonakkia sieltä. Eikä auttanut viheltely eikä kutsuhuudot. Yritin zoomailla taskulampulla naapurien pihoja, mutta koirasta ei näkynyt jälkeäkään. Sitten alkoi kuulua haukkua tien toiselta puolelta naapurin pihasta. Siinä sitten yöpaitasillaan juoksentelemaan pitkin kyliä. Haukku loppui, eikä taaskaan koirasta mitään merkkiä. Kello oli kuitenkin jo lähempänä puolta yötä ja kaikki pihat pilkkopimeinä, joten melkoisen epätoivoiseksi siinä itsensä tunsi. Sitten näin sadan metrin päässä jonkun eläinhahmon ylittävän tien. Eikun vaan sinne juoksemaan. Mutta se taisikin olla kissa. Jatkoin Martan kutsumista, ja kas kummaa, sieltähän se tien toiselta puolelta juoksi niin iloisesti minun luokse "jippii, äitin kanssa iltalenkillä!".

Seuraavana päivänä huomasin, että pihan aitaan, metalliverkkoon oli askarreltu melkoinen reikä. Ja nyt kun sellaisen homman keksi, niin nyt ei voi pihaan laskea ilman valvontaa. Yhden kerran jo ikkunasta nähtiin, kun yritti nakertaa reikää viereiseen kohtaan: aitapuskat vaan heilui, kun mäyriäinen askarteli verkon kimpussa. Onneksi saatiin kiinni itse teosta, sen jälkeen ei ole meidän nähden verkkoon hampailla tarttunut. Minkähänlaisen systeemin tuohon aitaan keksisi? Sähköpaimenko siihen pitää laittaa vai mikä.

Tämän viikon olen ollut kotona sairaslomalla ja käytännössä maannut sohvalla koko viikon. Martta on uskollisesti ja onnellisena maannut minun jaloissa kaiket päivät. Ja mikä ihaninta, niin ei ole esittänyt mitään vaatimuksia mm. lelujen, luitten tai muun toiminnan suhteen. Aivan kuin olisi ymmärtänyt, että nyt vain levätään. Koiran lenkittämiset ovat olleet pääasiallisesti muun perheen vastuulla. Mutta tänään jo oli pakko päästä Martan kanssa tekemään iltalenkki, kun olokin on jo kohentunut. Ja kun kerran jalkeille pääsin, niin enpä malttanut olla tekemättä pientä tokotreeniäkin. Mentiin koulun kentälle ja tehtiin siellä hieman seuraamista, luoksetuloa, sekä paikallamakuuta. Menipä yllättävän hyvin. Ja olin yllättynyt, miten innokas koira oli. Viime kerrasta on kuitenkin jo vierähtänyt aikaa useampi viikko. Nyt iski innostus, että ensi viikolla treenataan tokoa. Ja huomenna yritetään mennä aksatreeneihin :)

Ampiaisia ja jättiläiskoiria

Aamulla elettiin jännittäviä hetkiä. Kun tultiin aamulenkiltä, Martta törmäsi ulkokynnyksellä ampiaiseen. Oikeastaan samalla sekunnilla huomasin, että ulkokynnyksen alta tulee pari ampiaista, eli sinne olivat sitten pesän keksineet rakentaa. Martta alkoi kiemurrella, ravistella itseään ja hankasi päätä lattiaan. Sen turkista tipahti lattialle ampiainen, jonka litskasin samantien. Minulle tuli heti hirmuinen hätä, että nyt on ampiainen pistänyt Marttaa. Kiireesti tassunpesu ja -kuivaus. Martta uikutti hieman, mutta eniten olin huolissani siitä, että tassupesun jälkeen ei namu kelvannut. Meni vain omaan petiinsä ja kökötti siellä onnettoman näköisenä. Yritin tutkailla kuonoa, mutta eihän tuon turaparran seasta mitään löytynyt. Tutkin kuonoa ja kaulan aluetta ja ikeniä, mutta kaikki näytti ihan hyvältä eikä mitään turvotusta eikä lämpöä tuntunut. Ei auttanut kuin avata tietokone ja rueta googlaamaan: "ampiaisen pisto koira". Martta änkeytyi sohvalle minun viereen, mutta levottomasti vaihtoi asentoa, sulloutui sohvatyynyjen alle ja välillä minun syliin. Tärisi hieman ja käyttäytyi omituisen levottomasti. Vähän väliä tutkailin koiran kuonoa, kaulaa ja kylkiä, mutta en havainnut mitään outoa. Minun oli kuitenkin lähdettävä töihin, joten ei auttanut kuin herättää Linda vahtimaan Marttaa. Sillä välin Martta meni rappuset yläkertaan (kulkee tosi harvoin yläkerran rappusia, eikä koskaan silloin kun meistä joku on kotona) ja käpertyi meidän sänkyyn. Ilmeisesti kokee meidän sängyn jonkinlaiseksi "lohtupaikaksi". Jätin sitten molemmat tytöt nukkumaan, ja lähdin töihin.

Nähtävästi uni parantaa, sillä Martta oli jo päivällä täysin normaali. Ei mitään jälkeä ampiaisenpistosta eikä muustakaan oudosta käyttäytymisestä. Eli arvoitukseksi jäi, mitä oikein tapahtui. Mutta jatkossa käytämme vain takaovea Martan kanssa, kunnes tulee ensimmäinen pakkasyö ja ampiaiset kuolee.

Illalla lähdimme palauttamaan kujakeppejä. Johan ne meillä lainassa ehtivätkin olla, vaikkakin harjoittelu on ollut turhan vähäistä. Harjoittelun vähyyteen vaikutti mm. helteiset säät sekä koiran motivaation vähäisyys omalla pihalla harjoitteluun. Jonkin verran kuitenkin treenattiin ja se näkyy kyllä agilitytreeneissä. Kepit menee huomattavasti paremmin vaikkakin parannettavaa vielä on. Palautettiin siis kepit Susannalle ja samalla tehtiin lenkki koirien kanssa. Olipa meillä Martan kanssa ihmettelemistä, kun lenkkikaverina oli jättiläiskoira! Eihän malinois nyt mikään suuren suuri koirarotu ole, mutta kyllä se vaan minun ja Martan silmiin näytti jättiläiseltä. Martta suhtautui aluksi Reino-Mattiin hyvin kipakasti: pikkukoira oli varmaan niin hämillään isosta koirakaverista, että ihan vaan varmuuden vuoksi räkytti: pieni koira, mutta suuri sielu. Ei tarvinnut pitkään kävellä, kun räkytys laantui. Ja hetken kuluttua piti jo ihan kylkimyyryä kävellä Reinon kanssa. Ja kun vastaan tuli toisia koiria, niin Martta haki turvaa Reinosta. Olipa se söpöä!

Tulomatkalla koirat päästettiin irti metsään, niin siitäkös alkoi Martan kiukku. Reino yritti niin nätisti pyytää Marttaa leikkiin, mutta Martta räyhäsi ja näytti hammasta, ja hyökkäili Reinoa kohti. Reinosta se oli tosi kivaa: syöksyillä kohti Marttaa ja sitten karkuun Martan hampaita. Marttaa vähän jännitti tuollainen jättiläiskoira, etenkin, kun se tuli kohti. Mutta osasivathan nuo nätistikin kulkea. Kun Reino jätti Martan rauhaan, niin Marttakin kulki nätisti ilman räyhäämistä. Mitähän Martta sanoisi, kun tietäisi, että suunniteltiin yhteisiä tokoharjoituksia koirille. Minä olen ainakin innoissani.

Iso kaveri ja hänen pieni ystävänsä